Kesälomani meni hyvin. Se ei kylläkään
kestänyt tarpeeksi, koska olisin halunnut sen kestävän pidempään.
Meillä oli niin hauskaa mökillä, vaikka siellä oli paljon
hyttysiä. Tosi paljon. Ja vesi järvessä oli aika kylmää, vaikka
aurinko paistoi, ja siksi paloin rannalla ihan kauttaaltaan, kun olin
liikaa auringossa. Nyt olen aika punanahkainen. Hakkasin kirveellä
halkoja, että saatiin lämmintä tupaan. En onneksi hakannut
jalkaani sillä kirveellä. Sitten olisin ollutkin punaisempi vielä,
jos niin olisi käynyt. Hyttyset kävivät kimppuuni, kun hakkasin
halkoja, mutta onneksi alkoi sataa ja tuulla niin ne lähtivät pois.
Yksi kuusi kaatui ja murskasi meidän mökin kokonaan. Saatiin sitten
paljon enemmän halkoja.
Järjestellessäni työpöydälle kertyneitä paperipinoja hoksasin syksyllä koulutyönä kirjoittamani sadun printtiliuskat.:) Se oli aivan ensimmäinen kerta, kun todella olen kirjoittanut lapsille suunnattua satua. Vähemmän "oikeiksi" lasken itse lapsena tekemäni yritykset, mm. konekirjoitusliuskan, jonka työstin aikaan, jolloin en vielä osannut kirjoittaa.xD Sekä yhtä lailla kaikki tarkoituksellisen huonot tarinat, jotka ovat paremminkin aikuisten satuja.
Tämä kuva on myös jonkinlaista alkuvaiheen harjoittelua, muistaakseni nappasin sen Turussa vuonna 2005 ensimmäisellä digikamerallani.:) Oli todella huima tunne, kun ei enää tarvinnut säästellä filmiä! Ja lisäksi onnistumisen näki heti eikä vasta sitten, kun kuvat tulevat kehittämöstä.
En syksyllä lähtenyt tarkoituksellisesti kirjoittamaan satua, vaan tavallaan tulin luonnostelleeksi itseni nurkkaan - hahmottelemistani aineksista saattoi mielessäni syntyä vain satu. Haasteelliset tehtävänannot tuottavat usein jotain ihan uutta, ja kyseisellä kurssilla koettelin rajojani myös fragmentaarisen proosatekstin parissa.
Tarinaa on jo hieman testattu kohderyhmällä ja se sai myös äitien hyväksynnän.;) Pidän täysin mahdollisena, että kirjoittaisin satuja jatkossakin, mutta tällä hetkellä työskentelyni keskipisteessä on edelleen (se sama vanha) romaanikäsikirjoitus, joka on selkeästi aikuisten kirja, proosarunot ja muutama muu romaani-idea.
Kirjoitin keväällä opintosuorituksena esseen, jossa pohdiskelin kirjailijan asemaa nykyisessä sananvapauskeskustelussa. En lähtenyt ruotimaan äärioikeiston aiheuttamaa uhkaa, vaan otin tarkasteluni kohteeksi ehkä vähemmän ilmeisen näkökulman.
Tämä todellakin on vain yksi näkökulma ja yksi teksti, joka ei edes pyri tuomaan esille mitään absoluuttisia totuuksia. Toiset ovat hiljattain sivunneet samaa teemaa, kuten Sonja Saarikoski Hesarin jutussaan (valitettavasti maksumuurin takana) ja Silvia Hosseini Nuoren Voiman Kritiikki-lehden esseessään, joka on luettavissa ilmaiseksi netissä. Hosseinin teksti oli mielestäni erinomainen.
Lukuvuoden aikana olen oppinut paljon uutta, kehittynyt kirjoittajana, sekä oivaltanut itsestäni monia asioita.
Yhdellä kurssilla meidän piti tarkastella omaa luovaa prosessiamme kirjoittajina, luovuustutkimukseen liittyvien lähdetekstien valossa.
Koska arvelin, että asia saattaa kiinnostaa blogini lukijoita esimerkiksi vertaistuen merkeissä - kirjoittajalta toiselle - laitan nyt pdf-version esseestäni näytille.
Samassa hötäkässä tulin ladanneeksi aiempia tutkielmiani Academia-sivustolle, vaikka opiskelijana se kauhistuttaa.O.O En tunne itseäni riittävän päteväksi julkaistakseni mitään edes netissä, mutta näin tuli nyt tehtyä. Alkujaan loin tunnukset Academiaan siksi, että etsin taustamateriaaleja romaanikäsikirjoitukseeni.
