Tours, Ranska - matkakertomuksen osa 2

Päivitin matkakertomuksen 1. osaan reseptien tarkemmat määrät.:) Nyt jatkan kertomusta painottuen kohteisiin ja tapahtumiin.

Tours on väkiluvultaan Jyväskylän kokoinen kaupunki Loire-joen varrella, runsaat 200 km Pariisista etelään. Kuten aiemmassa osassa kerroin, sinne pääsee TGV-junalla suoraan Charles de Gaullen lentokentältä. Junia menee toki myös Pariisista, suurin osa Gare Montparnasselta.

Vuonna 2013 Toursissa oli divareita vähän joka nurkalla, nyt ei enää yhtä montaa. Toursin alueella vaikuttaa joka tapauksessa olevan vahva kirjallinen kulttuuri sekä ylpeys kirjailijoista, jotka ovat siellä syntyneet ja eläneet. Valitettavasti heinäkuussa ei sattunut olemaan tapahtumia: vielä kesäkuussa Chambordin linnalla olisi ollut kirjailijafestarit. Balzac-museo meiltä jäi näkemättä, mutta 2013 kävimme Chinonin lähellä Rabelais-museossa. Se oli täysin ehdoton pyhiinvaelluskohde kahdelle pantagruelistille.:) Täältä löytyy lista Rabelais'n suomennetuista teoksista. Rabelais-patsas on ainakin Toursissa sekä Chinonissa keskeisellä paikalla.

Toursista löytyy paljon vanhaa. Tämä kuva on katedraalin kulmalta. Ympäri keskustaa on siellä täällä taloja monelta aikakaudelta, keskeisenä Place Plumereau, jota ympäröivät vanhat talot. Tosin Troyes on kaupunkina enemmän "renessanssiajan elämyspuisto".

Toursin seutu on tunnettu puutarhoista, ja kaupungista löytyy julkisia puistoja. Upeimmat puutarhat ovat linnojen yhteydessä, esim. Villandry. Sielläkin pistäydyimme aiemmalla reissulla (muistaakseni 2012) turistitoimistosta varatun linnaretken yhteydessä. Tällä kertaa jätimme valmismatkat väliin, kuten kerroin aiemmassa osassa.

Paitsi kirjailijoita, Toursissa on asunut myös kuvataiteilijoita, kuten Abraham Bosse. Itse olen hurmaantunut Bossen kuvista, koska ne välittävät kohtauksia todellisesta elämästä 1600-luvun alun Ranskassa. Toursin kaupungin taidemuseossa oli pieni näyttely Bossen töitä. Lisäksi siellä on muutama kardinaali Richelieun tilaama taistelukuva, jotka ovat kuin valtavia taktisia karttoja, ja samalla erittäin yksityiskohtaisesti toteutettuja maalauksia.

Poimin tähän yksityiskohdan Susan solan taistelua kuvaavasta taulusta, jossa kuninkaan muskettisoturit on komennettu hyökkäämään etulinjassa jalkaisin (musketti oli heidän pääaseensa, kuten nimikin sanoo). Käsittääkseni komppanian maine lähti kunnolla nousuun juuri Susan solan jälkeen. Lyhyesti sanottuna Alexandre Dumas vanhemman kuvaamat sankarit kuuluivat todelliseen yksikköön, joka oli oman aikansa "erikoisjoukkoja".

Reissumme alkupuolella Toursissa oli käynnissä Les Méridiennes -musiikkifestivaali. Kävimme kuuntelemassa Keski-Ranskan säkkipilliperinteen ympärille painottuneen konsertin. En ole koskaan ennen kuullut säkkipilliä livenä, enkä tiennyt, että niitä on montaa lajia. Lisäksi kävimme vanhan musiikin konsertissa, josta tämä kuva on.

Pidän siitä, että akustinen ympäristö on aikakauteen sopiva, vieläpä kirkkoon verrattuna kompaktimpi tila. Ainakin renessanssimusiikki kuuluu mielestäni sellaiseen ympäristöön. Se on ikään kuin liian hienovaraista ja pienimuotoista kaikuakseen valtavilla areenoilla. Tämä ajatus pälkähti päähäni, kun aikoinaan katsoin Stingin dokumenttia hänen rakkaudestaan John Dowlandin musiikkiin.

Olen matkojemme aikana kuvannut paljon paitsi muistoksi tai jonkin jännän taiteellisen kunnianhimon vuoksi, myös dokumentaationa, taustatyönä kirjoittamiseen. Osa kokemuksesta jää silti välittymättä kuvasta, joka hyödyntää vain näköaistia. Miltä tuntuu kävellä läpi aidosta kaupungin portista? Yritän säästää tunteen mielessäni ja kuvitella miljöön aikakauden mukaiseksi.

Lochesissa on säilynyt keskiaikainen kaupunkirakenne linnan ympärillä. Siellä voi kävellä sisään kaupunkiin ensin yhdestä portista, taivaltaa katua ylöspäin, ja kääntyä toisesta portista sisään linnan alueelle.

Matkasimme Toursista Lochesiin SNCF:n paikallisjunaa korvaavalla bussilla. Siihen saa ostaa lipun rautatieasemalta, vaikka bussi itse lähtee linja-autoaseman puolelta. Takaisin pääsyä varten kannattaa pitää silmällä aikatauluja! Pienemmissä paikkakunnissa on se vika, että niihin on rajalliset yhteydet julkisilla.

Bussi saapuu Lochesissa rautatieaseman edustalle, jossa on pari linja-autolaituria. Siitä on hyvin selkeä reitti joen yli keskustaa kohti, matkaa ehkä noin 500 metriä, ja paikallinen turistitoimisto on reitin varrella.

Koska kello läheni kahtatoista, kävimme ostamassa huikean hyvät lounaspatongit (täytteenä rilletteä ja salaattia) lihakaupasta ja niiden jälkiruuaksi éclairit vastapäisestä leipomosta. Molemmat sijaitsivat linnalle vievän tien varressa. Istuimme penkille syömään. Pariisin ulkopuolella tulee pakostakin noudatettua säännöllisiä ruoka-aikoja, koska ravintoloissa on tarjolla lounasta klo 12 - 14 ja päivällistä 19 - 22. Monet paikat menevät kiinni näiden aikataulujen mukaan, ja vatsakin tottuu säännöllisyyteen. On lopulta todella mukavaa varautua istumaan piknikillä puiston penkillä sillä välin, kun museon työntekijät pitävät omaa lounastaukoaan.:)


Linnalle vievän reitin varrella on muuten myös hauska keskiaikakrääsän kauppa, jonka omistajan kanssa juttelin vuonna 2013, kun minua kiinnostivat eräät silloin myynnissä olleet kirjat. Nyt kun poikkesimme kaupassa en enää nähnyt kuin jotain lasten ritariopuksia.

Aidoilla paikoilla käyminen on aina opettavaista kuten sen suhteen, että tässä kuvassa on Lochesin linnan aito keskiaikainen kidutuslaite. Tankoon kiinnitettiin kahleet, joissa uhri oli kiinni, ja sen jälkeen uhria vedettiin urakalla turpaan.

Rautaneitsyt ja monet muut mielikuvitukselliset laitteet (myös siveysvyö) ovat 1800-lukulaista fiktiota. Samoin 1800-lukulaisen fiktion kategoriaan kuuluu nostolaite, jolla ritari piti hilata ratsunsa selkään. Epäilen, että nykyajan yleinen kuva keskiajasta on valtaosin 1800-luvulta välittynyttä, silloisen tieteellisen tiedon ja mielikuvituksen sekoitusta.

Joka tapauksessa historia tarjoaa mielenkiintoisia tarinoita, kuten Lochesin donjonin, keskustornin, rakennuttajan tapauksessa. Fulk Musta, ranskaksi Foulques Nerra, on erään näkemäni maininnan mukaan "se alkuperäinen Musta Ritari". Hän poltatti vaimonsa roviolla, koska epäili tätä uskottomuudesta, ja soti kaikkien naapureidensa kanssa. Toisaalta kreivi Fulk oli myös harras kristitty ja teki katumusharjoituksena useamman pyhiinvaelluksen.

Fulkin donjonista on nykyään jäljellä vain seinät ja portaita. Uhmasin korkean paikan kammoani ja kiipesin niin ylös kuin pystyin.O.O Se oli vielä tästä ylemmäs.

Lochesin linnassa on kolme isompaa osaa, jotka kaikki ovat avoinna yleisölle. Logis Royal, kuninkaalliset majoitustilat, on 1500-luvulla mukavuuden nimissä rakennettu. Siellä oli käyntimme aikaan näyttely keskiajan ritareiden elämästä. Tässä kuvassa on Bayeux'n seinävaatteen perusteella rekonstruoitu ritari 1000-luvulta, Fulk Mustan aikakaudelta.

Osana näyttelyä oli kuvia Giovanni Boccaccion (Decameronen kirjoittaja) teoksesta De mulieribus claris, kuuluisien naisten elämäkertoja. Sen yhteydessä opimme, että keskiajan linnanrouva puolusti tiluksia aseellisesti, kun hänen miehensä oli poissa. Täysin järkevää ajatellen, että miehet hilluivat vuositolkulla ties missä ristiretkillä, eikä rouva taatusti halunnut sillä välin menettää omaakin asemaansa.

Tätä tietoa mielestäni tukee Michel de Montaignen Esseissään esittämä teesi, että vanhempien tulisi hienovaraisesti ohjata poikalasta tykästymään miehekkäisiin naisiin, kuten Orlando Furioson (ritariromaani) Bradamante, joka taistelee tasaveroisena ritarina miesten rinnalla. Olkoonkin, että Montaigne kynäili 1500-luvulla, paljon Boccaccion uljaiden amatsonikuningattarien jälkeen.

