Prinsessa - Fiktionistien haaste

Tämän viikon Fiktionistien haaste on nimeltään prinsessa. Kuva puolestaan on Chinonin linnasta, joka on keskiaikainen linnoitus kukkulalla keskellä Chinonin kaupunkia.

Prinsessa istui tornissaan ja silitteli paksua palmikkoa. Se kiertyi kahden metrin pituisena prinsessan jalkojen ympäri kuin blondi käärme. Aikamoinen työ siinä oli ollut letittämisessä! Ja ajatella, miten pitkään prinsessa oli joutunut hiuksiaan kasvattamaan! Kamarineito leikkeli kaikki haaroittuneet latvat, ettei palmikko näyttäisi pörröiseltä. Unelmien prinssi ei taatusti pitäisi pörröisestä pötköstä, prinsessa tuumaili, ja silitti palmikkoaan vähän lisää. Valitettavasti se oli vielä liian lyhyt, että prinssi olisi päässyt kiipeämään torniin, koska tornihuone sijaitsi yläkerrassa. Siihen ei kaksi metriä riittäisi. Prinssi oli kerran noussut hevosensa selkään ja yrittänyt hypätä siitä ylemmäs, mutta epäonnistui ja hevonen karkasi. Ehkä 40-vuotiaana prinsessan palmikko olisi riittävän pitkä.

Kouluaine: kesälomani (Fiktionistien haaste)

Fiktionistien uusimmassa haasteessa pitää kirjoittaa huono kouluaine aiheesta kesälomani, joten kuva joulukuun mökkireissulta Hauholle sopii hyvin.:)

Kesälomani meni hyvin. Se ei kylläkään kestänyt tarpeeksi, koska olisin halunnut sen kestävän pidempään. Meillä oli niin hauskaa mökillä, vaikka siellä oli paljon hyttysiä. Tosi paljon. Ja vesi järvessä oli aika kylmää, vaikka aurinko paistoi, ja siksi paloin rannalla ihan kauttaaltaan, kun olin liikaa auringossa. Nyt olen aika punanahkainen. Hakkasin kirveellä halkoja, että saatiin lämmintä tupaan. En onneksi hakannut jalkaani sillä kirveellä. Sitten olisin ollutkin punaisempi vielä, jos niin olisi käynyt. Hyttyset kävivät kimppuuni, kun hakkasin halkoja, mutta onneksi alkoi sataa ja tuulla niin ne lähtivät pois. Yksi kuusi kaatui ja murskasi meidän mökin kokonaan. Saatiin sitten paljon enemmän halkoja.

Juhannusyön taikaa

Huono raapale Fiktionistien aiheesta juhannusyön taikaa:

Se oli ja meni, taianomainen yö. Eikä siinä mitään, kun kierin sängyssäni heinäpatjalla, jonka olin kastellut kuin aamukasteen. Tyynyliinassani oli kuvattuna seitsemää sorttia kukkasia, ja painoin pääni pehmeälle pielukselle. Halusin nähdä unia oman kullan kuvia, mutta en nähnyt mitään. Mietin, että miksi? Menikö jokin taiassa pieleen? Kieriskelin aamuun asti kasteessani. Ehkä en sittenkään halunnut omaa kultaa? Pelkäsinkö sitoutumista? Halusin ehkä nähdä, mutta pelkäsin. Jos joku olisi vierelläni, kaikki olisi paremmin, mutta pääsisinkö naimisiin? Hääkellot soisivat ja kosisiko hän edes? Olisipa niin hauskaa pukeutua valkoiseen hääpukuun, mutta kun en ollut neitsyt enää. Vaikuttiko se, että en sitten nähnytkään unessa omaa kultaani?

Tekstikatkelma-haaste

Kuvasin maahan pudonneita terälehtiä koulun kevätjuhlapäivänä.:) Opintoni jatkuvat vielä kolmannen vuoden. Hommaa on ollut paljon, mutta nyt pääsin taas pitkästä aikaa palaamaan romaaniprojektin pariin, ja heti tunsin itseni onnelliseksi.:)

Osallistuin keväällä Maailman laita -kilpailuun, mutta sieltä ei ole kuulunut mitään, joten todennäköisesti en päässyt jatkoon. Toki kesäkuuta on vielä jäljellä... Joka tapauksessa hämmästelen, miten tyyni olo minulla on. Suorastaan seesteinen. Tiedän, mihin suuntaan haluan tekstiä viedä ja tiedän suurin piirtein, mitä se vaatii. Elän päivän kerrallaan ja yritän saada kaikki hommat tehtyä ajallaan. Pidän ajatuksesta, että ainakin näillä näkymin saan työstää romaania omassa tahdissani.

Haluan romaanista hyvän, ja varmaan siksi olen niin innostunut kirjoittamaan huonoja tekstejä.xD Tässä tulee seuraava huono raapale, Fiktionistien tekstikatkelma-haasteeseen:

"Noniin", Mikko sanoi, "tässäpä onkin hauska saari." "Miksi tuo hiekkakasa on saari?" Sami puuskahti. "Koska minä sanon niin!" "No hyvä on." Pojat pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että Mikko päätti kaikesta kuten aina. Tai ei ihan aina. Sami sai nytkin keksiä, millaisia asukkaita saarella asuu. "Siellä asuu hiekkakasoja", Sami kuulutti. "Miksi?" "No kun siellä on vain hiekkaa." "Eipäs ole! Ihan selvästi on matoja myös, nakin kokoisia. Ja ne syövät noita kakanvärisiä kirppuja." Vaikka ei hiekassa tietenkään oikeasti kirppuja ollut, koska kaikki tapahtui poikien mielikuvituksessa. Tarhassa he joskus saivat täitä, muttei kirppuja koskaan. Sitten tulikin jo aika, että äiti huusi pojat nukkumaan.

