Loihtu-klubilla runokirjan julkkareissa

Torstaina raahauduin flunssasta huolimatta Loihtu-klubille luokkakaverini Auran runokirjan julkkareihin. Mahtavaa nähdä painettuna kirjana teos, jonka eri vaiheita olen päässyt seuraamaan tekstiseminaariemme puitteissa.:) Lupasin Auralle jo aikaa sitten, että ostan hänen kirjansa kun se julkaistaan, sillä pidin hänen runoistaan heti ensimmäisestä lukukerrasta alkaen. Villieläimiä on myynnissä ja ladattavissa Kolera-kustannuksen sivuilla. Kirjoitin siitä lyhyesti näkemyksiäni Goodreadsissa.

Ohjelmassa oli muun muassa tämä keskustelu, jota Aura kävi Miki Liukkosen kanssa. Open mic -osuudelle olisi pitänyt ilmoittautua etukäteen, enkä osallistunut siihen. Aktiviteettien sijaan nautin suunnattomasti ihanien kavereideni seurasta.:) Tekstien jakaminen yhdistää jännällä tavalla. Kai siinä tarjoilee palasia sielustaan? Parhaimmillaan kirjoittajaryhmissä joka tapauksessa syntyy vahva yhdessä tekemisen meininki.

Aura on kokenut lavarunoilija ja esitti otteita kirjastaan rekvisiitan kera.:) Tein kuvista tällaisen blendin. Tavallaan se on inspiroitunut dialogista, jota Outi-Illuusia Lilja kävi erään Auran runon kanssa omassa esityksessään.

Kotimatkalla lokki poseerasi pysäkkikyltin päällä. Villieläimiä suviyössä.:)

Ja minä poseerasin iltahämärässä. Mekko on Seppälästä ja laukku aitoa retroa sukulaisilta.

Aina sen jälkeen kun (myös opiskelukaverini) Riku vinkkasi Pentanglen biisin Hunting Song, olen kuunnellut sitä melko usein:

Ensimmäinen oikea satuni

Järjestellessäni työpöydälle kertyneitä paperipinoja hoksasin syksyllä koulutyönä kirjoittamani sadun printtiliuskat.:) Se oli aivan ensimmäinen kerta, kun todella olen kirjoittanut lapsille suunnattua satua. Vähemmän "oikeiksi" lasken itse lapsena tekemäni yritykset, mm. konekirjoitusliuskan, jonka työstin aikaan, jolloin en vielä osannut kirjoittaa.xD Sekä yhtä lailla kaikki tarkoituksellisen huonot tarinat, jotka ovat paremminkin aikuisten satuja.

Tämä kuva on myös jonkinlaista alkuvaiheen harjoittelua, muistaakseni nappasin sen Turussa vuonna 2005 ensimmäisellä digikamerallani.:) Oli todella huima tunne, kun ei enää tarvinnut säästellä filmiä! Ja lisäksi onnistumisen näki heti eikä vasta sitten, kun kuvat tulevat kehittämöstä.

En syksyllä lähtenyt tarkoituksellisesti kirjoittamaan satua, vaan tavallaan tulin luonnostelleeksi itseni nurkkaan - hahmottelemistani aineksista saattoi mielessäni syntyä vain satu. Haasteelliset tehtävänannot tuottavat usein jotain ihan uutta, ja kyseisellä kurssilla koettelin rajojani myös fragmentaarisen proosatekstin parissa.

Tästä voit ladata PDF-tiedostona Kaneli-käärmeen ja Nappi-nallen metsämestaruuskisat.

Tarinaa on jo hieman testattu kohderyhmällä ja se sai myös äitien hyväksynnän.;) Pidän täysin mahdollisena, että kirjoittaisin satuja jatkossakin, mutta tällä hetkellä työskentelyni keskipisteessä on edelleen (se sama vanha) romaanikäsikirjoitus, joka on selkeästi aikuisten kirja, proosarunot ja muutama muu romaani-idea.

Tekstikatkelma-haaste

Kuvasin maahan pudonneita terälehtiä koulun kevätjuhlapäivänä.:) Opintoni jatkuvat vielä kolmannen vuoden. Hommaa on ollut paljon, mutta nyt pääsin taas pitkästä aikaa palaamaan romaaniprojektin pariin, ja heti tunsin itseni onnelliseksi.:)

Osallistuin keväällä Maailman laita -kilpailuun, mutta sieltä ei ole kuulunut mitään, joten todennäköisesti en päässyt jatkoon. Toki kesäkuuta on vielä jäljellä... Joka tapauksessa hämmästelen, miten tyyni olo minulla on. Suorastaan seesteinen. Tiedän, mihin suuntaan haluan tekstiä viedä ja tiedän suurin piirtein, mitä se vaatii. Elän päivän kerrallaan ja yritän saada kaikki hommat tehtyä ajallaan. Pidän ajatuksesta, että ainakin näillä näkymin saan työstää romaania omassa tahdissani.

Haluan romaanista hyvän, ja varmaan siksi olen niin innostunut kirjoittamaan huonoja tekstejä.xD Tässä tulee seuraava huono raapale, Fiktionistien tekstikatkelma-haasteeseen:

"Noniin", Mikko sanoi, "tässäpä onkin hauska saari." "Miksi tuo hiekkakasa on saari?" Sami puuskahti. "Koska minä sanon niin!" "No hyvä on." Pojat pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että Mikko päätti kaikesta kuten aina. Tai ei ihan aina. Sami sai nytkin keksiä, millaisia asukkaita saarella asuu. "Siellä asuu hiekkakasoja", Sami kuulutti. "Miksi?" "No kun siellä on vain hiekkaa." "Eipäs ole! Ihan selvästi on matoja myös, nakin kokoisia. Ja ne syövät noita kakanvärisiä kirppuja." Vaikka ei hiekassa tietenkään oikeasti kirppuja ollut, koska kaikki tapahtui poikien mielikuvituksessa. Tarhassa he joskus saivat täitä, muttei kirppuja koskaan. Sitten tulikin jo aika, että äiti huusi pojat nukkumaan.

Sisältövaroitukset ja kirjailijan sananvapaus

Kirjoitin keväällä opintosuorituksena esseen, jossa pohdiskelin kirjailijan asemaa nykyisessä sananvapauskeskustelussa. En lähtenyt ruotimaan äärioikeiston aiheuttamaa uhkaa, vaan otin tarkasteluni kohteeksi ehkä vähemmän ilmeisen näkökulman.

Esseeni pdf-tiedostona.

Tämä todellakin on vain yksi näkökulma ja yksi teksti, joka ei edes pyri tuomaan esille mitään absoluuttisia totuuksia. Toiset ovat hiljattain sivunneet samaa teemaa, kuten Sonja Saarikoski Hesarin jutussaan (valitettavasti maksumuurin takana) ja Silvia Hosseini Nuoren Voiman Kritiikki-lehden esseessään, joka on luettavissa ilmaiseksi netissä. Hosseinin teksti oli mielestäni erinomainen.

Pyyhekumileimasin - runosikermäni

Käyn koulussa parhaillaan runouden jatkokurssia ja tuntuu siltä, että ilmaisuni on kokemassa muutoksia tai laajentumassa. Haluan siksi jakaa tänne aiemmista runoistani koostamani sikermän. Olen esittänyt näistä jokaisen lavalla open mic -tilaisuuksissa, sekä joitain muita runoja, jotka jäivät teemansa puolesta ulos. Tämä on nimittäin ensimmäinen yritykseni koostaa johdonmukaista kokoelmaa. Jostain täytyy aina aloittaa.;)

Pyyhekumileimasin

Kuvana on mustavalkoiseksi käsittelemäni näkymä pariisilaiselta kadulta vuonna 2014. Tämä kuva oli mukana meidän kirjoittajaopiskelijoiden antologiassa viime keväänä.

Millaista on minun erityisherkkyyteni ja aistiherkkyyteni?

Luin netistä tämän kirjoituksen, jossa tosin puhutaan hämäävästi erityisherkkyydestä samana asiana kuin aistiherkkyys. Aistiherkkyyttä on muillakin neurologisesti poikkeavilla, kuten autisteilla. Kuitenkin nimenomaan kysymys aistiherkkyydestä jäi mietityttämään, koska käyn koulussa kurssia "sanoin kuvaamaton". Siellä pyritään etsimään keinoja kirjoittaa ruumiillisista kokemuksista, joita on vaikea määrittää sanallisesti. Viime viikolla käsittelimme kipua.

Olen valinnut tähän postaukseen kaksi valokuvaa, jotka mielestäni kuvaavat kokemustani siitä, miltä erityisherkkyys minusta tuntuu. Jokaisen kokemus on erilainen, vaikka on myös paljon yhteistä. Ja sitten merkittäviä eroja, kuten elämyshakuisuuteni. Koen myös olevani temperamentiltani suhteellisen reaktiivinen tapaus, eli tunteikas. Enkä kaihda sosiaalisia tilanteita, vaikka ne usein väsyttävät minua, mutta toisaalta saan mukavien ihmisten läsnäolosta myös paljon voimaa. Toisin sanoen en ole introvertti, vaikka en mitenkään äärimmäisen ekstroverttikään.