Pyörtyilevän, hennon neitokaisen sijaan voisi alkuperäislähteitä lukemalla tehdä sellaisen karkean yleistyksen (!) vanhan ajan naiskuvasta, että ihanteellinen nainen hillitsi sukupuolelleen luontaisen, kyltymättömän himokkuutensa, käyttäytyi säädylleen soveliaalla tavalla, kävi messussa ja ahersi toimeliaasti päivät pitkät erilaisissa töissä. Jos käsillä ei ollut muuta tekemistä niin aina saattoi kehrätä, vaikka kävellessä (värttinä kulkee mukana). Tarpeen vaatiessa nainen tarttui aseisiin ja johti puolustustaistelua. Yhtä hyvin käsityöläis- ja porvarisnaiset hoitivat miestensä yrityksiä. Kansatieteen puolella olen lukenut vertauksen, jonka mukaan maatilan isäntä oli firman omistaja ja emäntä toimitusjohtaja.

Toinen uudempi linnaosa Lochesissa on se, jossa sijaitsee monta mielenkiintoista huonetta.:) Ensinnäkin tyrmä, kidutuspaikka, ja muutama huone, joita on käytetty vankilana. Yhdessä niistä tuntemattomaksi jäänyt onneton on 1500-luvulla askaroinut seinät täyteen erilaisia hahmoja. Yllä olevassa kuvassa mies miekan ja tikarin kanssa taistelee kahta muuta vastaan. Oven vierelle sama vanki on kaivertanut kuvan paikoillaan seisovasta vartiosotilaasta, ja toisella seinällä on rivissä tanssivia henkilöitä.

Lochesin linnaa käytettiin vankilana 1900-luvun alkupuolelle saakka. Tuoreimmat graffitit on kirjoitettu lyijykynällä, esimerkiksi yksi vuonna 1903 päivätty.

Viivyimme Lochesissa myöhään keskiaikatapahtuman vuoksi. Se alkoi vasta alkuillasta, jolloin olimme suunnitelman mukaan ehtineet katsella linnan läpikotaisin. Jussi pääsi opettelemaan Bayeux'n seinävaatteessa käytettyä kirjontatekniikkaa, kun selitin kirjontakojua pitävälle naiselle, että minä en niinkään ymmärrä neulonnasta tai muusta, vaan se on mies, joka niitä asioita meillä harrastaa.:)

Valitettavasti emme voineet jäädä loppuun saakka, koska viimeinen bussi Toursiin lähti ennen kuin tapahtumassa oltiin edes päästy tulinäytökseen. Matkalla bussille osuimme ravintolalle, jossa oli juuri käynnissä Treizeurs du Matin konsertti. Sekin jäi harmittamaan, että emme ehtineet hengailla kuuntelemassa kovin pitkään. Olen pitänyt tuon tyyppisestä musiikista aina sen jälkeen, kun vakioon kuuntelin nyt jo edesmennyttä (netti)Radio Blagonia.

Koska kertomista on vielä paljon, taidan suosiolla lykätä sitä kolmanteen osaan.;) Jatkoa seuraa mm. taisteluita kuvaavista maalauksista ja kardinaali Richelieusta.

Viime aikoina olen kuunnellut paljon Luc Arbogastia, joka käyttää myös vanhoja sävelmiä omien biisiensä pohjana, kuten tässä Vox Clamantiksessa Saltarelloa.

Fiktionistien kuvahaaste

Kävimme keväällä ohimennen Turussa Aboa Vetuksessa, joka on yksi kaikkien aikojen suosikkimuseoitani.:) Siellä täytyy aina pistäytyä, vaikka olen käynyt jo monta kertaa. Vahatauluilla oli hauskaa leikkiä keskiajan koululaista. Taisin yrittää kirjoittaa "hankala".xD Sitä kirjasinmallin imitoiminen styluksella todella on. Keskiajan kirjoittamisesta puheen ollen Youtubessa on hauska opetusvideo kirjoja tehneistä munkeista.

Postaukseni varsinainen aihe on kuitenkin Fiktionistien uusin haaste, joka on aivan eri kuva kuin tämä. Huono raapaleeni näyttää tällä viikolla varsin eeppiseltä:

Matka kulki kohti pohjoista. Meidän piti mennä pelastamaan prinsessa ja ensin ylittää silta, jonka alla peikko asui. Mutta auto hyytyi kesken kaiken, koska bensa pääsi loppumaan. Sitten istuimme sillan pieleen kahdelle kivelle, jotka siinä olivat sopivasti kuin jonkin jumalan sormi olisi osoittanut kohtaloksemme, että juuri sinä päivänä istuisimme kivelle, kun autosta oli bensa loppunut kesken matkan. Puut humisivat ympärillä ja vesi liplatteli. Yhtäkkiä peikko hyppäsi pensaan takaa ja ryhtyi puremaan meitä vuorotellen. Vedin miekkani ja löin siltä pään poikki. Suunnittelin peikon päästä karvanopan automme koristeeksi, mutta se oli liian iso, eikä minulla ollut sopivaa narua. Autoliiton tiepalvelu pelasti meidät lopulta.

Taustalla soi muun muassa Eluveitien versiointi laulusta Inis Mona:

Helmikuun inspiraatiot

Helmikuun osalta blogin päivitykset ovat jääneet, mutta inspiroiduin muun muassa tästä uudelleennäyttelyvideosta ja Suomalaisen GARSin järjestämästä luentotilaisuudesta. Tiedän nyt paljon enemmän 30-vuotisen sodan ajan jalkaväenmuodostelmista, sekä linnoitustekniikasta.:)

Joskus menneisyydessä olisin innosta hihkuen lähtenyt mukaan harrastamaan, mutta nyt painavat sellaiset syyt, kuten ajan/rahan puute ja laiskuus.:p Samasta syystä en harrasta live-roolipelejä (vaan pelaan keittiön pöydän ääressä sipsikulho käsillä).

Kirjoittaminen tarjoaa riittävästi elämyksiä, ja sitähän riittää. Olen onnistunut kehittämään itselleni opintojen lisäksi ylimääräisen deadlinen, joten maaliskuussa tuskin ehdin juuri muuta. Jatkan päivityksiä sitten, kun koittaa sopiva hetki.:)

Romaanimanifesti

Tarina valitsee muodon, jossa se haluaa tulla kerrotuksi.

Jokin omituinen hulluuskohtaus sai minut inspiroitumaan opintoihini kuuluvasta romaanikurssista ja laatimaan tänne oman manifestini siitä, mitä kirjallisuus tai tarkemmin romaani pitäisi mielestäni olla ihanteellisimmillaan. Kuvaksikin valitsin ei enempää tai vähempää kuin Ecouenin linnan renessanssimuseon kirjastohuoneen.

Joten tämä on manifestini: tarina valitsee oman muotonsa. Sitä ei pidä yrittää väkisin rajoittaa sopimaan kunkin aikakauden ihanteisiin, vaikka toki me kaikki toimimme oman epookkimme puitteissa. Jopa vastaan asettuminen toimii osana valtakulttuuria, koska vastustaminen muodostaa kiinteän suhteen siihen, mitä henkilö yrittää vastustaa.

Menneisiin vuosisatoihin eläytyvänä ihmisenä ammennan ajatuksia historiasta. Miksi meidän pitäisi pyrkiä kirjoittamaan mitään muuta kuin hyvää kirjallisuutta?

Jos joku haluaa kirjoittaa realistisen, silti romanttisen ja seikkailupainotteisen ritariromaanin, tehköön kuten Joanot Martorell Tirant Valkoisen. Jos taas viehättää enempi cliffhangereihin luottava, täysin runomuotoinen, eeppistäkin eeppisempi fantasiatarina, voi ammentaa inspiraatiota Ludovico Arioston Orlando Furiososta. Ja mikäli kiinnostuu postmodernista lajityyppien sekoittelusta, filosofisista pohdinnoista siitä, mikä on rakkauden todellinen olemus, sekä haluaa tähän kaikkeen sotkea queer-tematiikkaa, sopii tarttua Honoré d'Urfén Astréehen.

Voisin listata monia muitakin esimerkkejä siitä, miten satojen vuosien takaiset kirjailijat vähät välittivät lajityypeistä. Runoilijat elivät ja hengittivät runoutta. Naiset perustivat kirjallisia salonkeja, käänsivät kirjallisuutta ja kirjoittivat itsekin, vaikka sitä yleisesti paheksuttiin.

Tarkennan manifestiani: opettele kirjoittamaan monenlaisia tekstejä, löydä mielesi hämärästä tarinat, jotka haluavat tulla kerrotuiksi, ja anna palaa. Intohimon voimalla. Jokaiselle tarinalle on yleisönsä, vaikka se yleisö voi olla vähälukuinen. Jos tekstisi koskettaa maailmassa edes yhtä ihmistä syvälle sieluun, eikö kirjoittaminen silloin ole saavuttanut päämääränsä?

Toisaalta jos haluat vain pitää hauskaa kirjallisuuden parissa, tai kirjoittaa jostain muusta syystä, se on aivan ok. Kaikkien ei tarvitse tavoitella kuuta taivaalta (sisältää viittauksen Cyrano de Bergeracin teokseen Matka kuuhun). Ja kirjallisuudella voi käsittää monenlaisia muotoja, kuten sarjakuvan tai tietokonepelien käsikirjoittamisen.

Tällaisia ajatuksia päässäni liikkuu tänään.:) Voi olla, että joskus toiste ajattelen toisella tavalla, enkä väitä olevani oikeassa, koska mieluummin harrastan keskusteluita.

Päivitys: mikä on tarina? Näen asian sillä tavoin, että tarina on jokin suurempi kokonaisuus, josta teksti kertoo osan. Runo kertoo hyvin pikkuruisen osan vaikkapa jonkun ihmisen elämäntarinasta. Novelli hieman laajemman, silti rajallisen. Romaani kertoo ison osan tarinaa, muttei silti kaikkea. Mihinkään yksittäiseen tekstiin ei voi mahduttaa koko elämää.