Tulin perustaneeksi uuden huonojen tarinoiden / runojen haasteblogin nimeltään Fiktionistit.:) Ensimmäinen haaste on eläinsatu, ja tässä tarkoituksellisen huono raapaleeni:
"Minä menen ja
sanon hauks", sanoi kala, mutta se ei ollut hauki vaan kuha, ja
siksi luonnehäiriöinen, että se luuli olevansa hauki, koska oli
kala, mutta olikin kuha.
Tuli aamu ja
luonnehäiriöinen kuha heräsi, sitten se hyppäsi järvestä maalle
ja tapasi tappajatalitintin, joka juuri tappoi punatulkkuja,
peipposia, västäräkin ja räkättirastas räksätti.
Kuivalla maalla
kuha hengitti kuin kala, kun sellainen joutuu kuivalle maalle
kiduksineen kaikkineen. Niin että ei siitä sitten mitään tullut.
Mutta järvellä
asui myös sorsa. Rantaniitylle joku idiootti oli istuttanut
kannabista eli ruohoa, ja koska sorsat tykkäävät syödä ruohoa,
ja seuraan liittyi vielä lammaslauma, meno äityi vallan kauheaksi.
Olin koulussa kahden täyden ja yhden puolikkaan päivän mittaisella sarjakuvakurssilla, jota opetti Panu Hämeenaho. Teimme nopeita harjoituksia sekä käsikirjoitimme kahden sivun mittaisen tarinan, jonka piirtäminen valmiiksi jäi minulta kesken. Sain silti luonnokset tehtyä ja tutustuin käsikirjoittamisen prosessiin.:)
HUOM! KLIKKAA KUVIA! Saat ne auki oikean kokoisena. Isommat ei mahdu tähän blogini tekstikenttään.
Alkupuolen luento-osuuden jälkeen meidän piti noin vartissa keksiä ja luonnostella hahmo sarjakuvastrippiin.O.O Sen jälkeen lähdimme samankaltaisella aikataululla toteuttamaan yhteensä kolme sarjakuvaa, joista yhdessä oli eri kokoisia ruutuja.
Pikaluonnoksena tein myös harjoituksen, jossa tutustuimme tyhjän tilan käyttöön ruutujen välissä. Se on käytännössä sama kuin runon tai proosan aukkoisuus - runossa ehkä ilmeisempänä. Aukko tarjoaa lukijalle tulkinnan mahdollisuuden. Sarjakuvan osalta, mitä kahden ruudun välissä on tapahtunut.
Taustalla soi ties kuinka monennetta kertaa putkeen:
Tässä tuotokseni tälle vuodelle, kaksi huonoa proosarunoa:
Aurinko paistoi. Kaunis päivä oli
alkamassa. Kaunein tässä maailmassa. Ja hän makasi vierelläni,
nuhanenä sykkyrällä nyrpisteli, vaikka päivä oli niin kaunis.
Aurinkokin paistoi kirkkaalta taivaalta. Joten menin keittämään
kahvia, mutta pannu nyhjötti pöydällä likaisena. Ja maitokin
seisoi kaapissa hapanneena. Siitä syntyi vain pahaa kahvia, eikä
auttanut edes, että päivä oli niin kaunis ja aurinko paistoi.
Vitutti vain ankarasti.
Kuu kumotti ja tähdet tuikkivat.
Kalmanhaju kiemurteli sanoinkuvaamattomana rihmana kuolleesta
sorsasta, joka kömpi eteenpäin maanpäällisellä vaelluksellaan
ennen Tuonelaan laskeutumista. Käheällä äänellä se vaakkui ja
kraakkui kuin varis. Kharon souti synkkää lauttaansa Vantaanjoella.
Sorsa tuupertui myrkkytynnyrin viereen: öljyäkin valui sulista.
Kaiken yllä kuu kumotti ja tähdet tuikkivat.
(Kuva on vuoden 2011 reissulta Garmisch-Partenkirchenistä Saksasta.)
Käyn koulussa parhaillaan runouden jatkokurssia ja tuntuu siltä, että ilmaisuni on kokemassa muutoksia tai laajentumassa. Haluan siksi jakaa tänne aiemmista runoistani koostamani sikermän. Olen esittänyt näistä jokaisen lavalla open mic -tilaisuuksissa, sekä joitain muita runoja, jotka jäivät teemansa puolesta ulos. Tämä on nimittäin ensimmäinen yritykseni koostaa johdonmukaista kokoelmaa. Jostain täytyy aina aloittaa.;) Pyyhekumileimasin
Kuvana on mustavalkoiseksi käsittelemäni näkymä pariisilaiselta kadulta vuonna 2014. Tämä kuva oli mukana meidän kirjoittajaopiskelijoiden antologiassa viime keväänä.
Punaliitu inspiroi toteuttamaan "kalliomaalauksen", ja Runotorstain haaste nimeltä pakkanen puolestaan antoi aihetta editoida marraskuun synnyttämän runoaihion.
Eikö kukaan näe,
että se hengittää?