Dryinadi

Helvi Hyvärisen veistos Jänö pisti silmääni luokkaretkellä Porvoon Taidetehtaalla, koska ensinäkemältä se muistutti Huittisten hirvenpäätä. En tiedä, onko mielikuva taiteilijan tarkoituksella hyödyntämä, mutta pidän tällaisesta ajallisesta kerrostuneisuudesta.

Taidetehdas ja Porvoon vanhakaupunki jättivät hyvän mielen, vaikka toisaalta onnistuin toilailemaan auton ratissa sen verran, että reissusta iso osa meni jotenkin epätodellisissa tunnelmissa. Ei mitään vakavampaa onneksi. Muutenkin olen mokaillut viime aikoina, kun alla on n. kahden tunnin yöunet. En sentään ajaessa, vaan muuten. Harmittaa ja kaduttaa vietävästi.:(

Yksi koulukaverikin jo ihmetteli, miten pysyn aina tolpillani, vaikka en ole nukkunut? Totesin, että käyn ylikierroksilla. Tiedostan, että pitäisi pyrkiä harrastamaan terveempiä elämäntapoja, mutta käytännössä on vain liikaa kaikkea. Ja sen lisäksi elämyshakuinen puoleni tuntuu jossain määrin teettävän holtittomuutta. En tiedä, paraneeko tilanne, kun taas pääsen kiinni fiktion kirjoittamiseen? Teoriani mukaan eri puolten pitäisi olla tasapainossa.

Pitänee harjoittaa positiivista ajattelua Oglafin tapaan.;)

Ja sitten tämän viikon Fiktionistien haasteraapaleeni aiheesta "dryinadi":

"Mikä dryinadi oikein on?" minä kysyin korahtelevalla äänellä, joka johtui siitä, että olin tukehtua savuun. Otus, joka ilmeisesti oli dryinadi, tuotti sitä savua mustista, laajoista, ontoista, syvistä sieraimistaan. Se hönkäili minuun päin, enkä voinut kuin ihmetellä, mikä ihme se oikein oli. Vähän kuin lohikäärmeen kaltainen, mutta ei sittenkään. Koppurapintainen ja ruma kuin roikale! Katselin dryinadin keltaisena kimalteleviin silmiin, joiden ripset räpsyivät tavalla, joka enteili hyökkäystä. En jäänyt pidemmäksi aikaa paikalle, vaan päätin marssia pois. Onneksi minulla oli seitsemän peninkulman saappaat. Niillä ennätti aika kauas ennen kuin dryinadi päätti iskeä. Oikein värisytti ajatella, miten julmilta sen lumivalkoiset torahampaat olivatkaan näyttäneet!

Fiktionistien kuvahaaste

Kävimme keväällä ohimennen Turussa Aboa Vetuksessa, joka on yksi kaikkien aikojen suosikkimuseoitani.:) Siellä täytyy aina pistäytyä, vaikka olen käynyt jo monta kertaa. Vahatauluilla oli hauskaa leikkiä keskiajan koululaista. Taisin yrittää kirjoittaa "hankala".xD Sitä kirjasinmallin imitoiminen styluksella todella on. Keskiajan kirjoittamisesta puheen ollen Youtubessa on hauska opetusvideo kirjoja tehneistä munkeista.

Postaukseni varsinainen aihe on kuitenkin Fiktionistien uusin haaste, joka on aivan eri kuva kuin tämä. Huono raapaleeni näyttää tällä viikolla varsin eeppiseltä:

Matka kulki kohti pohjoista. Meidän piti mennä pelastamaan prinsessa ja ensin ylittää silta, jonka alla peikko asui. Mutta auto hyytyi kesken kaiken, koska bensa pääsi loppumaan. Sitten istuimme sillan pieleen kahdelle kivelle, jotka siinä olivat sopivasti kuin jonkin jumalan sormi olisi osoittanut kohtaloksemme, että juuri sinä päivänä istuisimme kivelle, kun autosta oli bensa loppunut kesken matkan. Puut humisivat ympärillä ja vesi liplatteli. Yhtäkkiä peikko hyppäsi pensaan takaa ja ryhtyi puremaan meitä vuorotellen. Vedin miekkani ja löin siltä pään poikki. Suunnittelin peikon päästä karvanopan automme koristeeksi, mutta se oli liian iso, eikä minulla ollut sopivaa narua. Autoliiton tiepalvelu pelasti meidät lopulta.

Taustalla soi muun muassa Eluveitien versiointi laulusta Inis Mona:

Huono raapale: eläinsatu

Tulin perustaneeksi uuden huonojen tarinoiden / runojen haasteblogin nimeltään Fiktionistit.:) Ensimmäinen haaste on eläinsatu, ja tässä tarkoituksellisen huono raapaleeni:

"Minä menen ja sanon hauks", sanoi kala, mutta se ei ollut hauki vaan kuha, ja siksi luonnehäiriöinen, että se luuli olevansa hauki, koska oli kala, mutta olikin kuha.

Tuli aamu ja luonnehäiriöinen kuha heräsi, sitten se hyppäsi järvestä maalle ja tapasi tappajatalitintin, joka juuri tappoi punatulkkuja, peipposia, västäräkin ja räkättirastas räksätti.

Kuivalla maalla kuha hengitti kuin kala, kun sellainen joutuu kuivalle maalle kiduksineen kaikkineen. Niin että ei siitä sitten mitään tullut.

Mutta järvellä asui myös sorsa. Rantaniitylle joku idiootti oli istuttanut kannabista eli ruohoa, ja koska sorsat tykkäävät syödä ruohoa, ja seuraan liittyi vielä lammaslauma, meno äityi vallan kauheaksi.