Valitettavasti en muista, kenen maalaama taulu on, tai ketä se esittää. Joka tapauksessa nappasin kuvan kesällä Musée Saint Loupissa hahmokirjaani varten. En olekaan kesän jälkeen ehtinyt kunnolla työstää projektia eteenpäin. Vaikka juuri tästä maalauksesta inspiraatiota ammentava hahmo kaipaisi vielä, että ymmärtäisin häntä paremmin.
Sivumennen sanottuna olisi kiva näyttää noin tyylikkäältä, mutta todellisuudessa muistutan tällä hetkellä muutaman yön valvomisen jälkeen enemmän räjähtänyttä kojoottia.:p
Aloitin romaanikäsiksen suhteen jotain, mitä en ole vielä koskaan ennen tehnyt. Eli kirjoitan luku kerrallaan poimien sieltä täältä, mitä mielessä pyörii. Aiemmin olen aina halunnut kirjoittaa tiukan kronologisesti, koska edeltävät tapahtumat vaikuttavat jatkoon, enkä tiedä jatkosta ennen kuin olen kirjoittamalla sisäistänyt, mitä aiemmin *oikeastaan* tapahtuu.
Tarinassa kun ei ole kyse pelkistä ulkoisista tapahtumista, vaan kaikesta, mitä ne merkitsevät hahmojen kannalta. Nyt kun minulla on jonkinlainen kronologia ja kaari selvillä - vaikka se on edelliseen versioon nähden muuttunut hyvin paljon - pystyn henkisesti orientoitumaan erillisiin lukuihin. Vaikeaa sanoa, millainen kirjoitusprosessini tulee olemaan jatkossa. Tämä on minulle suuri matka, jonka aikana olen jo oppinut paljon.:)
Rupesin miettimään, miksi juuri tiettyihin lukuihin kuuluvat tapahtumat pyörivät päässäni? Tänään oivalsin, että on kyse nimenomaan hahmoihin liittyvistä tarinan kaarista. Sekä pyrkimyksestäni saada draama toimimaan. Tällä hetkellä työstän jotain, minkä ymmärsin olevan romaanini selkäranka. Jotain, minkä varassa kaikki toimii - tai ainakin toivon kovasti, että toimii.
Muut tapahtumat on paljon helpompi kirjoittaa tämän kaaren ympärille. Niiden tehtävä on tukea sitä, tarjota laajempi kuva ajallisesta ympäristöstä, syventää hahmoja, sekä tarjota kaikenlaista jännää.:) Olen erittäin tyytyväinen saamiini palautteisiin ja päätökseeni karsia hahmoja. Nyt jäljelle jääneillä on enemmän tilaa mellastaa.:) Ja tiettyjen, raskaiden teemojen poistaminen antaa mahdollisuuden revitellä muissa kohdissa.
Edelleen tuntuu olevan niin, että minun täytyy välttämättä kirjoittaa aloitus ennen kuin voin lähteä työstämään muita lukuja. Vaikka joutuisin kirjoittamaan aloituksen uudestaan, se ikään kuin laskee perustan koko myöhemmän tarinan fiilikselle. En pysty toimimaan kunnolla jos en tiedä, mihin sävyyn minun pitäisi pyrkiä.
Kaipasin tänään myös jotain sellaista kuunneltavaa, mitä en ole vielä pyörittänyt repeatilla niin montaa kertaa. Spotifysta valikoitui Alan Stivellin levy Brian Boru, jonka kappaleista versio tästä laulusta iskee juuri nyt hermoon sopivan kutkuttavasti.:) Jostain syystä kuuntelen romaanikäsiksen taustalla paljon kelttiläistä musiikkia, irkkuballadeja sekä bretagnelaista, ja tietysti Blackmore's Nightin tapaista "keskiaika" & "etno" -musiikkia. On kyse enemmän tunnevaikutuksista kuin siitä, että haluaisin muuten kuin poikkeustapauksissa luoda itselleni aikakauteen sopivaa äänimaisemaa.
Kuva on Troyes'sta, kirjastolla päin sijaitsevasta puistosta.
Mitä sinä olet fanittanut vuosien varrella?