Julkisuudessa on esitelty erityisherkkiä useimmiten hengellisinä, herkästi itkeskelevinä naisina, jotka eivät oikein meinaa kestää mitään kauheita juttuja. Tämä pätee moniin, ei minuun.;) Pidän kauhuelokuvista ja -kirjallisuudesta. Clive Barkerin brutaalit verta & suolenpätkiä -maailmat uppoavat minuun täysillä. Katselen myös jonkin verran sotaelokuvia. Olen ateisti (mutta tunnen vetoa uuspakanuuteen) sekä vaikka liikutun välillä kyyneliin asti, en pidä itseäni varsinaisesti itkuherkkänä.
 

Riiteleminen hermostuttaa minua, koska se vie aikamoisille kierroksille, mutta en varsinaisesti sitä välttelekään. Toisin sanoen en flippaa, jos elämässä tulee eteen ikäviä tilanteita. Toki ne tuntuvat henkisesti raskailta, mutta elettyäni tämän verran tiedän, että ihmisen on mahdollista selvitä pahoistakin asioista. On mahdollista, että tähän positiivisuuteeni vaikuttaa nimenomaan elämyshakuisuus, koska kamalatkin tapahtumat ovat jollain tasolla kiinnostavia, ainakin jälkeenpäin. Pystyn kääntämään ikävät kokemukset myöhemmin "voitoksi" siinä mielessä, että ne olivat *kokemuksia*.

Kierroksilla käyminen on tärkeä käsite omassa elämässäni. Olen kokenut, mitä tapahtuu, kun stressi menee äärimmäisyyksiin, mutta arkipäiväisemmin yritän oppia hallitsemaan pyrkimystä uusiin ärsykkeisiin, rakkautttani moniin asioihin, ja suurta tarvetta levätä. Kun rakastan ja vihaan, tunteet todella tuntuvat joka solussa. Joskus stressaannun siitä, että elämässäni ei tapahdu mitään jännää, ja silloin esim. ostan jotain uutta, kuten viime keväänä vaaleanpunaisen hiuskoristekukan.:) Kirjamessujen jälkeen puolestaan olen sulkeutunut kotiini toistaiseksi (paitsi koulupäiviä). Tiedossa on jo jännää menoa, joten varaudun siihen lataamalla akkuja.

Tämä Kamalan luonnon sarjakuva julkaistiin Helsingin Sanomissa tänään 5.11.2015. Samaistun täysillä.;) Usein huomaan, että keskustelussa harhaudun selittämään ummet ja lammet. Tai en saa sanottua sitä, mitä ajattelin, koska puhun jostain muusta. Tässä postauksessa minun piti puhua nimenomaan aistiherkkyydestä, mutta eksyin selittämään osaa siitä, millaisena erityisherkkyyteni ja temperamenttipiirteeni näyttäytyvät

Kaikki aistihavainnotkaan eivät liity suoraan erityisherkkyyteen, vaan itse reagoin hajuvesiin ja tupakansavuun siksi, että olen astmaatikko, ja ne vaikuttavat keuhkojeni toimintaan. Kärsin aurallisesta migreenistä, ja voimakkaat valot sekä äänet aiheuttavat migreenikohtauksia. Saman tekee liian matalalle laskenut verensokeri, mistä syystä pyrin syömään heti herättyäni.

Kuitenkin olen jo lapsena kärsinyt valoista ja äänistä myös toisella tapaa, eli en siedä niitä nukkumaan mennessä. En siedä myöskään pesukoneen ääntä, ja imurointi tuottaa hankaluuksia koneen pitämän möykän takia. Pitäisi kokeilla korvatulppia, mutta koen hyvin häiritsevänä kaiken korviin tungettavan. Nappikuulokkeita en ole koskaan käyttänyt, enkä tule käyttämään. Muunlaisiakin kuulokkeita hyvin harvoin, koska en halua ääniä suoraan korviini. Useimmiten pyrin kaiuttimien suhteen istumaan siten, että kuulen äänet tasaisesti molemmilla korvilla. Vähintäänkin käännän päätäni ja asentoani.

Korvatulpista puheen ollen niissä on myös se haittapuoli, että ääniin muodostuu häiritsevä kaiku. Lentokoneessa käytän silikonisia tulppia paineenvaihtelun vuoksi, ja niiden kanssa keskusteleminen on äärimmäisen rasittavaa.

Ja mitä melutasoon tulee, vieraat aina tuppaavat valittamaan siitä, että meillä TV on liian hiljaisella, ja kääntävät tietokoneen volyymit tuskalliselle tasolle. En voi moittia heitä, koska ihmiset ovat erilaisia, ja pidän vieraista.:) Pyrin siis tekemään mieliksi, vaikka se tuottaisi minulle hetkellistä epämukavuutta. Sekä pakenen huoneen toiseen päähän kuuntelemaan kaikki fantastiset musiikkipätkät Youtubesta.;) Open mic -tilaisuuksissa painajaiseni on runoilija, joka huutaa mikkiin yllättäen ilman, että pystyn varustautumaan. Jos näet minut sormet korvissa jossain tilaisuudessa se ei tarkoita, että vihaisin esitystä, vaan kuulen erinomaisesti ja nautin, mutta volyymi vain on liian tuskallinen.

Yksi vaikeasti selitettävä juttu on astianpesukoneen pesemät, puhtaat astiat. Niihin tuppaa muodostumaan hankaavaa kuivuutta. Tai kenties se johtuu omasta kuivasta ihostani? Olen nimittäin myös atoopikko. Joka tapauksessa vihaan tunnetta, joka välittyy sormien kautta ikään kuin kuuloaistimuksena, kun käsittelen tällaisia astioita. Astianpesukoneen tyhjentäminen on meidän taloudessamme siksi ns. miesten töitä.

Meille ei myöskään koskaan, ikinä, tule paperinarumattoa. Lainasimme sellaista yhteen aikaan. Sanotaan, että allergisella pitäisi olla paperinarumatto, koska se ei kerää pölyä. Ongelmana vain, että en siedä kävellä sen päällä paljain jaloin tai edes sukat jalassa. Paperiset nystermät painavat jalkapohjiin kammottavalla tavalla. Ei se suorastaan tuskallista ole, mutta tavattoman ärsyttävää, ja nostattaa agressioita. Sen sijaan soralla tai hiekkatiellä käveleminen paljain jaloin on nimenomaan tuskallista. Koko elämäni ajan minulle on sanottu, että jalat kyllä tottuvat, kunhan pari viikkoa kävelee. Eivät ole tottuneet, koska siitä kävelemisestä itsessään ei tule mitään. Ruoho tai asfaltti menettelevät kyllä, ja pehmeä rantahiekka.

Lapsena olen saanut kuulla "liian herkkähipiäinen" -huomautuksia myös siitä, etten pysty tiskaamaan astioita kuumassa vedessä. Onneksi nykyään on astianpesukone, ja käsitiskiveden voi antaa jäähtyä sopivaksi silloin harvoin, kun sitä tarvitsee.

Olen myös kipuherkkä. Se ei tarkoita, että napsisin särkylääkkeitä joka vaivaan, vaan harkitsen lääkettä vaativat tilanteet tarkkaan. Itse asiassa ne suhteellisen vahvat tulehduskipulääkkeet, mitä käytän, tekevät tokkuraisen olon. Kivun suhteen on vähän sama kuin neulakammossani - pystyn menemään verinäytteeseen rentona, koska pistohetkellä katson muualle. Veri itsessään ei pelota (sivumennen sanoen olen myös kokkaillut verilettuja). Kiitos progressiivisen rentoutuksen metodien olen ollut lähellä nukahtaa hammaslääkärin tuoliin juurihoidon aikana. Puudutuksen ansiosta en tuntenut kipua, ja pienet reiät voi yleensä paikata ilman puudutusta. Tuollaisista reissuista pitää toipua.;) Eli kyllä se kuitenkin ottaa henkiseltä puolelta veronsa.

Vähän samaa voisi sanoa kauhuharrastuksestani ja sotaelokuvista. Jos käyn liian paljon kierroksilla, en välttämättä pysty katsomaan niitä. Stimulaatio menisi sietämättömän puolelle. Siksi toisinaan kestän raskaampaa musiikkia, ja toisinaan en lainkaan. Konserteissa inhoan suunnattomasti sitä, jos ympärilläni rupatellaan samaan aikaan, koska huomioni jakautuu silloin keskustelun ja musiikin välillä, vaikka haluaisin nauttia nimenomaan musiikista. Siksi olen panostanut klassisen konsertteihin, koska niissä on tiukempi käyttäytymiskoodi (samoin elokuvissa inhoan pussien rapistelua ja muuta ylimääräistä hälinää, joten käytännössä käyn nykyään vain festivaaleilla ja näytännöissä, missä suurin osa yleisöstä on leffaharrastajia).

