Tours, Ranska - matkakertomuksen osa 2

Päivitin matkakertomuksen 1. osaan reseptien tarkemmat määrät.:) Nyt jatkan kertomusta painottuen kohteisiin ja tapahtumiin.

Tours on väkiluvultaan Jyväskylän kokoinen kaupunki Loire-joen varrella, runsaat 200 km Pariisista etelään. Kuten aiemmassa osassa kerroin, sinne pääsee TGV-junalla suoraan Charles de Gaullen lentokentältä. Junia menee toki myös Pariisista, suurin osa Gare Montparnasselta.

Vuonna 2013 Toursissa oli divareita vähän joka nurkalla, nyt ei enää yhtä montaa. Toursin alueella vaikuttaa joka tapauksessa olevan vahva kirjallinen kulttuuri sekä ylpeys kirjailijoista, jotka ovat siellä syntyneet ja eläneet. Valitettavasti heinäkuussa ei sattunut olemaan tapahtumia: vielä kesäkuussa Chambordin linnalla olisi ollut kirjailijafestarit. Balzac-museo meiltä jäi näkemättä, mutta 2013 kävimme Chinonin lähellä Rabelais-museossa. Se oli täysin ehdoton pyhiinvaelluskohde kahdelle pantagruelistille.:) Täältä löytyy lista Rabelais'n suomennetuista teoksista. Rabelais-patsas on ainakin Toursissa sekä Chinonissa keskeisellä paikalla.

Toursista löytyy paljon vanhaa. Tämä kuva on katedraalin kulmalta. Ympäri keskustaa on siellä täällä taloja monelta aikakaudelta, keskeisenä Place Plumereau, jota ympäröivät vanhat talot. Tosin Troyes on kaupunkina enemmän "renessanssiajan elämyspuisto".

Toursin seutu on tunnettu puutarhoista, ja kaupungista löytyy julkisia puistoja. Upeimmat puutarhat ovat linnojen yhteydessä, esim. Villandry. Sielläkin pistäydyimme aiemmalla reissulla (muistaakseni 2012) turistitoimistosta varatun linnaretken yhteydessä. Tällä kertaa jätimme valmismatkat väliin, kuten kerroin aiemmassa osassa.

Paitsi kirjailijoita, Toursissa on asunut myös kuvataiteilijoita, kuten Abraham Bosse. Itse olen hurmaantunut Bossen kuvista, koska ne välittävät kohtauksia todellisesta elämästä 1600-luvun alun Ranskassa. Toursin kaupungin taidemuseossa oli pieni näyttely Bossen töitä. Lisäksi siellä on muutama kardinaali Richelieun tilaama taistelukuva, jotka ovat kuin valtavia taktisia karttoja, ja samalla erittäin yksityiskohtaisesti toteutettuja maalauksia.

Poimin tähän yksityiskohdan Susan solan taistelua kuvaavasta taulusta, jossa kuninkaan muskettisoturit on komennettu hyökkäämään etulinjassa jalkaisin (musketti oli heidän pääaseensa, kuten nimikin sanoo). Käsittääkseni komppanian maine lähti kunnolla nousuun juuri Susan solan jälkeen. Lyhyesti sanottuna Alexandre Dumas vanhemman kuvaamat sankarit kuuluivat todelliseen yksikköön, joka oli oman aikansa "erikoisjoukkoja".

Reissumme alkupuolella Toursissa oli käynnissä Les Méridiennes -musiikkifestivaali. Kävimme kuuntelemassa Keski-Ranskan säkkipilliperinteen ympärille painottuneen konsertin. En ole koskaan ennen kuullut säkkipilliä livenä, enkä tiennyt, että niitä on montaa lajia. Lisäksi kävimme vanhan musiikin konsertissa, josta tämä kuva on.

Pidän siitä, että akustinen ympäristö on aikakauteen sopiva, vieläpä kirkkoon verrattuna kompaktimpi tila. Ainakin renessanssimusiikki kuuluu mielestäni sellaiseen ympäristöön. Se on ikään kuin liian hienovaraista ja pienimuotoista kaikuakseen valtavilla areenoilla. Tämä ajatus pälkähti päähäni, kun aikoinaan katsoin Stingin dokumenttia hänen rakkaudestaan John Dowlandin musiikkiin.