Itselleni tämä kysymys tuli mieleen, kun jälleen kerran laitoin Spotifysta soimaan soittolistan, jolle olen kerännyt biisejä TV-sarja Robin of Sherwoodin soundtrackilta. Sen alkuperäisen siis, uusintaversiokin on tehty. Myöhemmin kaduin, etten ennakkoluulojeni kalvamana tullut katsoneeksi sitä, koska Will Scarlettia näytteli Harry Lloyd, johon ihastuin katsoessani Game of Thronesin ensimmäistä kautta.
Robin of Sherwoodia alettiin näyttää telkkarissa, kun kävin ala-astetta. Siitä minulle syntyi ikiajoiksi mielikuva peuranpäisestä jumalhahmosta, Hernestä, joka ilmestyi usvan keskeltä metsässä. Olen joskus miettinyt, johtuuko rakkauteni esim. Robert Holdstockin fantasiaromaaneihin juuri tästä varhaisesta, silloin kovin vaikuttavasta kokemuksesta?
Toisaalta pelästyin yhden jakson taistelukohtauksia niin paljon, että lopetin sarjan seuraamisen muutamaksi vuodeksi. Palasin takaisin, kun kolmatta kautta näytettiin. Olin silloin jo ennättänyt yläasteikäiseksi, ja lukenut sekä nähnyt paljon enemmän. Ensin fanitin Batmania, sitten Robin Hoodia, kunnes viimein löysin muskettisoturit. Dumas'n inspiroimana valitsin ranskan c-kieleksi koulussa, sekä espanjan d-kieleksi, opin juomaan viiniä, ja ryhdyin harrastamaan kalpamiekkailua.
Ratsastusta olin harrastellut jo aiemmin johtuen siitä, että minusta noin kymmenen tai yhdentoista vuoden paikkeilla kuoriutui täysverinen hevoshullu. Ennen sitä pidin eniten kissoista, koska Pekka Töpöhäntä todennäköisesti oli kaikkein ensimmäinen fanituksen kohteeni. Sen ohella innostuin Piilomaan Pikku Aasista, ja isäni (joka on perheessä aina käyttänyt ompelukonetta) ompeli minulle ja veljelleni kettukapteenin lakit.
Isältäni sain myös yhdentoista iässä kirjan Kazan susikoira. Se oli menoa.:) Viimeistään tuon kirjan jälkeen rupesin tykkäämään susista, ja ahmin paitsi hevoskirjoja, myös susista kertovia tarinoita, sekä tietenkin historiallista seikkailua. En enää pelännyt taistelukohtauksia, olinhan nähnyt jopa elokuvan Excalibur, joka kieltämättä taisi olla vähän hurja Arthur-versiointi niin nuorelle. Pelästyin vielä 12-vuotiaana Willown alun petoja, mutta pian koitti uusi luku elämässäni.
Kuvassa on yksi Troyes'n vanhoista kaivoista.
Luin varmaankin lapselle sopimatonta materiaalia, mutta ei minusta tämän hullumpi tullut.;) Kolmentoista iässä etsin koulun kirjastosta seksiä yhdessä luokkakaverini kanssa. Siis seksikohtauksia kirjoista. Niin päädyin lukemaan Ruusun nimen, ja lankesin loveen heti, vaikkei siinä juuri seksiä ollutkaan. Etsin käsiini Foucaultin heilurin heti, kun suomennos ilmestyi, ja aina siitä lähtien olen fanittanut Umberto Ecoa.
Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarja tyydytti teiniminän kirjallisen seksin tarpeen. Kohta sen jälkeen löysin kauhun. Erityisesti ihastuin Clive Barkerin brutaaleihin fantasioihin - niin paljon, että lukion ensimmäisellä äidinkielenopettaja moitiskeli minun mässäilevän aineessani verellä ja suolenpätkillä. Kirjoitin aina fiktiota, ellei ollut pakko tehdä jotain muuta. Kaikeksi onneksi opettajani sietivät hyvin tätä taipumusta, ja biologianopettajakin suhtautui ymmärtävästi, kun kyselin taustatietoa ihmisen kaulavaltimon auki viiltämisestä / raatelemisesta.:)
Kenties viehtymykseni pohjalla kummittelee varhaislapsuudessa nautiskeltu satumaailma? Minulle on luettu kansansatuja ("ja niin kaikki kolme prinssiä mestattiin"), Grimmiä ilman Disney-suodatinta ("verta kengässä, verta kengässä" raakkuvat varikset aidan päällä Tuhkimossa), sekä kreikkalaista mytologiaa. Niinpä yhdeksänvuotiaana fanitin tarusankari Heraklesta.