Musiikista puhuttaessa ensimmäisenä mieleeni tulee ihon sisällä käyvät "sähköaallot". Ne ovat laineilevan mallisia aistimuksia, jotka voivat tuntua miellyttäviltä tai pistäviltä, ärsyttäviltä. Sähköaaltojen esiintyminen liittyy elimistön valmiustilaan. Ja kenties vielä useammin tunnen äkillisiä "hyökkäyksiä", paikallisempia efektejä, kuten juuri äskettäin. En osaa sanoa, mitä täsmälleen ottaen ajattelin äsken, koska mielikuvat esiintyvät sekunnin murto-osassa, ja tuottavat fyysisiä reaktioita.

Edellä mainitusta syystä olen kärsinyt paniikkikohtauksista. Aiemmin saamani lääkityksen jälkeen ne ovat lähes jääneet pois, mutta edelleen olen kärsinyt voimakkaasta ahdistuksesta, kun romaanin taustatyönä opiskelin tietoa hevosten jäykkäkouristuksesta, ihmisten sydänkohtauksen oireista, ja teräaseiden aiheuttamista vammoista. Pystyn kuitenkin nykyään tunnistamaan paniikkioireet, suhtautumaan niihin hyväksyvästi ("vai että tällaista tänään") ja siten hallitsemaan tilannetta.

Olen muistaakseni jo aiemmin tilittänyt siitä, etten pysty kirjoittamaan "missä vain vaikka vartin verran". Kärsin matkapahoinvoinnista, joten minua on turha käskeä käyttämään bussimatkat hyödyksi. Enkä muutenkaan pysty keskittymään ihmisten joukossa, koska en pysty sulkemaan ympäriltäni kaikkea hälinää.

Juhani Mattila on kirjassaan Herkkyys ja sosiaaliset pelot sanonut, että herkkä ihminen menee "tilttiin", kun hänen täytyy seurata kaikkia monimutkaisia sosiaalisia kuvioita, mitä vaikkapa pikkujoulujen pöytäkeskusteluihin liittyy. Samoin raitiovaunupysäkillä keskellä vilkasta katua kääntyilen jatkuvasti ympäriinsä ja katselen kaikkea mahdollista. Hypermarketti on minulle kaoottinen paikka, josta en koskaan selviydy ulos alle tunnissa. Ihmisiä, valoja, värejä ja tavaraa on aivan liikaa, enkä löydä hyllypaikkoja. Huomaan jotain mielenkiintoista ja jään tarkastelemaan sitä. Onneksi nykyään pystyy ruokaakin tilaamaan netin kautta. Pienemmät kaupat eivät ahdista yhtä paljon.

Voin koordinoida tapahtumia ja toimia hyvin sosiaalisesti sekä joustavasti monimutkaisissa tilanteissa, mutta se vaatii tyystin omanlaisensa mielentilan, joka johtuu nimenomaan kierroksilla käymisestä, eli virittymisestä toimintaan. Olen alkanut oivaltaa monia hyötyjä, joita saan elämässäni etenkin siitä herkkäviritteisestä ristiriitaisuudesta, mitä erityisherkkyyden ja elämyshakuisuuden yhdistelmä tuottaa.

Ps. Jos katselen sinua silmiin keskustellessamme, en yritä tietoisesti flirttailla, vaan ainoastaan tarkkailen ilmeitäsi.;) Se on vaistonvaraista, luontaista. En siis pysty tietoisesti kytkemään sitä pois päältä, tai valitsemaan, milloin toimin sillä tavoin.

Helsingin Kirjamessut 2015

Postaan kirjamessuista vasta nyt, koska rupeamasta toipuminen on kestänyt.;) Löysin mielenkiintoisia esiintymisiä ja paneelikeskusteluita kolmelta päivältä. Jokaisesta tein muistiinpanoja, joista olisi tarkoitus työstää oppimispäiväkirja.

Niinä jokaisena päivänä olin myös myymässä laadukasta nykyrunoutta Poesian ständillä (kuvassa Sirpa Kyyrönen). Vuorot kestivät vain pari tuntia kerrallaan. Ehkä hyvä niin, sillä sairastuin flunssaan juuri messujen alkaessa. Tauti osoittautui onneksi lieväksi.

Pidin kameraa mukana vain sunnuntaina, jolloin kuljin messuilla Jussin kanssa. Minulla ei ole älypuhelinta, enkä viitsi yleensä kuvata vanhan kännykän huonolaatuisella kameralla.

Päivän aloitti omalta osaltani paneelikeskustelu vähemmistöistä suomalaisessa kirjallisuudessa. Panelisteina Maija Haavisto, Anja Snellman ja Mari Pyy. On hyvä kysymys, miksi vähemmistöön kuuluvan hahmon tarinaan kuuluminen pitää perustella erikseen? Miksei hahmo voi vain olla oma itsensä, kuten kuka tahansa? Todellisista historiallisista henkilöistä on ehkä siltä osin "helpompaa" kirjoittaa, koska he ovat mitä ovat, eli perusteluna (jos joku sitä kysyy) voi käyttää realismia.;)

Alkuiltapäivästä Suomen Kirjailijaliiton lavalla keskusteltiin aiheesta "Miten opiskella kirjoittamista?". Panelisteina Jyrki Kiiskinen, Niina Repo ja Miia Toivio. Aiemmin tänä vuonna Anneli Kanto kirjoitti blogissaan otsikolla "Voiko kirjoittamista opettaa?". Eipä lisättävää.:) Itse huomaan omista teksteistäni, miten paljon olen hyötynyt kirjoittajakoulutuksesta.

Lavan vieressä oli valokuvanäyttely "Anna Ahmatova Fontankan talossa".

Messujen kirjasaalis. Päällimmäisenä Mikael Bryggerin Tuuliatlas, toisena Hannu Helinin Kaikki kaikessa. Kolmas ylhäältä on vanhempaa tuotantoa, mutta uusi suomennos: Gunnar Björlingin Auringonvihreä. Kaikki kolme myynnissä Poesian nettikaupassa.

Neljäntenä ja viidentenä tulee kaksi näköispainosta, Neuvoja kauniiksi pääsemiseen ja Lemmen tulkki eli kirjekaavoja rakastaville tytöille ja pojille. Toivon kummastakin hyötyä taustamateriaalina. Sahramia, munia ja mantelimaitoa - keskiaikaharrastajan keittokirja hankittiin myös aidosti käytettäväksi.:) Keskiajan kokit sovelsivat reseptejä mm. ruoka-aineiden saatavuuden mukaan. Sikäli on täysin ajanmukaista tiputtaa pois inkivääri ja kananmuna, jotka vaikuttavat haitallisesti ruumiinnesteideni tasapainoon.;)

Rajapinnoilla puolestaan on ilmeisestikin väitöskirjaan pohjautuva tietoteos sallitun ja kielletyn rajoista 1600-luvun noituusoikeudenkäynneissä. Itseäni kiinnostaa nimenomaan kysymys siitä, mitä sai tehdä, ja mistä seurasi tuomio? Lukutaidottoman kansan pään sisään on vaikea yrittää sovittautua. Toivon, että tämä teos toisi osaltaan valaistusta asiaan.

Antikvaarisilta messuilta löysin Francois Villonin teokset-runokokoelman ranskaksi. Samoin kirjan The Oxford Book of Narrative Verse, johon on koottu näytteitä eeppisestä runoudesta.

SKS:n julkaisema Puistohomot kertoo Helsingin 1960-luvun homokulttuurista. Maanväki puolestaan erilaisista haltioista ja maahisista ympäri maailmaa. Alimpana on kokoelma eri tekijöiden sarjakuviksi sovittamia Eino Leinon Helkavirsiä.

Perinteisesti emme Jussin kanssa osta toisillemme lahjoja, vaan kirjahankinnat ovat yhteisiä.:) Kirjamessujen anti menee tulevan joulun piikkiin.

Koko viikon taustalla on soinut Le Poème Harmoniquen lumoava versio laulusta Ô combien est heureuse.

Näkemys ja taide

Otin kuvan kiertoajelubussin seisoessa risteyksessä keskellä liikenneruuhkaa Pariisissa vuonna 2014. Saimme keskiaikamuseon jälkeen päähämme hypätä Hop On Hop Off -bussiin, vaikka yleensä vältän kiertoajeluita kuin ruttoa.;) Kokemus oli kuitenkin hauska.:) Toisenlainen katsaus kaupunkiin.

Törmättyäni netissä lausahdukseen, että kyseinen henkilö esittää valokuvaamisen kautta näkemyksiään maailmasta, löysin vastauksen mielen pohjalla vaivanneeseen kysymykseen. Miksi juuri kirjoittaminen on minulle erityistä, eikä esim. kuvataide? Kuitenkin katselen mielellään teoksia ja harrastan valokuvaamista silloin, kun pokkarikamera sattuu eksymään käteen.