Olen matkojemme aikana kuvannut paljon paitsi muistoksi tai jonkin jännän taiteellisen kunnianhimon vuoksi, myös dokumentaationa, taustatyönä kirjoittamiseen. Osa kokemuksesta jää silti välittymättä kuvasta, joka hyödyntää vain näköaistia. Miltä tuntuu kävellä läpi aidosta kaupungin portista? Yritän säästää tunteen mielessäni ja kuvitella miljöön aikakauden mukaiseksi.

Lochesissa on säilynyt keskiaikainen kaupunkirakenne linnan ympärillä. Siellä voi kävellä sisään kaupunkiin ensin yhdestä portista, taivaltaa katua ylöspäin, ja kääntyä toisesta portista sisään linnan alueelle.

Matkasimme Toursista Lochesiin SNCF:n paikallisjunaa korvaavalla bussilla. Siihen saa ostaa lipun rautatieasemalta, vaikka bussi itse lähtee linja-autoaseman puolelta. Takaisin pääsyä varten kannattaa pitää silmällä aikatauluja! Pienemmissä paikkakunnissa on se vika, että niihin on rajalliset yhteydet julkisilla.

Bussi saapuu Lochesissa rautatieaseman edustalle, jossa on pari linja-autolaituria. Siitä on hyvin selkeä reitti joen yli keskustaa kohti, matkaa ehkä noin 500 metriä, ja paikallinen turistitoimisto on reitin varrella.

Koska kello läheni kahtatoista, kävimme ostamassa huikean hyvät lounaspatongit (täytteenä rilletteä ja salaattia) lihakaupasta ja niiden jälkiruuaksi éclairit vastapäisestä leipomosta. Molemmat sijaitsivat linnalle vievän tien varressa. Istuimme penkille syömään. Pariisin ulkopuolella tulee pakostakin noudatettua säännöllisiä ruoka-aikoja, koska ravintoloissa on tarjolla lounasta klo 12 - 14 ja päivällistä 19 - 22. Monet paikat menevät kiinni näiden aikataulujen mukaan, ja vatsakin tottuu säännöllisyyteen. On lopulta todella mukavaa varautua istumaan piknikillä puiston penkillä sillä välin, kun museon työntekijät pitävät omaa lounastaukoaan.:)


Linnalle vievän reitin varrella on muuten myös hauska keskiaikakrääsän kauppa, jonka omistajan kanssa juttelin vuonna 2013, kun minua kiinnostivat eräät silloin myynnissä olleet kirjat. Nyt kun poikkesimme kaupassa en enää nähnyt kuin jotain lasten ritariopuksia.

Aidoilla paikoilla käyminen on aina opettavaista kuten sen suhteen, että tässä kuvassa on Lochesin linnan aito keskiaikainen kidutuslaite. Tankoon kiinnitettiin kahleet, joissa uhri oli kiinni, ja sen jälkeen uhria vedettiin urakalla turpaan.

Rautaneitsyt ja monet muut mielikuvitukselliset laitteet (myös siveysvyö) ovat 1800-lukulaista fiktiota. Samoin 1800-lukulaisen fiktion kategoriaan kuuluu nostolaite, jolla ritari piti hilata ratsunsa selkään. Epäilen, että nykyajan yleinen kuva keskiajasta on valtaosin 1800-luvulta välittynyttä, silloisen tieteellisen tiedon ja mielikuvituksen sekoitusta.

Joka tapauksessa historia tarjoaa mielenkiintoisia tarinoita, kuten Lochesin donjonin, keskustornin, rakennuttajan tapauksessa. Fulk Musta, ranskaksi Foulques Nerra, on erään näkemäni maininnan mukaan "se alkuperäinen Musta Ritari". Hän poltatti vaimonsa roviolla, koska epäili tätä uskottomuudesta, ja soti kaikkien naapureidensa kanssa. Toisaalta kreivi Fulk oli myös harras kristitty ja teki katumusharjoituksena useamman pyhiinvaelluksen.

Fulkin donjonista on nykyään jäljellä vain seinät ja portaita. Uhmasin korkean paikan kammoani ja kiipesin niin ylös kuin pystyin.O.O Se oli vielä tästä ylemmäs.

Lochesin linnassa on kolme isompaa osaa, jotka kaikki ovat avoinna yleisölle. Logis Royal, kuninkaalliset majoitustilat, on 1500-luvulla mukavuuden nimissä rakennettu. Siellä oli käyntimme aikaan näyttely keskiajan ritareiden elämästä. Tässä kuvassa on Bayeux'n seinävaatteen perusteella rekonstruoitu ritari 1000-luvulta, Fulk Mustan aikakaudelta.