Toki teksti voi olla muutakin kuin tarinallinen, ja tarina voi kertoa muustakin kuin ihmiselämästä. Oma kantani on, ettei kirjoittamisesta löydy totuuksia. Olen postmoderni tyyppi.:)

Miehenä eläneet naiset

Myyrmäen taiteiden yö meni hyvin, koulu alkoi ja nautinnollista kiirettä riittää, kävimme Kiiski open micissä Helsingissä ja Ateneumissa katsomassa Tarujen kansat -näyttelyn. Mistään näistä ei valitettavasti ole julkaistavaa kuvaa.:p

Sen sijaan, koska olen viime viikkoina puhunut muutamaan otteeseen menneisyydestäni yliopisto-opiskelijana, päätin julkaista täällä tieteellisiä kirjoituksiani.

Ensin tarjoan teille luettavaksi kandidaatintutkielmani vuodelta 2006 - sen jälkeen olen tosin päätynyt käyttämään käsitettä "miehenä eläneet naiset". Kandityöni käsittelee sitä, miten 1700-luvun englantilainen sanomalehti esitti naisiksi paljastuneet. Paljastuminen on aina olennaista, koska muuten tuntisimme historiasta vain miehiä.

Kirjoitin syventäviin opintoihin kaksi teoriapainotteista esseetä vuonna 2008, tässä niistä ensimmäinen. Se käsittelee naisten miehenä elämisen perinnettä. Koska toden totta, sellainen perinne on olemassa.

Toinen esseeni vuodelta 2008 puolestaan pohdiskelee laajemmin queer-teoriaa ja historiantutkimusta.

Kaikki tekstit ovat tekijänoikeuslain alaisia! Viittaukset luonnollisesti sallittu tieteellisten käytäntöjen mukaan. Ota yhteyttä, jos haluat erityisesti kysyä jotain.:)

EDIT: Linkit päivitetty! Nyt tulevat suoraan PDF-tiedostot ladattavaksi tai katsottavaksi. Aiemmin olivat Google Drivella, mutta siirsin ne ilmenneiden ongelmien vuoksi omaan sivutilaani.

Kulttuurimatkailua Troyes'ssa

Minä, Jussi, Petteri ja Pietro vuokrasimme Airbnb:n kautta yksiön 1500-luvun talosta Troyes'sta, Ranskan itäpuolelta, suhteellisen läheltä Saksan rajaa. Troyes on Champagnen maakunnan vanha pääkaupunki. Champagnen kreivi avioitui 1100-luvulla Ranskan prinsessa Marien kanssa, ja yhdessä aviopari rahoitti valtakuntansa (Champagne liittyi Ranskaan vasta 1300-luvulla) kulttuurielämää.

Troyes'ssa järjestettiin merkittäviä markkinoita ja kaupunki profiloitui tekstiiliteollisuuden keskukseksi. Uskonpuhdistuksen myötä kaupunkiin juurtui vähemmistöasemaan protestanttinen usko, eivätkä 1500-luvun väkivaltaiset vainot koetelleet asukkaita yhtä julmasti kuin Pariisissa. Champagnen kreivillä oli Vauluisantin museo-oppaan mukaan niin suuri vaikutusvalta vielä keskiajan jälkeenkin, ettei hänen maillaan hääritty mitä tahansa edes uskonsodan merkeissä.

Nykyajan politiikassa Troyes'ssa näyttäisi pitävän valtaa oikeisto ja hyvänä kakkosena Marine le Penin Front National, jonka toimiston ohi kuljimme eräänä päivänä suureen ja hienoon, moderniin kaupunginkirjastoon. Itse asiassa sen nimi oli mediateekki.

Kirjastoon menimme katsomaan vanhojen kirjojen näyttelyä. Tämä on itse asiassa 1800-lukulainen, vaikka Aymonin neljän pojan tarina kuuluu Champagnen ja Ardennien keskiaikaiseen kansanperinteeseen.

Kirjastossa törmäsimme kahteen herrasmieheen, jotka tunsimme Galerie Du Jansanetin runoillasta. Troyes'n kulttuurielämässä vaikuttaa La cité des lettres -yhdistys, joka järjestää mm. runoiltoja ja luovan kirjoittamisen kokoontumisia taidegallerian tiloissa. Esitteensä mukaan he tavoittelevat kirjallisten salonkien henkeä, ja hetken aikaa ryhdyin jo harkitsemaan pysyvää muuttoa Troyes'han.;)

Harmittelin, etten tullut ottaneeksi printtejä runoistani mukaan, mutta onneksi meidän piti kevään lavarunopajassa opetella yksi ulkoa. Ranskalaisten mielestä suomi kuulosti kauniilta ja sointuvalta, sekä istui sonettiin ja ylipäänsä runouden kieleksi hyvin. Yleisön pyynnöstä rustasin pikaisesti toisen tekeleen, lähes täysin vailla paineita onnistua, sillä kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi sanaakaan.:)

Tällainen siitä tuli:

Istun illalla kanavan rannalla

katselen valoja, jotka leikkivät puissa,

lehdet loistavat vasten taivasta,

vihreä sulautuu mustaan.

Katson sinua ja mietin, miten kauan?

Vilkaiset minua, hetken,

katseesi on saniaisen kukka,

virvatuli, leikkiä suonsilmien lomassa.

Vihreää ja mustaa.

Minulla ei valitettavasti ole kuvia Jansanetissa esillä olleista, mielenkiintoisista maalauksista, mutta gallerian Facebook-sivuilla niitä voisi löytyä. Mielestäni sekä siellä, että Maison du Boulangerissa esillä olleissa, eri taiteilijan tauluissa, näkyi historian vaikutus. Ylhäisön muotokuvat ja toisaalta keskiaikaiset millefleurs-taustat. Tämä veistos on eri maata, ja minun oli jostain syystä pakko kuvata se muistoksi galleria Larrivagessa. Toisaalta veistoskin tuntuu jotenkin myyttiseltä, osalta eeppistä tarinaa. Juuri siksi se tekee niin suuren vaikutuksen. Rakastin myös muotokuva- ja millefleurs -tulkintoja.

Musée d'Art modernessa kiinnitin erityisesti huomiota Roger de la Fresnayen kubistiseen tulkintaan Jeanne d'Arcista, vuodelta 1912. Ei sillä, etteikö museossa olisi ollut muitakin vaikuttavia teoksia. Ostin pari postikorttia saadakseni niistä paremmat kuvat kuin digipokkarilla on mahdollista.

Tolkuttoman, lähelle 40 astetta kipuavan, helteen keskellä on mukava istua kanavan rannalla lukemassa.:) Kaupungilla kävellessä oli mukava bongailla erilaisia veistoksia. Kovat lämpöasteet eivät ole tyypillisiä siinä osassa Ranskaa, jossa ihmiset pukeutuvat maalaismaisen epätrendikkäästi ja pari pohjoismaalaista turistia sekoittuu joukkoon.

Kävelystä puheen ollen: entisaikaan miehet ja naiset eivät haaskanneet aikaa. Sanoivat, että Troyes on paitsi tekstiiliteollisuuden, myös lasimaalausten kaupunki. Niitä hankkivat ikkunoittensa koristeeksi kaikki, joilla riitti rahaa. Hôtel de Vauluisantin museossa kuvasin tämän kävellessään kehräävän naisen. Toinen kuva todisti, että myös miehet kehräsivät vastaavalla tavalla. Jussi lähes hihkui riemusta kaikkien neule- ja kudontavälineiden näyttelyssä. Nyt vain pitäisi hankkia värttinä, joita käsittääkseni voisi saada mm. Glimsin talomuseon kaupasta.

Peikot eivät ahkeroineet, vaan ottivat lunkisti mallia lukevasta naisesta. Kuvasin niiden rentoutumista Hôtel de Vauluisantin edustalla.

Oikeastaanhan kaikki on turhaa, koska ihminen kuolee, opettaa meille Damien Lhomme maalauksellaan. Jostain syystä pidän kovasti 1600-luvun Vanité-asetelmista. Tämä löytyy Musée Saint-Loupista, joka yhdistää luonnontieteitä, klassista taidetta, sekä arkeologiaa.

Tietenkin minuun vetoaa barokin goottilainen estetiikka, vaikka varmaan mustapukuiset, massiivisissa kirkoissa viihtyvät ihmiset strutsinsulkiensa, valuvien kynttilöiden, paksun sametin ja pääkallojen kera olisivat pitäneet koko goottilaisuutta rappiollisena turhuutena. Tärkeämpää Vanitéssa taitaa kuitenkin olla tieteiden ja taiteiden asettaminen nautinnoiksi. Myös Michel de Montaigne rinnasti Esseissään lukemisen ja kirjoittamisen seksiin, viiniin ja hyvään ruokaan.

Montaigne kirjoitti ajattelevansa kuolemaa päivittäin, ja olevansa kiitollinen jokaisesta aamusta, jona saa herätä elossa. Vanitén tarkoitus on muistuttaa ihmistä kuolevaisuudesta ja nautintojen turhuudesta. Siitä huolimatta oppineet ovat harrastaneet nautintojaan, ja kuka muu muka arvostaisi lukemista ja kirjoittamista, tiedettä ja taidetta yhtä korkealle kuin se, joka niitä osaa harrastaa? Ts. miksi kukaan muu kuin oppinut nautiskelija saisi jotain irti Vanité-maalauksesta? Tavalliselle kansalle asia on yhdentekevä.

