Ensimmäinen oikea satuni

Järjestellessäni työpöydälle kertyneitä paperipinoja hoksasin syksyllä koulutyönä kirjoittamani sadun printtiliuskat.:) Se oli aivan ensimmäinen kerta, kun todella olen kirjoittanut lapsille suunnattua satua. Vähemmän "oikeiksi" lasken itse lapsena tekemäni yritykset, mm. konekirjoitusliuskan, jonka työstin aikaan, jolloin en vielä osannut kirjoittaa.xD Sekä yhtä lailla kaikki tarkoituksellisen huonot tarinat, jotka ovat paremminkin aikuisten satuja.

Tämä kuva on myös jonkinlaista alkuvaiheen harjoittelua, muistaakseni nappasin sen Turussa vuonna 2005 ensimmäisellä digikamerallani.:) Oli todella huima tunne, kun ei enää tarvinnut säästellä filmiä! Ja lisäksi onnistumisen näki heti eikä vasta sitten, kun kuvat tulevat kehittämöstä.

En syksyllä lähtenyt tarkoituksellisesti kirjoittamaan satua, vaan tavallaan tulin luonnostelleeksi itseni nurkkaan - hahmottelemistani aineksista saattoi mielessäni syntyä vain satu. Haasteelliset tehtävänannot tuottavat usein jotain ihan uutta, ja kyseisellä kurssilla koettelin rajojani myös fragmentaarisen proosatekstin parissa.

Tästä voit ladata PDF-tiedostona Kaneli-käärmeen ja Nappi-nallen metsämestaruuskisat.

Tarinaa on jo hieman testattu kohderyhmällä ja se sai myös äitien hyväksynnän.;) Pidän täysin mahdollisena, että kirjoittaisin satuja jatkossakin, mutta tällä hetkellä työskentelyni keskipisteessä on edelleen (se sama vanha) romaanikäsikirjoitus, joka on selkeästi aikuisten kirja, proosarunot ja muutama muu romaani-idea.

Tekstikatkelma-haaste

Kuvasin maahan pudonneita terälehtiä koulun kevätjuhlapäivänä.:) Opintoni jatkuvat vielä kolmannen vuoden. Hommaa on ollut paljon, mutta nyt pääsin taas pitkästä aikaa palaamaan romaaniprojektin pariin, ja heti tunsin itseni onnelliseksi.:)

Osallistuin keväällä Maailman laita -kilpailuun, mutta sieltä ei ole kuulunut mitään, joten todennäköisesti en päässyt jatkoon. Toki kesäkuuta on vielä jäljellä... Joka tapauksessa hämmästelen, miten tyyni olo minulla on. Suorastaan seesteinen. Tiedän, mihin suuntaan haluan tekstiä viedä ja tiedän suurin piirtein, mitä se vaatii. Elän päivän kerrallaan ja yritän saada kaikki hommat tehtyä ajallaan. Pidän ajatuksesta, että ainakin näillä näkymin saan työstää romaania omassa tahdissani.

Haluan romaanista hyvän, ja varmaan siksi olen niin innostunut kirjoittamaan huonoja tekstejä.xD Tässä tulee seuraava huono raapale, Fiktionistien tekstikatkelma-haasteeseen:

"Noniin", Mikko sanoi, "tässäpä onkin hauska saari." "Miksi tuo hiekkakasa on saari?" Sami puuskahti. "Koska minä sanon niin!" "No hyvä on." Pojat pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että Mikko päätti kaikesta kuten aina. Tai ei ihan aina. Sami sai nytkin keksiä, millaisia asukkaita saarella asuu. "Siellä asuu hiekkakasoja", Sami kuulutti. "Miksi?" "No kun siellä on vain hiekkaa." "Eipäs ole! Ihan selvästi on matoja myös, nakin kokoisia. Ja ne syövät noita kakanvärisiä kirppuja." Vaikka ei hiekassa tietenkään oikeasti kirppuja ollut, koska kaikki tapahtui poikien mielikuvituksessa. Tarhassa he joskus saivat täitä, muttei kirppuja koskaan. Sitten tulikin jo aika, että äiti huusi pojat nukkumaan.

Sisältövaroitukset ja kirjailijan sananvapaus

Kirjoitin keväällä opintosuorituksena esseen, jossa pohdiskelin kirjailijan asemaa nykyisessä sananvapauskeskustelussa. En lähtenyt ruotimaan äärioikeiston aiheuttamaa uhkaa, vaan otin tarkasteluni kohteeksi ehkä vähemmän ilmeisen näkökulman.

Esseeni pdf-tiedostona.

Tämä todellakin on vain yksi näkökulma ja yksi teksti, joka ei edes pyri tuomaan esille mitään absoluuttisia totuuksia. Toiset ovat hiljattain sivunneet samaa teemaa, kuten Sonja Saarikoski Hesarin jutussaan (valitettavasti maksumuurin takana) ja Silvia Hosseini Nuoren Voiman Kritiikki-lehden esseessään, joka on luettavissa ilmaiseksi netissä. Hosseinin teksti oli mielestäni erinomainen.

Dryinadi

Helvi Hyvärisen veistos Jänö pisti silmääni luokkaretkellä Porvoon Taidetehtaalla, koska ensinäkemältä se muistutti Huittisten hirvenpäätä. En tiedä, onko mielikuva taiteilijan tarkoituksella hyödyntämä, mutta pidän tällaisesta ajallisesta kerrostuneisuudesta.

