Torstaina raahauduin flunssasta huolimatta Loihtu-klubille luokkakaverini Auran runokirjan julkkareihin. Mahtavaa nähdä painettuna kirjana teos, jonka eri vaiheita olen päässyt seuraamaan tekstiseminaariemme puitteissa.:) Lupasin Auralle jo aikaa sitten, että ostan hänen kirjansa kun se julkaistaan, sillä pidin hänen runoistaan heti ensimmäisestä lukukerrasta alkaen. Villieläimiä on myynnissä ja ladattavissa Kolera-kustannuksen sivuilla. Kirjoitin siitä lyhyesti näkemyksiäni Goodreadsissa.
Ohjelmassa oli muun muassa tämä keskustelu, jota Aura kävi Miki Liukkosen kanssa. Open mic -osuudelle olisi pitänyt ilmoittautua etukäteen, enkä osallistunut siihen. Aktiviteettien sijaan nautin suunnattomasti ihanien kavereideni seurasta.:) Tekstien jakaminen yhdistää jännällä tavalla. Kai siinä tarjoilee palasia sielustaan? Parhaimmillaan kirjoittajaryhmissä joka tapauksessa syntyy vahva yhdessä tekemisen meininki.
Aura on kokenut lavarunoilija ja esitti otteita kirjastaan rekvisiitan kera.:) Tein kuvista tällaisen blendin. Tavallaan se on inspiroitunut dialogista, jota Outi-Illuusia Lilja kävi erään Auran runon kanssa omassa esityksessään.
Kotimatkalla lokki poseerasi pysäkkikyltin päällä. Villieläimiä suviyössä.:)
Ja minä poseerasin iltahämärässä. Mekko on Seppälästä ja laukku aitoa retroa sukulaisilta.
Aina sen jälkeen kun (myös opiskelukaverini) Riku vinkkasi Pentanglen biisin Hunting Song, olen kuunnellut sitä melko usein:
Sain kutsun Poesia-kustantamon kevätjuhlaan Ölhus Osloon, koska olin myymässä Poesian ständillä kirjamessuilla. Lankesin hiljattain hankkimaan uuden mekon Zizzin alennusmyynnistä ja sukkahousut Gudrun Sjödeniltä. Siellä oli tällaisia värikkäitä myös isokokoisia, kun yleensä meille läskeille tarjotaan vain mustaa ja beigeä. Huivi on iltaa vasten varalla, se kulkee kätevästi laukun hihnaan solmittuna.:) Rusetti päässä on H&M:n hiuskoriste ja kengät Eccon mallistoa.
Ehkä vähän hassua aloittaa runopäivitys asukuvauksella, mutta kuten olen aiemmin maininnut, pidän hyödyllisenä tuoda esille lihavan naisen näkökulmaa pukeutumiseen.:) Koska kuten sukkahousuasiasta voi päätellä, se ei ole lainkaan yksinkertainen juttu. Yhteiskunnassa, jossa ihmiset määrittelevät toisiaan paljolti pukeutumisen perusteella ei ole lainkaan se ja sama, käytänkö liian pieniä verkkareita joka tilanteessa, vai pystynkö löytämään jotain, mikä paitsi näyttää kivalta, saa minut tuntemaan itseni tyytyväiseksi olemukseeni. Toki sekin nimittäin vaikuttaa, näyttääkö joku onnelliselta ja itsevarmalta, vai häpeääkö itsekin itseään.
Joskus aikoinaan tosin olen ollut sellaisessa taloudellisessa tilanteessa, ettei minulla ollut paljon muuta kuin ne verkkarit. Eikä sellaisilla kuvilla pahemmin kerätä tykkäyksiä Facebookissa. Köyhyys vaikuttaa ulos päin rumalta, vaikka elämä sinänsä olisi hyvää.;)
Sivumennen sanoen olen hyvin iloinen, että tämä asu soveltui käyttöön.:) Joitain vuosia sitten, kun aloin yllättäen saada vakavia allergiaoireita, myös ihoni herkistyi vaateväreille. Saan monista vaatteista hillitöntä kutinaa ja kirvelyä, joten tämänkin mekon alla käytän valkoista paitaa. Jostain syystä vaikuttaa kuitenkin, että kestän keinokuituisia vaatteita paremmin, vaikka niissä olisi väri, kuten sukkahousuissa. Puuvillaisten sukkien täytyy olla valkoisia tai värjäämättömiä.
Lauantaina viihdyimme jälleen Helsinki Poetry Connectionin open mic -illassa Vastarannan Kiiskessä, Töölössä. Aivan mahtavaa, että kello 22 on vielä näin valoisaa!:D En toistaiseksi postaa tänne lukemiani runoja, koska aion koostaa niiden ympärille kokoelman. Sain koulussa runouden jatkokurssilla positiivista palautetta ja oivalsin tärkeän jutun kokoelmien mahdollisesta tarinallisuudesta, jonka vuoksi rupesin ensimmäistä kertaa näkemään itseni myös runoilijana, en vain prosaistina.:)
Kuljimme tämän puiston halki ja pysähdyin ottamaan valokuvia. Yksinäinen sorsa piti meille hetken seuraa.:) Sitten huomasimme ilmassa jotain, mikä ensin näytti pääskyseltä, mutta ei lentänyt lainkaan linnun tavoin. Se oli lepakko! Katselimme lepakon saalistuslentoa aika pitkään. Sekin oli jostain syystä yksin, kenties herännyt ensimmäisenä? Tiedän harmillisen vähän suomalaisten lepakoiden elintavoista.
Lepakon ohella toinen kotimatkan huippukohdista oli eläinmuseon eli Luonnontieteellisen museon ikkuna, joka näkyi Taidehallin puoleiselle kadulle. Kadulle näkyvän salin luurankokokoelma oli valaistu sinisellä ja punaisella, jotka lisäksi vaihtuivat.:) Bongasimme ainakin norsun, kirahvin ja apinoita. Tarkempia lajikylttejä tästä ei tietenkään pysty lukemaan.
Töölössä on muuten myös varsin hienoja taloja, suosittelen arkkitehtuurikävelyä.:) Lataan jossain vaiheessa kuvia DeviantArtiin.
Taustalla soi Spotifyn kautta lähes tauotta Emeral Rosen levy Sunwise. Siltä ilahduttaa eniten versio vanhasta vapunpäivän laulusta Padstow:
Kuva on vuoden 2007 matkalta Ranskasta, Fontainebleausta. Se taisi olla minun ja Jussin ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka.:) Ennen sitä reissasimme kotimaassa.
