Kuvasin jättiläismäiseksi kasvaneen ohdakkeen kukkia viime kesänä. Aivan niin suuria piikkipalloja minulla ei nyt onneksi ole tielläni, mutta juuren kaivaminen vaatii yhtä lailla vaivaa.
Ymmärsin, että minun todennäköisesti täytyy muuttaa eräitä tapahtumia päähenkilöni menneisyydessä, jotta saan luotua hänelle selkeämmän kehityskaaren. Tämän hahmon kohdalla draaman kaari on jäänyt aiemmissa versioissa heikommaksi, koska vasta uusi aloituskohta merkitsi käytännössä sitä, että hän nousi päähenkilöksi.
Uusi aloituskohta puolestaan oli tarpeen, koska siitä tarinan tapahtumat todella alkoivat. Miksi pakottaa lukija kahlaamaan lähes sata sivua henkilöhistoriaa, jos ei ensin näytä, mistä koko tarinassa on kyse? Olen kyllä lukenut joitakin kirjoja, jotka todella käynnistyvät vasta sivun 100 tai 200 paikkeilla - mutta jokaisen kohdalla miettinyt, kannattaako uhrata aikaa juuri tähän tarinaan?
Olen nykyään käynyt julmemmaksi kirjojen suhteen. Minulla on liikaa tekemistä ja lukemista, jotta viitsisin hukata tunteja elämästäni tarinaan, joka ei vedä. Siinä ei kuitenkaan ole kyse vakavan draaman ja seikkailun asettamisesta vastakkain. Esimerkiksi traumafiktion kurssia varten lukemani Vieraan lapsi imaisi todella vahvasti mukaansa alusta asti, ja nautin siitä kaikkien yli viidensadan sivun ajan.
Hahmojeni kehityskaarien ja tiedon hienovaraisen ripottelemisen pointti on juuri se, että saisin lukijan nauttimaan tarinasta. Imeytymään mukaan, haluamaan koko ajan lisää. Luonnosten tasolla ja omassa päässäni asiat näyttävät aina toimivilta, mutta miten mahtaa käydä, kun sanat asettuvat konkreettisesti peräkkäin?
Todennäköisesti minun täytyy tällä erää antaa periksi perfektionismilleni ja lähteä kirjoittamaan koko roskaa uusiksi ennen kuin voin jatkaa. Toisin kuin vielä pari päivää sitten ajattelin.:p Kärsin samalla taustatyön puutteista, eli siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi.
Suurin osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että olen tehnyt perusteellista taustatyötä, ja tunnen genren hyvin. He eivät havaitse mitään tiedollisia ongelmia. Minä sen sijaan havaitsen. Tunnen sen konkreettisesti tilanteissa, joissa joudun tarinan rungon edistämisen nimissä naputtelemaan puuta heinää ja vannon korjaavani kohdan sitten, kun saan taustat selvitetyksi.
Menen periaatteella tarina ensin, sitten taustat, koska on mahdotonta lukea aivan kaikkea. Tällä tavoin saan draaman toimimaan sekä tietoa siitä, mitä täytyy tutkia. Miinuspuolena potentiaaliset hermoromahdukset, jos taustatyö ei tuekaan draamaa, vaan pakottaa muuttamaan kuvioita. Kaikeksi onneksi tämän tarinan kohdalla jokainen nautittu alkoholiannos istuu osaksi taustaselvityksiä.:)
Samaan aikaan käyn loppuun historiallisen fiktion verkkokurssia Courserassa. Se on todella hyvä ja antoisa, suosittelen.:) Amerikkalaisilla yliopistoilla vaikuttaisi muutenkin olevan laadukkaita esityksiä, joista todella saa paljon irti. Viime vuonna katselin Paradoxes of War -luennot. Tykkään verkkoluennoista (myös suomalaisten yliopistojen), koska niillä pystyy keskittymään paremmin ja tekemään kattavampia muistiinpanoja, jos tarpeen.
Taustalla soi Spotifyn soittolistaltani Angelo Branduardin musiikkia, josta erityisesti La demoiselle tuntuu säväyttävän tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että päätit jakaa ajatuksiasi.:)