perjantai 31. heinäkuuta 2015

Mainos: tapahtumia Myyrmäen taiteiden yössä 27.8.


Kirjoittajatreffit starttaa Myyrmäen kirjastossa 27.8.2015 klo 18 - 20. Tervetuloa harrastajat sekä aloittelijat lajityyppiin katsomatta, olipa sinulla tekstiä työn alla tai vasta haaveilun asteella.:)

Jatkamme syksyllä kerran kuukaudessa. Taiteiden yön treffit vetää Josefiina.


Myyrmäen kirjastossa on 27.8. klo 18 - 20 mahdollisuus myös perehtyä ATC-korttien tekemiseen. Nämä pienet taidekortit syntyvät vaikka ilman piirrustustaitoja, ilmaiseksi, kuten yllä oleva.:) Koostin sen 100% kierrätysmateriaaleista. Harrastajat ja aloittelijat tervetuloa!

ATC-korttipajan vetää Ulla-Riitta.


Runouden open mic on avoin kaikille omia tekstejään esittäville Bar Cafe Lunassa 27.8. klo 20.30 alkaen. Olitpa ensikertalainen tai konkari, tule runoilemaan, räppäämään, laulamaan, tai vaikka lukemaan lyhyt novelli.:) Kunhan se on omaa tuotantoasi.

Open micin vetäjinä Elina ja Klaus.

Kaikki nämä kolme ovat minun vastuullani, samoin jatkan kirjoittajatreffien vetäjänä syksyllä. Joten jos olet kiinnostunut ja sinulla on kysyttävää aiheesta, ota yhteyttä.:)

torstai 30. heinäkuuta 2015

Heinäkuun pienet ilot


Heinäkuun saldo.:) Sain viimein luettua Aki Raatikaisen Kristallikuninkaan. Keltaiset laput ovat minigolf-tulokset veljenpoikani kanssa pelaamaltamme radalta. Why so Myrtsi? Myyrmäen taiteiden yön suunnittelu on edistynyt, siitä myöhemmin. Itse alusta asti tekemäni muistikirja on täyttynyt ehkä puolilleen.

Muistikirjan papereita en tosin tehnyt itse, ovat tavallista A4:sta.;) Neuloin ne vihkonipuiksi ja vihkoniput yhteen jo toukokuussa. Suunnittelin aivan toisenlaista kantta, mutta ennen Ranskan reissua tuli kiire saada valmista. Siksi laitoin kansipahviksi akryyliväreillä pari vuotta sitten vanhan paperilehtiön kannelle maalaamani syysfiilisteoksen. Reunoiksi läiskin askartelukirpputorilta hankkimiani nahankappaleita. Kyllä tämä ensimmäinen yritelmä omaan käyttöön kelpaa.:)


Arkipäivän taidekokemuksia leikkipuistossa.:) Kun lapsella ei ole leluja mukana ja aika käy tylsäksi, täytyy ankeampana aikana lapsuutensa viettäneen tädin muistuttaa, että ympäristö on täynnä puuhavälineitä. Tai no, tädillä on leluna kamera.;) Käsin kasattua linnaa reunustaa vallihauta, huipulla hulmuaa viiri, ja muurit on kuorrutetty tykeillä. Varsin tehokas puolustus tässä palatsissa.

Itse asiassa katsoimme juuri YLE:ltä tulleen ohjelman, muisteluita lapsuudesta 80-luvulla. Itselläni tulee ensimmäisenä mieleen tuon ohjelman jälkeen siinäkin mainittu ydinpommien pelko, rauhanmarssit, Tshernobyl, Kekkosen kuolema ja häntähattu. Sellainen tekoturkismyssy, missä on häntä. Muistan, miten olin aloittanut koulun ja tulin kotiin kiertokautta. Kävelin naapuruston pensaiden suojissa ja söin rusinoita pienestä askista. Pyöräilin kesäisin paljon ja kävin joskus kiskalla ostamassa Mac-mehujään. Talvella hiihdettiin ja luisteltiin. Urheilukisoja katsottiin koko perheen voimin. Hämmästyttävää oikeastaan, että nykyään en voisi tietää juuri mitään tylsempää tv-ohjelmaa kuin vaikka hiihto tai juoksu.

Tuo oli vasta pintaraapaisu aiheesta, erään friikin kasvutarinasta.;) Hauskaa kyllä, opin lapsena myös kierrättämään. Kävimme kirppareilla ja kierrätystoreilla. Vanhempani vastustivat turhaa kulutusta aikana, jolloin muotia olivat Levikset ja purkkarit (purjehduskengät). Toisaalta meille myös tuli ensimmäinen tietokone joskus vuonna -85, ja kun minä olin ilmoittautunut koulun Logo-kerhoon (jossa opittiin ohjelmoimalla liikuttamaan kilpikonnaa), muutama muukin tyttö uskaltautui. Tosin kuten urheilukisojen suhteen, tässä on mutta: en ymmärrä koodaamisesta mitään, vaikka olen sitä opetellut.;) Jääköön niille, joilta looginen ajattelu sujuu ketterämmin.