Tuon kuvan ottohetkestä tuntuu kuluneen pieni ikuisuus. Ja jotenkin seesteinen kesäsade kuvastaa fiiliksiäni juuri nyt. Sain tänään ensimmäistä kertaa kunnon vertaispalautetta runoistani - niistä uusimmista, joita en ole täällä vielä julkaissut. Vaikuttaisi, että seminaarikerroilta on toisten saamasta palautteesta tarttunut huikean paljon oppia kurssien lisäksi.:) Ilmeisesti siis osaan kirjoittaa proosarunoja, vaikka olen aina pitänyt itseäni pitkän proosan kirjoittajana.
Lajityyppien jako pysyy edelleen: jatkan romaanikäsistäni kuten tähänkin asti, koska olen jo aiemmin löytänyt siihen oikealta tuntuvan otteen.:) Vihdoin ja viimein kaikkien vuosien yrittämisen jälkeen! Mutta ainahan voi kirjoittaa montaa lajia. Tuntuu vain niin hienolta, että jotain rupeaa opintojen myötä loksahtelemaan paikoilleen.:) Sitäkin kautta, että joutuu tekemisiin vaikkapa runouden kanssa.
Ehkä lyhytproosa / novelli on vielä se alue, jolla en ole saanut suurempia onnistumisen tunteita. Minulla kun on taipumusta siihen, että ideat venyvät eeppiseen malliin, ja harjoitustöissä olen tähän asti lähinnä pyrkinyt kehittämään jotain, missä olen kokenut tarvitsevani harjaannusta.
Olen iloinen myös siitä, miten monipuolisesti olen saanut opiskella. Seuraavaksi meillä alkaa terapiakirjoittamisen kurssi, jälleen uudenlainen seikkailu.:)
Tässä tuotokseni tälle vuodelle, kaksi huonoa proosarunoa:
Aurinko paistoi. Kaunis päivä oli
alkamassa. Kaunein tässä maailmassa. Ja hän makasi vierelläni,
nuhanenä sykkyrällä nyrpisteli, vaikka päivä oli niin kaunis.
Aurinkokin paistoi kirkkaalta taivaalta. Joten menin keittämään
kahvia, mutta pannu nyhjötti pöydällä likaisena. Ja maitokin
seisoi kaapissa hapanneena. Siitä syntyi vain pahaa kahvia, eikä
auttanut edes, että päivä oli niin kaunis ja aurinko paistoi.
Vitutti vain ankarasti.
Kuu kumotti ja tähdet tuikkivat.
Kalmanhaju kiemurteli sanoinkuvaamattomana rihmana kuolleesta
sorsasta, joka kömpi eteenpäin maanpäällisellä vaelluksellaan
ennen Tuonelaan laskeutumista. Käheällä äänellä se vaakkui ja
kraakkui kuin varis. Kharon souti synkkää lauttaansa Vantaanjoella.
Sorsa tuupertui myrkkytynnyrin viereen: öljyäkin valui sulista.
Kaiken yllä kuu kumotti ja tähdet tuikkivat.
(Kuva on vuoden 2011 reissulta Garmisch-Partenkirchenistä Saksasta.)
Käyn koulussa parhaillaan runouden jatkokurssia ja tuntuu siltä, että ilmaisuni on kokemassa muutoksia tai laajentumassa. Haluan siksi jakaa tänne aiemmista runoistani koostamani sikermän. Olen esittänyt näistä jokaisen lavalla open mic -tilaisuuksissa, sekä joitain muita runoja, jotka jäivät teemansa puolesta ulos. Tämä on nimittäin ensimmäinen yritykseni koostaa johdonmukaista kokoelmaa. Jostain täytyy aina aloittaa.;) Pyyhekumileimasin
Kuvana on mustavalkoiseksi käsittelemäni näkymä pariisilaiselta kadulta vuonna 2014. Tämä kuva oli mukana meidän kirjoittajaopiskelijoiden antologiassa viime keväänä.
Punaliitu inspiroi toteuttamaan "kalliomaalauksen", ja Runotorstain haaste nimeltä pakkanen puolestaan antoi aihetta editoida marraskuun synnyttämän runoaihion.
Eikö kukaan näe,
että se hengittää?
Kalman haju
pieluksissa todistaa,
ettei multa
peittänyt mitään lopullista.
Lopullinen tapahtui
sen hetken jälkeen,
jolloin painoin nenäni korvan juureen
ja tunsin, miltä
elämä tuoksui.
Sataa lunta,
kylmä virtaa onteloihin
ja sieraimiani pistelee.
Sain kesällä posliininmaalausta pitkään harjoittaneelta sukulaiselta vinkin, että nykyään on hajuttomia tärpättejä. Viimein muutama päivä sitten tajusin etsiä netistä hajutonta fiksatiivia. Löysin SpectraFixin, joka on 1800-luvun reseptin mukaan valmistettu kaseiinista ja alkoholista.:D Vaikka se maksaa tuplasti normaalin fiksatiivin verran, oli pakko tilata.
En ole vuosikausiin voinut harrastaa hiilipiirroksia, koska astman takia on todella hankalaa käsitellä mitään liottimia. Ennätin jo harkita kunnollisen kaasunaamarin hankkimista, mutta sittenkin piirrokset täytyisi säilyttää ulkona niin pitkään, että haitalliset aineet haihtuvat. Nyt pääsin kokeilemaan myrkytöntä fiksatiivia käytännössä, eikä se ole täydellistä astman kannalta, mutta riittävän hyvää.:) Piirrokset se kyllä kiinnittää, kuten lupaa, siinä ei mitään moittimista. Ja jos voin työskennellä parvekkeella vaikka lasitukset kiinni, eikä tarvitse mennä pihalle asti, se riittää.
Eipä tämä mikään maailman tähdellisin projekti tai rahantuhlauskohde ole, mutta nautin siitä, miten hiilellä saa aikaan sävyiltään monipuolista ja utuista jälkeä. Tässä olen käyttänyt lisäksi liitua. Hiiliä ja normaaleja taululiituja löytyy varastostani vanhastaan. Olen todellakin harrastelija, enkä pyri tekemään kuvataidetta kuin omaksi huvikseni. Pitkien pohdintojen jälkeen se tuntuu mahdolliselta.:) Voin hyväksyä oman vajavaisuuteni ilman, että tuntisin painetta päästä pidemmälle.
Tähän työhön sain inspiraation ensinnäkin Luovan Lauantain haasteesta nimeltä kuusi, toisekseen mökkireissumme kokemuksista. Enemmän kuin mikään yksityiskohtaisen tarkka, realistinen piirros, tämän on tarkoitus olla ekspressiivinen tunnelmakuva. Itselleni tällaisesta maisemasta tulee mieleen suomalainen kansantarina "Kuu paistaa, kuollut ajaa".
