Marraskuu summa summarum

Koska diggailen XL-muotiblogeja, tiedot runonlausunta-asusta: jakku H&M vanhaa tuotantoa jostain kymmenen vuoden takaa, rintakoru HESYn kirppikseltä, villapaita Varustelekasta, kaulus on pitsinen irtokaulus Zizziltä, farkut KappAhlista. Ponnarin lenksuun pujottelin pienen huivin, joka jää kuvassa pään taakse piiloon.

Kuukausi on jälleen kulunut hämmästyttävän nopeaa vauhtia. Keskustelimme eilisen Kiiski open mic -illan jälkitunnelmissa aikatasoista, sekä erilaisten aikatasojen ja tekstien kokemisesta ja limittymisestä. Ihmissilmin kaikki näyttää kovin subjektiiviselta. Kuten se, miten jatkuva tekeminen, tekemättä jäämisen tuntu ja yleinen elämän mielekkyys vaikuttaa siihen, miten aika vilistää silmissä.

Toisin sanoen koko kuukausi on ollut osaltani tavattoman kiireinen, mutta hyvällä tavalla.:) Sellaisella, joka saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta. Mitä nyt hammassärkyjä ja muuta vastoinkäymistäkin on osunut tielle. Xena-koiraa ei enää ole. Kuusitoistavuotiaan hauvavanhuksen elimistö alkoi pettää, ja seisoin sen vierellä, kun eläinlääkäri antoi lopetuspistoksen. Surun keskellä lohdutti, että koira sai pitkän, hyvän elämän ja hyvän kuoleman.

Manskulla Onnibussin yläkerrassa matkalla Tampereelle.

Lukuhaasteelle kuten NaNoWriMolle kävi huonosti. Eli toisin sanoen epäonnistuin haasteissa. Alkuun homma toimi hyvin, mutta sitten lähdin seikkailemaan. Olipa seikkailu miten pieni ja turvallinen tahansa, aina se piristää. Toisin sanoen reissasin bussilla Oriveden opistolle luovan kirjoittamisen opetuksen seminaariin, jossa tapasin paljon ihania ihmisiä.:) Helena on kirjoittanut viikonlopusta blogiinsa.

Pietro ja Petteri osallistuvat dekadenssiini. "Pehmeä, kirpeä, Dionysoksen tuoksu / Kulta heijastuu syrahin pinnasta" kuten runoilin syksyllä 2014.

Marraskuussa avomikitin omaa runouttani paitsi Kiiskessä, myös Oriveden opiston illanvietossa.:) Kumpanakin kertana tulin lisäksi harrastaneeksi rappiotaiteilijan elämää valvomalla aamuyön tunneille viinipullon ja hyvän seuran kanssa. Kumpaankin harrastukseen alkaa jo kehittyä rutiinin tuomaa varmuutta.;>

Pariskuntaselfie Elielinaukiolla klo 3.15. Tuuli riepottelee, sade piiskaa, ja takapuolen alla on kylmä teräspenkki.

Seuraavaksi tarjoilen teille uusimman runoni. Open mic -tilaisuudet luovat positiivisen pakon kirjoittaa aina uutta materiaalia. Tämä sai ensiesityksensä Orivedellä ja toisen Kiiskessä. Ehkä joskus saan aikaiseksi koota runoni e-kirjaksi tänne blogiin. En välttämättä edes halua ryhtyä muokkaamaan niitä kuten proosatekstiä - saavat olla tekstuaalinen välipala, jonka kanssa on lupa pitää hauskaa. Kaikkeen ei aina tarvitse suhtautua niin tosissaan.:)

Olen jäänyt koukkuun sonettimuotoon, josta käytän riimittelyä ABBA ABBA CDE CDE. Jambinen pentametri on tavattoman hankala toteuttaa suomeksi, puhumattakaan siitä, etten edes hahmota sanojen painotuksia kovin hyvin. Havainnoin maailmaa enemmän visuaalisesti. Ja noudattaen omaa "hällä väliä" -manifestiani revittelen siten kuin hyvältä tuntuu.;) Mikään ei estä sotkemasta esim. proosarunoa ja perinteistä muotoa. Säkeenylitykset tässä ovat kuitenkin tahottomia, johtuvat vain ja ainoastaan fonttikoosta ja blogin tekstikentän leveydestä.

Rakkauteni on sitruunamakeinen, suolan sen päältä nuolen,

Kenties en koskaan taipunut kuin rantakoivu, halunnut pinkkiä hametta,

Aamulla sinä halusit vain appelsiinimehua, kahvia, ja kosketusta,

Kieleni kirvelsi tupakkasi tuhkanharmaasta, maistoin totuuden.

