Tours, Ranska - matkakertomuksen osa 1

Päätimme tänä kesänä Jussin kanssa tehdä pidemmän reissun Toursiin, Ranskaan. Airbnb:n kautta saa vuokrattua "citymökin", ja miksi mökkiloma tosiaan pitäisi aina olla maalla tai edes Suomessa?;) Tours oli meille ennestään tuttu kaupunki, eikä kolmisen viikkoa tuntunut lainkaan liian pitkältä, päin vastoin.

Reissun aluksi Petteri ja Pietro joutuivat odottelemaan Charles de Gaullen lentokentällä, että pääsimme TGV-junaan. Se menee kätevästi suoraan kentän terminaalista. Toinen mahdollisuus olisi ajaa RER-junalla Pariisin Gare du Nordille ja vaihtaa sieltä eteenpäin sopivaan kulkupeliin.

Junalippuja voi ostaa etukäteen SNCF:n nettisivuilta. (Tai VR:n ulkomaanpalvelusta Helsingin rautatieasemalta.) IC-junaan viime kesänä Troyes'n matkalla saimme printattavat versiot, tänä vuonna TGV:tä varten vain ostokuitin ja sillä sai lunastaa varsinaiset matkaliput kentän terminaalin lippukassalta. Etukäteen ostaminen kannattaa siksi, että varmistaa paikkansa mahdollisesti täydessä junassa, ja toisekseen liput saattaa saada huomattavasti halvemmalla.

Reissun alkupuolella lähdimme illalla kävelemään Loire-joen rannalle. Tämä kuva tosin on Place Foire-le-Roilta. Pusero / kaftaani on KappAhlista samoin hame, laukku NT Bagsin. Kengät Sievin - kelvolliset kävelyyn ja helppo vetäistä jalkaan, mutta niiden mukavuus on tuottanut pidemmän päälle suuren pettymyksen.:( Nimim. "Ongelmajalat". Olen täysin Eccon fani nykyisin.


Kävelyretkemme päättyi Toursin katedraalille, jossa on pimeän tullen aina lokakuuhun asti huikea valoshow.:) Tämä on itse kuvaamani video show:n alusta. Kokonaisuus kesti puolisen tuntia, ja sitä pääsi seuraamaan ilmaiseksi.

"Inspiroitukaamme. Hengittäkäämme." Ranskassa on tapahtunut paljon viime kuukausien aikana. Graffitit liittyvät työlakien vastustamiseen. Ensin tämä seinäke oli kirjoitettu täyteen iskulauseita, mutta turistikauden käynnistyessä kaupunki maalautti sen peittoon. Näin luin paikallisuutisista. Heti seuraavana yönä seinäke oli jälleen koristeltu iskulauseilla.

Kesäkuun alussa Indre-et-Loiren alue kärsi myös pahoista tulvista, joskin Loire-joki on Toursissa pengerretty niin hyvin, ettei vesi siellä noussut lähellekään katutasoa. Muualla tulvan aiheuttamat tuhot oli jo saatu korjattua, ainakin kaikki tiet ajokuntoon, kuten eräs bussikuski vahvisti.

Kansallispäivänä 14.7. lähdimme juhlimaan ranskalaisten kanssa. Kaupungin järjestämän tapahtuman pukukoodi oli trikolori, eli punaista, valkoista ja sinistä. Osallistuin myös kokardi-pajaan.:D Siellä askarreltiin paperista ja nauhasta vapaamuotoinen vallankumoustunnus. Kiinnitin omani paitaan, kuten näkyy. Tapahtumatorilla menimme mukaan tanssimaan perinteisiä iskelmiä ja lattareita.:) Tässä kuvassa sen sijaan odottelen jo ilotulitusta joen rannalla.

Kuulimme Nizzan tapahtumista vasta seuraavana aamuna, kun soitin vanhemmilleni. Tulimme takaisin asunnolle yöllä niin myöhään ja väsyneenä, että kävimme vain heti nukkumaan. Ranska on silti iso maa, ja suurimman osan kolmesta viikosta terrorismin uhka ei näkynyt Toursissa tai lähistöllä mitenkään. Katsoimme kyllä telkkarista mm. Saint-Etienne-de-Vouvrayn iskua koskevia uutisia. On edelleen paljon todennäköisempää jäädä auton alle kuin joutua terroristien uhriksi.