Innostuin lisäksi kokeilemaan tekstitaidetta, word artia, ensin käsinkirjoitettuna ATC-kortiksi leikkaamaani paperinpalaan, sitten tietokoneelle. Mallinsin käytännössä saman kortin kuvankäsittelyohjelmaan, koska ko. ATC on vasta aihio.
Tämä on käytännössä samasta aiheesta toteutettu. Ensimmäinen yritelmäni.:) Tietokoneella tällainen on paljon helpompi kuin käsin, koska käsin pitää tehdä kaikki alusta asti uusiksi, jos jotain menee pieleen. Voi olla, että lopputulos on enemmän visuaalinen runo kuin tekstitaidetta, mutta se ei haittaa. Tykästyin aiemmin Mikael Bryggerin kokoelmaan Valikoima asteroideja, jossa on todella hienoja, visuaalisia runoja.
Kävin Jussin ja ystäväni Rikun kanssa viime perjantaina Poesian pop up -runokaupassa Lasipalatsissa. Valitettavasti kauppa sulkeutui jo 13.12. Perjantain erityisohjelmana oli Antti Salmisen esiintyminen. En osaa sanoa, mitä ajattelen hänen teeseistään, mutta taiteen eläminen iskee.:) Tosin jo 1600-luvun runoilijat elivät omaa taidettaan, ja kirjoittivat kirjeensäkin runomitassa.
En tosin ole tältä taiteeni elämiseltä ehtinyt kirjoittaa blogiakaan ennen kuin nyt. Koulu loppui ja aloitin joululoman, joka tosin tarkoittaa edelleen taiteen elämistä. Silmäilin läpi Milan Kunderan Romaanin taiteen, jonka ensimmäisestä luvusta pidin tiistaina romaanikurssilla lyhyen esitelmän. Toki sen luvun luin hyvin tarkasti. Koulutyöt tuppaavat aiheuttamaan stressiä, koska keskityn kaikkeen. Tällä hetkellä voisin mieluummin teoretisoida siitä, miten asiat tarvitsevat vastapainonsa. Haluaisin mieluummin leipoa kuin perehtyä pariin esseeseen.
Asuuni kuului edelleen Varustelekan villapaita, johon olen todella ihastunut. Sen alle puin äitini vanhan kaulurin, ja päälle samoin äitini vanhan huivin. Aitoa -70-lukua.:) Hame on takavuosien hankintoja Ellokselta, vyö paitamekostani, kengät Eccon. Liian usein taittuneet, vääntyneet ja väsyneet ongelmanilkkani vaativat hyvät kengät, ja haluan muutenkin panostaa sellaisiin, joilla oikeasti pystyy kävelemään.
Käytin samaa asua lauantaina, jolloin osallistuin Jussin ja ystäväni Lauran kanssa WSOY:n järjestämään erityisherkkyys-iltapäivään. Anja Snellman puhui siellä kirjastaan Antautuminen. Luin sen heti viikonlopun aikana ja tykkäsin, vaikka Snellmanin kokemukset eivät täysin resonoi minun kokemuksiini. En ole koskaan ollut aivan niin arka, itkuherkkä tai eristäytyvä. Mutta jokainen erityisherkkäkin on yksilö.
Vilkuilin tänään päivällä Julia Cameronin kirjaa Tyhjän paperin nautinto ja mietiskelin sitä, miten en tällä kertaa voi innostua vapauttavaksi tarkoitetuista neuvoista. Ensinnäkin olen totaalisen ihastunut Peter Elbow'n myötätuntoisen viisaaseen teokseen Writing with Power. Ajatukset ovat paljolti samoja, koska Peter Elbow opetti Natalie Goldbergia, joka opetti Julia Cameronia. Pidän silti Elbow'n kokonaisvaltaisesta otteesta kirjoittamiseen, sekä hänen kirjoitustyylistään. Toisekseen taidan olla edistynyt niin pitkälle, että pystyn ymmärtämään omaa kirjoitusprosessiani. Jokainen on siinäkin suhteessa yksilö.
Olennainen oivallukseni on, että tarvitsen aikaa rauhoittua. En pysty työstämään tekstiä - toki vähän lajista ja tarkoituksesta riippuen - missä tahansa, milloin tahansa. Se ei onnistu siksikään, että tarvitsen ympärilleni rauhallista tilaa. Mutta myös ihan konkreettista rauhoittumista, kierroksilta palautumista. Kierroksilla käyminen auttaa minua hyörimään ja pyörimään, hoitamaan asioita, olemaan jotain aivan muuta kuin "stereotyyppinen" erityisherkkä. Mitä enemmän käyn kierroksilla, sitä vaikeampaa minun on keskittyä luoviin prosesseihin.
Erityisherkkyystapahtumasta lähtiessä kuljimme Kansallismuseon ohi ja poikkesimme joulukuusimetsään.:) Se on ilmainen ja auki tammikuun alkuun saakka. Suosittelen! Eri tahot olivat koristelleet jokaisen kuusen: aika monta koululuokkaa näytti osallistuneen, mutta myös työväenopiston ryhmä, sekä puuseppä. Koristeista sai valtavasti ideoita siihen, miten paljon voi tehdä itse. Toki minulla on jo ennestään projekteja varastossa loppuelämäksi...
Jopa viilipurkeista saa tällä tavoin laitettuna varsin näyttäviä koristeita.:) Parissa kuusessa oli käytetty CD-levyjä, yhteen tehty rusetteja mustista jätesäkeistä. Tämän naapurissa on itse asiassa palloja, jotka on taiteltu ja ommeltu kahvipaketeista. Toisaalla oli perinteisiä lankatupsuja. Erikoisin, ja sekin varsin näyttävä, koristeketju oli punottu/virkattu muovipussin suikaleista. Näin myös vanhan ajan paperipyörylöistä koostettua ketjua, jollaista olen tehnyt lapsena. "Taikataikinasta" (ja toinen ohje) ei tainnut olla yhdessäkään väsätty koristeita, mutta se tuskin kestäisi ulkoilmassa.
Tyllikankaasta leikattu hörsellys näytti mukavan aavemaiselta pimenevässä iltapäivässä.:) Pidän siitä, että talvi on leuto, kuten tänä vuonna tähän asti. Aikaisin laskeutuvaan pimeyteen ei silti totu koskaan. Onneksi valo voittaa taas pian. Ja Poesian pop up -kaupasta ostamani Rimbaudin runojen kokoelma istuu pimeyden keskelle mitä parhaimmin.