Runoihini valjastan ikiaikaisen, melankolisen soittimen!

Tarjosin viiniä ja paikan nuotiotulesta: niin paljon jäi kokematta,

Emme koskaan maanneet kalliolla kuin kaksi kyytä toisiinsa kietoutunutta.

En ehtinyt vetäytyä sisältäsi: suudelma päättyi kesken.

Puhalsit savua silmiini. Rakastan liikaa ihmisten seuraa,

Pelkään mitä sanot, kuljet ohi sanomatta mitään, ja epärationaalistun

Ajattelen rantakoivuja: hentovartiset kaipaavat apuasi tuulta vastaan.

Oi uhmakas muistini! Puren pinnan rikki, nuolen jälleen sitruunaa,

Olin kaikkea liikaa, muistan kaiken, minkä jätit sanomatta, haalistun

Enkä kuitenkaan saa tarpeekseni nuotiotuleni vanhasta soinnista. Uskallan.

Taidetta Oriveden opiston pihalla ja Pietro-peikko

Ensimmäisen päivän iltana kävin syöttämässä itseäni hyttysille Oriveden opiston aina yhtä levollisella pihamaalla. Tein jo 17-vuotiaana paljon valokuvien eteen, ts. uhrasin vertani julmalle laumalle siivekkäitä petoja.

Esittelen tässä postauksessa taidetta, jota pihalta löytyi juhannuksen jälkeen, kun osallistuimme romaanipajaan. En tiedä teosten nimiä tai tekijöitä.

 

Lopuksi uusi matkakumppanini Pietro-peikko esittelee Ahlmanin tilapuodin myymää talkkunaa.:) Sitä olemme viime aikoina syöneet fuusio-aamiaisella: croissantteja, kahvia, maustamatonta jogurttia ja talkkunaa.

Petterin jalka oli kipeänä ja se vietti sairaslomaa kotona Oriveden reissumme ajan. Myös Pietro on kotoisin tädiltäni, jonka laukussa se on matkaillut aiemmin. Meille pinkki peikkopoika muutti hiljattain, kun tätini löysi sen - oli raukka mennyt piiloon.

Kotona Petteri ja Pietro asuvat yhdessä, isovanhempieni vanhassa matkalaukussa, johon kerään sekä saamiani että muuten vain ostamiani kortteja. Harrastin aiemmin Postcrossingia, mutta Suomen postimaksut eivät lainkaan kannusta "ylimääräisiin" lähetyksiin. Olkoonkin, ettei se muualla maailmassa ole juuri edullisempaa.

Lapsena minulla oli joitain kirjekavereita, mutta viestien vaihtelu tuppaa omalta puoleltani kääntymään epäsäännölliseksi, johtuen vaikeuksistani ylläpitää rutiineja. Meilikaveruus tai muu nettiviestittely on ollut arkeani parikymppisestä saakka. Se on ilmaista kirjekaveruuden jatketta - toisaalta konkreettiset kortit ja kirjeet ovat aina yhtä kivoja.

Tuleeko vanhanaikaisten kirjeiden ja postikorttien lähettämisestä jossain vaiheessa todellinen vintage-harrastus? Jos kaikki matkaviestintäkin pitäisi hoitaa postaamalla älypuhelimesta kuvia sosiaaliseen mediaan? Ja joulutervehdykseksi riittää lausahdus Facebookissa.

Väsymys ja epätäydellisyyden pelko

Palasin eilen Oriveden opiston romaanipajasta. Kuva on kuitenkin Vantaan Kartanonkoskelta ennen Orivedelle lähtöä, kun jouduimme juhannuksen pyhien vuoksi etsimään sunnuntaina auki olevan kirjaston lainojen palauttamista varten. Onneksi Pointissa on omatoimikäyttö.:)

Koko viikon kurssipäivät täyttyivät aamusta iltaan, kuten tavallista. Itseäni harmitti suunnattomasti, etten ennättänyt lukea kaikkia kurssikavereiden tekstejä ja kommentoida niitä niin hyvin kuin olisin osannut, koska täytyi huolehtia yöunista. Siitä huolimatta nukuin jatkuvasti liian vähän.

Tämä oli neljäs kesäkurssi, jolle osallistuin. Aiemmin olemme Jussin kanssa käyneet peruskurssin, proosapajan ja toisen romaanipajan. Mikään viikon intensiivisyydessä ei yllättänyt, ja viihdyin hyvin väsymyksestä huolimatta.