Ranskassa kuitenkin jatkuu poikkeustila ainakin vielä puoli vuotta, ja erikoisjoukot partioivat kaikissa vähänkään suuremmissa tilaisuuksissa sekä suosituissa turistikohteissa. Telkkarissa muistuttivat, että jos todella haluaa tukea ranskalaisia tässä tilanteessa, kannattaa tulla turistina maahan ja ostaa ranskalaisia tuotteita. Toursin seudulla turisteista tykätään ja halutaan pitää huolta, että ulkomaalaiset viihtyvät. Aika moni puhuu nykyään ainakin vähän englantia. Itse tosin käytän reissut kielikylpynä parantaakseni ranskan taitoa.


Kuvaamani videopätkä kansallispäivän ilotulituksesta.:) Suomessakin saisi itsenäisyyspäivänä olla yhtä hauska tunnelma, eikä niin vakava ja harras. Vaikka tietty joulukuussa on ikävämmät ilmat kuin heinäkuussa.

Ranskalaisesta elämänilosta puheen ollen ovat hulluina värittämiseen ja mekin nyt innostuimme hankkimaan ensimmäiset värityskirjat.:) Blois'n linnan museokaupasta - renessanssi-kirja on minun, keskiaika Jussin. Renessanssi-kirjassa pääsen värittämään samoja seinä- ja kattomaalauksia mitä näimme linnassa!:D Sekä erinäisiä arkistosta löytyneitä piirroksia. Blois'ta ja värittämisestä lisää myöhemmin toisessa postauksessa.

Ruoka on Ranskassa aivan oman matkansa arvoinen juttu.:) Tässä kuvassa on paikallisen marketin ja leipomon tuotteita: lihatiskin rilletteä, joka toimii patongin välissä (tyypillinen lounas "sandwich", mitä myydään myös valmiina). Tosin opimme matkan aikana, että leipomolla ja leipomolla on eroa! Tämä patonki on "teollisen" oloinen, vaikka ihan hyvä verrattuna marketin myymään. Silti todella hyvät leipomot tekevät taivaallisen makuista leipää, kuten saimme todeta. Toisaalta vaikka lähileipomon patongissa oli moittimista, croissantit maistuivat erinomaisilta.:) Erään toisen leipomon croissantit eivät niinkään, vaan jäivät samalle tasolle tyypillisen suomalaisen kahvila-croissantin kanssa.

Samoin lihaa kannattaa ostaa lihakaupasta. Tosin Airbnb-emäntämme tiesi, että tämän kyseisen marketin omistaja on entinen lihakauppias, ja siksi lihatiskiä saattoi suositella. Totta, rillette oli hyvää.:) Viinikauppa on myös ehdoton paikka, jos haluaa parempaa viiniä. Myyjältä sai suosituksen kuten Alkossa, kun kerroin, mitä meillä oli ruokana eräänä toisena iltana. Tämä clairet on kuitenkin markettitavaraa, aivan kelvollista juotavaa, jota oli ehdottomasti pakko maistaa siksi, että se on tyypiltään jonkinlaista vaaleaa punkkua, ei kuitenkaan roséta. En tiedä, miten sitä täsmälleen pitäisi kuvailla, mutta clairet oli menneinä vuosisatoina suosittua, kuten käy ilmi biisistä "Quand je bois du vin clairet".

Paikallislehti mainosti Richelieun (kaupungin) "viitta ja miekka" -festivaalia, jolle meidän tietenkin täytyi päästä.:) Siitä enemmän toisessa postauksessa.