Töölönlahden toisella puolen valot loistivat tyyneen pintaan. Näimme myös kokonaisen joutsenperheen, vanhemmat ja neljä viime kesän poikasta. Piisami vilisti rannassa, ja sorsaparvi kärkkyi ruokaa. Toinen aikuisista joutsenista alkoi vaikuttaa agressiiviselta, joten lähdimme kävelemään eteenpäin.
Ensi vuodelle harkitsemme hankkia museokortit, koska niin moni on sitä suositellut. Minulla on astmaatikon vuosimaksullinen uimakortti, jota olen kyllä käyttänyt, mutta jalkakramppien ja vaihtelevan terveystilanteen vuoksi uiminen on jäänyt ikävän vähiin. Museoissa rampatessa tulisi ainakin käveltyä. Kotimaastot ovat kivoja, mutta käyvät tylsäksi pidemmän päälle, ja keväällä on siitepölyjen vuoksi hankalaa. Kuka sanoi, ettei kulttuuri- ja liikuntaharrastuksia voi yhdistää?;)
Uiminen ja luonnossa kävely ovat pari sellaista juttua, jotka rauhoittavat mieltäni. Toisaalta saan energiaa uusista elämyksistä ja mukavien ihmisten tapaamisesta. Vaikkapa leipominen toimii vastapainona älyllisille asioille. Näitäkin täytyy miettiä, jotta jaksan sitä taiteelleni elämistä.:p Juuri nyt ajatus kirjoittamisesta saa elimistöni reagoimaan aivan liian rajusti, joten todellakin tarvitsen sitä rauhoittumista.
Taustalla soi Spotifyssa Thomas Fersenin albumi C'est du Limoges, ja siitä erityisesti Pégase:
Koska diggailen XL-muotiblogeja, tiedot runonlausunta-asusta: jakku H&M vanhaa tuotantoa jostain kymmenen vuoden takaa, rintakoru HESYn kirppikseltä, villapaita Varustelekasta, kaulus on pitsinen irtokaulus Zizziltä, farkut KappAhlista. Ponnarin lenksuun pujottelin pienen huivin, joka jää kuvassa pään taakse piiloon.
Kuukausi on jälleen kulunut hämmästyttävän nopeaa vauhtia. Keskustelimme eilisen Kiiski open mic -illan jälkitunnelmissa aikatasoista, sekä erilaisten aikatasojen ja tekstien kokemisesta ja limittymisestä. Ihmissilmin kaikki näyttää kovin subjektiiviselta. Kuten se, miten jatkuva tekeminen, tekemättä jäämisen tuntu ja yleinen elämän mielekkyys vaikuttaa siihen, miten aika vilistää silmissä.
Toisin sanoen koko kuukausi on ollut osaltani tavattoman kiireinen, mutta hyvällä tavalla.:) Sellaisella, joka saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta. Mitä nyt hammassärkyjä ja muuta vastoinkäymistäkin on osunut tielle. Xena-koiraa ei enää ole. Kuusitoistavuotiaan hauvavanhuksen elimistö alkoi pettää, ja seisoin sen vierellä, kun eläinlääkäri antoi lopetuspistoksen. Surun keskellä lohdutti, että koira sai pitkän, hyvän elämän ja hyvän kuoleman.
Manskulla Onnibussin yläkerrassa matkalla Tampereelle.
Lukuhaasteelle kuten NaNoWriMolle kävi huonosti. Eli toisin sanoen epäonnistuin haasteissa. Alkuun homma toimi hyvin, mutta sitten lähdin seikkailemaan. Olipa seikkailu miten pieni ja turvallinen tahansa, aina se piristää. Toisin sanoen reissasin bussilla Oriveden opistolle luovan kirjoittamisen opetuksen seminaariin, jossa tapasin paljon ihania ihmisiä.:) Helena on kirjoittanut viikonlopusta blogiinsa.
Pietro ja Petteri osallistuvat dekadenssiini. "Pehmeä, kirpeä,
Dionysoksen tuoksu / Kulta heijastuu
syrahin pinnasta" kuten runoilin syksyllä 2014.
Marraskuussa avomikitin omaa runouttani paitsi Kiiskessä, myös Oriveden opiston illanvietossa.:) Kumpanakin kertana tulin lisäksi harrastaneeksi rappiotaiteilijan elämää valvomalla aamuyön tunneille viinipullon ja hyvän seuran kanssa. Kumpaankin harrastukseen alkaa jo kehittyä rutiinin tuomaa varmuutta.;>
Pariskuntaselfie Elielinaukiolla klo 3.15. Tuuli riepottelee, sade piiskaa, ja takapuolen alla on kylmä teräspenkki.
Seuraavaksi tarjoilen teille uusimman runoni. Open mic -tilaisuudet luovat positiivisen pakon kirjoittaa aina uutta materiaalia. Tämä sai ensiesityksensä Orivedellä ja toisen Kiiskessä. Ehkä joskus saan aikaiseksi koota runoni e-kirjaksi tänne blogiin. En välttämättä edes halua ryhtyä muokkaamaan niitä kuten proosatekstiä - saavat olla tekstuaalinen välipala, jonka kanssa on lupa pitää hauskaa. Kaikkeen ei aina tarvitse suhtautua niin tosissaan.:)
Olen jäänyt koukkuun sonettimuotoon, josta käytän riimittelyä ABBA ABBA CDE CDE. Jambinen pentametri on tavattoman hankala toteuttaa suomeksi, puhumattakaan siitä, etten edes hahmota sanojen painotuksia kovin hyvin. Havainnoin maailmaa enemmän visuaalisesti. Ja noudattaen omaa "hällä väliä" -manifestiani revittelen siten kuin hyvältä tuntuu.;) Mikään ei estä sotkemasta esim. proosarunoa ja perinteistä muotoa. Säkeenylitykset tässä ovat kuitenkin tahottomia, johtuvat vain ja ainoastaan fonttikoosta ja blogin tekstikentän leveydestä.
Rakkauteni on
sitruunamakeinen, suolan sen päältä nuolen,
Kenties en koskaan
taipunut kuin rantakoivu, halunnut pinkkiä hametta,
Aamulla sinä
halusit vain appelsiinimehua, kahvia, ja kosketusta,
Vuosi sitten käymäni runouskurssi aukaisi minulle uuden tavan tarkastella kirjallisuuden lajia, jossa jokainen sana on ladattu merkityksillä. Toisin sanoen olen sen jälkeen lukenut runoutta, kirjoittanut itse silloin tällöin, ja esittänyt tuotoksiani lavalla.