Käsi pystyyn, kuka hyppelee sisäisesti huikeasta riemusta, kun löytää antikvariaatin hyllystä historiateoksen, joka on painettu vuonna 1652?:D Otin sen käteeni ja katsoin. Vilkaisin myös hintaa, 200 €. Himotti, mutta en antanut turhuuden viettelykselle periksi.;)

Yhden kalliin ja tavattoman harvinaisen (ainakin suomalaisesta näkökulmasta) kirjan sijasta tuhlasin divareissa rahaa uudempiin teoksiin. Hankin pari kansanperinnekirjaa, Troyes'n ja Champagnen historiaa, ynnä muuta. Kotona eksyin tietenkin piakkoin kirjastoon kasvattamaan luettavien vuorta. Huokaus.

Mutta onpahan se suloisen näköinen kauppa, antikvariaatti Au Point du Jour.

Le Petit Troyen sijaitsi lähempänä "kotikatuamme", mutta onnistuin käymään siellä vain kerran.:) Mikä on positiivista ajatellen, että meidän piti mahduttaa matkalaukkuihin myös viiniä, hieman kahvia ja rillette-purkkeja. Monoprix-markettiketju myy niitä gourmet-sarjassaan, siis tavallisina, kaupan omina säilykkeinä.

Muutamana iltana herkuttelimme perinnemakkaralla, boudin blancilla, jonka nimen mukainen väri tulee maidosta. Hankimme niitäkin marketista ja kaveriksi perunaa. Kuulin viimeisenä iltana ravintolan tarjoilijalta, että Champagnessa syödään paljon perunaa, "se on meidän kaalimme", tarjoilija sanoi. Ja suomalainen viihtyy.:) Jussi sai myös kerättyä viinikirjaansa monta uutta merkintää, jotain harvinaisempiakin rypälelajeja.

Crêperie La Tourellessa söimme lounaaksi galetit, eli tattarijauhoon leivotut suolaiset letut, joiden sisään oli juustolla höystetty lohta ja perunaa. Nappasin kuvan Maison du Boulangerin yläkerrasta.

Monesti olen kutsunut Troyes'ta nimellä renessanssi-elämyspuisto. Ruelle des Chats on siitä paras esimerkki, aito kuja 1500-luvulta, jolloin kaupunki suuren tulipalon jälkeen rakennettiin uudelleen. Valitettavasti se on öisin varsin tehokkaasti valaistu, joten hämyisään tunnelmaan täytyy etsiytyä muualle.

Vaikka eihän taivastakaan pysty enää näkemään kuten entisajan ihmiset, ellei pääse jonnekin, mihin kaupunkien valosaaste ei yllä. Kerran olen avomerellä, tavallisella ruotsinristeilyllä, nähnyt taivaan todella sellaisena kuin se on. Minulla ei ole kuvia, mutta talletin näyn ikuisesti mieleeni. Enkä tiedä, miten pimeää kirkkaalla ilmalla lopulta oli aikaan ennen sähkövaloja? Taivas on tupaten täynnä tähtiä.

Troyes'n yössä taivas oli pilvinen ja kaupungin valot hohtivat kirkkaina. Kaupunkilaiset ulkoilivat vielä lähellä puolta yötä, kuten mekin. Lämpötila laski hämärän tultua siedettäväksi. Keskiaikainen katedraali näyttää huikealta vasten pimeyttä. Minkä voi käsittää vertauskuvallisesti, jos haluaa, itse pysyttelen jääräpäisesti ateistina.

Olkoonkin, että meitä taidettiin luulla kunnon katolisiksi, koska päiväsaikaan ihoni ei kestä aurinkoa, enkä jaksa aina levittää tehokkaita rasvoja. Siksi saatan pukeutua peittävästi. Hirmuhelteillä katedraalissa oli taivaallisen viileää, joten hengasimme siellä melko pitkään kuuntelemassa urkumusiikkia ennen kuin haimme lounaspatonkiateriat. (Katedraalia vastapäätä oli mielestämme kaupungin paras leipomo.) Lisäksi osaamme käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Vahtimestari hymyili meille. Sillä lailla hengenheimolaiseen tapaan.

Eräänä päivänä söimme patonkilounasta ja joimme virkistävää roséta Jardin des Innocentsin keskiaikaisessa puutarhassa toisen, pienemmän kirkon kupeessa. Kolmannessa kirkossa kävimme kuuntelemassa barokkimusiikkikonsertin. Erittäin vaikuttavaa, varsinkin kun orkesteri hyppäsi välillä renessanssin puolelle.:)

Kehuttava on näitä "kotikadun" näkymiäkin.:) Ikkunasta sai päivät pääksytysten katsella Maison de l'Outil et de la Pensée Ouvrieren seinää, tiivistetymmin työkalumuseota. Kävimme toki sisälläkin, olimmehan ostaneet Pass Troyes't turistitoimistosta. Niillä pääsi kaikkiin museoihin ja sai vielä pikkukivaa kaupan päälle, kuten lyhyen elokuvanäytöksen kaupungin historiasta.

Vink, vink, Troyes'ssa puhutaan laajalti englantia, vaikka me lähdimme matkaan tarkoituksena saada 10 päivän ranskan kielikylpy. Lento Pariisiin, RER-junalla Gare du Nordille, kävellen tai metrolla Gare de l'Estille, ja sieltä suora junayhteys vie perille. Tours on Ranskassa toinen mainio kaupunki, eri suunnalla, mutta vielä helpomman yhteyden päässä: lentokentältä menee TGV-juna. Palaan varmasti vielä myös toissa kesän Toursin reissun valokuviin - seuratkaa tageja.

Lentomatkalla Suomeen näin auringonlaskun pilvien yläpuolelta. Silloin pilvillä todella oli kultareunukset.

Taustalla soi Tri Yannin kokoelmalevy Spotifyssa, mutta aivan erityisesti myyttinen Korydwen et le Rouge de Kenholl, joka tosin kuuluu Bretagnen / kelttiläiseen kansanperinteeseen.

Runoilua ja julkineulontaa Karhupuistossa

Viikko sitten lauantaina eli 13.6. Helsinki Poetry Connection järjesti open mic -tilaisuuden Karhupuistossa Helsingin Kalliossa. Seuraava tilaisuus on Alppipuistossa 26.6. Samaan aikaan viikko sitten sattui olemaan Knit In Public eli KIP-päivä, jonka tarkoitus on tuoda neulojat kaapeistaan. Tai paremminkin kotisohvalta, kissan ja teemukin viereltä julkisiin tiloihin.

Meillä ei enää ole kissaa, ja teen sijasta juomme yleensä kahvia. Itselläni hermot eivät kestä toistuvaa nyhertämistä silmukoiden parissa.:p Jussi on meistä se neulova osapuoli, jolle lykkään villasukat parsittavaksi.

Karhupuistossa kävin ruoholavalla lukemassa pari runoani, joiden arvelin kohtuullisesti sopivan aurinkoiseen säähän. Eivät ne mitenkään erityisen herttaisia olleet, mutta sentään jotenkin ulkoteemaisia (aivomassani leviää pelakuihin, nahkani ruohikolla piknikalustana, jne.). Ylemmässä kuvassa omia runojaan esittää ystäväni ja opiskelukaverini Riku, minä vain varjostan hetken seesteisyyttä alareunassa.:)

Esiintyjiä tilaisuudessa oli peräti 22, jos muistan luvun oikein. Kuvassa Jarkko Jokinen. Lähdimme open micin jälkeen kaveriporukan kesken toiseen puistoon ja sieltä baariin nimeltä Rytmi, joka on esteetön. Onneksi meillä oli mukana Kallio-opas Erja.;) En ymmärrä, miksi esteettömyyttä vastustetaan. Tai siis, toki ymmärrän historialliset arvot, mutta en siltikään käsitä, että ne ylittäisivät ihmisten oikeuden elää omaa elämäänsä nykyaikana.

Minä sentään viallisten keuhkojeni (= astma) kanssa pääsen nykyään baareihin hyvin vapaasti, vaikka muistan hyvin ajan, jolloin jouduin istumaan yksin tupakoimattomien puolella, kun opiskelukaverit pitivät hauskaa tupakoitsijoiden ehdoilla. Siksi pidän omasta puolestani huolta siitä, ettei kenenkään toisen tarvitsisi kokea samaa syrjäyttämistä. Toivon, että ihmiset kokisivat itse, miltä tuntuu tulla jätetyksi pois vaikkapa silmien värin vuoksi. Tai jonkin muun asian, jolle ei mahda mitään.



Pidän Heather Dalen musiikista, johon ystäväni Minni minut tutustutti.:) Silti tekee aina hieman pahaa kuunnella Changeling Childia, koska vammaisia lapsia saatettiin pitää vaihdokkaina. Tai vaihtoehtoisesti Pirun siittäminä: nainen huorasi paholaisen kanssa ja synnytti epämuodostuneen vauvan. Ajatus maahisten jälkikasvusta tietenkin oikeutti viemään "vaihdokkaan" metsään ja jättämään sen sinne, jotta pariskunta saisi "oman lapsensa" takaisin. Lapsenmurhasta kun olisi muuten tuomittu kuolemanrangaistukseen.

Ymmärrän toki viehätyksen myyttiseen puoleen. Samoin sen, miksi on niin kiehtovaa lukea goottilaisia kauhutarinoita "hirviöistä", jotka perheenjäsen on lukinnut vanhan linnan tornikamariin. Tai muuta vastaavaa. Paljon ankeampaa toki olisi ajatella mielenterveysongelmaista tai vammaista henkilöä, jota piilotellaan ulkopuolisilta, ettei perheelle koituisi häpeää.