Osana näyttelyä oli kuvia Giovanni Boccaccion (Decameronen kirjoittaja) teoksesta De mulieribus claris, kuuluisien naisten elämäkertoja. Sen yhteydessä opimme, että keskiajan linnanrouva puolusti tiluksia aseellisesti, kun hänen miehensä oli poissa. Täysin järkevää ajatellen, että miehet hilluivat vuositolkulla ties missä ristiretkillä, eikä rouva taatusti halunnut sillä välin menettää omaakin asemaansa.

Tätä tietoa mielestäni tukee Michel de Montaignen Esseissään esittämä teesi, että vanhempien tulisi hienovaraisesti ohjata poikalasta tykästymään miehekkäisiin naisiin, kuten Orlando Furioson (ritariromaani) Bradamante, joka taistelee tasaveroisena ritarina miesten rinnalla. Olkoonkin, että Montaigne kynäili 1500-luvulla, paljon Boccaccion uljaiden amatsonikuningattarien jälkeen.

Pyörtyilevän, hennon neitokaisen sijaan voisi alkuperäislähteitä lukemalla tehdä sellaisen karkean yleistyksen (!) vanhan ajan naiskuvasta, että ihanteellinen nainen hillitsi sukupuolelleen luontaisen, kyltymättömän himokkuutensa, käyttäytyi säädylleen soveliaalla tavalla, kävi messussa ja ahersi toimeliaasti päivät pitkät erilaisissa töissä. Jos käsillä ei ollut muuta tekemistä niin aina saattoi kehrätä, vaikka kävellessä (värttinä kulkee mukana). Tarpeen vaatiessa nainen tarttui aseisiin ja johti puolustustaistelua. Yhtä hyvin käsityöläis- ja porvarisnaiset hoitivat miestensä yrityksiä. Kansatieteen puolella olen lukenut vertauksen, jonka mukaan maatilan isäntä oli firman omistaja ja emäntä toimitusjohtaja.

Toinen uudempi linnaosa Lochesissa on se, jossa sijaitsee monta mielenkiintoista huonetta.:) Ensinnäkin tyrmä, kidutuspaikka, ja muutama huone, joita on käytetty vankilana. Yhdessä niistä tuntemattomaksi jäänyt onneton on 1500-luvulla askaroinut seinät täyteen erilaisia hahmoja. Yllä olevassa kuvassa mies miekan ja tikarin kanssa taistelee kahta muuta vastaan. Oven vierelle sama vanki on kaivertanut kuvan paikoillaan seisovasta vartiosotilaasta, ja toisella seinällä on rivissä tanssivia henkilöitä.

Lochesin linnaa käytettiin vankilana 1900-luvun alkupuolelle saakka. Tuoreimmat graffitit on kirjoitettu lyijykynällä, esimerkiksi yksi vuonna 1903 päivätty.

Viivyimme Lochesissa myöhään keskiaikatapahtuman vuoksi. Se alkoi vasta alkuillasta, jolloin olimme suunnitelman mukaan ehtineet katsella linnan läpikotaisin. Jussi pääsi opettelemaan Bayeux'n seinävaatteessa käytettyä kirjontatekniikkaa, kun selitin kirjontakojua pitävälle naiselle, että minä en niinkään ymmärrä neulonnasta tai muusta, vaan se on mies, joka niitä asioita meillä harrastaa.:)

Valitettavasti emme voineet jäädä loppuun saakka, koska viimeinen bussi Toursiin lähti ennen kuin tapahtumassa oltiin edes päästy tulinäytökseen. Matkalla bussille osuimme ravintolalle, jossa oli juuri käynnissä Treizeurs du Matin konsertti. Sekin jäi harmittamaan, että emme ehtineet hengailla kuuntelemassa kovin pitkään. Olen pitänyt tuon tyyppisestä musiikista aina sen jälkeen, kun vakioon kuuntelin nyt jo edesmennyttä (netti)Radio Blagonia.

Koska kertomista on vielä paljon, taidan suosiolla lykätä sitä kolmanteen osaan.;) Jatkoa seuraa mm. taisteluita kuvaavista maalauksista ja kardinaali Richelieusta.