Hiljattain olen miettinyt, että haluan pitää tämän hauskana harrastuksena, eikä minua motivoi lähteä editoimaan runojani samaan tapaan kuin proosatekstejä. Katselen kirjallisuutta eri näkökulmasta: minulle kieli on väline, ei itseisarvo. Kielen avulla kerron tarinoita. Runoudessa on silti jotain erityisen vahvaa vaikuttavuutta. Erilaista kuin proosatekstissä, ja huomaan tarttuvani runoon välineenä, kun haluan käsitellä jotain tunnetilaa.
Lainasin koulun kirjastosta Miia Toivion esikoiskokoelman Loistaen olet. (Saatavilla Teoksen nettikaupasta.) Täysin riippumatta siitä, että alkuperäinen kiinnostus kohdistui haluuni tutustua opettajien kirjallisuuteen, ihastuin tähän enemmän kuin toistaiseksi mihinkään muuhun runoteokseen. Kirjastoreissun jälkeen kiipesin kalliolla sijaitsevaan 1900-luvun alun huvimajaan, istuin penkille ja ryhdyin selailemaan.
Sinä päivänä olin tunnekuohujen vallassa, mutta lukiessani kaikki muu unohtui. Puhuin kirjamessuilla Sirpa Kyyrösen kanssa. Hän sanoi, että joihinkin teoksiin muodostuu henkilökohtainen suhde, jolloin ne tulee hankittua omaan hyllyyn.
Omassa lukukokemuksessani oli todella jotain hyvin henkilökohtaista, mitä on vaikeaa sanallistaa - ainakaan yhden blogipostauksen puitteissa. En tiedä, riittäisikö omaelämäkerrallinen teoskaan, koska siinäkin pitäisi valita näkökulma, joka jättää väistämättä paljon pois. Kyse on siis kokonaisvaltaisesta fiiliksestä, että nämä sanat istuvat minun elämääni ja persoonaani.
Kuten runoteoksissa aina, osa koskettaa enemmän, osa vähemmän. Jotkin runot unohtuvat, toisia ei saa mielestään. Itse asiassa valitsin kirjamessuilta Mikael Bryggerin Tuuliatlaksen yhden säkeen vuoksi. Toki kirja itsessään on erinomaisen kaunis, mutta se yksi säe minun piti saada lähempään tarkasteluun. Myös Miia Toiviolla on kauniita säkeitä, kuten "Näe pimeässä lepäävä ruusu, sen levottomat unet."
Siteeraan tässä nyt joitain suosikkikohtiani Loistaen olet -kokoelmasta:
"Mutta vielä kerran paina
kuumat sormesi sen läpi,
ota selkääsi arkaainen naamio,
kanna se näyttämön poikki,
ota vastaan kaikki punainen,
joka tulee sinua kohti."
"Hyvästi, moderni.
Eikä kyse ole siitä, etten tykkäisi sinusta enää.
Mutta sinä olet joka kerta vain uusi
etkä jaksa enää edes kimmeltää.
Minä uneksin jo laumasta, joka uneksii minusta.
Uneksin ilmaeläimistä, maaeläimistä
vesieläimistä ja tulieläimistä
jotka uneksivat minusta
jotka etsivät eivätkä herkeä etsimästä
jotka eräänä päivänä vielä löytävät.
Ja minä menen heidän eviensä alle
heidän terälehtiensä alle
minä palmikoin itseni pehmeään turkkiin
ja tulen nälkäiseksi jälleen."
Olen liian helposti suostuteltavissa kokeilemaan uusia asioita. Siksi lähdin Jamien ja Jussin kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni Linnanmäen Valokarnevaaleille sen sijaan, että olisin tehnyt järkevän valinnan ja pysynyt kotona kirjoittamassa opiskeluesseetä. Kirjoittamisen aineopintojen lisäksi suoritan kirjallisuustieteen perusopintoja. Koulusta löytää kuitenkin niin kiinnostavaa porukkaa, että sosiaalisuus tuppaa voittamaan velvollisuudet.;)
Näkymä Panorama-tornista, vai Helsinki-torniko se nykyään on? Joka tapauksessa kävimme ihailemassa näköaloja.
Maan tasalta, aukiolla Vekkulan edustalla, näytti tällaiselta.:) Väkeä riitti tungokseksi asti, vaikka tässä on suhteellisen väljää. Emme käyneet muissa laitteissa kuin tornissa. Itse mieluummin varaan Lintsiin yhden kokonaisen kesäpäivän, jolloin voi riekkua antaumuksella.
Vaikka kuvat Helsinkiin päin epäonnistuivat, tornista löytyi kuvaavaa runoutta.:)
"Kauppatorilla kirkuu turisti,
lokilla käy munkki
käteisellä ostettu."
Taustalla soi Jamien Face-postauksen kautta löytämäni We Plants Are Happy Plants: Way Of The Wizard. Sopii tunnelmaan, koska olen juuri nyt tavattoman onnellinen sekä kiinnostavista opinnoistani, ihanista opettajistani, että inspiroivista opiskelukavereistani.<3 Syksy on nykyään suosikkivuodenaikani, värit kaikkialla kauniita, ja aamuisin riittää vielä valoa. Elämä tuntuu kerta kaikkiaan täydelliseltä juuri nyt, huolimatta kierroksilla käymisestä ja muista pienistä vastuksista.:)
Elokuu on alkanut organisaatiokuukautena.:) Samalla se merkitsee pieniä oivalluksia. Ystävän tupareissa tarjoillun salaatin innostamina investoimme pitkästä aikaa tuorebasilikaan. Niitä tuli hommattua peräti kaksi, enkä muistanut, että meillä oli vain yksi säilytysruukku.
Aiemmin olin ennättänyt järjestellä keittiön kaapit toimivammiksi kokonaisuuksiksi ja samalla valikoinut kirpparille vietävää. Kirpparipinosta nappasin kaksi mukia, jotka ovat alkujaankin kotoisin kirpparilta. Basilikat sopivat mukeihin täydellisesti. Huonekasvit meikäläisen makuun, koska ne voi syödä pois ja hommata uudet tilalle, kun siltä tuntuu.:)
Säilytän harvoja korujani eteisen lipastossa, missä pidän myös huiveja ja vöitä. Vuosia sitten laitoin ne pahvirasiaan, mutta sen ongelmaksi muodostui ketjujen sotkeutuminen. Nopea pukeutuminen käy mahdottomaksi, jos ensin pitää varovasti selvittää koruketjujen solmut.