Kalman haju
pieluksissa todistaa,
ettei multa
peittänyt mitään lopullista.
Lopullinen tapahtui
sen hetken jälkeen,
jolloin painoin nenäni korvan juureen
ja tunsin, miltä
elämä tuoksui.
Sataa lunta,
kylmä virtaa onteloihin
ja sieraimiani pistelee.
Sain kesällä posliininmaalausta pitkään harjoittaneelta sukulaiselta vinkin, että nykyään on hajuttomia tärpättejä. Viimein muutama päivä sitten tajusin etsiä netistä hajutonta fiksatiivia. Löysin SpectraFixin, joka on 1800-luvun reseptin mukaan valmistettu kaseiinista ja alkoholista.:D Vaikka se maksaa tuplasti normaalin fiksatiivin verran, oli pakko tilata.
En ole vuosikausiin voinut harrastaa hiilipiirroksia, koska astman takia on todella hankalaa käsitellä mitään liottimia. Ennätin jo harkita kunnollisen kaasunaamarin hankkimista, mutta sittenkin piirrokset täytyisi säilyttää ulkona niin pitkään, että haitalliset aineet haihtuvat. Nyt pääsin kokeilemaan myrkytöntä fiksatiivia käytännössä, eikä se ole täydellistä astman kannalta, mutta riittävän hyvää.:) Piirrokset se kyllä kiinnittää, kuten lupaa, siinä ei mitään moittimista. Ja jos voin työskennellä parvekkeella vaikka lasitukset kiinni, eikä tarvitse mennä pihalle asti, se riittää.
Eipä tämä mikään maailman tähdellisin projekti tai rahantuhlauskohde ole, mutta nautin siitä, miten hiilellä saa aikaan sävyiltään monipuolista ja utuista jälkeä. Tässä olen käyttänyt lisäksi liitua. Hiiliä ja normaaleja taululiituja löytyy varastostani vanhastaan. Olen todellakin harrastelija, enkä pyri tekemään kuvataidetta kuin omaksi huvikseni. Pitkien pohdintojen jälkeen se tuntuu mahdolliselta.:) Voin hyväksyä oman vajavaisuuteni ilman, että tuntisin painetta päästä pidemmälle.
Tähän työhön sain inspiraation ensinnäkin Luovan Lauantain haasteesta nimeltä kuusi, toisekseen mökkireissumme kokemuksista. Enemmän kuin mikään yksityiskohtaisen tarkka, realistinen piirros, tämän on tarkoitus olla ekspressiivinen tunnelmakuva. Itselleni tällaisesta maisemasta tulee mieleen suomalainen kansantarina "Kuu paistaa, kuollut ajaa".
Innostuin lisäksi kokeilemaan tekstitaidetta, word artia, ensin käsinkirjoitettuna ATC-kortiksi leikkaamaani paperinpalaan, sitten tietokoneelle. Mallinsin käytännössä saman kortin kuvankäsittelyohjelmaan, koska ko. ATC on vasta aihio.
Tämä on käytännössä samasta aiheesta toteutettu. Ensimmäinen yritelmäni.:) Tietokoneella tällainen on paljon helpompi kuin käsin, koska käsin pitää tehdä kaikki alusta asti uusiksi, jos jotain menee pieleen. Voi olla, että lopputulos on enemmän visuaalinen runo kuin tekstitaidetta, mutta se ei haittaa. Tykästyin aiemmin Mikael Bryggerin kokoelmaan Valikoima asteroideja, jossa on todella hienoja, visuaalisia runoja.
Koska diggailen XL-muotiblogeja, tiedot runonlausunta-asusta: jakku H&M vanhaa tuotantoa jostain kymmenen vuoden takaa, rintakoru HESYn kirppikseltä, villapaita Varustelekasta, kaulus on pitsinen irtokaulus Zizziltä, farkut KappAhlista. Ponnarin lenksuun pujottelin pienen huivin, joka jää kuvassa pään taakse piiloon.
Kuukausi on jälleen kulunut hämmästyttävän nopeaa vauhtia. Keskustelimme eilisen Kiiski open mic -illan jälkitunnelmissa aikatasoista, sekä erilaisten aikatasojen ja tekstien kokemisesta ja limittymisestä. Ihmissilmin kaikki näyttää kovin subjektiiviselta. Kuten se, miten jatkuva tekeminen, tekemättä jäämisen tuntu ja yleinen elämän mielekkyys vaikuttaa siihen, miten aika vilistää silmissä.
Toisin sanoen koko kuukausi on ollut osaltani tavattoman kiireinen, mutta hyvällä tavalla.:) Sellaisella, joka saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta. Mitä nyt hammassärkyjä ja muuta vastoinkäymistäkin on osunut tielle. Xena-koiraa ei enää ole. Kuusitoistavuotiaan hauvavanhuksen elimistö alkoi pettää, ja seisoin sen vierellä, kun eläinlääkäri antoi lopetuspistoksen. Surun keskellä lohdutti, että koira sai pitkän, hyvän elämän ja hyvän kuoleman.