Ajankohtainen graffiti leikkipuiston penkillä.:) Paljon parempi tägi muuten kuin "X kävi täällä", vaikka jälkimmäinen on toki osa huikean pitkää historiaa. Viikinkidokkarin mukaan yksi pohjanmies tägitti kirkon parven kaiteen Konstantinopolissa, ja Ranskasta löytyy kaiverruksia linnojen seiniltä.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Versioista versoo jotain


Kuvassa hakkapeliittapahtuman sotilasleiri vuonna 2013.

Näyttää menneen koko vuosi kirjoittaessa romaanikäsiksen "välivaihetta".:p Yksikään sana ei silti ole turha. Luen tässä vanhoja sekä uusia palautteita, ja viikon univajeen inspiroimana olen luonnostellut monta sivua muistikirjaani. Olin oikeassa vuosi sitten, kun mietin, että perusasiat juonesta pitää ajatella uusiksi, mutta tähän asti olen aika paljon silti pohjannut vanhalle ja katsonut, mitä siitä tulee.

Nyt on sellainen fiilis, että seuraava versio on se lopullinen.:) Johtuen siitä, että uudet ideat ja muutokset ratkaisevat monta, pitkään mielen pohjalla vaivannutta ongelmaa.:) Päällimmäiseksi jää vain miettiä yhä uudestaan ja uudestaan miten tappaa tietyissä olosuhteissa joku niin, että sitä voisi luulla onnettomuudeksi?

Oletan, että toinen jäljelle jäänyt ongelma ratkeaa kirjoittamalla. Joka tapauksessa nämä uskottavien tapahtumankulkujen rakentamiset ovat se haitta, mistä johtuen nillitän nykyään esim. TV-sarjoista paljon enemmän kuin ennen.:p Kun joutuu miettimään itse jotain oikein tosissaan, siihen alkaa kiinnittää huomiota kaikkialla.

Lisäksi ymmärrän nyt, että onnistunut raakateksti vaatii välttämättä sen huumaantuneen kirjoitusvimman, jonka voimalla syntyy eeppistä tarinaa. Valitettavasti sivutuotteena syntyy hyppelehtivää kerrontaa (koska se on olennaisesti tajunnanvirtaa), mutta editoida pitää joka tapauksessa.

Nyt keskityn taustatyöhön ja luonnosteluun, ongelmien ratkaisemiseen. Tällä postauksella vakuuttelen asiaa itselleni. Vaatii ennenkuulumattoman paljon (minulle siis) kärsivällisyyttä pitää vireillä jotain projektia näin pitkään. Pelkään antavani periksi. Toisaalta tiesin jo alkujaan, että lähden oppimisprosessin tielle, kun en tyytynyt ensimmäiseen versioon, vaan päätin kirjoittaa paremman. Se tapahtui vuonna 2012.

Olisin varsin hyvin voinut olla onnellinen siitä, että sain kirjoitettua romaanin. Muistaakseni Kaari Utrio sanoi jossain kolumnissaan (jotka on julkaistu kokoelmana), että on ylipäänsä suuri saavutus kirjoittaa romaani. Omani oli eheä kokonaisuus, joka sisälsi alun, lopun ja päähenkilön kehityskaaren. Taitaa olla useampi opettaja ja kirjoittaja muistuttanut siitä, että toisin kuin maratonin juossutta, romaanin kirjoittanutta ei onnitella suuresta saavutuksesta, vaan käydään heti tarkastelemaan, miten hyvin se saavutus on toteutettu.:p

Toteutin lähes elinikäisen haaveeni sen ensimmäisen version kautta, ja olen koko ajan sen jälkeen vakuutellut itselleni, ettei minulla ole suurempia tavoitteita. Ainoastaan kertoa tämä tarina, koska piru vie, se pakottaa itsensä ulos. Innostuksen lähteestä riippuu, millaisella painotuksella tarina konkretisoituu. Onko se enemmän ahdistusproosaa, romantiikkaa vai seikkailua? Minulla on idea jatko-osaan, ja nyt tämä vaikuttaisi asettuvan synkkaan sen idean kanssa. Koska oikeastaan haluan kirjoittaa jatkoa, enkä viitsisi tehdä teosta eri painotuksella kuin ensimmäistä.

Hassua sinänsä, koska kuten hiljattain ystäväni kanssa juttelin, en koskaan uskonut voivani kirjoittaa. En pitänyt itseäni riittävän lahjakkaana, enkä etenkään kärsivällisenä. Saati että malttaisin viettää niin paljon aikaa eristyksissä muista ihmisistä ja tapahtumista. Eikä tämä edes ole "oikeaa työtä". Vaan jos joutuu rakentamaan elämäänsä uusiksi, eikä ole mitään erityistä (uraa, statusta, rahaa), mitä voisi menettää, miksikäs ei?