Olin pessyt lasipurkkeja askartelutarkoituksiin (ajatuksena, että niistä saa sopivasti päällystämällä esim. lahjarasioita). Oivalsin, että voisin hyödyntää purkkeja korujen säilytykseen, jolloin ne eivät sotkeudu ainakaan keskenään.:)
Yksi projekteistani oli selättää massiiviseksi kasvanut lehtipino (saamme omien lisäksi sukulaisilta kertaalleen luettuja) Jussin äidin kauan sitten dyykkaaman pikkupöydän päältä. Halusin siihen jotain paremman näköistä, ja muistin vanhan arkistolaatikon, jonka senkin olemme saaneet sukulaisten poistona.:) Sitaisin ympärille pitsinauhaa, joka hieman keventää mustaa vaikutelmaa.
Telkkarimme on nykyään itse maalatun Lundia-hyllykön päällä. Lasiovien ansiosta laitteita pystyy käyttämään kaukosäätimellä, mutta se myös asetti haasteen järjestellä kaksi alempaa hyllytasoa niin, että ne näyttävät joltain muulta kuin satunnaiselta läjältä.
Ylemmän laittelin jo pari vuotta sitten. Päällystin silloin pari pahvilaatikkoa kirjansivuilla ja korttivaihdon mukana saamallani tapetinpalasella. Koska ne ovat ääriään myöten täynnä kynttilöitä, täytyi laitoja vahvistaa, ja keksin solmia ympärille kaksinkertaisen villalangan.:) Keskimmäinen loota on Ikeasta ja laitimmainen vasemmalla kenkälaatikko, joka näytti hyvältä sellaisenaan.
Alahyllyn järjestelin äskettäin. Isoin juttu siinä on kokoelma Eino Leinoa, sekä muut vanhat kirjat. Suurimman osan olen valinnut puhtaasti ulkonäön perusteella, "sisustuskirjoiksi". Suosittelen pitämään silmät auki kirjastojen kierrätyshyllyillä! Todella harmi, jos vanhoja kirjoja heitetään pois, vaikka olisivat vielä ihan hyväkuntoisia.
Oikealla on myös aarteitani, mm. ylppärilahjaksi saamani Aino Kallaksen Sudenmorsian 1920-luvulta, sekä viime kesänä Troyes'n antikvariaatista löytynyt tanssihistoriaa esittelevä teos. Halldór Laxnessin Läpi harmaan kiven löytyi kierrätyskeskuksen ilmaisista. Niin surkean vähän arvostetaan loistavaa romaania. Toisaalta onneksi, koska en maksanut lukuelämyksestä mitään.
Shakespearen rakkaussonettikokoelman ostin keväällä Oxfordista, koska se oli niin söpö pikkukirja. Hyvä osa kokoelmaan otetuista soneteista on esipuheen mukaan omistettu komealle, nuorelle miehelle.:) Myös "jätkäni" ovat matkamuisto, Pariisin armeijamuseosta.
Ylemmässä kuvassa näkyvä hevonen on osa ammoista kolmenkympin villitystäni, Schleich-kokoelmaa. Annoin loput siitä veljenpoikani leluiksi, vain andalusialaisen pidin koristeena. Saa nähdä, mikä tulee olemaan neljänkympin villitys.:p Kaksivitosesta asti olen potenut jonkinlaista jatkuvaa ikäkriisiä, koska ikinä en ole saavuttanut mitään, mitä tämän ikäisenä pitäisi.
Hienompien saavutusten sijaan käytin noin kaksi päivää ja yhden yön järjestääkseni kirjahyllyn.:) Siihen kuului gradumateriaalien tomutus. Tässä yhteydessä pölyjen pyyhkiminen graduaineiston päältä on otettava konkreettisesti, ei vertauskuvana.;)
Runsaat viisi vuotta rassut ovat maanneet Ikean metalliverkosta valmistetussa, pyörällisessä pikkulipastossa. Siksi tankkasin maksimimäärät astmalääkettä ennen kuin uskaltauduin rahtaamaan koko hoidon parvekkeelle, mikrokuituliinoilla aseistautuneena.
Suunnitelmien mukaan voisin yrittää organisoida itseni maisteriksi sitten, kun lähetän romaanikäsiksen kustantamoihin. En pysty henkiseen hyppelyyn asiasta toiseen, enkä onnistu omistamaan yhtä päivää tai viikkoa jollekin intensiiviselle projektille ja seuraavaa toiselle. Nyt on romaanikäsiksen aika, ja sekin tarvitsee paljon taustatutkimusta.
Koska sain juuri luettua Háfezin runoista koostetun teoksen, Ruusu ja satakieli, siteeraan tässä paria säkeistöä, jotka koskettivat omaa sieluani:
"Ei tulta ole se,
mille kynttilä nauraa,
vaan se, mikä polttaa
perhosen kaikkineen."
"Ojenna minulle
vanhaa viiniä,
kauan sitten kuolleiden kasvattamaa.
Minä tahdon aloittaa
uuden elämän."
Kirjoittajatreffit starttaa Myyrmäen kirjastossa 27.8.2015 klo 18 - 20. Tervetuloa harrastajat sekä aloittelijat lajityyppiin katsomatta, olipa sinulla tekstiä työn alla tai vasta haaveilun asteella.:)
Jatkamme syksyllä kerran kuukaudessa. Taiteiden yön treffit vetää Josefiina.
Myyrmäen kirjastossa on 27.8. klo 18 - 20 mahdollisuus myös perehtyä ATC-korttien tekemiseen. Nämä pienet taidekortit syntyvät vaikka ilman piirrustustaitoja, ilmaiseksi, kuten yllä oleva.:) Koostin sen 100% kierrätysmateriaaleista. Harrastajat ja aloittelijat tervetuloa!
ATC-korttipajan vetää Ulla-Riitta.
Runouden open mic on avoin kaikille omia tekstejään esittäville Bar Cafe Lunassa 27.8. klo 20.30 alkaen. Olitpa ensikertalainen tai konkari, tule runoilemaan, räppäämään, laulamaan, tai vaikka lukemaan lyhyt novelli.:) Kunhan se on omaa tuotantoasi.
Open micin vetäjinä Elina ja Klaus.
Kaikki nämä kolme ovat minun vastuullani, samoin jatkan kirjoittajatreffien vetäjänä syksyllä. Joten jos olet kiinnostunut ja sinulla on kysyttävää aiheesta, ota yhteyttä.:)
Minä, Jussi, Petteri ja Pietro vuokrasimme Airbnb:n kautta yksiön 1500-luvun talosta Troyes'sta, Ranskan itäpuolelta, suhteellisen läheltä Saksan rajaa. Troyes on Champagnen maakunnan vanha pääkaupunki. Champagnen kreivi avioitui 1100-luvulla Ranskan prinsessa Marien kanssa, ja yhdessä aviopari rahoitti valtakuntansa (Champagne liittyi Ranskaan vasta 1300-luvulla) kulttuurielämää.