Näkemys maailmasta on eri asia kuin maailman tallentaminen sellaisena kuin se on, vaikka sitten erilaisia näkökulmia hyödyntäen. Näkemykseen sisältyy tulkinta, jokin syvempi juttu, joka kumpuaa ihmisen minuudesta ja elämänkokemuksista.

Kun lukijat tulkitsevat hahmoni ja näiden edesottamukset toisella tavoin kuin olen tarkoittanut tiedän, että minun pitää löytää joku tapa selkeyttää motiiveja. Sitä, mitä hahmojen pään sisällä tapahtuu. Koko näiden elämänkaari vaikuttaa taustalla, mutta lukija ei tiedä sitä, ellen kirjoita riittävästi asioita auki. Silti ei saisi sanoa liikaa, vaan luottaa lukijan älykkyyteen. Vaikeaa, mutta tämä on mielestäni osa näkemystä, kuten sopivien yksityiskohtien ripottelu tarinan "lavastukseen" tietyn tulkinnan mahdollistamiseksi.

Maailman tallentaminen sellaisena kuin se on - tai on ollut - tekisi kirjoittamisesta yksinkertaisempaa. Lienee kyse siitä, mitä opin historiallisen romaanin verkkokurssilla: jäljitteleekö kirjoittaja ennen kaikkea historiallista miljöötä, vai keskittyykö jäljittelemään elämää?

Maalaako taiteilija muotokuvan ihmisestä sellaisena, miltä tämä näyttää, mahdollisimman tarkasti, vai luoko oman tulkintansa niillä keinoilla, joita kuvataide hänelle antaa? Tuodakseen teokseen jonkin toisen, vaikeasti havaittavan tason, joka kuitenkin vaikuttaa siihen, miten teos onnistuu vaikuttamaan katsojaan. Sama juttu valokuvauksessa.

Ero näkemyksen ja tallentamisen välillä on nähdäkseni hiuksenhieno, ja tapahtuu lähinnä tekijän korvien välissä. Mutta se vaikuttaisi olevan pointti, miksi en pysty näkemään pääseväni esim. valokuvauksessa pidemmälle. Teknisessä osaamisessa varmasti, ja voisin harjoitella vielä lisää erilaisten näkökulmien hyödyntämistä. Silti kuvani jäävät parhaimmillaan "kivan", "kauniin", tai "onnistuneen" tasolle. Kaikista puuttuu wau-efekti, se jokin, mitä tuntee havaitessaan jotain erityisen vaikuttavaa.

Nämä ovat jälleen omia fiilispohdintojani.:) En väitä, että vielä osaisin välittää näkemykseni edes kirjoittamisen tasolla, mutta kun jokin näkemys on olemassa, sen välittäminen tekstissä vaatii vain harjoittelua, opiskelua ja paljon työtä. Sivuhuomautuksena uskon kirjoittajakoulutukseen, koska se antaa työkalut toteuttaa omia visioita. En näe sitä mitenkään erityisesti erilaisena kuin kuvataidekerhoa, jossa kävin lapsena harjoittelemassa perspektiivin käyttöä, tai kirjoitusoppaita erilaisina kuin valokuvausoppaita, joista olen yrittänyt opiskella suljinaikoja.

Toki kaikenlaisesta jäljittelystä voi syntyä wau-efekti, koska myös miljöö tai todellisuus sellaisena kuin on voi pitää sisällään tekijän oman näkemyksen ja tulkinnan maailmasta. Ja lopulta katsoja tai lukija itse määrittää, mikä teoksen sisältö ja merkitys hänelle on.

Edellisen kerran kirjoitin blogissani aiheesta postauksessani kirjoittajaopiskelijoiden antologiasta.

Fanitusmuisteluita

Kuva on Troyes'sta, kirjastolla päin sijaitsevasta puistosta.

Mitä sinä olet fanittanut vuosien varrella?

Itselleni tämä kysymys tuli mieleen, kun jälleen kerran laitoin Spotifysta soimaan soittolistan, jolle olen kerännyt biisejä TV-sarja Robin of Sherwoodin soundtrackilta. Sen alkuperäisen siis, uusintaversiokin on tehty. Myöhemmin kaduin, etten ennakkoluulojeni kalvamana tullut katsoneeksi sitä, koska Will Scarlettia näytteli Harry Lloyd, johon ihastuin katsoessani Game of Thronesin ensimmäistä kautta.

Robin of Sherwoodia alettiin näyttää telkkarissa, kun kävin ala-astetta. Siitä minulle syntyi ikiajoiksi mielikuva peuranpäisestä jumalhahmosta, Hernestä, joka ilmestyi usvan keskeltä metsässä. Olen joskus miettinyt, johtuuko rakkauteni esim. Robert Holdstockin fantasiaromaaneihin juuri tästä varhaisesta, silloin kovin vaikuttavasta kokemuksesta?

Toisaalta pelästyin yhden jakson taistelukohtauksia niin paljon, että lopetin sarjan seuraamisen muutamaksi vuodeksi. Palasin takaisin, kun kolmatta kautta näytettiin. Olin silloin jo ennättänyt yläasteikäiseksi, ja lukenut sekä nähnyt paljon enemmän. Ensin fanitin Batmania, sitten Robin Hoodia, kunnes viimein löysin muskettisoturit. Dumas'n inspiroimana valitsin ranskan c-kieleksi koulussa, sekä espanjan d-kieleksi, opin juomaan viiniä, ja ryhdyin harrastamaan kalpamiekkailua.

Ratsastusta olin harrastellut jo aiemmin johtuen siitä, että minusta noin kymmenen tai yhdentoista vuoden paikkeilla kuoriutui täysverinen hevoshullu. Ennen sitä pidin eniten kissoista, koska Pekka Töpöhäntä todennäköisesti oli kaikkein ensimmäinen fanituksen kohteeni. Sen ohella innostuin Piilomaan Pikku Aasista, ja isäni (joka on perheessä aina käyttänyt ompelukonetta) ompeli minulle ja veljelleni kettukapteenin lakit.

Isältäni sain myös yhdentoista iässä kirjan Kazan susikoira. Se oli menoa.:) Viimeistään tuon kirjan jälkeen rupesin tykkäämään susista, ja ahmin paitsi hevoskirjoja, myös susista kertovia tarinoita, sekä tietenkin historiallista seikkailua. En enää pelännyt taistelukohtauksia, olinhan nähnyt jopa elokuvan Excalibur, joka kieltämättä taisi olla vähän hurja Arthur-versiointi niin nuorelle. Pelästyin vielä 12-vuotiaana Willown alun petoja, mutta pian koitti uusi luku elämässäni.

Kuvassa on yksi Troyes'n vanhoista kaivoista.

Luin varmaankin lapselle sopimatonta materiaalia, mutta ei minusta tämän hullumpi tullut.;) Kolmentoista iässä etsin koulun kirjastosta seksiä yhdessä luokkakaverini kanssa. Siis seksikohtauksia kirjoista. Niin päädyin lukemaan Ruusun nimen, ja lankesin loveen heti, vaikkei siinä juuri seksiä ollutkaan. Etsin käsiini Foucaultin heilurin heti, kun suomennos ilmestyi, ja aina siitä lähtien olen fanittanut Umberto Ecoa.

Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarja tyydytti teiniminän kirjallisen seksin tarpeen. Kohta sen jälkeen löysin kauhun. Erityisesti ihastuin Clive Barkerin brutaaleihin fantasioihin - niin paljon, että lukion ensimmäisellä äidinkielenopettaja moitiskeli minun mässäilevän aineessani verellä ja suolenpätkillä. Kirjoitin aina fiktiota, ellei ollut pakko tehdä jotain muuta. Kaikeksi onneksi opettajani sietivät hyvin tätä taipumusta, ja biologianopettajakin suhtautui ymmärtävästi, kun kyselin taustatietoa ihmisen kaulavaltimon auki viiltämisestä / raatelemisesta.:)

Kenties viehtymykseni pohjalla kummittelee varhaislapsuudessa nautiskeltu satumaailma? Minulle on luettu kansansatuja ("ja niin kaikki kolme prinssiä mestattiin"), Grimmiä ilman Disney-suodatinta ("verta kengässä, verta kengässä" raakkuvat varikset aidan päällä Tuhkimossa), sekä kreikkalaista mytologiaa. Niinpä yhdeksänvuotiaana fanitin tarusankari Heraklesta.

Paitsi että isäni ompeli, hän myös luki meille iltasadut. Koska minulle ei mikään riittänyt, vaan nukahtamisen sijaan nousin sängystä askartelemaan, isäni ryhtyi samalla äänittämään satuja kasetille. Nukuin monta vuotta kasettisoitin tyynyn vieressä. Joka tapauksessa olen itsekin silloin kertonut ensimmäisen oman tarinani, jonka äänitin isän esimerkin mukaan. Siksi tiedän sen olevan olemassa, ja että nauhoitus tapahtui, kun kävin neljättä elinvuottani.

