Rauhallista joulua metsämökillä

Päätimme tänä jouluna lähteä rentoutumaan Leppäniemen hirsihuviloiden pieneen mökkiin.:) Tekee aina välillä hyvää päästä eroon kaikesta, myös internetistä, koska mökissä ei ollut yhteyksiä lainkaan. Telkkarista katsoimme uutiset ja sään, sekä true crime -murhaohjelmia. Jollain tapaa ne täyttivät tarpeen nimeltä "pimeydessä kerrotut kummitusjutut".

Pimeää metsän reunassa maaseudulla todella olikin. Tämä kuva on jouluaaton täysikuusta, jonka bongasimme sauvakävelylenkin jälkeen. Kello on jotain vaille neljän maissa iltapäivällä.

Alueella oli useampi pieni mökki, mutta hyvin hiljaista. Lähin naapurimme esittäytyi eräänä yönä juoksentelemalla edestakaisin kuistin pöydällä. Vasta kotiin päästyä saimme tehtyä tarkemman lajintunnistuksen: metsähiiri. Ajan myötä totuimme pimeyteen ja siihen, ettei sydän murhaohjelmista huolimatta hyppää kurkkuun, kun kuistilta kuuluu kipitystä ja nurkissa rapisee.

Kuistilla seisoi myös mökkitilan isännän tuoma joulukuusi. Koristelimme sen omilla palloillamme, joita tuli hankittua varmaan kymmenen vuotta sitten Ikeasta silloista koristevärkkäystäni varten. Nyt tuntuu perinpohjaisen hyvältä, sillä tämä oli meidän ensimmäinen oikea joulukuusemme ikinä.:) Kerran ennen meillä on ollut parvekkeella miniatyyri, jonka sahasin itse pöpeliköstä luvan kanssa ja vuolin varren sopivaksi viinipulloon.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa romaanikäsistä mökillä, mutta painiskelin enemmän oman ylivirittyneisyyteni ja äänen löytämisen kanssa. Kirjoittajan oma ääni on Peter Elbow'n kirjassaan Writing with Power esittelemä ajatus. Olen toden totta huomannut, että jos yritän työstää tekstistä mahdollisimman hyvää, siitä katoaa "se jokin". Sain tästä palautetta viime kesänä. Mutta lopulta taiteessa ei ole yksiä totuuksia, ja tämäkin menee henkimaailman hommiksi.

Mikä se jokin sitten on, ja miten sen tavoittaa? Pakko kokeilla ja yrittää kuunnella, mitä intuitio viestittää. Tai päästä tavoitteeseen sattumalta, kun tottelee luontaisia impulsseja, antaa tilaa ajatuksille ja elämälle. Mökillä ratkaiseva käänne oli, kun ryhdyin kirjoittamaan käsin vanhanaikaista kirjettä ystävälleni, jolle viimeksi taisin kirjoittaa vastaavan kirjeen runsaat 20 vuotta sitten, ennen nettiaikaa. Jostain syystä kirjeen kirjoittaminen houkutteli esille innostuksen ja näkemyksen jatkaa tarinaa.:) Juuri nyt se on päässyt jälleen hukkumaan, kun kotona odotti miljoona tekemätöntä työtä, kuten tavallista. Omien prosessien työstäminen jatkuu.

Petteri ja Pietro pitivät seuraa pöydän päässä.:) Mökillä taisivat toimittaa kotitontun virkaa.

Tontut ja keskiaikainen harmaakivikirkko kulkevat Hauholla sopuisasti käsi kädessä. Ainakin tämän stadilaisen ateistin kansanperinteestä innostuneessa mielikuvituksessa.;)

Hauholta löytyy myös idyllinen vanha raitti. Ostimme todellakin museokortit, kuten suunnittelimme aiemmin. Ajatuksena oli mahdollisesti vierailla Hämeenlinnassa reissun aikana kulttuurikohteissa, mutta emme päässeet sinne asti. Paluupäivänä meillä oli S-marketista hankittuja lähiseudun tuottajien hilloja, perunoita ja sipulia, eikä tuntunut hyvältä ajatukselta jättää niitä auton takakonttiin pakkasella.

Parhaiten mieleen jäi kuitenkin metsä, jota ennätimme hieman kartoittaa valoisaan aikaan. Sauvakävelysauvat ovat parhaimmillaan pienillä poluilla tai silloin, kun polkua ei ole lainkaan. Mökkitilalla oli oma luonnonsuojelualue, mutta tämä kuva on ihan tavallisesta metsästä frisbeegolf-radan tuntumasta.

Läpitunkemattoman pimeyden lisäksi ilmanlaatu oli jotain ihan toista kuin kaupungissa. On ikuinen ristiriita, että metsässä on ihanaa (ainakin silloin, kun siellä ei ole hyttysiä tai kyykäärmeitä), mutta matka runotapahtumiin tms. kovin pitkä. Kotona pitää tyytyä vaatimattomampaan metsämaisemaan.