Samoin historian hirviömäiset kyttyräselät kärsivät todellisuudessa skolioosista. Notre Damen kellonsoittaja on toki hyvä tarina, eipä siinä mitään. Ja hirmuhallitsijoille on aina tarvetta fiktiossa. Samaan aikaan nykykirjoittaja voi silti muistaa "tieteenalan" nimeltä fysionomia. Se vaikutti rodunjalostusopin taustalla. Olisi hyvä, jos jokainen osaisi etsiä ja tunnistaa sisältään pikku-Hitlerin, mutta valitettavasti natsien superhyperpahuuden ulkoistaminen kuuhun ja ties minne tekee vaikeammaksi nähdä, miten vastaava ajatusmaailma vaikuttaa arkipäivässä.

Homoseksuaalisuudesta tuomittiin natsien vallan aikaan keskitysleirille, ja liittoutuneiden voitettua vankilaan. Itse olen syntynyt siitä onnelliseen aikaan ja paikkaan, etten ole koskaan joutunut kokemaan biseksuaalisuuttani ongelmana. Se on vain yksi ominaisuus, joka lopultakaan ei määritä minua yhtä paljon kuin vaikkapa astma - koska sairaus asettaa rajoituksia, seksuaalisuus ei. Ainahan taitaa olla niin, että näemme asiat selkeämmin, kun törmäämme rajoihin.

Kuulemma joillekin maalaisille voi tulla järkytyksenä, että Karhupuiston kahvilan seinällä liehuu sateenkaarilippu. Kallion kirjastossa on sateenkaarihylly, ja Pride-viikon kunniaksi myös Myyrmäen kirjastossa järjestetään näyttely. Itse mieluiten välttelen massatapahtumia, eikä Pride ole tuntunut henkilökohtaisesti kovinkaan tärkeältä. Panostan massatapahtumista enemmän kirjamessuihin. (Ihan oikeasti en jaksaisi kovinkaan montaa ihmismerta vuodessa, syy on tämä toiseuttava "vika" nimeltä erityisherkkyys.) Ei silti ole sattumaa, että laitoin blogin otsikkotekstiin sateenkaaren väristä vivahdetta.:)

Vammaisuus ja homoseksuaalinen käytös (homous on vaikea sana historiallisessa yhteydessä, koska ihmiset ajattelivat seksuaalisuudesta eri tavalla kuin nykyään) yhdistyvät Denis Sanguin de Saint-Pavinin elämässä. Hänen runonsa on kokonaisuudessaan julkaistu vasta vuonna 2010 ilman, että niiden avointa pervoutta olisi pyritty selittämään pois. Ja mitä romaaniprojektiini tulee, näette sitten aikanaan.:) Nyt hyvää juhannusta peikkopoppoon Aurinkosaagan tahtiin:

Renessanssimusiikin kauneus

Olli kirjoittaa Dreamspire-blogiin juttusarjaa siitä, missä asioissa ihmiset näkevät kauneutta. Inspiroituneena siitä, ja koska en keksi uutta valittamisen aihetta kirjoittamisesta (samaa vanhaa vain, ei viitsi enää toistaa), päätin avautua viehtymyksestäni renessanssimusiikkiin.:) Ja samalla yleisemmin aikakauteen. Välillä intoilen löydöistäni Facebookissa ja käsitän, ettei kukaan ymmärrä, miksi jokin on niin mahtavaa.;)

Blois'n kuninkaallisen linnan salissa vierailimme kesällä 2013. Siellä on vieraillut myös yhtye Le Banquet du Roy:



Tässä kappaleessa minä kuulen samaa ornamentiikkaa, joka näkyy myös salin seinillä ja katossa. Esteettinen juttu, joka jostain syystä hivelee tuntohermojani. Tietynlainen pyöreys ja täyteläisyys, joka ei vaikuta yhtä runsaalta tai ylenpalttiselta kuin täysbarokin muotokieli. Renessanssi arvosti enemmän intiimiä tunnelmaa, joka näkyy puutarhoissa. Suljettua, harmonista, pienemmässä mittakaavassa. Sen sijaan 1600-luvun lopun puutarhat tuottavat agorafobisen fiiliksen.

Kuninkaan vuode samasta linnasta. Toki mahtipontinen, mutta silti selkeä. Tykkään enemmän muista kuin kuninkaallisten asumuksista ja huonekaluista, kruunupäiden kun aina piti pr-syistä esittää maailman mahtavinta.

En usko, että tulen koskaan kirjoittamaan kuninkaallisista muuten kuin sivuhenkilöinä. Tietenkään ei voi vannoa, mutta pidän sitä hyvin epätodennäköisenä. Luksuselämä vain on jotenkin todella mielenkiinnotonta. Inhimillinen kärsimys sen sijaan viehättää. Ehkä samasta syystä karsastan ajatusta kirjoittaa vampyyreistä, vaikka pidän vampyyritarinoista. Yli-inhimillisiltä olennoilta puuttuu se elämän herkkä haavoittuvaisuus, joka on läsnä jokaisessa kuolevaisessa.

Renessanssi oli samaan aikaan myös kaikkea muuta kuin kaunista. Eräs kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Kuningatar Margot, joka perustuu Alexandre Dumas'n hugenotti-sarjan alkuun, kuvaa Pärttylinyön verilöylyä. Luin Guise-suvun vaiheista kertovasta kirjasta kuvauksen myös tästä kansanmurhasta. Se ja koko pitkällisen sisällissodan hulluus ei juurikaan olennaisilta osiltaan eroa 1900-luvun kammottavista tapahtumista. Kyky julmuuksiin ja väkijoukkojen massapsykoosit ovat varmastikin osa ihmisyyttä.

Blois'n linnassa kuningas Henri III murhautti herttua Henri de Guisen. Se murha tapahtui aseellisesti, vaikka renessanssi muuten tunnetaan etenkin myrkyistä. Siitä puheen ollen, Borgiat on yksi suosikkisarjoistani telkkarissa, vaikka en jäänyt suremaan sen loppumista. Syynä trauma, joka minulle katsojana aiheutui siitä, mitä tapahtui superihanan pariskunnan toisen puoliskon paljastuttua vakoojaksi. Tietenkin se oli odotettavissa, koska mitä juuri itsekin sanoin inhimillisestä kärsimyksestä ja elämän herkästä haavoittuvaisuudesta?:p Se jakso veti nuo teemat överiksi. Tässä kuitenkin löytämäni videoklippi parhaista, positiivisista kohdista.:)



Renessanssi oli myös aikakausi, joka ei tuntenut käsitettä seksuaalinen identiteetti. Ei ainakaan samalla tavalla kuin nykyään. Olen joskus esittänyt sellaista, karkeaa ja radikaalia yleistystä, että kun koulussa puhuttiin siitä, miten humanistit kyseenalaistivat kirkon arvovallan, kukaan ei kertonut, *miten* he sen tekivät. Esimerkkinä Pietro Aretinon Ragionamenti, englanniksi The School of Whoredom. Tilasin sen hiljattain Amazonilta.

Pointti kun oli, että renessanssihumanistit diggailivat antiikin Kreikkaa ja Roomaa. Jälleen karkeana, radikaalina yleistyksenä esitän, että koska kaikki, mitä kreikkalaiset ja roomalaiset olivat tehneet, oli hyvää ja ylevää, oppineet ylimysmiehet ryhtyivät harrastamaan pornoa ja miesten välistä seksiä. Olkoonkin, että vasta 1620-luvusta alkaen ja pitkälle 1700-luvulle libertiinit vetivät puolestaan nämä seikat täysin överiksi. Mistä syystä rakastan libertiinejä.:) Vapaan seksin, vapaan ajattelun ja runouden puolesta toiminut, yläluokkainen, jonkinlainen hedonistihippien liike veti puoleensa myös naisia. Biseksuaaliset orgiat kuulostavat jotenkin kovasti 1960- tai -70-luvun meiningiltä, mutta esi-isät ja -äidit bailasivat paremmin.

Sivumennen sanottuna myöskään renessanssiajan valtavirtaviihde ei karsastanut erotiikkaa tai rajuja aiheita. Francois Rabelais oli jo omana aikanaan 1500-luvulla tavattoman suosittu kirjailija siitä huolimatta, että joutui katolisen kirkon mustalle listalle. Eräs hänen teoksiaan tuottanut kirjanpainaja poltettiin roviolla. Kuningas kuului Rabelais'n faneihin, joten varmaan siksi kirjailija itse säilyi hengissä.

Kuva on Chinonin Rabelais-museosta, kirjailijan synnyinkodista. Sinne täytyi päästä matkallamme 2013, jolloin lähdimme Toursista Chinoniin varta vasten tämän museon takia. Minäkin olen fani.:) Pantagruelin voi ladata laillisesti ilmaiseksi täältä ja katsoa, miten pitkälle pystyy menemään rivoissa vitseissä (+ ehdottoman eeppinen lopputaistelu). Pantagruelin kolmas kirja oli teoksena ehyempi kokonaisuus, ja ehdottomasti ajankohtainen. Se heitti härskiä parodiaa ennustajista, lääkäreistä, lakimiehistä ja ihmisen halusta tietää tulevaisuus. Muita teoksia en ole vielä käynyt läpi, mutta lukulistalla ovat.

Muistaakseni ennätin jo kertaalleen moittia sitä, miten "klassikko" mainintana pilaa hyvän kirjan.;) Jännää sinänsä, että kuolemanrangaistuksen heiluessa pään yllä menneen ajan kirjailijat tuottivat räävittömämpää tekstiä kuin nykyään. Toki myös eleganttia, romanttista ja väkivaltaista viihdettä, kuten Tirant Valkoinen tai Orlando Furioso (Raivoisa Roland). Ensimmäinen on suomennettu, toinen löytyy englanniksi kirjastosta tai Project Gutenbergistä.