Kun nyt luen kaikkea kirjoittamaani, ei näytä lainkaan ihmeelliseltä, että parikymppisenä retkahdin TV-sarja Xenaan. Siinä oikeastaan yhdistyy moni rakastamani elementti, ja lisäksi pääosassa on nainen. Sankarinaisia kaipasin lapsena eniten, koska kaikki seikkailu tehtiin siihen aikaan pojille. Siksi makuni tuntui jotenkin syntiseltä, kielletyltä.

Xena on ainut fanituksen kohteeni, jonka fanitoimintaan olen aktiivisesti osallistunut. Lisäsin kyllä erään kerran terveiseni Harry Lloydin synttärikorttiin, jota fanisivusto puuhasi. Sen enempään tuskin ryhdyn: aika on ajanut ohi. Joskus olemme jutelleet tästä Jussin kanssa, koska tapasin hänet nimenomaan Xenan fanipiireissä, ja lähetin meidän tarinamme myös kirjaan How Xena Changed Our Lives, jossa se on julkaistu. Sarja on tuonut yhteen muitakin pariskuntia, ja lähes kaikki me entiset aktiivifanit seuraamme edelleen toistemme Facebook-päivityksiä.

Minä ja Jussi tunsimme sielunyhteyttä aluksi soturi- ja asejuttujen vuoksi, mutta pian ymmärsimme, että kumpikin rakasti myös kauhua. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa Finnconissa, ja silloin vielä kuvittelimme olevamme "vain ystäviä".

Voisin listata vielä monta muuta nimeä kirjallisuuden, elokuvien ja TV-sarjojen, sekä musiikin alalta, mutta näiden mainitsemieni kautta pystyn kertomaan erään kehitystarinan.:)

Taustalla soi Clannad: Ancient Forest. Videoklipillä näkyy myös Herne, joka teki pieneen mieleen pysyvän vaikutuksen. Toinen vanhojen rakkaiden Spotify-fiilistelysoittolistani sisältää biisejä elokuvan Ladyhawke soundtrackilta, mutta tällä kertaa Robin of Sherwoodia, ja siis bändin nimi Clannad, irkkumusiikin eräs suurimmista.

Kulttuurimatkailua Troyes'ssa

Minä, Jussi, Petteri ja Pietro vuokrasimme Airbnb:n kautta yksiön 1500-luvun talosta Troyes'sta, Ranskan itäpuolelta, suhteellisen läheltä Saksan rajaa. Troyes on Champagnen maakunnan vanha pääkaupunki. Champagnen kreivi avioitui 1100-luvulla Ranskan prinsessa Marien kanssa, ja yhdessä aviopari rahoitti valtakuntansa (Champagne liittyi Ranskaan vasta 1300-luvulla) kulttuurielämää.

Troyes'ssa järjestettiin merkittäviä markkinoita ja kaupunki profiloitui tekstiiliteollisuuden keskukseksi. Uskonpuhdistuksen myötä kaupunkiin juurtui vähemmistöasemaan protestanttinen usko, eivätkä 1500-luvun väkivaltaiset vainot koetelleet asukkaita yhtä julmasti kuin Pariisissa. Champagnen kreivillä oli Vauluisantin museo-oppaan mukaan niin suuri vaikutusvalta vielä keskiajan jälkeenkin, ettei hänen maillaan hääritty mitä tahansa edes uskonsodan merkeissä.

Nykyajan politiikassa Troyes'ssa näyttäisi pitävän valtaa oikeisto ja hyvänä kakkosena Marine le Penin Front National, jonka toimiston ohi kuljimme eräänä päivänä suureen ja hienoon, moderniin kaupunginkirjastoon. Itse asiassa sen nimi oli mediateekki.

Kirjastoon menimme katsomaan vanhojen kirjojen näyttelyä. Tämä on itse asiassa 1800-lukulainen, vaikka Aymonin neljän pojan tarina kuuluu Champagnen ja Ardennien keskiaikaiseen kansanperinteeseen.

Kirjastossa törmäsimme kahteen herrasmieheen, jotka tunsimme Galerie Du Jansanetin runoillasta. Troyes'n kulttuurielämässä vaikuttaa La cité des lettres -yhdistys, joka järjestää mm. runoiltoja ja luovan kirjoittamisen kokoontumisia taidegallerian tiloissa. Esitteensä mukaan he tavoittelevat kirjallisten salonkien henkeä, ja hetken aikaa ryhdyin jo harkitsemaan pysyvää muuttoa Troyes'han.;)

Harmittelin, etten tullut ottaneeksi printtejä runoistani mukaan, mutta onneksi meidän piti kevään lavarunopajassa opetella yksi ulkoa. Ranskalaisten mielestä suomi kuulosti kauniilta ja sointuvalta, sekä istui sonettiin ja ylipäänsä runouden kieleksi hyvin. Yleisön pyynnöstä rustasin pikaisesti toisen tekeleen, lähes täysin vailla paineita onnistua, sillä kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi sanaakaan.:)

Tällainen siitä tuli:

Istun illalla kanavan rannalla

katselen valoja, jotka leikkivät puissa,

lehdet loistavat vasten taivasta,

vihreä sulautuu mustaan.

Katson sinua ja mietin, miten kauan?

Vilkaiset minua, hetken,

katseesi on saniaisen kukka,

virvatuli, leikkiä suonsilmien lomassa.

Vihreää ja mustaa.

Minulla ei valitettavasti ole kuvia Jansanetissa esillä olleista, mielenkiintoisista maalauksista, mutta gallerian Facebook-sivuilla niitä voisi löytyä. Mielestäni sekä siellä, että Maison du Boulangerissa esillä olleissa, eri taiteilijan tauluissa, näkyi historian vaikutus. Ylhäisön muotokuvat ja toisaalta keskiaikaiset millefleurs-taustat. Tämä veistos on eri maata, ja minun oli jostain syystä pakko kuvata se muistoksi galleria Larrivagessa. Toisaalta veistoskin tuntuu jotenkin myyttiseltä, osalta eeppistä tarinaa. Juuri siksi se tekee niin suuren vaikutuksen. Rakastin myös muotokuva- ja millefleurs -tulkintoja.

Musée d'Art modernessa kiinnitin erityisesti huomiota Roger de la Fresnayen kubistiseen tulkintaan Jeanne d'Arcista, vuodelta 1912. Ei sillä, etteikö museossa olisi ollut muitakin vaikuttavia teoksia. Ostin pari postikorttia saadakseni niistä paremmat kuvat kuin digipokkarilla on mahdollista.

Tolkuttoman, lähelle 40 astetta kipuavan, helteen keskellä on mukava istua kanavan rannalla lukemassa.:) Kaupungilla kävellessä oli mukava bongailla erilaisia veistoksia. Kovat lämpöasteet eivät ole tyypillisiä siinä osassa Ranskaa, jossa ihmiset pukeutuvat maalaismaisen epätrendikkäästi ja pari pohjoismaalaista turistia sekoittuu joukkoon.

Kävelystä puheen ollen: entisaikaan miehet ja naiset eivät haaskanneet aikaa. Sanoivat, että Troyes on paitsi tekstiiliteollisuuden, myös lasimaalausten kaupunki. Niitä hankkivat ikkunoittensa koristeeksi kaikki, joilla riitti rahaa. Hôtel de Vauluisantin museossa kuvasin tämän kävellessään kehräävän naisen. Toinen kuva todisti, että myös miehet kehräsivät vastaavalla tavalla. Jussi lähes hihkui riemusta kaikkien neule- ja kudontavälineiden näyttelyssä. Nyt vain pitäisi hankkia värttinä, joita käsittääkseni voisi saada mm. Glimsin talomuseon kaupasta.

Peikot eivät ahkeroineet, vaan ottivat lunkisti mallia lukevasta naisesta. Kuvasin niiden rentoutumista Hôtel de Vauluisantin edustalla.

Oikeastaanhan kaikki on turhaa, koska ihminen kuolee, opettaa meille Damien Lhomme maalauksellaan. Jostain syystä pidän kovasti 1600-luvun Vanité-asetelmista. Tämä löytyy Musée Saint-Loupista, joka yhdistää luonnontieteitä, klassista taidetta, sekä arkeologiaa.

Tietenkin minuun vetoaa barokin goottilainen estetiikka, vaikka varmaan mustapukuiset, massiivisissa kirkoissa viihtyvät ihmiset strutsinsulkiensa, valuvien kynttilöiden, paksun sametin ja pääkallojen kera olisivat pitäneet koko goottilaisuutta rappiollisena turhuutena. Tärkeämpää Vanitéssa taitaa kuitenkin olla tieteiden ja taiteiden asettaminen nautinnoiksi. Myös Michel de Montaigne rinnasti Esseissään lukemisen ja kirjoittamisen seksiin, viiniin ja hyvään ruokaan.