Troyes'ssa järjestettiin merkittäviä markkinoita ja kaupunki profiloitui tekstiiliteollisuuden keskukseksi. Uskonpuhdistuksen myötä kaupunkiin juurtui vähemmistöasemaan protestanttinen usko, eivätkä 1500-luvun väkivaltaiset vainot koetelleet asukkaita yhtä julmasti kuin Pariisissa. Champagnen kreivillä oli Vauluisantin museo-oppaan mukaan niin suuri vaikutusvalta vielä keskiajan jälkeenkin, ettei hänen maillaan hääritty mitä tahansa edes uskonsodan merkeissä.
Nykyajan politiikassa Troyes'ssa näyttäisi pitävän valtaa oikeisto ja hyvänä kakkosena Marine le Penin Front National, jonka toimiston ohi kuljimme eräänä päivänä suureen ja hienoon, moderniin kaupunginkirjastoon. Itse asiassa sen nimi oli mediateekki.
Kirjastoon menimme katsomaan vanhojen kirjojen näyttelyä. Tämä on itse asiassa 1800-lukulainen, vaikka Aymonin neljän pojan tarina kuuluu Champagnen ja Ardennien keskiaikaiseen kansanperinteeseen.
Kirjastossa törmäsimme kahteen herrasmieheen, jotka tunsimme Galerie Du Jansanetin runoillasta. Troyes'n kulttuurielämässä vaikuttaa La cité des lettres -yhdistys, joka järjestää mm. runoiltoja ja luovan kirjoittamisen kokoontumisia taidegallerian tiloissa. Esitteensä mukaan he tavoittelevat kirjallisten salonkien henkeä, ja hetken aikaa ryhdyin jo harkitsemaan pysyvää muuttoa Troyes'han.;)
Harmittelin, etten tullut ottaneeksi printtejä runoistani mukaan, mutta onneksi meidän piti kevään lavarunopajassa opetella yksi ulkoa. Ranskalaisten mielestä suomi kuulosti kauniilta ja sointuvalta, sekä istui sonettiin ja ylipäänsä runouden kieleksi hyvin. Yleisön pyynnöstä rustasin pikaisesti toisen tekeleen, lähes täysin vailla paineita onnistua, sillä kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi sanaakaan.:)
Tällainen siitä tuli:
Istun illalla
kanavan rannalla
katselen valoja,
jotka leikkivät puissa,
lehdet loistavat
vasten taivasta,
vihreä sulautuu
mustaan.
Katson sinua ja
mietin, miten kauan?
Vilkaiset minua,
hetken,
katseesi on
saniaisen kukka,
virvatuli, leikkiä
suonsilmien lomassa.
Vihreää ja mustaa.
Minulla ei valitettavasti ole kuvia Jansanetissa esillä olleista, mielenkiintoisista maalauksista, mutta gallerian Facebook-sivuilla niitä voisi löytyä. Mielestäni sekä siellä, että Maison du Boulangerissa esillä olleissa, eri taiteilijan tauluissa, näkyi historian vaikutus. Ylhäisön muotokuvat ja toisaalta keskiaikaiset millefleurs-taustat. Tämä veistos on eri maata, ja minun oli jostain syystä pakko kuvata se muistoksi galleria Larrivagessa. Toisaalta veistoskin tuntuu jotenkin myyttiseltä, osalta eeppistä tarinaa. Juuri siksi se tekee niin suuren vaikutuksen. Rakastin myös muotokuva- ja millefleurs -tulkintoja.
Musée d'Art modernessa kiinnitin erityisesti huomiota Roger de la Fresnayen kubistiseen tulkintaan Jeanne d'Arcista, vuodelta 1912. Ei sillä, etteikö museossa olisi ollut muitakin vaikuttavia teoksia. Ostin pari postikorttia saadakseni niistä paremmat kuvat kuin digipokkarilla on mahdollista.
Tolkuttoman, lähelle 40 astetta kipuavan, helteen keskellä on mukava istua kanavan rannalla lukemassa.:) Kaupungilla kävellessä oli mukava bongailla erilaisia veistoksia. Kovat lämpöasteet eivät ole tyypillisiä siinä osassa Ranskaa, jossa ihmiset pukeutuvat maalaismaisen epätrendikkäästi ja pari pohjoismaalaista turistia sekoittuu joukkoon.
Kävelystä puheen ollen: entisaikaan miehet ja naiset eivät haaskanneet aikaa. Sanoivat, että Troyes on paitsi tekstiiliteollisuuden, myös lasimaalausten kaupunki. Niitä hankkivat ikkunoittensa koristeeksi kaikki, joilla riitti rahaa. Hôtel de Vauluisantin museossa kuvasin tämän kävellessään kehräävän naisen. Toinen kuva todisti, että myös miehet kehräsivät vastaavalla tavalla. Jussi lähes hihkui riemusta kaikkien neule- ja kudontavälineiden näyttelyssä. Nyt vain pitäisi hankkia värttinä, joita käsittääkseni voisi saada mm. Glimsin talomuseon kaupasta.
Peikot eivät ahkeroineet, vaan ottivat lunkisti mallia lukevasta naisesta. Kuvasin niiden rentoutumista Hôtel de Vauluisantin edustalla.
Oikeastaanhan kaikki on turhaa, koska ihminen kuolee, opettaa meille Damien Lhomme maalauksellaan. Jostain syystä pidän kovasti 1600-luvun Vanité-asetelmista. Tämä löytyy Musée Saint-Loupista, joka yhdistää luonnontieteitä, klassista taidetta, sekä arkeologiaa.
Tietenkin minuun vetoaa barokin goottilainen estetiikka, vaikka varmaan mustapukuiset, massiivisissa kirkoissa viihtyvät ihmiset strutsinsulkiensa, valuvien kynttilöiden, paksun sametin ja pääkallojen kera olisivat pitäneet koko goottilaisuutta rappiollisena turhuutena. Tärkeämpää Vanitéssa taitaa kuitenkin olla tieteiden ja taiteiden asettaminen nautinnoiksi. Myös Michel de Montaigne rinnasti Esseissään lukemisen ja kirjoittamisen seksiin, viiniin ja hyvään ruokaan.