Musiikin puolella sanoituksia tarkastellessa täytyy kiinnittää huomio kaksoismerkityksiin. Kun sävel on hilpeä ja lauletaan kuolemasta, se tarkoittaa orgasmia. John Dowland on ehdottomasti renessanssin ykkössäveltäjiä, todellinen nero, jonka lyriikat voivat olla todella tiiviitä, merkitystihentymiä, kuten hyvässä runoudessa. Come Again on silti biisi, jonka nimi kertoo kaiken oleellisen englantia osaaville (ja jonkinlaisella kaksimielisellä aivoituksella varustetuille). Klippi katkeaa kesken, mutta siinä esiintyy renessanssisäveltäjän eräs moderni fani, Sting. Koko dokumentti hänen Dowland-projektistaan on myös nähtävillä.

Dowlandilta suosikkini on The Frog Galliard, toiselta nimeltään Now O Now I Needs Must Part.



Youtube-klipillä instrumentaaliversiona aikalaissoittimin. Kitara ei täysin korvaa luuttua, jollainen tässä nähdään, soundi on erilainen. Olen pohdiskellut, kuinka monta versiota yhdestä biisistä voi tai kannattaa pitää saatavilla?;) Löysin tästä pelkästään Spotifysta todella monta.

Jostain syystä Frog Galliardin sävel saattaa hermostoni ekstaasiin. En itsekään ymmärrä, mistä siinä on kyse, mutta niin vain se on toiminut yli 20 vuotta. Olin noin seitsemäntoista, kun löysin renessanssimusiikin. Lainasin kirjastosta kaikenlaista, mitä sattui käteen, ja kopioin CD:ltä kasetille.

Nykyään myös omistan joitain vanhan musiikin CD:tä. Blois'n linnan museokaupassa oli pakko investoida boksiin, joka sisältää täydellisen levytyksen Thoinot Arbeaun Orchésographiesta. Kaiken lisäksi lauluissa on käytetty vanhaa ranskaa, jonka tunnistaa kirjoituksesta ja ääntämyksestä.:D En tiedä, josko vanha ranska olisi suomalaisittain helpompaa oppia kuin moderni? Ainakaan siinä ei ollut yhtä paljon aksentteja. Joka tapauksessa Orchésographieta voisi kutsua 1500-luvun lopun Suureksi Toivelaulukirjaksi.

Thoinot Arbeaun Belle qui tiens ma vietä voi tituleerata klassikkobiisiksi, niin monta versiointia siitäkin on olemassa yksistään Youtubessa. Omat suosikkini versioista ovat tuosta CD-boksista löytyvä, vanhalla ranskalla laulettu, sekä Amarcordin, joka puolestaan löytyy levyltä The Book of Madrigals Spotifyssa. Tanssimusiikki oli todellista käyttömusiikkia, koska samaa biisiä esitettiin eri tansseina pelkästään tahtia muuttamalla. Belle qui tiens ma vie on yleisimmin pavane, tahdiltaan hidas ja juhlallinen, jota suosittiin tanssiaisten avauksena.

Itse olen kauan sitten opetellut tanssimaan branlea nuorisotalon kurssilla. Branle de la Haye (myös Orchésographiesta, kuten suuri osa nykyään tunnetusta renessanssin tanssimusiikista) on tällä klipillä esitetty aikalaissoittimin. Sävelet ovat yksinkertaisia ja toistuvat melko monotonisesti. Jussin mielestä renessanssitanssit sopivat hyvin rentouttavaksi taustaksi.:p Branlea voisi varmaan nimittää tanhuksi, sitä nimittäin tanssittiin usein piirissä. Jos sävelet olivat yksinkertaisia, niin myös liikkeet verrattuna täysbarokin balettiesityksiin. Jälleen yksi hyvä syy pitää renessanssiajasta.:) Branlea, pavanea, allemandea, jopa varmaan tietyissä rajoin gaillardea pystyy tanssimaan, vaikkei olisi ketterä akrobaatti.

Ketteristä akrobaateista aasinsilta miekkoihin, joiden kädensuojus on yhtä koukeroinen kuin renessanssin estetiikka ylipäänsä.:) Paitsi että tämä rapiiri ja main gauche eli torjuntatikari ovat 1600-luvun alkupuolelta. Oikeassa elämässä ne näyttävät huomattavasti pelottavammilta kuin kuvassa.O.O Otin kuvan vuonna 2012 Ecouenin renessanssimuseossa.

Ranskassa katsotaan renessanssi "virallisesti" päättyneeksi vuonna 1610, jolloin Ravaillac puukotti kuningas Henri IV:n kuoliaaksi. Koska aikalaiset eivät ajatelleet elävänsä mitään aikakautta tai sellaisen murrosta - vaan tutkijat ovat merkinneet murroskohdat aikajanalle jälkikäteen - tyylisuunta jatkui jollain tapaa käytännössä Louis XIV:sta eli Aurinkokuninkaan hallituskaudelle. Tietenkin puhutaan varhaisbarokista, eivätkä asiat koskaan pysy muuttumattomina. Myös renessanssi oli niin pitkä aikakausi, että sen puitteisiin mahtui monta muutosta muodin, arkkitehtuurin, jne. suhteen.

Hesarissa oli taannoin pikku-uutinen, jonka mukaan ihmisen aikakausi, antroposeeni, maapallon kehityshistoriassa katsotaan alkaneeksi vuonna 1610. Silloin ihmisen vaikutus ekologiaan rupesi näkymään huomattavasti selkeämmin kuin koskaan ennen.

Kolmikymmenvuotinen sota - myös 1600-luvun alkupuolella - merkitsi sodankäynnin taktiikoiden modernisoitumista. Siirryttiin pienistä armeijoista suuriin, ritaritaisteluista massojen sotaan. Luin jostain, että ennen kaikkea tuliaseiden pointti oli käytön helppous. Jousimiehen tarvitsi harjoitella monta vuotta hallitakseen aseensa, mutta pyssyn saattoi antaa periaatteessa kenen tahansa tunarin käteen ja kouluttaa melko vähällä vaivalla kohtuullisen sotilaan.

Jotain ritarinostalgiaa on aivan selvästi ollut ilmassa 1500-luvun lopulla. Ranskassa koettiin kaksintaisteluiden kulta-aika, jolloin nuoria aatelismiehiä heitti veivinsä mitättömien kunnia-asioiden vuoksi vuosittain enemmän kuin nykyään kuolee auto-onnettomuuksissa! Ei mikään ihme, että kaksintaistelut kiellettiin, ja kardinaali Richelieu (1600-luvun alkupuolella) määräsi niistä kuolemanrangaistuksen.

Rapiiri on miekkatyyppi, jota käytettiin sekä sodassa että kaksintaisteluissa, yleensä yhdessä torjuntatikarin kanssa, tai pienen kilven. Wikipedia väitti, että englannin sana "swashbuckler" tulee suhahduksesta, joka liittyy kilven nopeisiin liikkeisiin.

1500-luvun miekkailuoppaiden kuvitus on pragmaattisen brutaalia: kun pistät tänne, näin paljon verta roiskuu. Moderneilla näyttämö- ja elokuva-akrobaateilla tai filmaattisen näyttävillä miekkakliseillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten oikeat taistelut sujuivat. Olkoonkin, että tuossa dokumenttipätkässä on kyse näytellystä ja taiteelliseen vaikutelmaan pyrkivästä taistelusta. Ilman suojavarusteita ei voi matsata tosissaan.;) Sen verran vaarallisesta hommasta on kyse.

Itse olen myöskin silloin 20 vuotta sitten harrastanut miekkailua, tosin modernia kalpaa, täysin suojavarusteiden peitossa. Se on laji, jossa pääsee adrenaliinin ja endorfiinin ansiosta kokemaan huikean flow:n.:) Tosin nämä vanhat rapiirit olivat kauniimpia, etenkin yhdistettynä aikakauden puvustukseen ja miljööseen. Siksi jaan teille lisää tuon dokumentissa esiintyneen porukan otoksia:



Ja vielä yksi oma suosikkini, taistelutreeniä ratsain.

Kaiketi äärimmäisyydet ja ristiriitaisuudet ovat se, mikä minuun vetoaa. Kauneus ja karmeus samassa paketissa, koukeroisia ornamentteja ja verta. Ajattelun vapautuminen ja samaan aikaan kovat tuomiot, joita kulttuuri-ihmiset rohkeasti uhmasivat. Jonkin murroskausi, siirtymä yhdestä aikakaudesta toiseen. Täydellinen muutos ajatustavoissa, kun ajattelee, mitä kaikkea renessanssi toi mukanaan. Francis Bacon kirjoitti 1600-luvun alkupuolella, että pieni määrä filosofiaa tekee ihmisestä helposti ateistin, mutta syvällisempi perehtyminen esim. Epikuroksen ajatuksiin tuottaa vakaamman uskon Jumalaan. Muinaiskreikkalainen filosofi Epikuros taisi kuitenkin olla modernin, maallistuneen humanismin kantaisä.

Vanha painokone Toursin pikkuruisessa kirjanpainomuseossa, jota ylläpitävä, vanha herrasmies oli erittäin vaikuttunut siitä, että sai Suomesta asti - ranskantaitoisia - kävijöitä.:D

Kuokkalan museoraitilla

Lauantaina kävimme uurnanlaskutilaisuudessa ja tapaamassa sukulaisia. Matka kotiin taittui pienempiä reittejä siihen asti, että aloimme molemmat olla liian nälkäisiä ja siirryimme moottoritielle. Miksi matkustamisesta pitäisi tehdä nopea suoritus, kun siitäkin ajasta pystyy ottamaan paljon hupia irti? Jussi ajoi, joten sain leikkiä kameralla.:) Maalaistiet ovat kesäisin aina yhtä idyllisiä, nyt sattui vielä sadeilma.

Pysähdyimme Lempäälässä huoltoasemalle. Jussi tankkasi kahvia ja minä antihistamiinia. Mäkäräinen lienee ryöminyt farkkujen alle piittaamatta nilkkoihin suihkuttamastani hyttyskarkotteesta. Pakko myöntää, että kehoni on allerginen maaseudulle. Ei käy pölyt eikä pistiäiset tai muutkaan ötökät.