Montaigne kirjoitti ajattelevansa kuolemaa päivittäin, ja olevansa kiitollinen jokaisesta aamusta, jona saa herätä elossa. Vanitén tarkoitus on muistuttaa ihmistä kuolevaisuudesta ja nautintojen turhuudesta. Siitä huolimatta oppineet ovat harrastaneet nautintojaan, ja kuka muu muka arvostaisi lukemista ja kirjoittamista, tiedettä ja taidetta yhtä korkealle kuin se, joka niitä osaa harrastaa? Ts. miksi kukaan muu kuin oppinut nautiskelija saisi jotain irti Vanité-maalauksesta? Tavalliselle kansalle asia on yhdentekevä.

Käsi pystyyn, kuka hyppelee sisäisesti huikeasta riemusta, kun löytää antikvariaatin hyllystä historiateoksen, joka on painettu vuonna 1652?:D Otin sen käteeni ja katsoin. Vilkaisin myös hintaa, 200 €. Himotti, mutta en antanut turhuuden viettelykselle periksi.;)

Yhden kalliin ja tavattoman harvinaisen (ainakin suomalaisesta näkökulmasta) kirjan sijasta tuhlasin divareissa rahaa uudempiin teoksiin. Hankin pari kansanperinnekirjaa, Troyes'n ja Champagnen historiaa, ynnä muuta. Kotona eksyin tietenkin piakkoin kirjastoon kasvattamaan luettavien vuorta. Huokaus.

Mutta onpahan se suloisen näköinen kauppa, antikvariaatti Au Point du Jour.

Le Petit Troyen sijaitsi lähempänä "kotikatuamme", mutta onnistuin käymään siellä vain kerran.:) Mikä on positiivista ajatellen, että meidän piti mahduttaa matkalaukkuihin myös viiniä, hieman kahvia ja rillette-purkkeja. Monoprix-markettiketju myy niitä gourmet-sarjassaan, siis tavallisina, kaupan omina säilykkeinä.

Muutamana iltana herkuttelimme perinnemakkaralla, boudin blancilla, jonka nimen mukainen väri tulee maidosta. Hankimme niitäkin marketista ja kaveriksi perunaa. Kuulin viimeisenä iltana ravintolan tarjoilijalta, että Champagnessa syödään paljon perunaa, "se on meidän kaalimme", tarjoilija sanoi. Ja suomalainen viihtyy.:) Jussi sai myös kerättyä viinikirjaansa monta uutta merkintää, jotain harvinaisempiakin rypälelajeja.

Crêperie La Tourellessa söimme lounaaksi galetit, eli tattarijauhoon leivotut suolaiset letut, joiden sisään oli juustolla höystetty lohta ja perunaa. Nappasin kuvan Maison du Boulangerin yläkerrasta.

Monesti olen kutsunut Troyes'ta nimellä renessanssi-elämyspuisto. Ruelle des Chats on siitä paras esimerkki, aito kuja 1500-luvulta, jolloin kaupunki suuren tulipalon jälkeen rakennettiin uudelleen. Valitettavasti se on öisin varsin tehokkaasti valaistu, joten hämyisään tunnelmaan täytyy etsiytyä muualle.

Vaikka eihän taivastakaan pysty enää näkemään kuten entisajan ihmiset, ellei pääse jonnekin, mihin kaupunkien valosaaste ei yllä. Kerran olen avomerellä, tavallisella ruotsinristeilyllä, nähnyt taivaan todella sellaisena kuin se on. Minulla ei ole kuvia, mutta talletin näyn ikuisesti mieleeni. Enkä tiedä, miten pimeää kirkkaalla ilmalla lopulta oli aikaan ennen sähkövaloja? Taivas on tupaten täynnä tähtiä.

Troyes'n yössä taivas oli pilvinen ja kaupungin valot hohtivat kirkkaina. Kaupunkilaiset ulkoilivat vielä lähellä puolta yötä, kuten mekin. Lämpötila laski hämärän tultua siedettäväksi. Keskiaikainen katedraali näyttää huikealta vasten pimeyttä. Minkä voi käsittää vertauskuvallisesti, jos haluaa, itse pysyttelen jääräpäisesti ateistina.

Olkoonkin, että meitä taidettiin luulla kunnon katolisiksi, koska päiväsaikaan ihoni ei kestä aurinkoa, enkä jaksa aina levittää tehokkaita rasvoja. Siksi saatan pukeutua peittävästi. Hirmuhelteillä katedraalissa oli taivaallisen viileää, joten hengasimme siellä melko pitkään kuuntelemassa urkumusiikkia ennen kuin haimme lounaspatonkiateriat. (Katedraalia vastapäätä oli mielestämme kaupungin paras leipomo.) Lisäksi osaamme käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Vahtimestari hymyili meille. Sillä lailla hengenheimolaiseen tapaan.

Eräänä päivänä söimme patonkilounasta ja joimme virkistävää roséta Jardin des Innocentsin keskiaikaisessa puutarhassa toisen, pienemmän kirkon kupeessa. Kolmannessa kirkossa kävimme kuuntelemassa barokkimusiikkikonsertin. Erittäin vaikuttavaa, varsinkin kun orkesteri hyppäsi välillä renessanssin puolelle.:)

Kehuttava on näitä "kotikadun" näkymiäkin.:) Ikkunasta sai päivät pääksytysten katsella Maison de l'Outil et de la Pensée Ouvrieren seinää, tiivistetymmin työkalumuseota. Kävimme toki sisälläkin, olimmehan ostaneet Pass Troyes't turistitoimistosta. Niillä pääsi kaikkiin museoihin ja sai vielä pikkukivaa kaupan päälle, kuten lyhyen elokuvanäytöksen kaupungin historiasta.

Vink, vink, Troyes'ssa puhutaan laajalti englantia, vaikka me lähdimme matkaan tarkoituksena saada 10 päivän ranskan kielikylpy. Lento Pariisiin, RER-junalla Gare du Nordille, kävellen tai metrolla Gare de l'Estille, ja sieltä suora junayhteys vie perille. Tours on Ranskassa toinen mainio kaupunki, eri suunnalla, mutta vielä helpomman yhteyden päässä: lentokentältä menee TGV-juna. Palaan varmasti vielä myös toissa kesän Toursin reissun valokuviin - seuratkaa tageja.

Lentomatkalla Suomeen näin auringonlaskun pilvien yläpuolelta. Silloin pilvillä todella oli kultareunukset.

Taustalla soi Tri Yannin kokoelmalevy Spotifyssa, mutta aivan erityisesti myyttinen Korydwen et le Rouge de Kenholl, joka tosin kuuluu Bretagnen / kelttiläiseen kansanperinteeseen.

Runo Hyttysensyöttäjä

Kuva on heinäkuun alusta, Troyes'n kaupungin yöstä Ranskassa. Lisää reissukuvia ja kuulumisia myöhemmin. Tämä postaus on omistettu runolle, jonka kirjoitin toissapäivänä Cafe Bretagnessa.:)

Hyttysensyöttäjä

Luon nahkaani

kuin emme kävelisi jäällä,

väsyttää,

tahdon vajota, langeta, lakata

uneen.

Tunne,

etten olisi olemassa.

Syötän hyttystä kädestäni.

Kuin en olisi olemassa

veripisara.

Jäällä kenties olen.

Taustalla soi Laurent Voulzyn C'était déjà toi:

Genrestä

Genre on tekstille suuri, perustavanlaatuinen kysymys. Itseltäni on pyydetty genren selkeyttämistä romaanikäsiksen suhteen. Toisaalta postmoderni aika rakastaa sekoituksia.

Alkujaan yritin kirjoittaa seikkailullista romantiikkaa, mutta tulin siihen lopputulokseen, etten oikeastaan välitä romantiikasta niin paljoa. Käänsin termit toisin päin, ja ryhdyin kirjoittamaan romanttista seikkailua. Se on genre, jonka tunnen hyvin. Tuntemattomampaan romantiikka-genreen olisi pitänyt malttaa perehtyä paremmin, mutta kirjastossa teosten takakansitekstit tuntuivat enemmänkin puuduttavan pitkäveteisiltä.

Kannattaa kirjoittaa siitä, mistä on innostunut, koska tunne välittyy lukijoille.:) Olen pitkään miettinyt sitäkin, pystynkö kirjoittamaan hidastempoista, "vakavaa" draamaa, jos en saa lisätä siihen ainuttakaan taistelukohtausta?

Suomalainen sukusaaga ja toinen tunnepitoinen draama odottavat mielen pohjalla oikeaa aikaa, joka kenties joskus koittaa. Todennäköisesti niistä aiheista on pakko kirjoittaa, koska polttelevat sielua sen verran vaativasti.

Siihen asti kysyn itseltäni, pystynkö toteuttamaan aikomani? Niin realistisen tarinan, että lukija uskoo kaiken todeksi, mutta jossa silti leijailee tarunomainen henki. Hyödynnän genren tuntemustani ryöstöviljelemällä kliseisiä kohtauksia ja tyyppihahmoja, minkä toivon jäävän taka-alalle. Kuin luonnoksena toimivan hiilipiirroksen, jonka päälle kuvataiteilija maalaa öljyväreillä monta kerrosta.