Opiskeluvuosi on edistänyt kirjoittamistani taitojen suhteen, mutta se on myös tehnyt henkisesti uskomattoman paljon. Yhtä vähän olisin uskonut, että voisin joskus olla mukana organisoimassa kulttuuritapahtumia tai harkita vakavissani kirjoittamisen opettamista. Toisaalta tätä viimeistä ainakin on hyvä markkinoida sukulaisille, koska opettaminen on "oikeaa työtä".;) Jotenkin se tuntuu oikeuttavan vielä kaksi opiskeluvuotta, vaikka ennen kaikkea rakastan meidän pientä, suvaitsevaista ja inspiroivaa kirjoittajakuplaamme, sekä haluan oppia aina vain enemmän.:)

Joku voisi sanoa, että pitäisi jo hellittää ja saattaa olemassa oleva, edellinen versio valmiiksi tai unohtaa koko juttu ja jatkaa uuteen. Vaan kun en halua tehdä huonoa, ja miten osaisin tehdä paremman, jos en ensin opi kirjoittamaan? Kaikki ideat eivät kanna romaanimittaan asti, mutta tämä kantaa. Haluan tehdä sellaisen kirjan, jota itse mielellään lukisin, uppoutuen, ahmien.

Tykkään lukea asiatekstiäkin, mutta kun yliopistoaikana luin koko lukukaudet vain sitä, ja pääsin ainoastaan lomilla fiktion pariin, se tuotti kärsimystä ja loppuunpalamisen. Toisaalta rakastin silloinkin sitä, mitä tein.

Taustalla soi Soldat Louis: Ménestrel.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Inhimillinen kirjallisuus


Kirjallisuus kuvaa ihmisyyttä. Sen eri puolia, raadollisiakin. Siksi hahmojen ei pidä olla kiiltokuvamaisia.

Kaikesta tästä seuraa, etten sarkastisesti sanottuna ymmärrä, miksi kukaan haluaa kirjoittaa? Viimeisimmän palautteen jälkeen olen joutunut tarkastelemaan keinoja, joilla saan luotua hahmoihini lisää inhimillistä syvyyttä.

Valitettavasti minun täytyy kohdata omasta mielestäni nekin synkät puolet, joita olen tähän asti onnistunut välttämään. En ole edes osannut analysoida demoneitani niin pitkälle, että olisin tiedostanut kaiken, kuten pitää, jos aion kutoa demonini tekstiin.

Tykästyin Voltaire-sitaattiin niin paljon, että minun oli Troyes'ssa pakko tuhlata tuohon sinikantiseen muistikirjaan.:) Eikö muuten Vaahteramäen Eemelilläkin ollut sinikantinen kirjansa? "L'écriture est la peinture de la voix." Tarkoittaa, että kirjoittaminen on äänen maalaamista.

Haluaisin jonkun hienomman kahvimukin, mutta Ikean halpikset ovat käytännöllisiä (ja halpoja). Päiväni ei voi nykyään alkaa ilman kahta kuppia kahvia. Facebookissa oli taannoin kahvimukihaaste, mutta en tietenkään muistanut osallistua siihen, vaikka ystäväni haastoi.:p

Neurootikon työpöydällä tärkeintä on, että itse tietää, missä mikäkin sijaitsee. Jos paperipinoa kaivaa tarpeeksi, sieltä löytyy kyllä kaikki.:) Korvieni välissä näyttää hyvin samanlaiselta. Siksi varmaan tuppaan unohtamaan, mitä olin äsken tekemässä, tai etenkin sen, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi.

Tehtävälista olisi hyvä apuväline, jos muistaisin katsoa sitä, ja ylipäänsä pystyisin hyppimään hommasta toiseen. Taipumukseni kun on heittäytyä yhteen kerrallaan täysillä. Silloin kaikki muu ärsyttää. Samoin ärsyynnyn herkästi, jos minulla ei ole tarpeeksi menoja tai projekteja. Kuten nyt, kun kärsin univajeesta, ja väsymyksen vuoksi en jaksa touhuta. Ikävä puoli on, että väsyn ja vetäydyn pois maailmasta, jos menoja ja projekteja kertyy liikaa.

Joskus mietin myös, miksi onnistun välillä tahtomattani ärsyttämään toisia ihmisiä, vaikka haluan vain olla kaikkien kaveri?

Taustalla soi Gurvan: Marv Pontkalleg. Se on bretagnelainen kansanlaulu kapinajohtajasta (ja kansansankarista), joka teloitettiin. Gurvanin versio on suosikkini niistä, mitä olen kuunnellut Youtubesta, aina yhtä vetoava. Haluan myös mainostaa artistin omakustannelevyä, jonka tulin taannoin tilanneeksi.:) Levyn biiseistä Char de feu on koekuunneltavissa. Tykkään yhdistelmästä sähkökitaraa, kansanmusiikkisävyjä ja ambientia. Kai se on tämä sekava mieli, johon kaikenlaiset sekametelisopat vetoavat.;)

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Fanitusmuisteluita


Kuva on Troyes'sta, kirjastolla päin sijaitsevasta puistosta.