Viime aikoina olen kuunnellut paljon Luc Arbogastia, joka käyttää myös vanhoja sävelmiä omien biisiensä pohjana, kuten tässä Vox Clamantiksessa Saltarelloa.

Inhimillinen kirjallisuus

Kirjallisuus kuvaa ihmisyyttä. Sen eri puolia, raadollisiakin. Siksi hahmojen ei pidä olla kiiltokuvamaisia.

Kaikesta tästä seuraa, etten sarkastisesti sanottuna ymmärrä, miksi kukaan haluaa kirjoittaa? Viimeisimmän palautteen jälkeen olen joutunut tarkastelemaan keinoja, joilla saan luotua hahmoihini lisää inhimillistä syvyyttä.

Valitettavasti minun täytyy kohdata omasta mielestäni nekin synkät puolet, joita olen tähän asti onnistunut välttämään. En ole edes osannut analysoida demoneitani niin pitkälle, että olisin tiedostanut kaiken, kuten pitää, jos aion kutoa demonini tekstiin.

Tykästyin Voltaire-sitaattiin niin paljon, että minun oli Troyes'ssa pakko tuhlata tuohon sinikantiseen muistikirjaan.:) Eikö muuten Vaahteramäen Eemelilläkin ollut sinikantinen kirjansa? "L'écriture est la peinture de la voix." Tarkoittaa, että kirjoittaminen on äänen maalaamista.

Haluaisin jonkun hienomman kahvimukin, mutta Ikean halpikset ovat käytännöllisiä (ja halpoja). Päiväni ei voi nykyään alkaa ilman kahta kuppia kahvia. Facebookissa oli taannoin kahvimukihaaste, mutta en tietenkään muistanut osallistua siihen, vaikka ystäväni haastoi.:p

Neurootikon työpöydällä tärkeintä on, että itse tietää, missä mikäkin sijaitsee. Jos paperipinoa kaivaa tarpeeksi, sieltä löytyy kyllä kaikki.:) Korvieni välissä näyttää hyvin samanlaiselta. Siksi varmaan tuppaan unohtamaan, mitä olin äsken tekemässä, tai etenkin sen, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi.

Tehtävälista olisi hyvä apuväline, jos muistaisin katsoa sitä, ja ylipäänsä pystyisin hyppimään hommasta toiseen. Taipumukseni kun on heittäytyä yhteen kerrallaan täysillä. Silloin kaikki muu ärsyttää. Samoin ärsyynnyn herkästi, jos minulla ei ole tarpeeksi menoja tai projekteja. Kuten nyt, kun kärsin univajeesta, ja väsymyksen vuoksi en jaksa touhuta. Ikävä puoli on, että väsyn ja vetäydyn pois maailmasta, jos menoja ja projekteja kertyy liikaa.

Joskus mietin myös, miksi onnistun välillä tahtomattani ärsyttämään toisia ihmisiä, vaikka haluan vain olla kaikkien kaveri?

Taustalla soi Gurvan: Marv Pontkalleg. Se on bretagnelainen kansanlaulu kapinajohtajasta (ja kansansankarista), joka teloitettiin. Gurvanin versio on suosikkini niistä, mitä olen kuunnellut Youtubesta, aina yhtä vetoava. Haluan myös mainostaa artistin omakustannelevyä, jonka tulin taannoin tilanneeksi.:) Levyn biiseistä Char de feu on koekuunneltavissa. Tykkään yhdistelmästä sähkökitaraa, kansanmusiikkisävyjä ja ambientia. Kai se on tämä sekava mieli, johon kaikenlaiset sekametelisopat vetoavat.;)

Kirjoittamisen soundtrack

Lochesin linnassa Ranskassa vuonna 2013 kuvaamaani, vangin satoja vuosia sitten kaivertamaa graffitia, seuraa musiikkipostaus.:) Kirjoittaessani musiikki on minulle todella olennainen juttu. Kuuntelen kyllä muutenkin levyjä tai radiota kotona, mm. ruuanlaiton tai lukemisen taustalla.

Kirjoittaessa musiikki on silti erityisen tärkeä väylä päästä käsiksi tiettyihin tunnetiloihin. Olen puhunut tästä asiasta ihmisten kanssa ja toiset puolestaan vaativat hiljaisuutta. Heitä kaikenlainen ylimääräinen ääni häiritsee liikaa, eikä kirjoittaminen silloin onnistu.