Paitsi että isäni ompeli, hän myös luki meille iltasadut. Koska minulle ei mikään riittänyt, vaan nukahtamisen sijaan nousin sängystä askartelemaan, isäni ryhtyi samalla äänittämään satuja kasetille. Nukuin monta vuotta kasettisoitin tyynyn vieressä. Joka tapauksessa olen itsekin silloin kertonut ensimmäisen oman tarinani, jonka äänitin isän esimerkin mukaan. Siksi tiedän sen olevan olemassa, ja että nauhoitus tapahtui, kun kävin neljättä elinvuottani.
Kun nyt luen kaikkea kirjoittamaani, ei näytä lainkaan ihmeelliseltä, että parikymppisenä retkahdin TV-sarja Xenaan. Siinä oikeastaan yhdistyy moni rakastamani elementti, ja lisäksi pääosassa on nainen. Sankarinaisia kaipasin lapsena eniten, koska kaikki seikkailu tehtiin siihen aikaan pojille. Siksi makuni tuntui jotenkin syntiseltä, kielletyltä.
Xena on ainut fanituksen kohteeni, jonka fanitoimintaan olen aktiivisesti osallistunut. Lisäsin kyllä erään kerran terveiseni Harry Lloydin synttärikorttiin, jota fanisivusto puuhasi. Sen enempään tuskin ryhdyn: aika on ajanut ohi. Joskus olemme jutelleet tästä Jussin kanssa, koska tapasin hänet nimenomaan Xenan fanipiireissä, ja lähetin meidän tarinamme myös kirjaan How Xena Changed Our Lives, jossa se on julkaistu. Sarja on tuonut yhteen muitakin pariskuntia, ja lähes kaikki me entiset aktiivifanit seuraamme edelleen toistemme Facebook-päivityksiä.
Minä ja Jussi tunsimme sielunyhteyttä aluksi soturi- ja asejuttujen vuoksi, mutta pian ymmärsimme, että kumpikin rakasti myös kauhua. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa Finnconissa, ja silloin vielä kuvittelimme olevamme "vain ystäviä".
Voisin listata vielä monta muuta nimeä kirjallisuuden, elokuvien ja TV-sarjojen, sekä musiikin alalta, mutta näiden mainitsemieni kautta pystyn kertomaan erään kehitystarinan.:)
Taustalla soi Clannad: Ancient Forest. Videoklipillä näkyy myös Herne, joka teki pieneen mieleen pysyvän vaikutuksen. Toinen vanhojen rakkaiden Spotify-fiilistelysoittolistani sisältää biisejä elokuvan Ladyhawke soundtrackilta, mutta tällä kertaa Robin of Sherwoodia, ja siis bändin nimi Clannad, irkkumusiikin eräs suurimmista.
Minä, Jussi, Petteri ja Pietro vuokrasimme Airbnb:n kautta yksiön 1500-luvun talosta Troyes'sta, Ranskan itäpuolelta, suhteellisen läheltä Saksan rajaa. Troyes on Champagnen maakunnan vanha pääkaupunki. Champagnen kreivi avioitui 1100-luvulla Ranskan prinsessa Marien kanssa, ja yhdessä aviopari rahoitti valtakuntansa (Champagne liittyi Ranskaan vasta 1300-luvulla) kulttuurielämää.
Troyes'ssa järjestettiin merkittäviä markkinoita ja kaupunki profiloitui tekstiiliteollisuuden keskukseksi. Uskonpuhdistuksen myötä kaupunkiin juurtui vähemmistöasemaan protestanttinen usko, eivätkä 1500-luvun väkivaltaiset vainot koetelleet asukkaita yhtä julmasti kuin Pariisissa. Champagnen kreivillä oli Vauluisantin museo-oppaan mukaan niin suuri vaikutusvalta vielä keskiajan jälkeenkin, ettei hänen maillaan hääritty mitä tahansa edes uskonsodan merkeissä.