Mitä sinä olet fanittanut vuosien varrella?

Itselleni tämä kysymys tuli mieleen, kun jälleen kerran laitoin Spotifysta soimaan soittolistan, jolle olen kerännyt biisejä TV-sarja Robin of Sherwoodin soundtrackilta. Sen alkuperäisen siis, uusintaversiokin on tehty. Myöhemmin kaduin, etten ennakkoluulojeni kalvamana tullut katsoneeksi sitä, koska Will Scarlettia näytteli Harry Lloyd, johon ihastuin katsoessani Game of Thronesin ensimmäistä kautta.

Robin of Sherwoodia alettiin näyttää telkkarissa, kun kävin ala-astetta. Siitä minulle syntyi ikiajoiksi mielikuva peuranpäisestä jumalhahmosta, Hernestä, joka ilmestyi usvan keskeltä metsässä. Olen joskus miettinyt, johtuuko rakkauteni esim. Robert Holdstockin fantasiaromaaneihin juuri tästä varhaisesta, silloin kovin vaikuttavasta kokemuksesta?

Toisaalta pelästyin yhden jakson taistelukohtauksia niin paljon, että lopetin sarjan seuraamisen muutamaksi vuodeksi. Palasin takaisin, kun kolmatta kautta näytettiin. Olin silloin jo ennättänyt yläasteikäiseksi, ja lukenut sekä nähnyt paljon enemmän. Ensin fanitin Batmania, sitten Robin Hoodia, kunnes viimein löysin muskettisoturit. Dumas'n inspiroimana valitsin ranskan c-kieleksi koulussa, sekä espanjan d-kieleksi, opin juomaan viiniä, ja ryhdyin harrastamaan kalpamiekkailua.

Ratsastusta olin harrastellut jo aiemmin johtuen siitä, että minusta noin kymmenen tai yhdentoista vuoden paikkeilla kuoriutui täysverinen hevoshullu. Ennen sitä pidin eniten kissoista, koska Pekka Töpöhäntä todennäköisesti oli kaikkein ensimmäinen fanituksen kohteeni. Sen ohella innostuin Piilomaan Pikku Aasista, ja isäni (joka on perheessä aina käyttänyt ompelukonetta) ompeli minulle ja veljelleni kettukapteenin lakit.

Isältäni sain myös yhdentoista iässä kirjan Kazan susikoira. Se oli menoa.:) Viimeistään tuon kirjan jälkeen rupesin tykkäämään susista, ja ahmin paitsi hevoskirjoja, myös susista kertovia tarinoita, sekä tietenkin historiallista seikkailua. En enää pelännyt taistelukohtauksia, olinhan nähnyt jopa elokuvan Excalibur, joka kieltämättä taisi olla vähän hurja Arthur-versiointi niin nuorelle. Pelästyin vielä 12-vuotiaana Willown alun petoja, mutta pian koitti uusi luku elämässäni.


Kuvassa on yksi Troyes'n vanhoista kaivoista.

Luin varmaankin lapselle sopimatonta materiaalia, mutta ei minusta tämän hullumpi tullut.;) Kolmentoista iässä etsin koulun kirjastosta seksiä yhdessä luokkakaverini kanssa. Siis seksikohtauksia kirjoista. Niin päädyin lukemaan Ruusun nimen, ja lankesin loveen heti, vaikkei siinä juuri seksiä ollutkaan. Etsin käsiini Foucaultin heilurin heti, kun suomennos ilmestyi, ja aina siitä lähtien olen fanittanut Umberto Ecoa.

Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarja tyydytti teiniminän kirjallisen seksin tarpeen. Kohta sen jälkeen löysin kauhun. Erityisesti ihastuin Clive Barkerin brutaaleihin fantasioihin - niin paljon, että lukion ensimmäisellä äidinkielenopettaja moitiskeli minun mässäilevän aineessani verellä ja suolenpätkillä. Kirjoitin aina fiktiota, ellei ollut pakko tehdä jotain muuta. Kaikeksi onneksi opettajani sietivät hyvin tätä taipumusta, ja biologianopettajakin suhtautui ymmärtävästi, kun kyselin taustatietoa ihmisen kaulavaltimon auki viiltämisestä / raatelemisesta.:)

Kenties viehtymykseni pohjalla kummittelee varhaislapsuudessa nautiskeltu satumaailma? Minulle on luettu kansansatuja ("ja niin kaikki kolme prinssiä mestattiin"), Grimmiä ilman Disney-suodatinta ("verta kengässä, verta kengässä" raakkuvat varikset aidan päällä Tuhkimossa), sekä kreikkalaista mytologiaa. Niinpä yhdeksänvuotiaana fanitin tarusankari Heraklesta.