Minullekaan mikä tahansa musiikki ei käy, vaan biisivalintojen on oltava juuri oikeat. Onneksi Jussi ei välitä asiasta, hänelle sopii hyvin joustavasti kaikki, eikä taustahäly häiritse.

Juurihoidon jälkeen olen taas hieman tipahtanut pois kauniista maailmastani - hammaslääkärin tuoli ja suu täynnä metallia on liian realistinen kokemus. Tänne kirjoittaminen auttaa osaltaan jäsentämään ajatuksia ja pitämään yllä fiilistä.

Tänään etsin näytiksi kolme kappaletta, joihin aina palaan kirjoittaessani. Ne istuvat niin hyvin romaanikäsikseni maailmaan. Ensimmäinen, Enyan Long Long Journey, voisi olla romaanin tunnari. Queenin Too Much Love Will Kill You puolestaan istuu moniin draamallisiin kohtauksiin, ja Blackmore's Nightin I Think It's Going To Rain Today toimintakohtauksiin.

Renessanssimusiikin kauneus

Olli kirjoittaa Dreamspire-blogiin juttusarjaa siitä, missä asioissa ihmiset näkevät kauneutta. Inspiroituneena siitä, ja koska en keksi uutta valittamisen aihetta kirjoittamisesta (samaa vanhaa vain, ei viitsi enää toistaa), päätin avautua viehtymyksestäni renessanssimusiikkiin.:) Ja samalla yleisemmin aikakauteen. Välillä intoilen löydöistäni Facebookissa ja käsitän, ettei kukaan ymmärrä, miksi jokin on niin mahtavaa.;)

Blois'n kuninkaallisen linnan salissa vierailimme kesällä 2013. Siellä on vieraillut myös yhtye Le Banquet du Roy:



Tässä kappaleessa minä kuulen samaa ornamentiikkaa, joka näkyy myös salin seinillä ja katossa. Esteettinen juttu, joka jostain syystä hivelee tuntohermojani. Tietynlainen pyöreys ja täyteläisyys, joka ei vaikuta yhtä runsaalta tai ylenpalttiselta kuin täysbarokin muotokieli. Renessanssi arvosti enemmän intiimiä tunnelmaa, joka näkyy puutarhoissa. Suljettua, harmonista, pienemmässä mittakaavassa. Sen sijaan 1600-luvun lopun puutarhat tuottavat agorafobisen fiiliksen.

Kuninkaan vuode samasta linnasta. Toki mahtipontinen, mutta silti selkeä. Tykkään enemmän muista kuin kuninkaallisten asumuksista ja huonekaluista, kruunupäiden kun aina piti pr-syistä esittää maailman mahtavinta.

En usko, että tulen koskaan kirjoittamaan kuninkaallisista muuten kuin sivuhenkilöinä. Tietenkään ei voi vannoa, mutta pidän sitä hyvin epätodennäköisenä. Luksuselämä vain on jotenkin todella mielenkiinnotonta. Inhimillinen kärsimys sen sijaan viehättää. Ehkä samasta syystä karsastan ajatusta kirjoittaa vampyyreistä, vaikka pidän vampyyritarinoista. Yli-inhimillisiltä olennoilta puuttuu se elämän herkkä haavoittuvaisuus, joka on läsnä jokaisessa kuolevaisessa.

Renessanssi oli samaan aikaan myös kaikkea muuta kuin kaunista. Eräs kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Kuningatar Margot, joka perustuu Alexandre Dumas'n hugenotti-sarjan alkuun, kuvaa Pärttylinyön verilöylyä. Luin Guise-suvun vaiheista kertovasta kirjasta kuvauksen myös tästä kansanmurhasta. Se ja koko pitkällisen sisällissodan hulluus ei juurikaan olennaisilta osiltaan eroa 1900-luvun kammottavista tapahtumista. Kyky julmuuksiin ja väkijoukkojen massapsykoosit ovat varmastikin osa ihmisyyttä.