Manskulla Onnibussin yläkerrassa matkalla Tampereelle.
Lukuhaasteelle kuten NaNoWriMolle kävi huonosti. Eli toisin sanoen epäonnistuin haasteissa. Alkuun homma toimi hyvin, mutta sitten lähdin seikkailemaan. Olipa seikkailu miten pieni ja turvallinen tahansa, aina se piristää. Toisin sanoen reissasin bussilla Oriveden opistolle luovan kirjoittamisen opetuksen seminaariin, jossa tapasin paljon ihania ihmisiä.:) Helena on kirjoittanut viikonlopusta blogiinsa.
Pietro ja Petteri osallistuvat dekadenssiini. "Pehmeä, kirpeä,
Dionysoksen tuoksu / Kulta heijastuu
syrahin pinnasta" kuten runoilin syksyllä 2014.
Marraskuussa avomikitin omaa runouttani paitsi Kiiskessä, myös Oriveden opiston illanvietossa.:) Kumpanakin kertana tulin lisäksi harrastaneeksi rappiotaiteilijan elämää valvomalla aamuyön tunneille viinipullon ja hyvän seuran kanssa. Kumpaankin harrastukseen alkaa jo kehittyä rutiinin tuomaa varmuutta.;>
Pariskuntaselfie Elielinaukiolla klo 3.15. Tuuli riepottelee, sade piiskaa, ja takapuolen alla on kylmä teräspenkki.
Seuraavaksi tarjoilen teille uusimman runoni. Open mic -tilaisuudet luovat positiivisen pakon kirjoittaa aina uutta materiaalia. Tämä sai ensiesityksensä Orivedellä ja toisen Kiiskessä. Ehkä joskus saan aikaiseksi koota runoni e-kirjaksi tänne blogiin. En välttämättä edes halua ryhtyä muokkaamaan niitä kuten proosatekstiä - saavat olla tekstuaalinen välipala, jonka kanssa on lupa pitää hauskaa. Kaikkeen ei aina tarvitse suhtautua niin tosissaan.:)
Olen jäänyt koukkuun sonettimuotoon, josta käytän riimittelyä ABBA ABBA CDE CDE. Jambinen pentametri on tavattoman hankala toteuttaa suomeksi, puhumattakaan siitä, etten edes hahmota sanojen painotuksia kovin hyvin. Havainnoin maailmaa enemmän visuaalisesti. Ja noudattaen omaa "hällä väliä" -manifestiani revittelen siten kuin hyvältä tuntuu.;) Mikään ei estä sotkemasta esim. proosarunoa ja perinteistä muotoa. Säkeenylitykset tässä ovat kuitenkin tahottomia, johtuvat vain ja ainoastaan fonttikoosta ja blogin tekstikentän leveydestä.
Rakkauteni on
sitruunamakeinen, suolan sen päältä nuolen,
Kenties en koskaan
taipunut kuin rantakoivu, halunnut pinkkiä hametta,
Aamulla sinä
halusit vain appelsiinimehua, kahvia, ja kosketusta,
Myyrmäen taiteiden yö meni hyvin, koulu alkoi ja nautinnollista kiirettä riittää, kävimme Kiiski open micissä Helsingissä ja Ateneumissa katsomassa Tarujen kansat -näyttelyn. Mistään näistä ei valitettavasti ole julkaistavaa kuvaa.:p
Sen sijaan, koska olen viime viikkoina puhunut muutamaan otteeseen menneisyydestäni yliopisto-opiskelijana, päätin julkaista täällä tieteellisiä kirjoituksiani.
Ensin tarjoan teille luettavaksi kandidaatintutkielmani vuodelta 2006 - sen jälkeen olen tosin päätynyt käyttämään käsitettä "miehenä eläneet naiset". Kandityöni käsittelee sitä, miten 1700-luvun englantilainen sanomalehti esitti naisiksi paljastuneet. Paljastuminen on aina olennaista, koska muuten tuntisimme historiasta vain miehiä.
Kirjoitin syventäviin opintoihin kaksi teoriapainotteista esseetä vuonna 2008, tässä niistä ensimmäinen. Se käsittelee naisten miehenä elämisen perinnettä. Koska toden totta, sellainen perinne on olemassa.
Kaikki tekstit ovat tekijänoikeuslain alaisia! Viittaukset luonnollisesti sallittu tieteellisten käytäntöjen mukaan. Ota yhteyttä, jos haluat erityisesti kysyä jotain.:)
EDIT: Linkit päivitetty! Nyt tulevat suoraan PDF-tiedostot ladattavaksi tai katsottavaksi. Aiemmin olivat Google Drivella, mutta siirsin ne ilmenneiden ongelmien vuoksi omaan sivutilaani.