Paitsi että isäni ompeli, hän myös luki meille iltasadut. Koska minulle ei mikään riittänyt, vaan nukahtamisen sijaan nousin sängystä askartelemaan, isäni ryhtyi samalla äänittämään satuja kasetille. Nukuin monta vuotta kasettisoitin tyynyn vieressä. Joka tapauksessa olen itsekin silloin kertonut ensimmäisen oman tarinani, jonka äänitin isän esimerkin mukaan. Siksi tiedän sen olevan olemassa, ja että nauhoitus tapahtui, kun kävin neljättä elinvuottani.

Kun nyt luen kaikkea kirjoittamaani, ei näytä lainkaan ihmeelliseltä, että parikymppisenä retkahdin TV-sarja Xenaan. Siinä oikeastaan yhdistyy moni rakastamani elementti, ja lisäksi pääosassa on nainen. Sankarinaisia kaipasin lapsena eniten, koska kaikki seikkailu tehtiin siihen aikaan pojille. Siksi makuni tuntui jotenkin syntiseltä, kielletyltä.

Xena on ainut fanituksen kohteeni, jonka fanitoimintaan olen aktiivisesti osallistunut. Lisäsin kyllä erään kerran terveiseni Harry Lloydin synttärikorttiin, jota fanisivusto puuhasi. Sen enempään tuskin ryhdyn: aika on ajanut ohi. Joskus olemme jutelleet tästä Jussin kanssa, koska tapasin hänet nimenomaan Xenan fanipiireissä, ja lähetin meidän tarinamme myös kirjaan How Xena Changed Our Lives, jossa se on julkaistu. Sarja on tuonut yhteen muitakin pariskuntia, ja lähes kaikki me entiset aktiivifanit seuraamme edelleen toistemme Facebook-päivityksiä.

Minä ja Jussi tunsimme sielunyhteyttä aluksi soturi- ja asejuttujen vuoksi, mutta pian ymmärsimme, että kumpikin rakasti myös kauhua. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa Finnconissa, ja silloin vielä kuvittelimme olevamme "vain ystäviä".

Voisin listata vielä monta muuta nimeä kirjallisuuden, elokuvien ja TV-sarjojen, sekä musiikin alalta, mutta näiden mainitsemieni kautta pystyn kertomaan erään kehitystarinan.:)

Taustalla soi Clannad: Ancient Forest. Videoklipillä näkyy myös Herne, joka teki pieneen mieleen pysyvän vaikutuksen. Toinen vanhojen rakkaiden Spotify-fiilistelysoittolistani sisältää biisejä elokuvan Ladyhawke soundtrackilta, mutta tällä kertaa Robin of Sherwoodia, ja siis bändin nimi Clannad, irkkumusiikin eräs suurimmista.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Kulttuurimatkailua Troyes'ssa


Minä, Jussi, Petteri ja Pietro vuokrasimme Airbnb:n kautta yksiön 1500-luvun talosta Troyes'sta, Ranskan itäpuolelta, suhteellisen läheltä Saksan rajaa. Troyes on Champagnen maakunnan vanha pääkaupunki. Champagnen kreivi avioitui 1100-luvulla Ranskan prinsessa Marien kanssa, ja yhdessä aviopari rahoitti valtakuntansa (Champagne liittyi Ranskaan vasta 1300-luvulla) kulttuurielämää.

Troyes'ssa järjestettiin merkittäviä markkinoita ja kaupunki profiloitui tekstiiliteollisuuden keskukseksi. Uskonpuhdistuksen myötä kaupunkiin juurtui vähemmistöasemaan protestanttinen usko, eivätkä 1500-luvun väkivaltaiset vainot koetelleet asukkaita yhtä julmasti kuin Pariisissa. Champagnen kreivillä oli Vauluisantin museo-oppaan mukaan niin suuri vaikutusvalta vielä keskiajan jälkeenkin, ettei hänen maillaan hääritty mitä tahansa edes uskonsodan merkeissä.

Nykyajan politiikassa Troyes'ssa näyttäisi pitävän valtaa oikeisto ja hyvänä kakkosena Marine le Penin Front National, jonka toimiston ohi kuljimme eräänä päivänä suureen ja hienoon, moderniin kaupunginkirjastoon. Itse asiassa sen nimi oli mediateekki.


Kirjastoon menimme katsomaan vanhojen kirjojen näyttelyä. Tämä on itse asiassa 1800-lukulainen, vaikka Aymonin neljän pojan tarina kuuluu Champagnen ja Ardennien keskiaikaiseen kansanperinteeseen.