Haluan myös jossain vaiheessa kokeilla siipiäni historiallisen fantasian parissa. En siis tyypillisen keskiaikafantasian, vaan todelliseen historiaan sijoittuvan. Aivopaketista löytyy myös aihio siihen keskiaikafantasiaan liittyen, ja sen aika koittaa ehkä pikemmin.

Ja tietenkin olisi olemassa myös pari eläintarinaa, joita voisin työstää pidemmälle. Ikuisuusaiheita, joihin ehkä joskus vielä palaan. En tahdo rajoittaa itseäni liikaa sen suhteen, voinko kirjoittaa synkkää realismia, eläinseikkailua, vai historiallista sillisalaattia. Silti kirjoittamiseni taitaa itsestään rajoittua tälle akselille, koska minun on vaikeaa nähdä työstäväni scifiä tai chic litiä. Ennemmin uskon tulevaisuudessa kynäileväni pornoa.

Kyse ei ole siitä, ettäkö väheksyisin jotain genreä, vaan lukemisen ja kirjoittamisen eroista prosesseina. Tykkään esim. Robert Heinleinin scifistä, mutta en itse koe riittävää innostusta kirjoittaa tulevaisuudesta. Kenties visioni ahdistavat liikaa? Luen mielellään myös hyvää chic litiä, joskin sitä tuntuu vaikealta löytää. Tykkäsin Sinkkuelämää-sarjasta, mutta Candace Bushnellin alkuperäinen romaani jäi kesken sekavan pitkäveteisyytensä vuoksi. Itse en osaisi noin vain asettautua hyvätuloisen, shoppailua ja miehiä harrastavan naisen asemaan. Kenties se ei vain innosta tarpeeksi, koska tuntuu niin vieraalta.

Olen lukenut sarjamurhaaja Dexterin seikkailuista monta romaania, mutta todennäköisesti en koskaan itse halua ujuttautua sellaisen ihmisen nahkoihin niin paljon kuin päähenkilön kirjoittaminen vaatisi. Luin kaikki kirjan Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjasta, joka yhdistää chick litiä ja vampyyreitä, mutta vampyyreistä olenkin jo sanonut, että todennäköisesti en niistä laadi romaania, koska  yliluonnolliset olennot eivät viehätä kirjoittamisen kannalta yhtä paljon kuin kuolevaiset.

On todellakin eri asia lukea 300 sivua pitkä tarina kuin kirjoittaa sellainen.

Kuvat otin Saint-Germain-en-Layen arkeologisesta museosta Pariisissa 2014.

Ohdakkeita kirjoittajan matkalla

Kuvasin jättiläismäiseksi kasvaneen ohdakkeen kukkia viime kesänä. Aivan niin suuria piikkipalloja minulla ei nyt onneksi ole tielläni, mutta juuren kaivaminen vaatii yhtä lailla vaivaa.

Ymmärsin, että minun todennäköisesti täytyy muuttaa eräitä tapahtumia päähenkilöni menneisyydessä, jotta saan luotua hänelle selkeämmän kehityskaaren. Tämän hahmon kohdalla draaman kaari on jäänyt aiemmissa versioissa heikommaksi, koska vasta uusi aloituskohta merkitsi käytännössä sitä, että hän nousi päähenkilöksi.

Uusi aloituskohta puolestaan oli tarpeen, koska siitä tarinan tapahtumat todella alkoivat. Miksi pakottaa lukija kahlaamaan lähes sata sivua henkilöhistoriaa, jos ei ensin näytä, mistä koko tarinassa on kyse? Olen kyllä lukenut joitakin kirjoja, jotka todella käynnistyvät vasta sivun 100 tai 200 paikkeilla - mutta jokaisen kohdalla miettinyt, kannattaako uhrata aikaa juuri tähän tarinaan?

Olen nykyään käynyt julmemmaksi kirjojen suhteen. Minulla on liikaa tekemistä ja lukemista, jotta viitsisin hukata tunteja elämästäni tarinaan, joka ei vedä. Siinä ei kuitenkaan ole kyse vakavan draaman ja seikkailun asettamisesta vastakkain. Esimerkiksi traumafiktion kurssia varten lukemani Vieraan lapsi imaisi todella vahvasti mukaansa alusta asti, ja nautin siitä kaikkien yli viidensadan sivun ajan.

Hahmojeni kehityskaarien ja tiedon hienovaraisen ripottelemisen pointti on juuri se, että saisin lukijan nauttimaan tarinasta. Imeytymään mukaan, haluamaan koko ajan lisää. Luonnosten tasolla ja omassa päässäni asiat näyttävät aina toimivilta, mutta miten mahtaa käydä, kun sanat asettuvat konkreettisesti peräkkäin?

Todennäköisesti minun täytyy tällä erää antaa periksi perfektionismilleni ja lähteä kirjoittamaan koko roskaa uusiksi ennen kuin voin jatkaa. Toisin kuin vielä pari päivää sitten ajattelin.:p Kärsin samalla taustatyön puutteista, eli siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi.

Suurin osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että olen tehnyt perusteellista taustatyötä, ja tunnen genren hyvin. He eivät havaitse mitään tiedollisia ongelmia. Minä sen sijaan havaitsen. Tunnen sen konkreettisesti tilanteissa, joissa joudun tarinan rungon edistämisen nimissä naputtelemaan puuta heinää ja vannon korjaavani kohdan sitten, kun saan taustat selvitetyksi.

Menen periaatteella tarina ensin, sitten taustat, koska on mahdotonta lukea aivan kaikkea. Tällä tavoin saan draaman toimimaan sekä tietoa siitä, mitä täytyy tutkia. Miinuspuolena potentiaaliset hermoromahdukset, jos taustatyö ei tuekaan draamaa, vaan pakottaa muuttamaan kuvioita. Kaikeksi onneksi tämän tarinan kohdalla jokainen nautittu alkoholiannos istuu osaksi taustaselvityksiä.:)

Samaan aikaan käyn loppuun historiallisen fiktion verkkokurssia Courserassa. Se on todella hyvä ja antoisa, suosittelen.:) Amerikkalaisilla yliopistoilla vaikuttaisi muutenkin olevan laadukkaita esityksiä, joista todella saa paljon irti. Viime vuonna katselin Paradoxes of War -luennot. Tykkään verkkoluennoista (myös suomalaisten yliopistojen), koska niillä pystyy keskittymään paremmin ja tekemään kattavampia muistiinpanoja, jos tarpeen.

Taustalla soi Spotifyn soittolistaltani Angelo Branduardin musiikkia, josta erityisesti La demoiselle tuntuu säväyttävän tänään.

Kirjoittajaopiskelijoiden antologia

Vihdoin ja viimein se tuli painosta!:D Vietimme torstaina julkkareita ja Työväen Akatemian kevätjuhlia. Hyörin julkkareissa kamera kädessä, joten en saanut julkaistavaksi yhtäkään kuvaa itsestäni. Sellaista se on tämä kamerakätinen elämä.

Jännitin viimeiseen asti kannen ja kuvituksen onnistumista, koska itselläni oli siitä päävastuu, vaikka toki teimme tiimityötä.:) Kannessa käytetty kuva on omaa käsialaani Oxfordin opintomatkalta, koska halusin jotain, mikä istuisi nimeen muotojen tasolla.

Kaikkiaan antologia oli erinomainen kokemus, koska tiimityö sujui loistavasti - kun kaikki ovat yhtä hulluja, jokainen ahertaa parhaansa mukaan. Opimme kirjan tekemisen alusta alkaen. Itse pääsin hieman leikkimään Indesignilla, mikä oli päätavoitteeni grafiikkaryhmään ilmoittautuessa.:)

Opin samalla, ettei minusta olisi ammattigraafikoksi, minkä toki olen ymmärtänyt jo kauan sitten. Toisilla on luontainen silmä fontteihin ja tekstien asetteluun. En minäkään aivan sokea ole, mutta se kyky jää auttamatta vähäisemmälle tasolle.

Michel de Montaignen erästä esseetä mukaillen, vaikka omistaisin koko elämäni graafiselle suunnittelulle, en koskaan pystyisi saavuttamaan huippua. Joten miksi tehdä asiasta harrastusta vakavampaa? Sen sijaan kannattaa omistautua sille, missä oikeasti pystyy kehittymään lähes rajattomasti. Olen monta kertaa miettinyt omia rajojani, ja kirjoittaminen on ainut taidemuoto, missä niitä ei näy.

Kysymys lopulta onkin siitä, tehdäkö taidetta vai tiedettä? Koska tunnistan saman rajattomuuden humanistisilla aloilla. Toisaalta mahdollisuudet ovat mitä ovat, ja lisäksi nautin luovasta työskentelystä sekä alan opiskelusta aivan erityisesti. Siitä, että voin kurssin aluksi ilmoittaa oppimistavoitteeni runomuodossa ja lopuksi kirjoittaa oppimispäiväkirjasta proosatekstin. Esseestä voin tehdä vaikka dialogimuotoisen.