Minä, Jussi, Petteri ja Pietro vuokrasimme Airbnb:n kautta yksiön 1500-luvun talosta Troyes'sta, Ranskan itäpuolelta, suhteellisen läheltä Saksan rajaa. Troyes on Champagnen maakunnan vanha pääkaupunki. Champagnen kreivi avioitui 1100-luvulla Ranskan prinsessa Marien kanssa, ja yhdessä aviopari rahoitti valtakuntansa (Champagne liittyi Ranskaan vasta 1300-luvulla) kulttuurielämää.
Troyes'ssa järjestettiin merkittäviä markkinoita ja kaupunki profiloitui tekstiiliteollisuuden keskukseksi. Uskonpuhdistuksen myötä kaupunkiin juurtui vähemmistöasemaan protestanttinen usko, eivätkä 1500-luvun väkivaltaiset vainot koetelleet asukkaita yhtä julmasti kuin Pariisissa. Champagnen kreivillä oli Vauluisantin museo-oppaan mukaan niin suuri vaikutusvalta vielä keskiajan jälkeenkin, ettei hänen maillaan hääritty mitä tahansa edes uskonsodan merkeissä.
Nykyajan politiikassa Troyes'ssa näyttäisi pitävän valtaa oikeisto ja hyvänä kakkosena Marine le Penin Front National, jonka toimiston ohi kuljimme eräänä päivänä suureen ja hienoon, moderniin kaupunginkirjastoon. Itse asiassa sen nimi oli mediateekki.
Kirjastoon menimme katsomaan vanhojen kirjojen näyttelyä. Tämä on itse asiassa 1800-lukulainen, vaikka Aymonin neljän pojan tarina kuuluu Champagnen ja Ardennien keskiaikaiseen kansanperinteeseen.
Kirjastossa törmäsimme kahteen herrasmieheen, jotka tunsimme Galerie Du Jansanetin runoillasta. Troyes'n kulttuurielämässä vaikuttaa La cité des lettres -yhdistys, joka järjestää mm. runoiltoja ja luovan kirjoittamisen kokoontumisia taidegallerian tiloissa. Esitteensä mukaan he tavoittelevat kirjallisten salonkien henkeä, ja hetken aikaa ryhdyin jo harkitsemaan pysyvää muuttoa Troyes'han.;)
Harmittelin, etten tullut ottaneeksi printtejä runoistani mukaan, mutta onneksi meidän piti kevään lavarunopajassa opetella yksi ulkoa. Ranskalaisten mielestä suomi kuulosti kauniilta ja sointuvalta, sekä istui sonettiin ja ylipäänsä runouden kieleksi hyvin. Yleisön pyynnöstä rustasin pikaisesti toisen tekeleen, lähes täysin vailla paineita onnistua, sillä kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi sanaakaan.:)
Tällainen siitä tuli:
Istun illalla
kanavan rannalla
katselen valoja,
jotka leikkivät puissa,
lehdet loistavat
vasten taivasta,
vihreä sulautuu
mustaan.
Katson sinua ja
mietin, miten kauan?
Vilkaiset minua,
hetken,
katseesi on
saniaisen kukka,
virvatuli, leikkiä
suonsilmien lomassa.
Vihreää ja mustaa.
Minulla ei valitettavasti ole kuvia Jansanetissa esillä olleista, mielenkiintoisista maalauksista, mutta gallerian Facebook-sivuilla niitä voisi löytyä. Mielestäni sekä siellä, että Maison du Boulangerissa esillä olleissa, eri taiteilijan tauluissa, näkyi historian vaikutus. Ylhäisön muotokuvat ja toisaalta keskiaikaiset millefleurs-taustat. Tämä veistos on eri maata, ja minun oli jostain syystä pakko kuvata se muistoksi galleria Larrivagessa. Toisaalta veistoskin tuntuu jotenkin myyttiseltä, osalta eeppistä tarinaa. Juuri siksi se tekee niin suuren vaikutuksen. Rakastin myös muotokuva- ja millefleurs -tulkintoja.
Musée d'Art modernessa kiinnitin erityisesti huomiota Roger de la Fresnayen kubistiseen tulkintaan Jeanne d'Arcista, vuodelta 1912. Ei sillä, etteikö museossa olisi ollut muitakin vaikuttavia teoksia. Ostin pari postikorttia saadakseni niistä paremmat kuvat kuin digipokkarilla on mahdollista.
Tolkuttoman, lähelle 40 astetta kipuavan, helteen keskellä on mukava istua kanavan rannalla lukemassa.:) Kaupungilla kävellessä oli mukava bongailla erilaisia veistoksia. Kovat lämpöasteet eivät ole tyypillisiä siinä osassa Ranskaa, jossa ihmiset pukeutuvat maalaismaisen epätrendikkäästi ja pari pohjoismaalaista turistia sekoittuu joukkoon.