Nykyajan politiikassa Troyes'ssa näyttäisi pitävän valtaa oikeisto ja hyvänä kakkosena Marine le Penin Front National, jonka toimiston ohi kuljimme eräänä päivänä suureen ja hienoon, moderniin kaupunginkirjastoon. Itse asiassa sen nimi oli mediateekki.
Kirjastoon menimme katsomaan vanhojen kirjojen näyttelyä. Tämä on itse asiassa 1800-lukulainen, vaikka Aymonin neljän pojan tarina kuuluu Champagnen ja Ardennien keskiaikaiseen kansanperinteeseen.
Kirjastossa törmäsimme kahteen herrasmieheen, jotka tunsimme Galerie Du Jansanetin runoillasta. Troyes'n kulttuurielämässä vaikuttaa La cité des lettres -yhdistys, joka järjestää mm. runoiltoja ja luovan kirjoittamisen kokoontumisia taidegallerian tiloissa. Esitteensä mukaan he tavoittelevat kirjallisten salonkien henkeä, ja hetken aikaa ryhdyin jo harkitsemaan pysyvää muuttoa Troyes'han.;)
Harmittelin, etten tullut ottaneeksi printtejä runoistani mukaan, mutta onneksi meidän piti kevään lavarunopajassa opetella yksi ulkoa. Ranskalaisten mielestä suomi kuulosti kauniilta ja sointuvalta, sekä istui sonettiin ja ylipäänsä runouden kieleksi hyvin. Yleisön pyynnöstä rustasin pikaisesti toisen tekeleen, lähes täysin vailla paineita onnistua, sillä kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi sanaakaan.:)
Tällainen siitä tuli:
Istun illalla
kanavan rannalla
katselen valoja,
jotka leikkivät puissa,
lehdet loistavat
vasten taivasta,
vihreä sulautuu
mustaan.
Katson sinua ja
mietin, miten kauan?
Vilkaiset minua,
hetken,
katseesi on
saniaisen kukka,
virvatuli, leikkiä
suonsilmien lomassa.
Vihreää ja mustaa.
Minulla ei valitettavasti ole kuvia Jansanetissa esillä olleista, mielenkiintoisista maalauksista, mutta gallerian Facebook-sivuilla niitä voisi löytyä. Mielestäni sekä siellä, että Maison du Boulangerissa esillä olleissa, eri taiteilijan tauluissa, näkyi historian vaikutus. Ylhäisön muotokuvat ja toisaalta keskiaikaiset millefleurs-taustat. Tämä veistos on eri maata, ja minun oli jostain syystä pakko kuvata se muistoksi galleria Larrivagessa. Toisaalta veistoskin tuntuu jotenkin myyttiseltä, osalta eeppistä tarinaa. Juuri siksi se tekee niin suuren vaikutuksen. Rakastin myös muotokuva- ja millefleurs -tulkintoja.
Musée d'Art modernessa kiinnitin erityisesti huomiota Roger de la Fresnayen kubistiseen tulkintaan Jeanne d'Arcista, vuodelta 1912. Ei sillä, etteikö museossa olisi ollut muitakin vaikuttavia teoksia. Ostin pari postikorttia saadakseni niistä paremmat kuvat kuin digipokkarilla on mahdollista.
Tolkuttoman, lähelle 40 astetta kipuavan, helteen keskellä on mukava istua kanavan rannalla lukemassa.:) Kaupungilla kävellessä oli mukava bongailla erilaisia veistoksia. Kovat lämpöasteet eivät ole tyypillisiä siinä osassa Ranskaa, jossa ihmiset pukeutuvat maalaismaisen epätrendikkäästi ja pari pohjoismaalaista turistia sekoittuu joukkoon.
Kävelystä puheen ollen: entisaikaan miehet ja naiset eivät haaskanneet aikaa. Sanoivat, että Troyes on paitsi tekstiiliteollisuuden, myös lasimaalausten kaupunki. Niitä hankkivat ikkunoittensa koristeeksi kaikki, joilla riitti rahaa. Hôtel de Vauluisantin museossa kuvasin tämän kävellessään kehräävän naisen. Toinen kuva todisti, että myös miehet kehräsivät vastaavalla tavalla. Jussi lähes hihkui riemusta kaikkien neule- ja kudontavälineiden näyttelyssä. Nyt vain pitäisi hankkia värttinä, joita käsittääkseni voisi saada mm. Glimsin talomuseon kaupasta.