Huoltoasemalta lähtiessämme huomasimme kyltin, joka ohjasi Kuokkalan museoraitille. Tämä juuri on hitaan pikkuteiden kiertelyn parasta antia: satunnaiset löydöt. Museopuoli oli jo mennyt kiinni, mutta ajoimme raitin läpi tutkaillen taloja.

Vanhin bensapumppu, mitä olen koskaan nähnyt.:) Jussi kehotti kuvittelemaan 1920-luvun Fordin T-mallin tankkaamaan. Niinpä kuvittelen. Sen ajan Suomi tuntuu kovin vieraalta paikalta. Enkä nyt tarkoita elämää ennen tietokoneita tai kännyköitä, vaan yleistä asenneilmapiiriä.

Kun ihmiset kuvittelevat, millaista heidän elämänsä olisi ollut menneisyydessä, yleensä kaikki sijoittavat itsensä asemaan, jollainen oli mahdollista vain pienelle vähemmistölle rikkaita ja ylhäisiä. Jos selvittää omien isovanhempiensa taustoja, saa paljon realistisemman käsityksen siitä, mitä itsellä olisi ollut odotettavissa. Totta kai tämä pätee myös niihin, joiden isovanhemmat olivat varakkaita.

Ottaen huomioon terveystilanteeni, olisin menneinä aikoina varmaankin kuulunut niihin, jotka kuolivat nuorena. Todennäköisesti luku- ja kirjoitustaitoni olisi rajoittunut siihen, mitä kansakoulun alaluokilla opetettiin.

Se on omituinen ajatus, koska nykyisellään tunnen ymmärtäväni paremmin viidensadan vuoden takaisia, ulkomaalaisia, aatelisia, älykkömiehiä. Miltä tuntuisi, jos en tietäisi kirjallisuudesta juuri mitään? Erityisen vaikeaa on päästä sisälle menneen ajan lukutaidottoman kansan ajatusmaailmaan - olen kyllä yrittänyt. Paljon helpompaa kirjoittaa yläluokkaisia hahmoja.:p Heidän ajatuksistaan on ylipäänsä jäänyt itse tuotettuja tekstilähteitä, joten kuva muodostuu sitäkin kautta monipuolisemmaksi.

Toinen mielenkiintoinen kysymys on ominaisuuksien periytyminen suvussa. Valtaosa omista sukulaisistani harrastaa jotain taiteellista enemmän tai vähemmän vakavasti, vaikka ovat lähteneet "oikeisiin töihin" ja menestyneet alallaan. Kuvataidetta, musiikkia, posliininmaalausta. En ole ainut, jolta löytyy myös kirjallisia kykyjä. Jos mennään muutama polvi taaksepäin, suvussa on käsityöläisiä ja tilallisia, sekä pienen että suuremman maatilan omistajia.

Tällä hetkellä keskustellaan kulttuurin asemasta ja mitä arvoa sillä on yhteiskunnassa, vai onko mitään? Onko kulttuuri ylellisyyttä? Ihminen ei tarvitse kirjoja tai taidetta elääkseen, siitä huolimatta meillä on kansantaruja sekä luolamaalauksia. Jostain syystä ihmiskunta on kivikaudella katsonut hyväksi alkaa elättää porukkaa, joka ei yhtä täyspainoisesti osallistu "oikeisiin töihin", vaan omistaa vähintäänkin osan ajastaan aineettomille asioille.

Maatalouden myötä yhteiskunta pystyi eriytymään voimakkaammin siten, ettei kaikkien enää tarvinnut tehdä kaikkea. Koska ruokaa saatiin helpommin, toisista tuli filosofeja, käsityöläisiä, jne. On huomattava, että taiteilijat nähtiin käsityöläisinä. Sivumennen sanoen ei ihmiskunta tarvitse koristekaiverruksiakaan, eikä arkkitehdeilla oikeastaan ole virkaa, koska jokainen pystyy kyhäämään itselleen oman kivikautisen mökin.

Luonnollisesti ilman arkeologeja emme tietäisi mitään kivikaudesta tai siitä, että silloin osattiin jo rakentaa taloja. Ilman "hyödyttömiä vetelyksiä" meillä ei olisi historiakäsitystä samalla lailla kuin nykyään, eikä edes käsitystä siitä, että on olemassa maa nimeltä Suomi, tai missä sen rajat kulkevat. Ilman pappeja - abstrakti eli hyödytön ammatti sekin - meillä ei olisi myöskään järjestäytynyttä uskontoa.

Todellisuudessa jos nyt lopettaisimme kulttuuripalvelut ja opintotuen, pääsisimme vintage-yhteiskuntaan. Hyvätuloiset jatkaisivat kulttuuriharrastuksia ja korkea-asteen opiskelua. Muiden elämä jäisi kodin, perheen ja pubin varaan. Kaiketi harrastettaisiin kävelyä ja muita edullisia urheilulajeja. Arki ei lopultakaan kovin suuresti muuttuisi siitä, mitä se monille nykyään on. Erot vain jyrkentyisivät huomattavasti, ja rajojen ylittämisestä tulisi vaikeaa.

Sinänsä hullua, koska työläiset aikoinaan itse halusivat sivistystä. Syntyi työväentaloja, teatteritoimintaa, kirjastolaitos, kansanopistot, työväenopistot, yms. Tietenkään mitään niistä ei tarvita elämiseen. Eihän välttämättä tarvitse edes osata lukea ja kirjoittaa, ilmankin pärjää, kuten ihmiskunnan historia on osoittanut.

En osaa vastata siihen, onko kulttuuri välttämätöntä. Minulle se henkilökohtaisesti on, joten lasken itseni jääviksi lausumaan mitään ehdotonta. Tuskin tähän kysymykseen on olemassa mitään täydellisen oikeaa, yksiselitteistä vastausta. Haluatko sinä, arvon lukija, tietää maailmasta enemmänkin kuin oman kylän asiat? Ps. Mitä ne opettajat opettaa, jos ei ole tutkijoita ensin selvittämässä todellisuuden luonnetta?

Hylätyissä taloissa on jotain vastustamattoman viehättävää.:)

Olipa kerran Suomi, jossa Sääksmäen siltaa pidettiin matkailunähtävyytenä. Tai ainakin sellaisena kohteena, että sen ylittämistä oikein odotettiin auton takapenkillä (ilman turvavöitä).:)

Kirjoitustyön käytännöllinen kaaos

Tässä sitä esikuvaa.:) Alkuperäinen painos Miguel de Cervantesin Don Quijotesta Oxfordin Bodleian Libraryn näyttelystä. Mikä tekee kirjasta sellaisen, että tarina kestää monta sataa vuotta yhtä mielenkiintoisena kuin ensimmäisen painoksen julkaisuhetkellä?

Itse olen nautiskellut Ludovico Arioston Orlando Furiososta englanninkielisenä käännöksenä. Jostain luin, että kirjailija työsti teostaan 10 vuoden ajan. Se käsittää n. 700 sivua runomittaista kerrontaa - ja saatuaan sen kerran valmiiksi, Ariosto kirjoitti eeppisen tarinansa vielä uudestaan. Sulkakynällä ja musteella. *respect*

Oikeastaan on harmillista, miten klassikoista puhuminen pilaa kirjat. Puhe tuottaa mielikuvia tappavan tylsistä, korkeakirjallisista teoksista, jotka eivät millään tavoin voi koskettaa kenenkään modernin ihmisen maailmaa. Ne asettuvat jonnekin liian ylös, liian hienoiksi, historiallisiksi reliikeiksi, joihin viittaaminen tuottaa itsessään voimakkaita mielikuvia siitä, millainen se ihminen on, joka lukee klassikoita.

Omasta mielestäni Orlando Furiosoa, eli Raivoisaa Rolandia, pitäisi markkinoida eeppisenä keskiaikafantasiana. Olkoonkin runomuodossa, sen lyriikka on kuitenkin helposti lähestyttävää, ja tarinat suhteellisen kepeää romantiikkaa, huumorilla höystettynä.

Eksyinpäs aiheesta, mutta en malta olla aina välillä paasaamatta siitä, miten hienoja ja ajankohtaisia vanhat kirjat ovat edelleen.:) Älkää antako fiinin leiman tuottaa turhia ennakkoluuloja. Sitä paitsi 1500-luvulla ei tunnettu eroa viihteen ja korkeakirjallisuuden välillä, oli vain kirjallisuutta. Siksi Orlando Furioso on hienosti kirjoitettua, laadukasta viihdettä.

Postasin tähän kuvan omasta puoliskostani yhteisestä työhuoneestamme. Se on harvinaisen siisti, kuviahan tulee luonnollisesti näppäiltyä siivoamisen jälkeen. Työtuolin päällinen on Jussin trikookuteesta itse virkkaama. Tuoli itse on Ikeasta, taulut kirpputorilöytöjä, lamppu Kodin1:stä, verho, pöytä (uudelleen maalattu) ja matto sukulaisilta.

Tässä tuolissa yritän toteuttaa jotain, joka toivottavasti kulkisi renessanssiajan esikuvieni jalanjäljissä. Eli laadukasta viihdettä. Helpommin sanottu kuin tehty. Lukija ei saa tylsistyä, mutta toisaalta mutkia ei voi oikoa liikaa, ja se taas vaatii valtavan paljon taustatyötä eri aiheista.

Toki internet, yleiset kirjastot, ja vapaasti käytettävissä olevat yliopiston kirjastot helpottavat taustatyön tekemistä aivan suunnattomasti. Enkä tarkoita pelkästään historiallisen romaanin (jollaista työstän) vaatimaa ajankuvaa, vaan hahmojen psykologista taustaa ja maiseman yksityiskohtia. Koen, että juuri vaikkapa pyrkimys ymmärtää väkivaltaista käytöstä tukee tavoitetta tuottaa laadukasta proosaa.