Blois'n linnassa kuningas Henri III murhautti herttua Henri de Guisen. Se murha tapahtui aseellisesti, vaikka renessanssi muuten tunnetaan etenkin myrkyistä. Siitä puheen ollen, Borgiat on yksi suosikkisarjoistani telkkarissa, vaikka en jäänyt suremaan sen loppumista. Syynä trauma, joka minulle katsojana aiheutui siitä, mitä tapahtui superihanan pariskunnan toisen puoliskon paljastuttua vakoojaksi. Tietenkin se oli odotettavissa, koska mitä juuri itsekin sanoin inhimillisestä kärsimyksestä ja elämän herkästä haavoittuvaisuudesta?:p Se jakso veti nuo teemat överiksi. Tässä kuitenkin löytämäni videoklippi parhaista, positiivisista kohdista.:)



Renessanssi oli myös aikakausi, joka ei tuntenut käsitettä seksuaalinen identiteetti. Ei ainakaan samalla tavalla kuin nykyään. Olen joskus esittänyt sellaista, karkeaa ja radikaalia yleistystä, että kun koulussa puhuttiin siitä, miten humanistit kyseenalaistivat kirkon arvovallan, kukaan ei kertonut, *miten* he sen tekivät. Esimerkkinä Pietro Aretinon Ragionamenti, englanniksi The School of Whoredom. Tilasin sen hiljattain Amazonilta.

Pointti kun oli, että renessanssihumanistit diggailivat antiikin Kreikkaa ja Roomaa. Jälleen karkeana, radikaalina yleistyksenä esitän, että koska kaikki, mitä kreikkalaiset ja roomalaiset olivat tehneet, oli hyvää ja ylevää, oppineet ylimysmiehet ryhtyivät harrastamaan pornoa ja miesten välistä seksiä. Olkoonkin, että vasta 1620-luvusta alkaen ja pitkälle 1700-luvulle libertiinit vetivät puolestaan nämä seikat täysin överiksi. Mistä syystä rakastan libertiinejä.:) Vapaan seksin, vapaan ajattelun ja runouden puolesta toiminut, yläluokkainen, jonkinlainen hedonistihippien liike veti puoleensa myös naisia. Biseksuaaliset orgiat kuulostavat jotenkin kovasti 1960- tai -70-luvun meiningiltä, mutta esi-isät ja -äidit bailasivat paremmin.

Sivumennen sanottuna myöskään renessanssiajan valtavirtaviihde ei karsastanut erotiikkaa tai rajuja aiheita. Francois Rabelais oli jo omana aikanaan 1500-luvulla tavattoman suosittu kirjailija siitä huolimatta, että joutui katolisen kirkon mustalle listalle. Eräs hänen teoksiaan tuottanut kirjanpainaja poltettiin roviolla. Kuningas kuului Rabelais'n faneihin, joten varmaan siksi kirjailija itse säilyi hengissä.

Kuva on Chinonin Rabelais-museosta, kirjailijan synnyinkodista. Sinne täytyi päästä matkallamme 2013, jolloin lähdimme Toursista Chinoniin varta vasten tämän museon takia. Minäkin olen fani.:) Pantagruelin voi ladata laillisesti ilmaiseksi täältä ja katsoa, miten pitkälle pystyy menemään rivoissa vitseissä (+ ehdottoman eeppinen lopputaistelu). Pantagruelin kolmas kirja oli teoksena ehyempi kokonaisuus, ja ehdottomasti ajankohtainen. Se heitti härskiä parodiaa ennustajista, lääkäreistä, lakimiehistä ja ihmisen halusta tietää tulevaisuus. Muita teoksia en ole vielä käynyt läpi, mutta lukulistalla ovat.

Muistaakseni ennätin jo kertaalleen moittia sitä, miten "klassikko" mainintana pilaa hyvän kirjan.;) Jännää sinänsä, että kuolemanrangaistuksen heiluessa pään yllä menneen ajan kirjailijat tuottivat räävittömämpää tekstiä kuin nykyään. Toki myös eleganttia, romanttista ja väkivaltaista viihdettä, kuten Tirant Valkoinen tai Orlando Furioso (Raivoisa Roland). Ensimmäinen on suomennettu, toinen löytyy englanniksi kirjastosta tai Project Gutenbergistä.

Musiikin puolella sanoituksia tarkastellessa täytyy kiinnittää huomio kaksoismerkityksiin. Kun sävel on hilpeä ja lauletaan kuolemasta, se tarkoittaa orgasmia. John Dowland on ehdottomasti renessanssin ykkössäveltäjiä, todellinen nero, jonka lyriikat voivat olla todella tiiviitä, merkitystihentymiä, kuten hyvässä runoudessa. Come Again on silti biisi, jonka nimi kertoo kaiken oleellisen englantia osaaville (ja jonkinlaisella kaksimielisellä aivoituksella varustetuille). Klippi katkeaa kesken, mutta siinä esiintyy renessanssisäveltäjän eräs moderni fani, Sting. Koko dokumentti hänen Dowland-projektistaan on myös nähtävillä.

