Vaikka on syntymästään hullu?;) Isäni otti tämän kuvan vuonna 1992 perhelomalla.
Olen viime päivät potenut sylkirauhasen tulehdusta ja nukkunut huonosti. Päivät olen pelannut ja viettänyt aikaa Facebookissa. Kesäkuu alkoi ja loma on nyt loppu, koska siltä tuntuu. Miksi silti on taas niin vaikeaa päästä kiinni kirjoittamiseen?
Oikeastaan kirjoitan kyllä, tätäkin blogitekstiä. Runojakin tuntuu syntyvän. Bongailen mielenkiintoisia tapahtumia ja organisoin taiteiden yön järjestelyitä siltä osin, mitä olen luvannut tehdä. Kaikkea pientä mukavaa on kiva näperrellä, voisin vaikka siivota koko kämpän pitkästä aikaa (se todella tulisi tarpeeseen).
Viime yönä ideoin taas hieman lisää romaanikäsikseen ja tänään tein pienen aloituksen joka voisi pohjustaa yhtä hahmoni kirjoittamaa runoa. Fiktiivinen runous on hauskaa - ja siinä sitä taas ollaan. En jaksa aloittaa proosakirjoja tai proosatekstiä. Mietin, olenko sittenkin vielä liian väsynyt?
Turhautuminen. Omien vaatimusten liiallinen kasvu. Teen kaikkea, millä ei ole tekemistä romaanikäsikseni kanssa, mutta vetkuttelen toimeen tarttumista. Osittain pelkään omaa intohimoani, koska tiedän sen voiman, kunhan pääsen taas sisälle tekstiin. Joko kirjoitan tai teen jotain muuta - olen pitkään yrittänyt yhteensovittamista. Ryhdyn jälleen yrittämään.
Kaikesta huolimatta tämä on normaali tila. Olen käynyt täsmälleen samat mietteet läpi monta kertaa sen jälkeen, kun syksyllä 2011 aloitin romaaniprojektin. Jos tulee jotain muuta pakottavaa - tai syvällinen palautesessio - putoan pois tarinan maailmasta. Mitä pidempään olen siitä ulkona, sitä vaikeampaa on palata takaisin.
Olen aina päässyt takaisin.:) Usein hahmot ja tarina ovat lisäksi ennättäneet syventyä. Erään blokin jälkeen kirjoitin psykologisesti todella vaikuttavan kohtauksen, joka olisi jäänyt välistä ilman blokkia. Sillä olisin kiirehtinyt eteenpäin tarinan kaarella, päästäkseni nopeammin loppuun.
Istutan itseni väkisin läppärin ääreen ja vietän siinä vaikka koko yön. Viimeistään lintujen herätessä aamuhämärissä olen riittävän tokkurassa.:p Kuuntelen tarinan maailmaan vievää musiikkia. Sellaista, mikä herättelee oikeita tunnetiloja. Joskus vaatii todellista hienosäätöä löytää oikeat biisit.
Toisinaan kirjoittaminen on todella julmaa ja epäterveellistä. Lohduttaudun fiilistelemällä jotain siitä, miten suuri taide vaatii kärsimystä. Tosin jos oikeasti alkaisin uskoa tekeväni "suurta taidetta", menisin välittömästi lukkoon.
Sen sijaan tunnen itseni paremminkin meedioksi. Tarina ja hahmot elävät jossain rinnakkaistodellisuudessa, josta kanavoin niitä paperille (ts. läppärin näppikselle). Ne pyrkivät läpi kuin agressiiviset haamut, eikä auta kuin alistua välikappaleeksi.
Jaan teidän iloksenne / lohduksenne proosarunon, jonka kynäilin talvella. Purin siihen koko senhetkisen ahdistukseni kirjoittamiseen liittyen. Olen esittänyt kyseisen runon Kiiski Open Mic -tilaisuudessa sekä koulumme kevätjuhlassa, ja se on painettu antologiaan.
Daimoni tietää
Jos internet ei toimi, suoli ei toimi, runosuoni ei syki, enkä osaa kirjoittaa, voinko opiskella tulkinnanvaraista proosaa, vai turvaudunko helppoon tarinaan? Istun työhuoneen tuolissa ja kiroilen, vittu saatana, toimi, pelaa nyt, opi kirjoittamaan, opi paremmin.
Mitä kaikkea muuta tekisin ennemmin? Siivoaisin vessanpöntön ja lavuaarin, johon olen yrittänyt oksentaa sanoja, työntänyt sormet kurkkuun, eikä mitään tule, vain epämääräistä limaa ja sappinestettä. Itseäni käsken: oksenna paremmin.
Kenties lähtisin lenkille mieluummin, mutta ruhoni valaanrasva leviää ympärilleni ja peittää alleen työtuolin. Olen kasvattanut juuret tähän, ne kulkevat pitkin selkäpiitä ja peräsuolta, enkä löydä miekkaa lyömään pään katki demonilta, joka vaatii uhreja Apollonin alttarille. Kas näin yritin, kirjoitin, koska riivaajani tuntee minut paremmin.
Taustalla soi Al-Andaluz Projectin levy Spotifyssa. Tässä teille näyte, Morena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että päätit jakaa ajatuksiasi.:)