Montaigne kirjoitti ajattelevansa kuolemaa päivittäin, ja olevansa kiitollinen jokaisesta aamusta, jona saa herätä elossa. Vanitén tarkoitus on muistuttaa ihmistä kuolevaisuudesta ja nautintojen turhuudesta. Siitä huolimatta oppineet ovat harrastaneet nautintojaan, ja kuka muu muka arvostaisi lukemista ja kirjoittamista, tiedettä ja taidetta yhtä korkealle kuin se, joka niitä osaa harrastaa? Ts. miksi kukaan muu kuin oppinut nautiskelija saisi jotain irti Vanité-maalauksesta? Tavalliselle kansalle asia on yhdentekevä.
Käsi pystyyn, kuka hyppelee sisäisesti huikeasta riemusta, kun löytää antikvariaatin hyllystä historiateoksen, joka on painettu vuonna 1652?:D Otin sen käteeni ja katsoin. Vilkaisin myös hintaa, 200 €. Himotti, mutta en antanut turhuuden viettelykselle periksi.;)
Yhden kalliin ja tavattoman harvinaisen (ainakin suomalaisesta näkökulmasta) kirjan sijasta tuhlasin divareissa rahaa uudempiin teoksiin. Hankin pari kansanperinnekirjaa, Troyes'n ja Champagnen historiaa, ynnä muuta. Kotona eksyin tietenkin piakkoin kirjastoon kasvattamaan luettavien vuorta. Huokaus.
Mutta onpahan se suloisen näköinen kauppa, antikvariaatti Au Point du Jour.
Le Petit Troyen sijaitsi lähempänä "kotikatuamme", mutta onnistuin käymään siellä vain kerran.:) Mikä on positiivista ajatellen, että meidän piti mahduttaa matkalaukkuihin myös viiniä, hieman kahvia ja rillette-purkkeja. Monoprix-markettiketju myy niitä gourmet-sarjassaan, siis tavallisina, kaupan omina säilykkeinä.
Muutamana iltana herkuttelimme perinnemakkaralla, boudin blancilla, jonka nimen mukainen väri tulee maidosta. Hankimme niitäkin marketista ja kaveriksi perunaa. Kuulin viimeisenä iltana ravintolan tarjoilijalta, että Champagnessa syödään paljon perunaa, "se on meidän kaalimme", tarjoilija sanoi. Ja suomalainen viihtyy.:) Jussi sai myös kerättyä viinikirjaansa monta uutta merkintää, jotain harvinaisempiakin rypälelajeja.
Crêperie La Tourellessa söimme lounaaksi galetit, eli tattarijauhoon leivotut suolaiset letut, joiden sisään oli juustolla höystetty lohta ja perunaa. Nappasin kuvan Maison du Boulangerin yläkerrasta.
Monesti olen kutsunut Troyes'ta nimellä renessanssi-elämyspuisto. Ruelle des Chats on siitä paras esimerkki, aito kuja 1500-luvulta, jolloin kaupunki suuren tulipalon jälkeen rakennettiin uudelleen. Valitettavasti se on öisin varsin tehokkaasti valaistu, joten hämyisään tunnelmaan täytyy etsiytyä muualle.
Vaikka eihän taivastakaan pysty enää näkemään kuten entisajan ihmiset, ellei pääse jonnekin, mihin kaupunkien valosaaste ei yllä. Kerran olen avomerellä, tavallisella ruotsinristeilyllä, nähnyt taivaan todella sellaisena kuin se on. Minulla ei ole kuvia, mutta talletin näyn ikuisesti mieleeni. Enkä tiedä, miten pimeää kirkkaalla ilmalla lopulta oli aikaan ennen sähkövaloja? Taivas on tupaten täynnä tähtiä.
Troyes'n yössä taivas oli pilvinen ja kaupungin valot hohtivat kirkkaina. Kaupunkilaiset ulkoilivat vielä lähellä puolta yötä, kuten mekin. Lämpötila laski hämärän tultua siedettäväksi. Keskiaikainen katedraali näyttää huikealta vasten pimeyttä. Minkä voi käsittää vertauskuvallisesti, jos haluaa, itse pysyttelen jääräpäisesti ateistina.
Olkoonkin, että meitä taidettiin luulla kunnon katolisiksi, koska päiväsaikaan ihoni ei kestä aurinkoa, enkä jaksa aina levittää tehokkaita rasvoja. Siksi saatan pukeutua peittävästi. Hirmuhelteillä katedraalissa oli taivaallisen viileää, joten hengasimme siellä melko pitkään kuuntelemassa urkumusiikkia ennen kuin haimme lounaspatonkiateriat. (Katedraalia vastapäätä oli mielestämme kaupungin paras leipomo.) Lisäksi osaamme käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Vahtimestari hymyili meille. Sillä lailla hengenheimolaiseen tapaan.
Eräänä päivänä söimme patonkilounasta ja joimme virkistävää roséta Jardin des Innocentsin keskiaikaisessa puutarhassa toisen, pienemmän kirkon kupeessa. Kolmannessa kirkossa kävimme kuuntelemassa barokkimusiikkikonsertin. Erittäin vaikuttavaa, varsinkin kun orkesteri hyppäsi välillä renessanssin puolelle.:)
Kehuttava on näitä "kotikadun" näkymiäkin.:) Ikkunasta sai päivät pääksytysten katsella Maison de l'Outil et de la Pensée Ouvrieren seinää, tiivistetymmin työkalumuseota. Kävimme toki sisälläkin, olimmehan ostaneet Pass Troyes't turistitoimistosta. Niillä pääsi kaikkiin museoihin ja sai vielä pikkukivaa kaupan päälle, kuten lyhyen elokuvanäytöksen kaupungin historiasta.
Vink, vink, Troyes'ssa puhutaan laajalti englantia, vaikka me lähdimme matkaan tarkoituksena saada 10 päivän ranskan kielikylpy. Lento Pariisiin, RER-junalla Gare du Nordille, kävellen tai metrolla Gare de l'Estille, ja sieltä suora junayhteys vie perille. Tours on Ranskassa toinen mainio kaupunki, eri suunnalla, mutta vielä helpomman yhteyden päässä: lentokentältä menee TGV-juna. Palaan varmasti vielä myös toissa kesän Toursin reissun valokuviin - seuratkaa tageja.
Lentomatkalla Suomeen näin auringonlaskun pilvien yläpuolelta. Silloin pilvillä todella oli kultareunukset.
Taustalla soi Tri Yannin kokoelmalevy Spotifyssa, mutta aivan erityisesti myyttinen Korydwen et le Rouge de Kenholl, joka tosin kuuluu Bretagnen / kelttiläiseen kansanperinteeseen.