Kävelystä puheen ollen: entisaikaan miehet ja naiset eivät haaskanneet aikaa. Sanoivat, että Troyes on paitsi tekstiiliteollisuuden, myös lasimaalausten kaupunki. Niitä hankkivat ikkunoittensa koristeeksi kaikki, joilla riitti rahaa. Hôtel de Vauluisantin museossa kuvasin tämän kävellessään kehräävän naisen. Toinen kuva todisti, että myös miehet kehräsivät vastaavalla tavalla. Jussi lähes hihkui riemusta kaikkien neule- ja kudontavälineiden näyttelyssä. Nyt vain pitäisi hankkia värttinä, joita käsittääkseni voisi saada mm. Glimsin talomuseon kaupasta.
Peikot eivät ahkeroineet, vaan ottivat lunkisti mallia lukevasta naisesta. Kuvasin niiden rentoutumista Hôtel de Vauluisantin edustalla.
Oikeastaanhan kaikki on turhaa, koska ihminen kuolee, opettaa meille Damien Lhomme maalauksellaan. Jostain syystä pidän kovasti 1600-luvun Vanité-asetelmista. Tämä löytyy Musée Saint-Loupista, joka yhdistää luonnontieteitä, klassista taidetta, sekä arkeologiaa.
Tietenkin minuun vetoaa barokin goottilainen estetiikka, vaikka varmaan mustapukuiset, massiivisissa kirkoissa viihtyvät ihmiset strutsinsulkiensa, valuvien kynttilöiden, paksun sametin ja pääkallojen kera olisivat pitäneet koko goottilaisuutta rappiollisena turhuutena. Tärkeämpää Vanitéssa taitaa kuitenkin olla tieteiden ja taiteiden asettaminen nautinnoiksi. Myös Michel de Montaigne rinnasti Esseissään lukemisen ja kirjoittamisen seksiin, viiniin ja hyvään ruokaan.
Montaigne kirjoitti ajattelevansa kuolemaa päivittäin, ja olevansa kiitollinen jokaisesta aamusta, jona saa herätä elossa. Vanitén tarkoitus on muistuttaa ihmistä kuolevaisuudesta ja nautintojen turhuudesta. Siitä huolimatta oppineet ovat harrastaneet nautintojaan, ja kuka muu muka arvostaisi lukemista ja kirjoittamista, tiedettä ja taidetta yhtä korkealle kuin se, joka niitä osaa harrastaa? Ts. miksi kukaan muu kuin oppinut nautiskelija saisi jotain irti Vanité-maalauksesta? Tavalliselle kansalle asia on yhdentekevä.
Käsi pystyyn, kuka hyppelee sisäisesti huikeasta riemusta, kun löytää antikvariaatin hyllystä historiateoksen, joka on painettu vuonna 1652?:D Otin sen käteeni ja katsoin. Vilkaisin myös hintaa, 200 €. Himotti, mutta en antanut turhuuden viettelykselle periksi.;)
Yhden kalliin ja tavattoman harvinaisen (ainakin suomalaisesta näkökulmasta) kirjan sijasta tuhlasin divareissa rahaa uudempiin teoksiin. Hankin pari kansanperinnekirjaa, Troyes'n ja Champagnen historiaa, ynnä muuta. Kotona eksyin tietenkin piakkoin kirjastoon kasvattamaan luettavien vuorta. Huokaus.
Mutta onpahan se suloisen näköinen kauppa, antikvariaatti Au Point du Jour.
Le Petit Troyen sijaitsi lähempänä "kotikatuamme", mutta onnistuin käymään siellä vain kerran.:) Mikä on positiivista ajatellen, että meidän piti mahduttaa matkalaukkuihin myös viiniä, hieman kahvia ja rillette-purkkeja. Monoprix-markettiketju myy niitä gourmet-sarjassaan, siis tavallisina, kaupan omina säilykkeinä.
Muutamana iltana herkuttelimme perinnemakkaralla, boudin blancilla, jonka nimen mukainen väri tulee maidosta. Hankimme niitäkin marketista ja kaveriksi perunaa. Kuulin viimeisenä iltana ravintolan tarjoilijalta, että Champagnessa syödään paljon perunaa, "se on meidän kaalimme", tarjoilija sanoi. Ja suomalainen viihtyy.:) Jussi sai myös kerättyä viinikirjaansa monta uutta merkintää, jotain harvinaisempiakin rypälelajeja.
Crêperie La Tourellessa söimme lounaaksi galetit, eli tattarijauhoon leivotut suolaiset letut, joiden sisään oli juustolla höystetty lohta ja perunaa. Nappasin kuvan Maison du Boulangerin yläkerrasta.