Dowlandilta suosikkini on The Frog Galliard, toiselta nimeltään Now O Now I Needs Must Part.



Youtube-klipillä instrumentaaliversiona aikalaissoittimin. Kitara ei täysin korvaa luuttua, jollainen tässä nähdään, soundi on erilainen. Olen pohdiskellut, kuinka monta versiota yhdestä biisistä voi tai kannattaa pitää saatavilla?;) Löysin tästä pelkästään Spotifysta todella monta.

Jostain syystä Frog Galliardin sävel saattaa hermostoni ekstaasiin. En itsekään ymmärrä, mistä siinä on kyse, mutta niin vain se on toiminut yli 20 vuotta. Olin noin seitsemäntoista, kun löysin renessanssimusiikin. Lainasin kirjastosta kaikenlaista, mitä sattui käteen, ja kopioin CD:ltä kasetille.

Nykyään myös omistan joitain vanhan musiikin CD:tä. Blois'n linnan museokaupassa oli pakko investoida boksiin, joka sisältää täydellisen levytyksen Thoinot Arbeaun Orchésographiesta. Kaiken lisäksi lauluissa on käytetty vanhaa ranskaa, jonka tunnistaa kirjoituksesta ja ääntämyksestä.:D En tiedä, josko vanha ranska olisi suomalaisittain helpompaa oppia kuin moderni? Ainakaan siinä ei ollut yhtä paljon aksentteja. Joka tapauksessa Orchésographieta voisi kutsua 1500-luvun lopun Suureksi Toivelaulukirjaksi.

Thoinot Arbeaun Belle qui tiens ma vietä voi tituleerata klassikkobiisiksi, niin monta versiointia siitäkin on olemassa yksistään Youtubessa. Omat suosikkini versioista ovat tuosta CD-boksista löytyvä, vanhalla ranskalla laulettu, sekä Amarcordin, joka puolestaan löytyy levyltä The Book of Madrigals Spotifyssa. Tanssimusiikki oli todellista käyttömusiikkia, koska samaa biisiä esitettiin eri tansseina pelkästään tahtia muuttamalla. Belle qui tiens ma vie on yleisimmin pavane, tahdiltaan hidas ja juhlallinen, jota suosittiin tanssiaisten avauksena.

Itse olen kauan sitten opetellut tanssimaan branlea nuorisotalon kurssilla. Branle de la Haye (myös Orchésographiesta, kuten suuri osa nykyään tunnetusta renessanssin tanssimusiikista) on tällä klipillä esitetty aikalaissoittimin. Sävelet ovat yksinkertaisia ja toistuvat melko monotonisesti. Jussin mielestä renessanssitanssit sopivat hyvin rentouttavaksi taustaksi.:p Branlea voisi varmaan nimittää tanhuksi, sitä nimittäin tanssittiin usein piirissä. Jos sävelet olivat yksinkertaisia, niin myös liikkeet verrattuna täysbarokin balettiesityksiin. Jälleen yksi hyvä syy pitää renessanssiajasta.:) Branlea, pavanea, allemandea, jopa varmaan tietyissä rajoin gaillardea pystyy tanssimaan, vaikkei olisi ketterä akrobaatti.

Ketteristä akrobaateista aasinsilta miekkoihin, joiden kädensuojus on yhtä koukeroinen kuin renessanssin estetiikka ylipäänsä.:) Paitsi että tämä rapiiri ja main gauche eli torjuntatikari ovat 1600-luvun alkupuolelta. Oikeassa elämässä ne näyttävät huomattavasti pelottavammilta kuin kuvassa.O.O Otin kuvan vuonna 2012 Ecouenin renessanssimuseossa.

Ranskassa katsotaan renessanssi "virallisesti" päättyneeksi vuonna 1610, jolloin Ravaillac puukotti kuningas Henri IV:n kuoliaaksi. Koska aikalaiset eivät ajatelleet elävänsä mitään aikakautta tai sellaisen murrosta - vaan tutkijat ovat merkinneet murroskohdat aikajanalle jälkikäteen - tyylisuunta jatkui jollain tapaa käytännössä Louis XIV:sta eli Aurinkokuninkaan hallituskaudelle. Tietenkin puhutaan varhaisbarokista, eivätkä asiat koskaan pysy muuttumattomina. Myös renessanssi oli niin pitkä aikakausi, että sen puitteisiin mahtui monta muutosta muodin, arkkitehtuurin, jne. suhteen.