Peikot eivät ahkeroineet, vaan ottivat lunkisti mallia lukevasta naisesta. Kuvasin niiden rentoutumista Hôtel de Vauluisantin edustalla.
Oikeastaanhan kaikki on turhaa, koska ihminen kuolee, opettaa meille Damien Lhomme maalauksellaan. Jostain syystä pidän kovasti 1600-luvun Vanité-asetelmista. Tämä löytyy Musée Saint-Loupista, joka yhdistää luonnontieteitä, klassista taidetta, sekä arkeologiaa.
Tietenkin minuun vetoaa barokin goottilainen estetiikka, vaikka varmaan mustapukuiset, massiivisissa kirkoissa viihtyvät ihmiset strutsinsulkiensa, valuvien kynttilöiden, paksun sametin ja pääkallojen kera olisivat pitäneet koko goottilaisuutta rappiollisena turhuutena. Tärkeämpää Vanitéssa taitaa kuitenkin olla tieteiden ja taiteiden asettaminen nautinnoiksi. Myös Michel de Montaigne rinnasti Esseissään lukemisen ja kirjoittamisen seksiin, viiniin ja hyvään ruokaan.
Montaigne kirjoitti ajattelevansa kuolemaa päivittäin, ja olevansa kiitollinen jokaisesta aamusta, jona saa herätä elossa. Vanitén tarkoitus on muistuttaa ihmistä kuolevaisuudesta ja nautintojen turhuudesta. Siitä huolimatta oppineet ovat harrastaneet nautintojaan, ja kuka muu muka arvostaisi lukemista ja kirjoittamista, tiedettä ja taidetta yhtä korkealle kuin se, joka niitä osaa harrastaa? Ts. miksi kukaan muu kuin oppinut nautiskelija saisi jotain irti Vanité-maalauksesta? Tavalliselle kansalle asia on yhdentekevä.
Käsi pystyyn, kuka hyppelee sisäisesti huikeasta riemusta, kun löytää antikvariaatin hyllystä historiateoksen, joka on painettu vuonna 1652?:D Otin sen käteeni ja katsoin. Vilkaisin myös hintaa, 200 €. Himotti, mutta en antanut turhuuden viettelykselle periksi.;)
Yhden kalliin ja tavattoman harvinaisen (ainakin suomalaisesta näkökulmasta) kirjan sijasta tuhlasin divareissa rahaa uudempiin teoksiin. Hankin pari kansanperinnekirjaa, Troyes'n ja Champagnen historiaa, ynnä muuta. Kotona eksyin tietenkin piakkoin kirjastoon kasvattamaan luettavien vuorta. Huokaus.
Mutta onpahan se suloisen näköinen kauppa, antikvariaatti Au Point du Jour.
Le Petit Troyen sijaitsi lähempänä "kotikatuamme", mutta onnistuin käymään siellä vain kerran.:) Mikä on positiivista ajatellen, että meidän piti mahduttaa matkalaukkuihin myös viiniä, hieman kahvia ja rillette-purkkeja. Monoprix-markettiketju myy niitä gourmet-sarjassaan, siis tavallisina, kaupan omina säilykkeinä.
Muutamana iltana herkuttelimme perinnemakkaralla, boudin blancilla, jonka nimen mukainen väri tulee maidosta. Hankimme niitäkin marketista ja kaveriksi perunaa. Kuulin viimeisenä iltana ravintolan tarjoilijalta, että Champagnessa syödään paljon perunaa, "se on meidän kaalimme", tarjoilija sanoi. Ja suomalainen viihtyy.:) Jussi sai myös kerättyä viinikirjaansa monta uutta merkintää, jotain harvinaisempiakin rypälelajeja.
Crêperie La Tourellessa söimme lounaaksi galetit, eli tattarijauhoon leivotut suolaiset letut, joiden sisään oli juustolla höystetty lohta ja perunaa. Nappasin kuvan Maison du Boulangerin yläkerrasta.
Monesti olen kutsunut Troyes'ta nimellä renessanssi-elämyspuisto. Ruelle des Chats on siitä paras esimerkki, aito kuja 1500-luvulta, jolloin kaupunki suuren tulipalon jälkeen rakennettiin uudelleen. Valitettavasti se on öisin varsin tehokkaasti valaistu, joten hämyisään tunnelmaan täytyy etsiytyä muualle.