Monesti olen kutsunut Troyes'ta nimellä renessanssi-elämyspuisto. Ruelle des Chats on siitä paras esimerkki, aito kuja 1500-luvulta, jolloin kaupunki suuren tulipalon jälkeen rakennettiin uudelleen. Valitettavasti se on öisin varsin tehokkaasti valaistu, joten hämyisään tunnelmaan täytyy etsiytyä muualle.
Vaikka eihän taivastakaan pysty enää näkemään kuten entisajan ihmiset, ellei pääse jonnekin, mihin kaupunkien valosaaste ei yllä. Kerran olen avomerellä, tavallisella ruotsinristeilyllä, nähnyt taivaan todella sellaisena kuin se on. Minulla ei ole kuvia, mutta talletin näyn ikuisesti mieleeni. Enkä tiedä, miten pimeää kirkkaalla ilmalla lopulta oli aikaan ennen sähkövaloja? Taivas on tupaten täynnä tähtiä.
Troyes'n yössä taivas oli pilvinen ja kaupungin valot hohtivat kirkkaina. Kaupunkilaiset ulkoilivat vielä lähellä puolta yötä, kuten mekin. Lämpötila laski hämärän tultua siedettäväksi. Keskiaikainen katedraali näyttää huikealta vasten pimeyttä. Minkä voi käsittää vertauskuvallisesti, jos haluaa, itse pysyttelen jääräpäisesti ateistina.
Olkoonkin, että meitä taidettiin luulla kunnon katolisiksi, koska päiväsaikaan ihoni ei kestä aurinkoa, enkä jaksa aina levittää tehokkaita rasvoja. Siksi saatan pukeutua peittävästi. Hirmuhelteillä katedraalissa oli taivaallisen viileää, joten hengasimme siellä melko pitkään kuuntelemassa urkumusiikkia ennen kuin haimme lounaspatonkiateriat. (Katedraalia vastapäätä oli mielestämme kaupungin paras leipomo.) Lisäksi osaamme käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Vahtimestari hymyili meille. Sillä lailla hengenheimolaiseen tapaan.
Eräänä päivänä söimme patonkilounasta ja joimme virkistävää roséta Jardin des Innocentsin keskiaikaisessa puutarhassa toisen, pienemmän kirkon kupeessa. Kolmannessa kirkossa kävimme kuuntelemassa barokkimusiikkikonsertin. Erittäin vaikuttavaa, varsinkin kun orkesteri hyppäsi välillä renessanssin puolelle.:)
Kehuttava on näitä "kotikadun" näkymiäkin.:) Ikkunasta sai päivät pääksytysten katsella Maison de l'Outil et de la Pensée Ouvrieren seinää, tiivistetymmin työkalumuseota. Kävimme toki sisälläkin, olimmehan ostaneet Pass Troyes't turistitoimistosta. Niillä pääsi kaikkiin museoihin ja sai vielä pikkukivaa kaupan päälle, kuten lyhyen elokuvanäytöksen kaupungin historiasta.
Vink, vink, Troyes'ssa puhutaan laajalti englantia, vaikka me lähdimme matkaan tarkoituksena saada 10 päivän ranskan kielikylpy. Lento Pariisiin, RER-junalla Gare du Nordille, kävellen tai metrolla Gare de l'Estille, ja sieltä suora junayhteys vie perille. Tours on Ranskassa toinen mainio kaupunki, eri suunnalla, mutta vielä helpomman yhteyden päässä: lentokentältä menee TGV-juna. Palaan varmasti vielä myös toissa kesän Toursin reissun valokuviin - seuratkaa tageja.
Lentomatkalla Suomeen näin auringonlaskun pilvien yläpuolelta. Silloin pilvillä todella oli kultareunukset.
Taustalla soi Tri Yannin kokoelmalevy Spotifyssa, mutta aivan erityisesti myyttinen Korydwen et le Rouge de Kenholl, joka tosin kuuluu Bretagnen / kelttiläiseen kansanperinteeseen.
Taustalla soi Ensiferum: Tears. Se on hieno versiointi Jon Englishin vanhasta tv-tunnari -klassikosta Six Ribbons, joka oli ehdottomia suosikkejani koulun musiikinkirjassa.:)
Kuva on heinäkuun alusta, Troyes'n kaupungin yöstä Ranskassa. Lisää reissukuvia ja kuulumisia myöhemmin. Tämä postaus on omistettu runolle, jonka kirjoitin toissapäivänä Cafe Bretagnessa.:)
Vaikka on syntymästään hullu?;) Isäni otti tämän kuvan vuonna 1992 perhelomalla.