Kirjastossa törmäsimme kahteen herrasmieheen, jotka tunsimme Galerie Du Jansanetin runoillasta. Troyes'n kulttuurielämässä vaikuttaa La cité des lettres -yhdistys, joka järjestää mm. runoiltoja ja luovan kirjoittamisen kokoontumisia taidegallerian tiloissa. Esitteensä mukaan he tavoittelevat kirjallisten salonkien henkeä, ja hetken aikaa ryhdyin jo harkitsemaan pysyvää muuttoa Troyes'han.;)

Harmittelin, etten tullut ottaneeksi printtejä runoistani mukaan, mutta onneksi meidän piti kevään lavarunopajassa opetella yksi ulkoa. Ranskalaisten mielestä suomi kuulosti kauniilta ja sointuvalta, sekä istui sonettiin ja ylipäänsä runouden kieleksi hyvin. Yleisön pyynnöstä rustasin pikaisesti toisen tekeleen, lähes täysin vailla paineita onnistua, sillä kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi sanaakaan.:)

Tällainen siitä tuli:


Istun illalla kanavan rannalla
katselen valoja, jotka leikkivät puissa,
lehdet loistavat vasten taivasta,
vihreä sulautuu mustaan.
Katson sinua ja mietin, miten kauan?
Vilkaiset minua, hetken,
katseesi on saniaisen kukka,
virvatuli, leikkiä suonsilmien lomassa.
Vihreää ja mustaa.



Minulla ei valitettavasti ole kuvia Jansanetissa esillä olleista, mielenkiintoisista maalauksista, mutta gallerian Facebook-sivuilla niitä voisi löytyä. Mielestäni sekä siellä, että Maison du Boulangerissa esillä olleissa, eri taiteilijan tauluissa, näkyi historian vaikutus. Ylhäisön muotokuvat ja toisaalta keskiaikaiset millefleurs-taustat. Tämä veistos on eri maata, ja minun oli jostain syystä pakko kuvata se muistoksi galleria Larrivagessa. Toisaalta veistoskin tuntuu jotenkin myyttiseltä, osalta eeppistä tarinaa. Juuri siksi se tekee niin suuren vaikutuksen. Rakastin myös muotokuva- ja millefleurs -tulkintoja.


Musée d'Art modernessa kiinnitin erityisesti huomiota Roger de la Fresnayen kubistiseen tulkintaan Jeanne d'Arcista, vuodelta 1912. Ei sillä, etteikö museossa olisi ollut muitakin vaikuttavia teoksia. Ostin pari postikorttia saadakseni niistä paremmat kuvat kuin digipokkarilla on mahdollista.


Tolkuttoman, lähelle 40 astetta kipuavan, helteen keskellä on mukava istua kanavan rannalla lukemassa.:) Kaupungilla kävellessä oli mukava bongailla erilaisia veistoksia. Kovat lämpöasteet eivät ole tyypillisiä siinä osassa Ranskaa, jossa ihmiset pukeutuvat maalaismaisen epätrendikkäästi ja pari pohjoismaalaista turistia sekoittuu joukkoon.


Kävelystä puheen ollen: entisaikaan miehet ja naiset eivät haaskanneet aikaa. Sanoivat, että Troyes on paitsi tekstiiliteollisuuden, myös lasimaalausten kaupunki. Niitä hankkivat ikkunoittensa koristeeksi kaikki, joilla riitti rahaa. Hôtel de Vauluisantin museossa kuvasin tämän kävellessään kehräävän naisen. Toinen kuva todisti, että myös miehet kehräsivät vastaavalla tavalla. Jussi lähes hihkui riemusta kaikkien neule- ja kudontavälineiden näyttelyssä. Nyt vain pitäisi hankkia värttinä, joita käsittääkseni voisi saada mm. Glimsin talomuseon kaupasta.


Peikot eivät ahkeroineet, vaan ottivat lunkisti mallia lukevasta naisesta. Kuvasin niiden rentoutumista Hôtel de Vauluisantin edustalla.


Oikeastaanhan kaikki on turhaa, koska ihminen kuolee, opettaa meille Damien Lhomme maalauksellaan. Jostain syystä pidän kovasti 1600-luvun Vanité-asetelmista. Tämä löytyy Musée Saint-Loupista, joka yhdistää luonnontieteitä, klassista taidetta, sekä arkeologiaa.

Tietenkin minuun vetoaa barokin goottilainen estetiikka, vaikka varmaan mustapukuiset, massiivisissa kirkoissa viihtyvät ihmiset strutsinsulkiensa, valuvien kynttilöiden, paksun sametin ja pääkallojen kera olisivat pitäneet koko goottilaisuutta rappiollisena turhuutena. Tärkeämpää Vanitéssa taitaa kuitenkin olla tieteiden ja taiteiden asettaminen nautinnoiksi. Myös Michel de Montaigne rinnasti Esseissään lukemisen ja kirjoittamisen seksiin, viiniin ja hyvään ruokaan.

Montaigne kirjoitti ajattelevansa kuolemaa päivittäin, ja olevansa kiitollinen jokaisesta aamusta, jona saa herätä elossa. Vanitén tarkoitus on muistuttaa ihmistä kuolevaisuudesta ja nautintojen turhuudesta. Siitä huolimatta oppineet ovat harrastaneet nautintojaan, ja kuka muu muka arvostaisi lukemista ja kirjoittamista, tiedettä ja taidetta yhtä korkealle kuin se, joka niitä osaa harrastaa? Ts. miksi kukaan muu kuin oppinut nautiskelija saisi jotain irti Vanité-maalauksesta? Tavalliselle kansalle asia on yhdentekevä.