Opiskelu jatkuu osaltani vielä kaksi vuotta, sillä perusopintojen kokonaisarvosana riittää aineopintoihin.:) Mietin aloittaa syksyllä myös kirjallisuustieteen perusopinnot, ja toivon hartaasti, etten ole lastaamassa itselleni liiallista taakkaa. Romaanikäsistä ja sen taustatyötä pitäisi myös edistää, ja kesä tuppaa olemaan huonoa kirjoitusaikaa, koska mieli tekisi hillua liikkeillä.

Ps. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun ottamani kuva päätyy kirjaan.:) Täytyy vähän nostaa omaa häntää, sillä kuvaamani phalène löytyy muistaakseni kirjasta Suomen suosituimmat koirarodut. Siitä vain on kulunut pieni ikuisuus, joten en ole täysin varma nimestä - joka tapauksessa kuvaajat on lueteltu teoksen takaosassa.

Työstä ja elämäntavasta

"Plus heureuses cent fois sont les bêtes sauvages,
Cent fois sont plus heureux les oiseaux aux bocages
Qui vivent pour le moins leur âge doucement."

Lainaus Jacques Vallée des Barreaux'n runosta La raison fait le malheur de l'homme

Sata kertaa onnellisempia ovat villieläimet, linnut metsiköissään, elävät rauhaisasti ikänsä vähäisemmän.

Jatkan ikuisuuskysymyksien pohdiskelua. Tällä kertaa työn ja elämäntavan suhteen, ja ongelman ratkaisuksi kannatan perustuloa.

Ihmisen työhistoria on loppujen lopuksi melko lyhyt. Valtaosa teki maataloustyötä, jossa ei auta katsoa kelloon, koska eläimet ja luonto eivät noudata ihmisen kalenterimerkintöjä. Kaupunkien käsityöläismestarit olivat kuin moderneja pienyrittäjiä. Palvelusväki eli työpaikoillaan, ja laskettiin osaksi taloutta. Aatelisetkin tekivät töitä - aatelisten väitetty laiskottelu on vallankumouksellisten propagandaa. Ja pohjimmiltaanhan juuri kukaan ei työskennellyt, koska ei tunnettu työn ja vapaa-ajan erottelua samaan tapaan kuin nykyään.

Ylipäätään on kyse työn käsitteestä, kuten vanhastaan on kysytty: miksi kotitaloustyö on työtä, jos sen tekee ulkopuolinen, mutta ei silloin, jos sen tekee perheenjäsen?

Kun henkilö jää kotiin syystä tai toisesta, puhutaan siitä, miten hän putoaa yhteiskunnan ulkopuolelle. Työttömät makaavat syljeskelemässä kattoon. Sairaseläkeläisistä kukaan ei oikeastaan sano mitään. Itsenäisen työskentelyn suhteen kannetaan huolta siitä, että töntekijät putoavat ulos yhteisöistä, tai eivät ylipäänsä saa aikaiseksi yhtään mitään. Toki itsellenikin on sanottu, että enhän minä kuitenkaan tee mitään (joten minulle voi soittaa milloin vain päivän aikana, jne.). Että on hyvä, kun viimeinkin teen elämälläni jotain (päästessäni opiskelemaan).

Luin Hesarin pienehköstä jutusta taannoin spekulaatiota, ettei uusiin asuntoihin tarvitsisi työhuoneita enää lainkaan, kun kaikki kuitenkin käyttävät tablettia olohuoneen sohvalla. Kovin kauas on jäänyt Virginia Woolfin ihanne kirjoittavan naisen omasta huoneesta. Painajainen toteutuu jo tietokonekaupoissa: on valittava joko viihde-elektroniikka tai superkallis työkone ja pilvipalveluohjelmistot, joista saa maksaa hunajaa. Tokihan freelancerit, tutkijat, pienyrittäjät ja vakavasti asiaan suhtautuvat harrastajat ovat pohattoja, joita sopii rahastaa kyltymättömästi. Onhan heillä varaa jopa lusmuilla kotona sen sijaan, että kävisivät tuottavissa töissä 8-16 ja käyttäisivät iltansa somessa.

En ole nähnyt ainuttakaan työtöntä, sairaseläkeläistä tai muuten kotona viihtyvää henkilöä, joka makailisi paikoillaan muuten kuin todella kipeänä. Ihminen kaipaa tekemistä. Erityisesti kaltaiseni elämyshakuinen henkilö tuppaa aina toteuttamaan miljoonaa projektia, usein yhtä aikaa, mikä ei välttämättä ole järkevää, joten omaa innostustaan täytyy rajoittaa jotenkin.

Eikö työtä voisi vaihtoehtoisesti ajatella elämäntapana?

Miksi käsityö on työtä, jos sen tekee käsityöläinen, mutta hupimuoto, jos sen tekee itse? Aivan varmasti entisajan naiset (yhtä lailla talonpoikaiset kuin aateliset) mielsivät tekevänsä töitä, kun kehräsivät, kutoivat ja neuloivat tarpeellisia asioita oman taloutensa jäsenille. Entä miksei työstä saa nauttia?

Itse olen rakastanut yliopisto-opintoja liikaakin, mikä on yksi uupumukseeni aikoinaan johtaneista syistä. Pidän lukemisesta, rakastan historiaa, nautin erilaisten kysymysten pohtimisesta, asioiden selvittämisestä, ja nykyään elämääni hallitsee lähes kohtuuttoman suuri rakkaus kirjoittamista ja kirjallisuutta kohtaan.

Rajat ovat silti tarpeen, mutta miksi rajat täytyisi asettaa itselleen sen mukaan, miten toiset tekevät päivätyönsä? Hauskaa kyllä, juuri nyt vietän lomaa, mikä tarkoittaa, etten kirjoita, enkä juurikaan lue. En silti malta olla kirjoittamatta tätä blogia.;) Yksi uusi runokin on päässyt syntymään. Aina välillä päähän putkahtelee uusia ideoita siitä, miten kehitän romaanikäsiksen juonta ja hahmoja. Kännykkäni tehtävälista on täynnä muistiinpanoja, ja uusi muistikirja pitäisi väsätä.

Todellisuudessa nollaan päätäni aivan toisenlaisella aikataululla kuin pitämällä vuosiloman ja pari vapaapäivää viikossa (vaikka lomakin on tärkeää aina välillä). Olen havainnut pelit välttämättömäksi - kunhan eivät koukuta liikaa. Tälläkin hetkellä pidän toisessa selainikkunassa auki höpsöä kukkakauppaani. Toisenlainen toiminta auttaa myös: käsillä tekeminen, kuten askartelu, fyysinen toiminta, kuten siivoaminen, kävely ja uinti, sekä lukemisen osalta sisustus- ja naistenlehtien selailu.

Hassua kyllä, olen tosiaankin oppinut jollain tapaa nauttimaan siivoamisesta. Mikä ei tarkoita, että asunto pysyisi siistinä, mutta ainakin koen saavani jotain aikaiseksi. Laitan myös mielellään ruokaa ja leivon. Katson telkkarista joitakin sarjoja, leffoja, sekä valikoidusti tosi-tv:tä (häähulluja, poliisien kotihälytystä, pontikankeittäjiä, amisheja).

Jos en kärsisi astmasta, voisin viihtyä eläinten parissa. Lapsia meillä ei ole, enkä ole koskaan kokenut halua tai tarvetta hankkia lapsia. Liekö aivoissa jokin nuppi väärässä asennossa?

En myöskään koe mielekkääksi yrittää tahkota rahaa mahdollisimman paljon tai pyrkiä jonkinlaiseen urakehitykseen. Kenties tällaisia ajatuksia oli mielessä joskus teini-iässä, mutta ovat haihtuneet aikaa sitten. Jos olen pudonnut yhteiskunnan ulkopuolelle, en ainakaan itse ehdi huomata sitä - minulla on paljon tekemistä. En muulloin kuin keskustellessani "normaalien" ihmisten kanssa.

Arvostus ja hyväksyntä ovat ne kaksi tärkeää juttua, mitä ihminen loppujen lopuksi hakee. Eikä se ole mikään yksinkertainen asia, johon löytyisi helppoja ratkaisuja.

En harrasta kotoilua, enkä downshiftaa. Sen sijaan minulla on omanlaiseni elämäntapa. Koen tällä hetkellä löytäneeni sen, mitä haluan tehdä, ja pyrin löytämään itselleni oikeat tavat toteuttaa kaiken. Olen tavattoman kiitollinen siitä, että pystyn tähän, koska tiedän hyvin, miten asiat voisivat olla.

Ps. Tiedän toki myös, että me ihmiset olemme erilaisia, eikä yksi ratkaisu sovi kaikille.:) Toivon vain, että muutkin ymmärtäisivät erilaisuuden, ja pystyisivät hyväksymään sen, että ihmisten erilaisille kyvyille ja ominaisuuksille on oma paikkansa maailmassa. Koska jokainen tarkastelee elämää oman pienen päänsä sisältä (ja siksi olettaa, että kaikki maailman ihmiset ovat identtisiä juuri hänen itsensä kanssa), tätä seikkaa täytyy erikseen ajatella.