Olen viime päivät potenut sylkirauhasen tulehdusta ja nukkunut huonosti. Päivät olen pelannut ja viettänyt aikaa Facebookissa. Kesäkuu alkoi ja loma on nyt loppu, koska siltä tuntuu. Miksi silti on taas niin vaikeaa päästä kiinni kirjoittamiseen?
Oikeastaan kirjoitan kyllä, tätäkin blogitekstiä. Runojakin tuntuu syntyvän. Bongailen mielenkiintoisia tapahtumia ja organisoin taiteiden yön järjestelyitä siltä osin, mitä olen luvannut tehdä. Kaikkea pientä mukavaa on kiva näperrellä, voisin vaikka siivota koko kämpän pitkästä aikaa (se todella tulisi tarpeeseen).
Viime yönä ideoin taas hieman lisää romaanikäsikseen ja tänään tein pienen aloituksen joka voisi pohjustaa yhtä hahmoni kirjoittamaa runoa. Fiktiivinen runous on hauskaa - ja siinä sitä taas ollaan. En jaksa aloittaa proosakirjoja tai proosatekstiä. Mietin, olenko sittenkin vielä liian väsynyt?
Turhautuminen. Omien vaatimusten liiallinen kasvu. Teen kaikkea, millä ei ole tekemistä romaanikäsikseni kanssa, mutta vetkuttelen toimeen tarttumista. Osittain pelkään omaa intohimoani, koska tiedän sen voiman, kunhan pääsen taas sisälle tekstiin. Joko kirjoitan tai teen jotain muuta - olen pitkään yrittänyt yhteensovittamista. Ryhdyn jälleen yrittämään.
Kaikesta huolimatta tämä on normaali tila. Olen käynyt täsmälleen samat mietteet läpi monta kertaa sen jälkeen, kun syksyllä 2011 aloitin romaaniprojektin. Jos tulee jotain muuta pakottavaa - tai syvällinen palautesessio - putoan pois tarinan maailmasta. Mitä pidempään olen siitä ulkona, sitä vaikeampaa on palata takaisin.
Olen aina päässyt takaisin.:) Usein hahmot ja tarina ovat lisäksi ennättäneet syventyä. Erään blokin jälkeen kirjoitin psykologisesti todella vaikuttavan kohtauksen, joka olisi jäänyt välistä ilman blokkia. Sillä olisin kiirehtinyt eteenpäin tarinan kaarella, päästäkseni nopeammin loppuun.
Istutan itseni väkisin läppärin ääreen ja vietän siinä vaikka koko yön. Viimeistään lintujen herätessä aamuhämärissä olen riittävän tokkurassa.:p Kuuntelen tarinan maailmaan vievää musiikkia. Sellaista, mikä herättelee oikeita tunnetiloja. Joskus vaatii todellista hienosäätöä löytää oikeat biisit.
Toisinaan kirjoittaminen on todella julmaa ja epäterveellistä. Lohduttaudun fiilistelemällä jotain siitä, miten suuri taide vaatii kärsimystä. Tosin jos oikeasti alkaisin uskoa tekeväni "suurta taidetta", menisin välittömästi lukkoon.
Sen sijaan tunnen itseni paremminkin meedioksi. Tarina ja hahmot elävät jossain rinnakkaistodellisuudessa, josta kanavoin niitä paperille (ts. läppärin näppikselle). Ne pyrkivät läpi kuin agressiiviset haamut, eikä auta kuin alistua välikappaleeksi.
Jaan teidän iloksenne / lohduksenne proosarunon, jonka kynäilin talvella. Purin siihen koko senhetkisen ahdistukseni kirjoittamiseen liittyen. Olen esittänyt kyseisen runon Kiiski Open Mic -tilaisuudessa sekä koulumme kevätjuhlassa, ja se on painettu antologiaan.
Daimoni tietää
Jos internet ei toimi, suoli ei toimi, runosuoni ei syki, enkä osaa kirjoittaa, voinko opiskella tulkinnanvaraista proosaa, vai turvaudunko helppoon tarinaan? Istun työhuoneen tuolissa ja kiroilen, vittu saatana, toimi, pelaa nyt, opi kirjoittamaan, opi paremmin.
Mitä kaikkea muuta tekisin ennemmin? Siivoaisin vessanpöntön ja lavuaarin, johon olen yrittänyt oksentaa sanoja, työntänyt sormet kurkkuun, eikä mitään tule, vain epämääräistä limaa ja sappinestettä. Itseäni käsken: oksenna paremmin.
Kenties lähtisin lenkille mieluummin, mutta ruhoni valaanrasva leviää ympärilleni ja peittää alleen työtuolin. Olen kasvattanut juuret tähän, ne kulkevat pitkin selkäpiitä ja peräsuolta, enkä löydä miekkaa lyömään pään katki demonilta, joka vaatii uhreja Apollonin alttarille. Kas näin yritin, kirjoitin, koska riivaajani tuntee minut paremmin.