Toisaalta koen hyväksi pitäytyä tietyissä genre-konventioissa, sellaisissa kliseissä, jotka tuottavat lukijalle nautintoa. Tämä ainakin on ajatukseni tällä hetkellä. Jää nähtäväksi, miten se uusimmassa versiossa toimii. Romaanikäsikirjoitus on ollut minulle vuodesta 2011 asti se prosessi, jonka aikana tarkoitukseni on oppia kirjoittamaan. Olen tuottanut samasta tekstistä monta versiota, joista jokainen on edellistä parempi. Nyt vasta tuntuu siltä, että tarina alkaa löytää oikeat uomansa.

Kuva Oxfordin opintomatkalta, collegen asuntolahuoneesta, kuvaa paremmin sitä, millainen kaaos työskentelystä pidemmän päälle seuraa. Otin matkalle mukaan kommentoidut printit romaanin aloituksestani, koska olimme käsitelleet sitä tekstiseminaarissa kevään aikana. Niiden pohjalta naputtelin editointia menemään kahden täyden päivän ajan. Toki homma jäi vielä kesken, jatkoin työstämistä kotona. Nyt olen pitänyt lomaa ennen kuin taas ryhdyn toimeen.

On omalla tavallaan hyvin vaikeaa hyväksyä omat tapansa ja rajoituksensa. En pysty kirjoittamaan bussimatkoilla (tai edes lukemaan), koska saan matkapahoinvointia. En pysty työstämään aamusivuja heti herättyäni, koska migreenikohtaus alkaa varmasti, jos verensokeri laskee liian alas. Siispä aivan ensimmäiseksi minun täytyy syödä jotain. En pysty kirjoittamaan missä tahansa, koska häiriinnyn ihmisten läsnäolosta ja äänistä.

Minun täytyy voida ensin upota maailmaan, mikä vaatii yleensä juuri oikeanlaisen musiikin taustalle: dominoin yhteisen työhuoneemme äänimaailmaa. Jussille se sopii, koska hän ei häiriinny lainkaan samalla tavoin. Jussi ei myöskään kärsi matkapahoinvoinnista eikä migreenistä. Minun työskentelyni tapahtuu enemmänkin on/off -tyylisesti, joko teen täysillä tai en tee lainkaan. Innostuessani olen usein istunut läppärin äärellä läpi yön, vaikka valvominen rasittaa tässä iässä jo huomattavasti enemmän kuin nuorempana. Yö on hienoa työskentelyaikaa, koska silloin kaikkialla on hiljaista. Elämän pienet taustaäänet vaikenevat. Ei kuulu liikenteen huminaa, naapurit nukkuvat.

Olen vuosien aikana moneen kertaan yrittänyt luoda itselleni työskentelyrutiineja. Säännöllistä rytmiä, jonka mukaan heräisin ajoissa, tekisin hommia, söisin lounaan, jatkaisin työtä, ja saisin levätä illalla. Olen suunnitellut aikatauluja kunnianhimoisesti tai realistisesti, lyhyempää tai pidempää päivää, vaihdellut kellonaikoja, aivan mitä tahansa - eikä mikään onnistu viikkoa pidempään.

Se tuntuu samalta kuin kävely kesäisin ilman kenkiä: ihmiset patistelevat, että kyllä ne jalkapohjat kovettuu. Näin minulle on sanottu viimeiset 38 vuotta, mutta sorapinta tuntuu edelleen sietämättömän tuskalliselta. En pysty kävelemään soratietä paljain jaloin, enkä ylläpitämään rutiineja.

Rutiinien sijaan olen hyvä siinä, mitä kevään aikana on tullut eteen: jäämään satunnaisesti koululle tekemään ylimääräistä työtä, vaikka ilman ruokaa (ja kärsimään migreenin palkkana, mutta shit happens), korjaamaan omat virheeni, sekä puurtamaan kuvankäsittelyn ja taitto-ohjelman kommervenkkien parissa tasan niin pitkään, että homma on valmis aikataulun puitteissa. Olen myös huolehtinut kommunikaatiosta oman tiimini ja toisten välillä. Kaiketi olisin ihanteellinen projektityöntekijä, kunhan ei tarvitse herätä joka aamu samaan aikaan, mennä kahdeksaksi töihin ja lähteä vapaalle neljältä.:p

Kaari Utrio on jossain haastattelussa sanonut tekevänsä hyvin säntillistä työpäivää juuri tuolla tavoin, sekä hoitavansa myös kirjojen taustatyön yhtä säntillisesti ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan. Toinen, jonka nimeä en valitettavasti muista, on työstänyt esikoistaan vaikka vartin kerrallaan siellä sun täällä, missä sattuu olemaan.

Itse asiassa minä jopa viihdyn ihmisten parissa niin hyvin, että eräs tuttava on arvellut, etten työskentele tarpeeksi ahkerasti. Luonnollisesti kukaan ei näe kirjoittamistani, kun se tapahtuu pääasiassa öisin. Enkä suostu hautautumaan työhuoneeseen, vaan lörpöttelen kirjoittamisesta ja projekteistani samanhenkisten kanssa, hankin palautetta eri tahoilta, ja ylipäänsä rikon mielikuvaa yksinäisesti puurtavasta kirjoittajasta. Vaikka toki mieluiten juuri puurran yksin, omassa rauhassani - kukaan ei vain näe sitä.

Tuttavani kommentista innostuneena laskin edellisen kokonaisen versioni sivumäärän 1,5 -rivinvälillä: 860. Sen olin tuottanut runsaan vuoden aikana. Suhteessa epäiltyyn laiskotteluuni olen ylpeä tästä saavutuksesta.:) On tietenkin kysymisen arvoista pohtia, tehostuisiko työskentely, jos pystyisin noudattamaan säännöllisiä rutiineja?

Taannoin kävin Myyrmäen kirjastossa kuuntelemassa, kun Kristiina Vuori puhui teoksistaan ja omista työskentelytavoistaan. Pistin korvan taakse maininnan, että hän kirjoittaa 5 sivua arkipäivinä ja viikonloppuisin editoi.

Kirjaohjelmassa puolestaan Karin Fossum kertoi kirjoittavansa surkeatasoista raakatekstiä 3 kuukautta, jonka jälkeen hän käyttää loput 9 kuukautta vuodesta editointiin. Laskin, että 5 sivun päivävauhdilla pystyisi 3 kuukauden aikana tuottamaan 450 sivua raakatekstiä.

Miksi välitän tällaisista luvuista? Yritän kaiketi löytää jotain raameja, hallita kaaosta, ja mieltää konkreettisemmin, millaisen urakan olen itselleni asettanut. Mitä vaatii käytännössä, jos julkaisee yhden kirjan vuodessa? Tai edes säännöllisesti. Tietenkin ensimmäinen askel olisi saada jotain julkaistua... Kun saisi käsiksen edes siihen kuntoon, että sen voi lähettää kustantamoihin.

Vaatiiko tekstin valmiiksi saattaminen sen 10 vuotta, mikä Ludovico Ariostolta kului? Orlando Furioso on kestänyt aikaa, mutta itse kirjoitan läppärillä ja käytän kymmensormijärjestelmää. Mustepullo ja sulkakynä löytyy kaapistani vain askartelutarkoituksia varten ja siksi, että se on jotenkin niin jännää. Open Officen valjastaminen romaanin tuottamiseen tuntuu auttamattoman epäromanttiselta.

Pelkään koko ajan, että menetän innostukseni, sen intohimon palon, joka ajaa kirjoitusvimmaa. Muuttuuko tarina jossain vaiheessa rutiiniksi? Tuleeko siitä tylsä viimeistään sitten, kun olen kertaalleen editoinut kaiken? Ja miten ihmeessä jaksan aina vain? Milloin voin huokaista helpotuksesta, katsoa ylpeänä ja kauhuissani valmista teosta?

Kuvassa on taustatyömateriaalia ja muuta lukemistoa keväältä, nyttemmin kirjapino on jo pienentynyt.

On sinänsä ollut lohdullista löytää itsestään tekijät ongelmallisten piirteiden taustalla. Perfektionistiksi olen itseni tiennyt kauan, ja kamppaillut taipumuksen ylivaltaa vastaan. Perfektionismi on hyvä renki, mutta huono isäntä. Hallitessaan sen tappaa tekemisen ilon ja jähmettää paikoilleen. Alistettuna sopivaan asemaan se puolestaan huolehtii siitä, ettei tarvitse koskaan murehtia päästävänsä käsistään mitään aivan luokattoman huonoa.:) Perfektionismista ei siis tarvitse hankkiutua eroon, se vain täytyy saada kuriin ja työskentelemään ihmisen hyväksi eikä häntä vastaan.

Uudempi oivallus on lyhennepari HSP / HSS - highly sensitive person / high sensation seeker. Suomeksi tarkoittaa erityisherkkyyttä yhdistettynä elämyshakuisuuteen. Olen lisäksi kohtuullisen ekstrovertti. Introverteistä ja herkästi itkevistä uskovaisista erityisherkistä on puhuttu paljon julkisuudessa, meistä friikeistä ei juurikaan. Eivätkä tietenkään kaikki erityisherkät ole samanlaisia, koska yhdistävä tekijä on vain ja ainoastaan hermorakenne, eli hermoston toiminta.

Puhun ongelmista siksi, että itselleni niiden työstäminen on tuntunut tärkeältä. Ei kai kukaan koe vastaavaa ahdistusta siitä, mikä toimii erinomaisesti? Mutta lopetan tähän, kiitos, jos jaksoit lukea näin pitkälle.:)