Hesarissa oli taannoin pikku-uutinen, jonka mukaan ihmisen aikakausi, antroposeeni, maapallon kehityshistoriassa katsotaan alkaneeksi vuonna 1610. Silloin ihmisen vaikutus ekologiaan rupesi näkymään huomattavasti selkeämmin kuin koskaan ennen.

Kolmikymmenvuotinen sota - myös 1600-luvun alkupuolella - merkitsi sodankäynnin taktiikoiden modernisoitumista. Siirryttiin pienistä armeijoista suuriin, ritaritaisteluista massojen sotaan. Luin jostain, että ennen kaikkea tuliaseiden pointti oli käytön helppous. Jousimiehen tarvitsi harjoitella monta vuotta hallitakseen aseensa, mutta pyssyn saattoi antaa periaatteessa kenen tahansa tunarin käteen ja kouluttaa melko vähällä vaivalla kohtuullisen sotilaan.

Jotain ritarinostalgiaa on aivan selvästi ollut ilmassa 1500-luvun lopulla. Ranskassa koettiin kaksintaisteluiden kulta-aika, jolloin nuoria aatelismiehiä heitti veivinsä mitättömien kunnia-asioiden vuoksi vuosittain enemmän kuin nykyään kuolee auto-onnettomuuksissa! Ei mikään ihme, että kaksintaistelut kiellettiin, ja kardinaali Richelieu (1600-luvun alkupuolella) määräsi niistä kuolemanrangaistuksen.

Rapiiri on miekkatyyppi, jota käytettiin sekä sodassa että kaksintaisteluissa, yleensä yhdessä torjuntatikarin kanssa, tai pienen kilven. Wikipedia väitti, että englannin sana "swashbuckler" tulee suhahduksesta, joka liittyy kilven nopeisiin liikkeisiin.

1500-luvun miekkailuoppaiden kuvitus on pragmaattisen brutaalia: kun pistät tänne, näin paljon verta roiskuu. Moderneilla näyttämö- ja elokuva-akrobaateilla tai filmaattisen näyttävillä miekkakliseillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten oikeat taistelut sujuivat. Olkoonkin, että tuossa dokumenttipätkässä on kyse näytellystä ja taiteelliseen vaikutelmaan pyrkivästä taistelusta. Ilman suojavarusteita ei voi matsata tosissaan.;) Sen verran vaarallisesta hommasta on kyse.

Itse olen myöskin silloin 20 vuotta sitten harrastanut miekkailua, tosin modernia kalpaa, täysin suojavarusteiden peitossa. Se on laji, jossa pääsee adrenaliinin ja endorfiinin ansiosta kokemaan huikean flow:n.:) Tosin nämä vanhat rapiirit olivat kauniimpia, etenkin yhdistettynä aikakauden puvustukseen ja miljööseen. Siksi jaan teille lisää tuon dokumentissa esiintyneen porukan otoksia:



Ja vielä yksi oma suosikkini, taistelutreeniä ratsain.

Kaiketi äärimmäisyydet ja ristiriitaisuudet ovat se, mikä minuun vetoaa. Kauneus ja karmeus samassa paketissa, koukeroisia ornamentteja ja verta. Ajattelun vapautuminen ja samaan aikaan kovat tuomiot, joita kulttuuri-ihmiset rohkeasti uhmasivat. Jonkin murroskausi, siirtymä yhdestä aikakaudesta toiseen. Täydellinen muutos ajatustavoissa, kun ajattelee, mitä kaikkea renessanssi toi mukanaan. Francis Bacon kirjoitti 1600-luvun alkupuolella, että pieni määrä filosofiaa tekee ihmisestä helposti ateistin, mutta syvällisempi perehtyminen esim. Epikuroksen ajatuksiin tuottaa vakaamman uskon Jumalaan. Muinaiskreikkalainen filosofi Epikuros taisi kuitenkin olla modernin, maallistuneen humanismin kantaisä.

Vanha painokone Toursin pikkuruisessa kirjanpainomuseossa, jota ylläpitävä, vanha herrasmies oli erittäin vaikuttunut siitä, että sai Suomesta asti - ranskantaitoisia - kävijöitä.:D