Vaikka eihän taivastakaan pysty enää näkemään kuten entisajan ihmiset, ellei pääse jonnekin, mihin kaupunkien valosaaste ei yllä. Kerran olen avomerellä, tavallisella ruotsinristeilyllä, nähnyt taivaan todella sellaisena kuin se on. Minulla ei ole kuvia, mutta talletin näyn ikuisesti mieleeni. Enkä tiedä, miten pimeää kirkkaalla ilmalla lopulta oli aikaan ennen sähkövaloja? Taivas on tupaten täynnä tähtiä.
Troyes'n yössä taivas oli pilvinen ja kaupungin valot hohtivat kirkkaina. Kaupunkilaiset ulkoilivat vielä lähellä puolta yötä, kuten mekin. Lämpötila laski hämärän tultua siedettäväksi. Keskiaikainen katedraali näyttää huikealta vasten pimeyttä. Minkä voi käsittää vertauskuvallisesti, jos haluaa, itse pysyttelen jääräpäisesti ateistina.
Olkoonkin, että meitä taidettiin luulla kunnon katolisiksi, koska päiväsaikaan ihoni ei kestä aurinkoa, enkä jaksa aina levittää tehokkaita rasvoja. Siksi saatan pukeutua peittävästi. Hirmuhelteillä katedraalissa oli taivaallisen viileää, joten hengasimme siellä melko pitkään kuuntelemassa urkumusiikkia ennen kuin haimme lounaspatonkiateriat. (Katedraalia vastapäätä oli mielestämme kaupungin paras leipomo.) Lisäksi osaamme käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Vahtimestari hymyili meille. Sillä lailla hengenheimolaiseen tapaan.
Eräänä päivänä söimme patonkilounasta ja joimme virkistävää roséta Jardin des Innocentsin keskiaikaisessa puutarhassa toisen, pienemmän kirkon kupeessa. Kolmannessa kirkossa kävimme kuuntelemassa barokkimusiikkikonsertin. Erittäin vaikuttavaa, varsinkin kun orkesteri hyppäsi välillä renessanssin puolelle.:)
Kehuttava on näitä "kotikadun" näkymiäkin.:) Ikkunasta sai päivät pääksytysten katsella Maison de l'Outil et de la Pensée Ouvrieren seinää, tiivistetymmin työkalumuseota. Kävimme toki sisälläkin, olimmehan ostaneet Pass Troyes't turistitoimistosta. Niillä pääsi kaikkiin museoihin ja sai vielä pikkukivaa kaupan päälle, kuten lyhyen elokuvanäytöksen kaupungin historiasta.
Vink, vink, Troyes'ssa puhutaan laajalti englantia, vaikka me lähdimme matkaan tarkoituksena saada 10 päivän ranskan kielikylpy. Lento Pariisiin, RER-junalla Gare du Nordille, kävellen tai metrolla Gare de l'Estille, ja sieltä suora junayhteys vie perille. Tours on Ranskassa toinen mainio kaupunki, eri suunnalla, mutta vielä helpomman yhteyden päässä: lentokentältä menee TGV-juna. Palaan varmasti vielä myös toissa kesän Toursin reissun valokuviin - seuratkaa tageja.
Lentomatkalla Suomeen näin auringonlaskun pilvien yläpuolelta. Silloin pilvillä todella oli kultareunukset.
Taustalla soi Tri Yannin kokoelmalevy Spotifyssa, mutta aivan erityisesti myyttinen Korydwen et le Rouge de Kenholl, joka tosin kuuluu Bretagnen / kelttiläiseen kansanperinteeseen.
Taustalla soi Ensiferum: Tears. Se on hieno versiointi Jon Englishin vanhasta tv-tunnari -klassikosta Six Ribbons, joka oli ehdottomia suosikkejani koulun musiikinkirjassa.:)
Kuva on heinäkuun alusta, Troyes'n kaupungin yöstä Ranskassa. Lisää reissukuvia ja kuulumisia myöhemmin. Tämä postaus on omistettu runolle, jonka kirjoitin toissapäivänä Cafe Bretagnessa.:)
