Kuvassa hakkapeliittapahtuman sotilasleiri vuonna 2013.
Näyttää menneen koko vuosi kirjoittaessa romaanikäsiksen "välivaihetta".:p Yksikään sana ei silti ole turha. Luen tässä vanhoja sekä uusia palautteita, ja viikon univajeen inspiroimana olen luonnostellut monta sivua muistikirjaani. Olin oikeassa vuosi sitten, kun mietin, että perusasiat juonesta pitää ajatella uusiksi, mutta tähän asti olen aika paljon silti pohjannut vanhalle ja katsonut, mitä siitä tulee.
Nyt on sellainen fiilis, että seuraava versio on se lopullinen.:) Johtuen siitä, että uudet ideat ja muutokset ratkaisevat monta, pitkään mielen pohjalla vaivannutta ongelmaa.:) Päällimmäiseksi jää vain miettiä yhä uudestaan ja uudestaan miten tappaa tietyissä olosuhteissa joku niin, että sitä voisi luulla onnettomuudeksi?
Oletan, että toinen jäljelle jäänyt ongelma ratkeaa kirjoittamalla. Joka tapauksessa nämä uskottavien tapahtumankulkujen rakentamiset ovat se haitta, mistä johtuen nillitän nykyään esim. TV-sarjoista paljon enemmän kuin ennen.:p Kun joutuu miettimään itse jotain oikein tosissaan, siihen alkaa kiinnittää huomiota kaikkialla.
Lisäksi ymmärrän nyt, että onnistunut raakateksti vaatii välttämättä sen huumaantuneen kirjoitusvimman, jonka voimalla syntyy eeppistä tarinaa. Valitettavasti sivutuotteena syntyy hyppelehtivää kerrontaa (koska se on olennaisesti tajunnanvirtaa), mutta editoida pitää joka tapauksessa.
Nyt keskityn taustatyöhön ja luonnosteluun, ongelmien ratkaisemiseen. Tällä postauksella vakuuttelen asiaa itselleni. Vaatii ennenkuulumattoman paljon (minulle siis) kärsivällisyyttä pitää vireillä jotain projektia näin pitkään. Pelkään antavani periksi. Toisaalta tiesin jo alkujaan, että lähden oppimisprosessin tielle, kun en tyytynyt ensimmäiseen versioon, vaan päätin kirjoittaa paremman. Se tapahtui vuonna 2012.
Olisin varsin hyvin voinut olla onnellinen siitä, että sain kirjoitettua romaanin. Muistaakseni Kaari Utrio sanoi jossain kolumnissaan (jotka on julkaistu kokoelmana), että on ylipäänsä suuri saavutus kirjoittaa romaani. Omani oli eheä kokonaisuus, joka sisälsi alun, lopun ja päähenkilön kehityskaaren. Taitaa olla useampi opettaja ja kirjoittaja muistuttanut siitä, että toisin kuin maratonin juossutta, romaanin kirjoittanutta ei onnitella suuresta saavutuksesta, vaan käydään heti tarkastelemaan, miten hyvin se saavutus on toteutettu.:p
Toteutin lähes elinikäisen haaveeni sen ensimmäisen version kautta, ja olen koko ajan sen jälkeen vakuutellut itselleni, ettei minulla ole suurempia tavoitteita. Ainoastaan kertoa tämä tarina, koska piru vie, se pakottaa itsensä ulos. Innostuksen lähteestä riippuu, millaisella painotuksella tarina konkretisoituu. Onko se enemmän ahdistusproosaa, romantiikkaa vai seikkailua? Minulla on idea jatko-osaan, ja nyt tämä vaikuttaisi asettuvan synkkaan sen idean kanssa. Koska oikeastaan haluan kirjoittaa jatkoa, enkä viitsisi tehdä teosta eri painotuksella kuin ensimmäistä.
Hassua sinänsä, koska kuten hiljattain ystäväni kanssa juttelin, en koskaan uskonut voivani kirjoittaa. En pitänyt itseäni riittävän lahjakkaana, enkä etenkään kärsivällisenä. Saati että malttaisin viettää niin paljon aikaa eristyksissä muista ihmisistä ja tapahtumista. Eikä tämä edes ole "oikeaa työtä". Vaan jos joutuu rakentamaan elämäänsä uusiksi, eikä ole mitään erityistä (uraa, statusta, rahaa), mitä voisi menettää, miksikäs ei?
Opiskeluvuosi on edistänyt kirjoittamistani taitojen suhteen, mutta se on myös tehnyt henkisesti uskomattoman paljon. Yhtä vähän olisin uskonut, että voisin joskus olla mukana organisoimassa kulttuuritapahtumia tai harkita vakavissani kirjoittamisen opettamista. Toisaalta tätä viimeistä ainakin on hyvä markkinoida sukulaisille, koska opettaminen on "oikeaa työtä".;) Jotenkin se tuntuu oikeuttavan vielä kaksi opiskeluvuotta, vaikka ennen kaikkea rakastan meidän pientä, suvaitsevaista ja inspiroivaa kirjoittajakuplaamme, sekä haluan oppia aina vain enemmän.:)
Joku voisi sanoa, että pitäisi jo hellittää ja saattaa olemassa oleva, edellinen versio valmiiksi tai unohtaa koko juttu ja jatkaa uuteen. Vaan kun en halua tehdä huonoa, ja miten osaisin tehdä paremman, jos en ensin opi kirjoittamaan? Kaikki ideat eivät kanna romaanimittaan asti, mutta tämä kantaa. Haluan tehdä sellaisen kirjan, jota itse mielellään lukisin, uppoutuen, ahmien.
Tykkään lukea asiatekstiäkin, mutta kun yliopistoaikana luin koko lukukaudet vain sitä, ja pääsin ainoastaan lomilla fiktion pariin, se tuotti kärsimystä ja loppuunpalamisen. Toisaalta rakastin silloinkin sitä, mitä tein.
Taustalla soi Soldat Louis: Ménestrel.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että päätit jakaa ajatuksiasi.:)