Viikko sitten lauantaina eli 13.6. Helsinki Poetry Connection järjesti open mic -tilaisuuden Karhupuistossa Helsingin Kalliossa. Seuraava tilaisuus on Alppipuistossa 26.6. Samaan aikaan viikko sitten sattui olemaan Knit In Public eli KIP-päivä, jonka tarkoitus on tuoda neulojat kaapeistaan. Tai paremminkin kotisohvalta, kissan ja teemukin viereltä julkisiin tiloihin.
Meillä ei enää ole kissaa, ja teen sijasta juomme yleensä kahvia. Itselläni hermot eivät kestä toistuvaa nyhertämistä silmukoiden parissa.:p Jussi on meistä se neulova osapuoli, jolle lykkään villasukat parsittavaksi.
Karhupuistossa kävin ruoholavalla lukemassa pari runoani, joiden arvelin kohtuullisesti sopivan aurinkoiseen säähän. Eivät ne mitenkään erityisen herttaisia olleet, mutta sentään jotenkin ulkoteemaisia (aivomassani leviää pelakuihin, nahkani ruohikolla piknikalustana, jne.). Ylemmässä kuvassa omia runojaan esittää ystäväni ja opiskelukaverini Riku, minä vain varjostan hetken seesteisyyttä alareunassa.:)
Esiintyjiä tilaisuudessa oli peräti 22, jos muistan luvun oikein. Kuvassa Jarkko Jokinen. Lähdimme open micin jälkeen kaveriporukan kesken toiseen puistoon ja sieltä baariin nimeltä Rytmi, joka on esteetön. Onneksi meillä oli mukana Kallio-opas Erja.;) En ymmärrä, miksi esteettömyyttä vastustetaan. Tai siis, toki ymmärrän historialliset arvot, mutta en siltikään käsitä, että ne ylittäisivät ihmisten oikeuden elää omaa elämäänsä nykyaikana.
Minä sentään viallisten keuhkojeni (= astma) kanssa pääsen nykyään baareihin hyvin vapaasti, vaikka muistan hyvin ajan, jolloin jouduin istumaan yksin tupakoimattomien puolella, kun opiskelukaverit pitivät hauskaa tupakoitsijoiden ehdoilla. Siksi pidän omasta puolestani huolta siitä, ettei kenenkään toisen tarvitsisi kokea samaa syrjäyttämistä. Toivon, että ihmiset kokisivat itse, miltä tuntuu tulla jätetyksi pois vaikkapa silmien värin vuoksi. Tai jonkin muun asian, jolle ei mahda mitään.
Pidän Heather Dalen musiikista, johon ystäväni Minni minut tutustutti.:) Silti tekee aina hieman pahaa kuunnella Changeling Childia, koska vammaisia lapsia saatettiin pitää vaihdokkaina. Tai vaihtoehtoisesti Pirun siittäminä: nainen huorasi paholaisen kanssa ja synnytti epämuodostuneen vauvan. Ajatus maahisten jälkikasvusta tietenkin oikeutti viemään "vaihdokkaan" metsään ja jättämään sen sinne, jotta pariskunta saisi "oman lapsensa" takaisin. Lapsenmurhasta kun olisi muuten tuomittu kuolemanrangaistukseen.
Ymmärrän toki viehätyksen myyttiseen puoleen. Samoin sen, miksi on niin kiehtovaa lukea goottilaisia kauhutarinoita "hirviöistä", jotka perheenjäsen on lukinnut vanhan linnan tornikamariin. Tai muuta vastaavaa. Paljon ankeampaa toki olisi ajatella mielenterveysongelmaista tai vammaista henkilöä, jota piilotellaan ulkopuolisilta, ettei perheelle koituisi häpeää.
Samoin historian hirviömäiset kyttyräselät kärsivät todellisuudessa skolioosista. Notre Damen kellonsoittaja on toki hyvä tarina, eipä siinä mitään. Ja hirmuhallitsijoille on aina tarvetta fiktiossa. Samaan aikaan nykykirjoittaja voi silti muistaa "tieteenalan" nimeltä fysionomia. Se vaikutti rodunjalostusopin taustalla. Olisi hyvä, jos jokainen osaisi etsiä ja tunnistaa sisältään pikku-Hitlerin, mutta valitettavasti natsien superhyperpahuuden ulkoistaminen kuuhun ja ties minne tekee vaikeammaksi nähdä, miten vastaava ajatusmaailma vaikuttaa arkipäivässä.
Homoseksuaalisuudesta tuomittiin natsien vallan aikaan keskitysleirille, ja liittoutuneiden voitettua vankilaan. Itse olen syntynyt siitä onnelliseen aikaan ja paikkaan, etten ole koskaan joutunut kokemaan biseksuaalisuuttani ongelmana. Se on vain yksi ominaisuus, joka lopultakaan ei määritä minua yhtä paljon kuin vaikkapa astma - koska sairaus asettaa rajoituksia, seksuaalisuus ei. Ainahan taitaa olla niin, että näemme asiat selkeämmin, kun törmäämme rajoihin.
Kuulemma joillekin maalaisille voi tulla järkytyksenä, että Karhupuiston kahvilan seinällä liehuu sateenkaarilippu. Kallion kirjastossa on sateenkaarihylly, ja Pride-viikon kunniaksi myös Myyrmäen kirjastossa järjestetään näyttely. Itse mieluiten välttelen massatapahtumia, eikä Pride ole tuntunut henkilökohtaisesti kovinkaan tärkeältä. Panostan massatapahtumista enemmän kirjamessuihin. (Ihan oikeasti en jaksaisi kovinkaan montaa ihmismerta vuodessa, syy on tämä toiseuttava "vika" nimeltä erityisherkkyys.) Ei silti ole sattumaa, että laitoin blogin otsikkotekstiin sateenkaaren väristä vivahdetta.:)
Vammaisuus ja homoseksuaalinen käytös (homous on vaikea sana historiallisessa yhteydessä, koska ihmiset ajattelivat seksuaalisuudesta eri tavalla kuin nykyään) yhdistyvät Denis Sanguin de Saint-Pavinin elämässä. Hänen runonsa on kokonaisuudessaan julkaistu vasta vuonna 2010 ilman, että niiden avointa pervoutta olisi pyritty selittämään pois. Ja mitä romaaniprojektiini tulee, näette sitten aikanaan.:) Nyt hyvää juhannusta peikkopoppoon Aurinkosaagan tahtiin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että päätit jakaa ajatuksiasi.:)