Ensimmäisen päivän iltana kävin syöttämässä itseäni hyttysille Oriveden opiston aina yhtä levollisella pihamaalla. Tein jo 17-vuotiaana paljon valokuvien eteen, ts. uhrasin vertani julmalle laumalle siivekkäitä petoja.
Esittelen tässä postauksessa taidetta, jota pihalta löytyi juhannuksen jälkeen, kun osallistuimme romaanipajaan. En tiedä teosten nimiä tai tekijöitä.
Lopuksi uusi matkakumppanini Pietro-peikko esittelee Ahlmanin tilapuodin myymää talkkunaa.:) Sitä olemme viime aikoina syöneet fuusio-aamiaisella: croissantteja, kahvia, maustamatonta jogurttia ja talkkunaa.
Petterin jalka oli kipeänä ja se vietti sairaslomaa kotona Oriveden reissumme ajan. Myös Pietro on kotoisin tädiltäni, jonka laukussa se on matkaillut aiemmin. Meille pinkki peikkopoika muutti hiljattain, kun tätini löysi sen - oli raukka mennyt piiloon.
Kotona Petteri ja Pietro asuvat yhdessä, isovanhempieni vanhassa matkalaukussa, johon kerään sekä saamiani että muuten vain ostamiani kortteja. Harrastin aiemmin Postcrossingia, mutta Suomen postimaksut eivät lainkaan kannusta "ylimääräisiin" lähetyksiin. Olkoonkin, ettei se muualla maailmassa ole juuri edullisempaa.
Lapsena minulla oli joitain kirjekavereita, mutta viestien vaihtelu tuppaa omalta puoleltani kääntymään epäsäännölliseksi, johtuen vaikeuksistani ylläpitää rutiineja. Meilikaveruus tai muu nettiviestittely on ollut arkeani parikymppisestä saakka. Se on ilmaista kirjekaveruuden jatketta - toisaalta konkreettiset kortit ja kirjeet ovat aina yhtä kivoja.
Tuleeko vanhanaikaisten kirjeiden ja postikorttien lähettämisestä jossain vaiheessa todellinen vintage-harrastus? Jos kaikki matkaviestintäkin pitäisi hoitaa postaamalla älypuhelimesta kuvia sosiaaliseen mediaan? Ja joulutervehdykseksi riittää lausahdus Facebookissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että päätit jakaa ajatuksiasi.:)