Käsi pystyyn, kuka hyppelee sisäisesti huikeasta riemusta, kun löytää antikvariaatin hyllystä historiateoksen, joka on painettu vuonna 1652?:D Otin sen käteeni ja katsoin. Vilkaisin myös hintaa, 200 €. Himotti, mutta en antanut turhuuden viettelykselle periksi.;)

Yhden kalliin ja tavattoman harvinaisen (ainakin suomalaisesta näkökulmasta) kirjan sijasta tuhlasin divareissa rahaa uudempiin teoksiin. Hankin pari kansanperinnekirjaa, Troyes'n ja Champagnen historiaa, ynnä muuta. Kotona eksyin tietenkin piakkoin kirjastoon kasvattamaan luettavien vuorta. Huokaus.


Mutta onpahan se suloisen näköinen kauppa, antikvariaatti Au Point du Jour.


Le Petit Troyen sijaitsi lähempänä "kotikatuamme", mutta onnistuin käymään siellä vain kerran.:) Mikä on positiivista ajatellen, että meidän piti mahduttaa matkalaukkuihin myös viiniä, hieman kahvia ja rillette-purkkeja. Monoprix-markettiketju myy niitä gourmet-sarjassaan, siis tavallisina, kaupan omina säilykkeinä.


Muutamana iltana herkuttelimme perinnemakkaralla, boudin blancilla, jonka nimen mukainen väri tulee maidosta. Hankimme niitäkin marketista ja kaveriksi perunaa. Kuulin viimeisenä iltana ravintolan tarjoilijalta, että Champagnessa syödään paljon perunaa, "se on meidän kaalimme", tarjoilija sanoi. Ja suomalainen viihtyy.:) Jussi sai myös kerättyä viinikirjaansa monta uutta merkintää, jotain harvinaisempiakin rypälelajeja.


Crêperie La Tourellessa söimme lounaaksi galetit, eli tattarijauhoon leivotut suolaiset letut, joiden sisään oli juustolla höystetty lohta ja perunaa. Nappasin kuvan Maison du Boulangerin yläkerrasta.


Monesti olen kutsunut Troyes'ta nimellä renessanssi-elämyspuisto. Ruelle des Chats on siitä paras esimerkki, aito kuja 1500-luvulta, jolloin kaupunki suuren tulipalon jälkeen rakennettiin uudelleen. Valitettavasti se on öisin varsin tehokkaasti valaistu, joten hämyisään tunnelmaan täytyy etsiytyä muualle.

Vaikka eihän taivastakaan pysty enää näkemään kuten entisajan ihmiset, ellei pääse jonnekin, mihin kaupunkien valosaaste ei yllä. Kerran olen avomerellä, tavallisella ruotsinristeilyllä, nähnyt taivaan todella sellaisena kuin se on. Minulla ei ole kuvia, mutta talletin näyn ikuisesti mieleeni. Enkä tiedä, miten pimeää kirkkaalla ilmalla lopulta oli aikaan ennen sähkövaloja? Taivas on tupaten täynnä tähtiä.


Troyes'n yössä taivas oli pilvinen ja kaupungin valot hohtivat kirkkaina. Kaupunkilaiset ulkoilivat vielä lähellä puolta yötä, kuten mekin. Lämpötila laski hämärän tultua siedettäväksi. Keskiaikainen katedraali näyttää huikealta vasten pimeyttä. Minkä voi käsittää vertauskuvallisesti, jos haluaa, itse pysyttelen jääräpäisesti ateistina.

Olkoonkin, että meitä taidettiin luulla kunnon katolisiksi, koska päiväsaikaan ihoni ei kestä aurinkoa, enkä jaksa aina levittää tehokkaita rasvoja. Siksi saatan pukeutua peittävästi. Hirmuhelteillä katedraalissa oli taivaallisen viileää, joten hengasimme siellä melko pitkään kuuntelemassa urkumusiikkia ennen kuin haimme lounaspatonkiateriat. (Katedraalia vastapäätä oli mielestämme kaupungin paras leipomo.) Lisäksi osaamme käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Vahtimestari hymyili meille. Sillä lailla hengenheimolaiseen tapaan.


Eräänä päivänä söimme patonkilounasta ja joimme virkistävää roséta Jardin des Innocentsin keskiaikaisessa puutarhassa toisen, pienemmän kirkon kupeessa. Kolmannessa kirkossa kävimme kuuntelemassa barokkimusiikkikonsertin. Erittäin vaikuttavaa, varsinkin kun orkesteri hyppäsi välillä renessanssin puolelle.:)


Kehuttava on näitä "kotikadun" näkymiäkin.:) Ikkunasta sai päivät pääksytysten katsella Maison de l'Outil et de la Pensée Ouvrieren seinää, tiivistetymmin työkalumuseota. Kävimme toki sisälläkin, olimmehan ostaneet Pass Troyes't turistitoimistosta. Niillä pääsi kaikkiin museoihin ja sai vielä pikkukivaa kaupan päälle, kuten lyhyen elokuvanäytöksen kaupungin historiasta.

