Mökkireissupostaus sai ajattelemaan, että pitäisi pohdiskella täälläkin tarkemmin suhdettani kaupunkiin ja maaseutuun.
Oletettavasti blogini vaikuttaa varsin urbaanilta, mikä pitää paikkansa. En ole koskaan asunut Turkua pienemmässä kaupungissa. Joitain sukulaisiani asuu maalla, ja suvussani on tai on ollut maanviljelijöitä, mutta en varsinaisesti koe, että juureni olisivat syvällä suomalaisessa mullassa. Tai miten asian haluaisikin ilmaista, koska suomalaisuus mielikuvana liittyy tähän myös.
Jos puhutaan suomalaisuudesta kaipuuna tiettyyn miljööseen, yleensä siihen kuuluu metsä, pelto ja järvi. Kaiketi minultakin se kaipuu löytyy, olenhan kasvanut helsinkiläisessä lähiössä metsän ja pellon tuntumassa - vain järvi puuttui, mutta keskustassa oli meren ranta. Tämän kuvan itse asiassa nappasin Espoossa.
Vaikka kuinka kuvittelisin menestyväni eräihmisenä, se ei silti pidä paikkaansa. En ole koskaan harrastanut retkeilyä, enkä edes oikeastaan yöpynyt luonnossa. Kroppani hylkii maaseutua astman ja monenlaisten allergioiden muodossa. Hyttysallergia on niistä rajoittavin, koska elämäni kävisi todella sietämättömäksi hyttysten keskellä. Tähän väliin täytyy huomauttaa, että ihmelääkkeitä ei ole olemassa. Jos antihistamiini tehoaisi täydellisesti kaikkiin allergioihin kaikissa tilanteissa, ei yksikään allergikko tarvitsisi mitään muuta.
Puhuttaessa kyykäärmeistä, sellaista otusta en ole koskaan edes nähnyt luonnossa, saatika joutunut purruksi. Pelkään käärmeitä fobiaksi asti. Purema voisi tietysti olla kohtalokas, koska olen taipuvainen allergioihin, mm. ampiaisia kartan allergian vuoksi (ovat pistäneet muutaman kerran, joten asia todettu). Kuitenkaan en pysty koskettamaan edes harmitonta, pientä viljakäärmettä, ja valokuvatkin tekevät pahaa.
Astman vuoksi puolestaan en pysty esim. heinätöihin. Ja miten ylipäänsä voisin kuvitella eläväni monien ihannoimassa omavaraistaloudessa, kun olen paitsi täysin riippuvainen lääkkeistä, myös kykenemätön hoitamaan viljelyksiä ja eläimiä? Multakin pölyää, siitepölyistä puhumattakaan, ja kaiken huipuksi ihoni on niin vaaleaa tyyppiä, ettei se kestä aurinkoa.
Kaupunki on myös pölyinen ympäristö, jossa saasteet huonontavat ilmanlaatua. Maaseudulla on täysin riippuvainen omasta autosta, kaupungissa pääsee liikkumaan helpommin, eikä tarvitse lähteä kauas ostoksille. Tapahtumiakin riittää. Silti sen mitä olen asunut kaukana luonnosta, kaipasin aina jonnekin metsään. Näkemään jotain muutakin kuin sen kivan, turvallisen puiston, jossa ei ole ainakaan käärmeitä.
Käsittääkseni maalta muuttaneet pelkäävät mm. metrotunneleita. Itsekin toki tiedostan ihmisten aiheuttaman uhan, mutta syntyperäisenä kaupunkilaisena liikun Pariisissakin kuin kala vedessä, kunhan olen ensin päässyt sinuiksi metrokartan kanssa. Pariisi on kiva kaupunki, ja vielä kivempaa sieltä on päästä pois. Kusenhajuinen ja ruuhkainen todellisuus tuntuu kyllä kotoisalta, mutta maalla on niin hyvä hengittää, eikä ihmisten läheisyys ahdista. Paitsi utelias tuijotus ja jatkuva tuttuihin naamoihin törmääminen.
Lähiö on mukava kompromissi asuinpaikkana. Siellä on luontoa, mutta pääsee myös pois kätevästi, palvelut löytyy, ja vaikka samoihin naamoihin törmää jatkuvasti, läsnä on tietty urbaanin miljöön henki. Kaiken tämän keskellä tuppaan aina valittamaan suuntaan tai toiseen: miksi on niin pitkä matka kaupungille, miksei täällä voi olla kunnollista metsää?