Taidetehdas ja Porvoon vanhakaupunki jättivät hyvän mielen, vaikka toisaalta onnistuin toilailemaan auton ratissa sen verran, että reissusta iso osa meni jotenkin epätodellisissa tunnelmissa. Ei mitään vakavampaa onneksi. Muutenkin olen mokaillut viime aikoina, kun alla on n. kahden tunnin yöunet. En sentään ajaessa, vaan muuten. Harmittaa ja kaduttaa vietävästi.:(

Yksi koulukaverikin jo ihmetteli, miten pysyn aina tolpillani, vaikka en ole nukkunut? Totesin, että käyn ylikierroksilla. Tiedostan, että pitäisi pyrkiä harrastamaan terveempiä elämäntapoja, mutta käytännössä on vain liikaa kaikkea. Ja sen lisäksi elämyshakuinen puoleni tuntuu jossain määrin teettävän holtittomuutta. En tiedä, paraneeko tilanne, kun taas pääsen kiinni fiktion kirjoittamiseen? Teoriani mukaan eri puolten pitäisi olla tasapainossa.

Pitänee harjoittaa positiivista ajattelua Oglafin tapaan.;)

Ja sitten tämän viikon Fiktionistien haasteraapaleeni aiheesta "dryinadi":

"Mikä dryinadi oikein on?" minä kysyin korahtelevalla äänellä, joka johtui siitä, että olin tukehtua savuun. Otus, joka ilmeisesti oli dryinadi, tuotti sitä savua mustista, laajoista, ontoista, syvistä sieraimistaan. Se hönkäili minuun päin, enkä voinut kuin ihmetellä, mikä ihme se oikein oli. Vähän kuin lohikäärmeen kaltainen, mutta ei sittenkään. Koppurapintainen ja ruma kuin roikale! Katselin dryinadin keltaisena kimalteleviin silmiin, joiden ripset räpsyivät tavalla, joka enteili hyökkäystä. En jäänyt pidemmäksi aikaa paikalle, vaan päätin marssia pois. Onneksi minulla oli seitsemän peninkulman saappaat. Niillä ennätti aika kauas ennen kuin dryinadi päätti iskeä. Oikein värisytti ajatella, miten julmilta sen lumivalkoiset torahampaat olivatkaan näyttäneet!

Fiktionistien kuvahaaste

Kävimme keväällä ohimennen Turussa Aboa Vetuksessa, joka on yksi kaikkien aikojen suosikkimuseoitani.:) Siellä täytyy aina pistäytyä, vaikka olen käynyt jo monta kertaa. Vahatauluilla oli hauskaa leikkiä keskiajan koululaista. Taisin yrittää kirjoittaa "hankala".xD Sitä kirjasinmallin imitoiminen styluksella todella on. Keskiajan kirjoittamisesta puheen ollen Youtubessa on hauska opetusvideo kirjoja tehneistä munkeista.

Postaukseni varsinainen aihe on kuitenkin Fiktionistien uusin haaste, joka on aivan eri kuva kuin tämä. Huono raapaleeni näyttää tällä viikolla varsin eeppiseltä:

Matka kulki kohti pohjoista. Meidän piti mennä pelastamaan prinsessa ja ensin ylittää silta, jonka alla peikko asui. Mutta auto hyytyi kesken kaiken, koska bensa pääsi loppumaan. Sitten istuimme sillan pieleen kahdelle kivelle, jotka siinä olivat sopivasti kuin jonkin jumalan sormi olisi osoittanut kohtaloksemme, että juuri sinä päivänä istuisimme kivelle, kun autosta oli bensa loppunut kesken matkan. Puut humisivat ympärillä ja vesi liplatteli. Yhtäkkiä peikko hyppäsi pensaan takaa ja ryhtyi puremaan meitä vuorotellen. Vedin miekkani ja löin siltä pään poikki. Suunnittelin peikon päästä karvanopan automme koristeeksi, mutta se oli liian iso, eikä minulla ollut sopivaa narua. Autoliiton tiepalvelu pelasti meidät lopulta.

Taustalla soi muun muassa Eluveitien versiointi laulusta Inis Mona:

Kirjoittajan luova prosessi

Lukuvuoden aikana olen oppinut paljon uutta, kehittynyt kirjoittajana, sekä oivaltanut itsestäni monia asioita.

Yhdellä kurssilla meidän piti tarkastella omaa luovaa prosessiamme kirjoittajina, luovuustutkimukseen liittyvien lähdetekstien valossa.

Koska arvelin, että asia saattaa kiinnostaa blogini lukijoita esimerkiksi vertaistuen merkeissä - kirjoittajalta toiselle - laitan nyt pdf-version esseestäni näytille.

Kirjoitusoppaista luovaa prosessia käsittelee esimerkiksi Claes Anderssonin Luova mieli.

Samassa hötäkässä tulin ladanneeksi aiempia tutkielmiani Academia-sivustolle, vaikka opiskelijana se kauhistuttaa.O.O En tunne itseäni riittävän päteväksi julkaistakseni mitään edes netissä, mutta näin tuli nyt tehtyä. Alkujaan loin tunnukset Academiaan siksi, että etsin taustamateriaaleja romaanikäsikirjoitukseeni.