Vink, vink, Troyes'ssa puhutaan laajalti englantia, vaikka me lähdimme matkaan tarkoituksena saada 10 päivän ranskan kielikylpy. Lento Pariisiin, RER-junalla Gare du Nordille, kävellen tai metrolla Gare de l'Estille, ja sieltä suora junayhteys vie perille. Tours on Ranskassa toinen mainio kaupunki, eri suunnalla, mutta vielä helpomman yhteyden päässä: lentokentältä menee TGV-juna. Palaan varmasti vielä myös toissa kesän Toursin reissun valokuviin - seuratkaa tageja.


Lentomatkalla Suomeen näin auringonlaskun pilvien yläpuolelta. Silloin pilvillä todella oli kultareunukset.

Taustalla soi Tri Yannin kokoelmalevy Spotifyssa, mutta aivan erityisesti myyttinen Korydwen et le Rouge de Kenholl, joka tosin kuuluu Bretagnen / kelttiläiseen kansanperinteeseen.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Runo Aamulla keittiössä


Peiliselfie Hôtel de Vauluisantin museossa Troyes'ssa pohjustaa hiljattain kotisohvalla kynäilemääni runoa.


Aamulla keittiössä


Keitin pannukahvia:
siitä on vuosia.
Hain lehden postilaatikosta,
valmistin puuroa.
Kenen heijastus
tuijotti pyörein silmin
takaisin ikkunasta?

Voisilmä puurossa,
kermaa kahvin seassa,
rasva nousee pintaan.
Sekoitan.


Taustalla soi Ensiferum: Tears. Se on hieno versiointi Jon Englishin vanhasta tv-tunnari -klassikosta Six Ribbons, joka oli ehdottomia suosikkejani koulun musiikinkirjassa.:)

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Taidetta Oriveden opiston pihalla ja Pietro-peikko


Ensimmäisen päivän iltana kävin syöttämässä itseäni hyttysille Oriveden opiston aina yhtä levollisella pihamaalla. Tein jo 17-vuotiaana paljon valokuvien eteen, ts. uhrasin vertani julmalle laumalle siivekkäitä petoja.

Esittelen tässä postauksessa taidetta, jota pihalta löytyi juhannuksen jälkeen, kun osallistuimme romaanipajaan. En tiedä teosten nimiä tai tekijöitä.






Lopuksi uusi matkakumppanini Pietro-peikko esittelee Ahlmanin tilapuodin myymää talkkunaa.:) Sitä olemme viime aikoina syöneet fuusio-aamiaisella: croissantteja, kahvia, maustamatonta jogurttia ja talkkunaa.

Petterin jalka oli kipeänä ja se vietti sairaslomaa kotona Oriveden reissumme ajan. Myös Pietro on kotoisin tädiltäni, jonka laukussa se on matkaillut aiemmin. Meille pinkki peikkopoika muutti hiljattain, kun tätini löysi sen - oli raukka mennyt piiloon.


Kotona Petteri ja Pietro asuvat yhdessä, isovanhempieni vanhassa matkalaukussa, johon kerään sekä saamiani että muuten vain ostamiani kortteja. Harrastin aiemmin Postcrossingia, mutta Suomen postimaksut eivät lainkaan kannusta "ylimääräisiin" lähetyksiin. Olkoonkin, ettei se muualla maailmassa ole juuri edullisempaa.

Lapsena minulla oli joitain kirjekavereita, mutta viestien vaihtelu tuppaa omalta puoleltani kääntymään epäsäännölliseksi, johtuen vaikeuksistani ylläpitää rutiineja. Meilikaveruus tai muu nettiviestittely on ollut arkeani parikymppisestä saakka. Se on ilmaista kirjekaveruuden jatketta - toisaalta konkreettiset kortit ja kirjeet ovat aina yhtä kivoja.

Tuleeko vanhanaikaisten kirjeiden ja postikorttien lähettämisestä jossain vaiheessa todellinen vintage-harrastus? Jos kaikki matkaviestintäkin pitäisi hoitaa postaamalla älypuhelimesta kuvia sosiaaliseen mediaan? Ja joulutervehdykseksi riittää lausahdus Facebookissa.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Runo Hyttysensyöttäjä


Kuva on heinäkuun alusta, Troyes'n kaupungin yöstä Ranskassa. Lisää reissukuvia ja kuulumisia myöhemmin. Tämä postaus on omistettu runolle, jonka kirjoitin toissapäivänä Cafe Bretagnessa.:)


Hyttysensyöttäjä


Luon nahkaani
kuin emme kävelisi jäällä,
väsyttää,
tahdon vajota, langeta, lakata
uneen.
Tunne,
etten olisi olemassa.
Syötän hyttystä kädestäni.
Kuin en olisi olemassa
veripisara.
Jäällä kenties olen.


Taustalla soi Laurent Voulzyn C'était déjà toi: