Kuvasin Toursin kiltamuseossa vuonna 2013 sokerimassakakun, joka oli jonkun ranskalaisen leipurin uskomattoman hieno mestarinnäyte.
Tällaiseen sitä pyritään.:D Paitsi että oma, historiallinen sokerimassahöttöni on sateenkaarenvärinen - ja 100% paperia sekä mustetta. Jonkinlainen mestarinnäyte siitä pitäisi silti tulla. Todiste siitä, että osaan kirjoittaa.
Pääsin kevään mittaan tekstiseminaarin puitteissa todellisen editoinnin makuun, ja se maistui ihan hyvältä.:) Vaikka jouduin käytännössä kirjoittamaan lukuja uusiksi, jälki tuntui kaiken vaivan arvoiselta.
Pitää luottaa itseensä. Vaikeaa, mutta pakollista.:p Itseluottamus toisaalta kasvaa kokemuksen myötä.
Tuska sen sijaan ei taida juurikaan vähentyä. Muutaman päivän olen pallotellut sen välillä, kirjoitanko alkua uusiksi pidemmälle, vai jatkanko uutta tekstiä? Päätin jatkaa uutta, ja se vaikuttaa toimivalta ratkaisulta.
Nyt ongelmana on saada itseni vakuutettua siitä, että raakaversio voi ja saa olla epätäydellinen, aukkoinen, karkea, kaikkiaan vain hienostuneempi ja pidempi luonnos.
Jos nyt kuvitellaan, että romaanikäsis olisi tuo sokerimassakakku, sormeni syyhyäisivät päästä viimeistelemään etualalla näkyvän, pienemmän tornin. Tekisin siitä niin valmiin ja hienon kuin mahdollista. Kenties viimeistelisin saman tien myös pääportin. Pyrkisin saamaan siitä aikaiseksi todella kauniin ja merkityksellisen.
Ongelmana vain on, etten ole vielä valmistanut sitä yksinkertaisempaa pienoismallia, josta pystyisin näkemään kokonaisuuden, mittasuhteiden toimivuuden, värien sopivuuden, sekä paljonko tarvitsen ulkomuuriin sakaroita. Ja mistä ihmeestä aion valmistaa vallihaudan? Piirroksia minulla kyllä on, ja huonoja harjoituskappaleita, joista pystyn hyödyntämään osia.
Entä sitten, kun saan pari osaa mielestäni täysin valmiiksi ilman, että tiedän, millainen kokonaisuudesta tulee? Vastaus tietenkin on: eivät ne siinä tapauksessa voi olla valmiita. Mut kun mä haluun täydellistä.:( Heti, tänne, nyt.
En jaksaisi koko tätä prosessia, enkä jaksaisi pakottaa itseäni sietämään aukkoista, luonnosmaista tekstiä. Heittäisin kohta hanskat tiskiin, jos en ajoittain löytäisi omasta tekstistäni ja hahmoista uusia puolia, jotka tarjoavat niitä syvempiä merkityksiä. Sellaisia, että tekstistä voi välittyä oikean elämän tuntu, illuusio siitä, että kaikki onkin totta.
Jännää kyllä, tämä löytämäni toteutus Ma peine n'est pas grandesta kuulostaa itselleni jokseenkin sellaiselta kuin olen edellisen (huonomman) version yhteen kohtaukseen kirjoittanut.:) Taustalta puuttuu luutunsoitto ja laulu on puhtaampaa, mutta silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että päätit jakaa ajatuksiasi.:)