Silti tulin havainnoineeksi oman väsymykseni vaikutuksia: palautteen saaminen sai kyseenalaistamaan, miksi teen tätä? Miksi kirjoitan? Missään ei ole järkeä, eikä tähän ole olemassa hyviä tai oikeita vastauksia.

Joudun pohtimaan romaanini perustavanlaatuisia rakenneseikkoja ja kohtauksia uusiksi, mikä tuntuu raskaalta, mutta toisaalta ei yllätä. Tiesin sen jo ennakkoon, ja olin lähtenyt testailemaan eräitä asioita ennen kurssia. Siksi lähetin oman kymmensivuiseni raakiletekstiä, jonka sisällöllisestä toimivuudesta halusin kommentteja. Ulkopuolinen näkee aina eri asiat kuin kirjoittaja.

Ymmärrän, että toiset eivät halua näyttää ensimmäistä versiota, sitä raakiletta, kenellekään. He eivät keskustele tekstistä ennen kuin kokonaisuus on hahmottunut. Toiset kuten minä taas hölöttävät ummet lammet kenen tahansa kiinnostuneen kanssa.

Miisa Jääskeläisen Sana kerrallaan -kirjassa nimeämistä kirjoittajatyypeistä löydän itseäni eniten luonnostelijasta. On olemassa raamit, joihin tarina asettuu, eikä minun tarinankertojana ole vaikeaa keksiä käänteitä, paremminkin hankaluus on rajoittaa niiden paisumista mahdottomiin ulottuvuuksiin. Tämän puitteissa minulla on tekstiä, jota editoin sekä läppäriltä että printteinä, monessa vaiheessa. Olen täyttänyt prosessin aikana muutaman muistikirjan, ja luonnostelen vaikka kännykän tehtävälistaan. Uskon, että järjestelmällisemmin asiaan suhtautuvan on vaikea ymmärtää, miten kaaoksen keskeltä löytyy punainen lanka. Varsinkin, kun - kuten taas tuli todistettua - puheeni usein muistuttavat epäjohdonmukaista tajunnanvirtaa.

Ihmissuhteet ovat myös hyvin epätäydellisiä. Ensimmäistä kertaa kurssilla ei syntynyt suurta yhteisöä, vaan paremminkin monia pieniä. Tein havaintoja myös siitä, miten kirjoittamisharrastuksen eri vaiheissa erilaiset opettajat pystyvät tukemaan paremmin. Jokaisella opettajalla on omanlaisensa jutut, mistä he puhuvat, ja siksi on parasta hankkia kokemusta eri opettajien kursseilla. Kokonaisuudesta pystyy ajan kuluessa muodostamaan itselleen sopivan synteesin, ja kertaus on aina hyvästä.

Loppujen lopuksi opin itsestäni seikan, että vuoden aikana kypsynyt käsitykseni omasta tekemisestäni ohjaa selville vesille. Pystyn lähes aina saamaan paljon irti kursseista opettajan metodeista riippumatta, koska tiedän asiat, joita haluan kehittää osaamisessani. Tiedän, että ihmiset ovat erilaisia, ja kaikilta saa erilaisia kommentteja. Tälläkin kertaa mukaan tarttui ajateltavaa.:)

Yhtä lailla kuin meidän asuntomme kaoottisuus ei taida koskaan tulla valmiiksi (ennen kuin on aika muuttaa pois), taitaa elämä, oppiminen ja kehittyminenkin pysyä ikuisesti kaoottisena. En pidä siitä, koska haluaisin valmista. Väsyneenä kaikki alkaa ahdistaa, ja muutaman hyvin nukutun yön jälkeen asiat viimein saavuttavat jonkinlaisen muodon.

Ps. Kurssilla tuli puhetta perfektionismin selättämisestä, koska on yksi yleisistä kirjoittamisen esteistä. Tosin hallittuna myös kirjoittamisen apuneuvo. Kanssaperfektionisteille voin suositella Camp NaNoWriMoa, joka alkaa heinäkuun ensimmäisenä.:) Kun tarkoitus on kirjoittaa kuukaudessa romaani tai ylipäänsä sen verran kuin sattuu ehtimään, teksti saa olla antaumuksellisen huonoa. Ainakin itselleni ajatus oli aikoinaan todella vapauttava, ja siitä romaaniprojektini lähti liikkeille. Varsinainen NaNoWriMo koittaa taas marraskuussa ja seuraava "leiri" varmaankin huhtikuussa.