Myös marketeissa myytävistä perinneruuista mässäilimme boudin blancilla (valkoisella makkaralla) viime vuonna Troyes'ssa. Tänä vuonna testasimme kertaalleen boudin noirin, verimakkaran, vaikka suoraan sanottuna siinä kategoriassa tamperelainen musta makkara vie voiton. Tässä kuvassa on sen sijaan siivutettu andouille, jota oli pakko maistaa, koska Rabelais on kirjoittanut näistä "sisälmysmakkaroista".:D

Paikalliset halusivat aina tiedustella, joko olimme maistaneet rilletteä, rilloneita ja muita paikallisia herkkuja. Kukaan ei kysynyt andouillesta. Ehkä tämän olisi pitänyt herättää huolta, mutta olemme karaistuneita suomalaisia, jotka eivät hätkähdä verestä ja suolenpätkistä.:) Andouille on nimenomaan sitä jälkimmäistä. En tiennyt, mistä se on tehty, kun ensimmäisen kerran maistoin. Maku on tosiaan aika omalaatuinen, mutta siihen tottuu.

Richelieun reissusta sen verran, että löysimme torin laidalta kaksi ravintolaa, molemmat brasserieta, ja menimme siihen, jossa istui enemmän väkeä. Salissa oli jokseenkin "Esson baarin" tunnelma, vähän fiinimpi vain. Tarkoittaa tyylikkäämpiä kalusteita. Telkkarissa pyöri hevosurheilua, joka käytännössä tarkoittaa raveja, laukkakisoja sekä pooloa. Niistä ilmeisesti pystyy kaikista lyömään vetoa (veikkauskuponkeja oli yksi seinä täynnä). Taustalla soi iskelmämusiikki, mm. Toto Cutugnon L'italiano. En yhtään ihmettele, että ranskalaiset tykkäävät Paasilinnasta.;)

Brasserie Richelieun (kardinaalin mukaan nimetty ravintola kardinaalin omassa kaupungissa) lounaslistalta löytyi muistaakseni tasan kaksi vaihtoehtoa, molemmat salaatteja. Pyysin jättämään omastani kananmunan ja majoneesin pois, koska olen allerginen. Asia järjestyi. Kopioimme salaatin myöhemmin omaan käyttöön, ja tässä kuvassa tulos.:)

Helppo ja ruokaisa salaatti:
salaattia, 1 kerä (tai 1-2 ruukkua)
tomaattia, 2 kpl (tai koosta riippuen)
säilykemaissia, 1 purkki
kinkkua tms. noin 200 - 300 g
(keitettyä kananmunaa)
balsamiviinietikkaa

Voidaan tarjoilla sipsien kanssa, kuten Brasserie Richelieussa tehtiin.:) Eli siellä annokseen kuului vielä perussipsejä.

Tours on erinomainen keskuspaikka lähteä päiväretkille, koska sieltä pääsee moneen suuntaan paikallisjunilla (SNCF:n junat, joiden lyhenne on TER) sekä busseilla (Fil Vert & SNCF:n TER-bussit, jotka korvaavat joitakin junalinjoja). Kävimme joissain paikoissa nyt toistamiseen, kuten Lochesissa, josta tämä kuva on. Toursin linja-autoasema on juna-aseman vieressä.

Seppälästä hankkimastani hellehatusta saa olla mitä mieltä vain.;) Se kuitenkin täytti tehtävänsä, eli naamani ei palanut kertaakaan. En ole aurinko-yhteensopiva. Kärähdän normaalisti kymmenessä minuutissa. Lochesissa hankin vain lievän lämpöhalvauksen, jonka jälkeen pidin koko loppumatkan parempaa huolta juomisesta.

Onneksi asunnollamme oli tuuletin, eikä lämpötila koskaan noussut 40 asteeseen, kuten viime kesänä kävi. Käsittääkseni Toursissa 36 astetta oli korkein reissumme aikana. Toisin kuin Suomessa, Ranskassa telkkarissa pyörivät hellevaroitukset ja ihmisiä opastetaan toimimaan oikein.

Langeaista puolestaan löytyi linnan ja superhyvän leipomon lisäksi näköalapaikka: "Parbleu, täällä on upeita puita!"

Täytyy vielä mainita, että aiemmin olemme retkeilleet linnoilla matkailutoimiston kautta varattavilla minibussiretkillä. Niissä on hyvää helppous ja se, että pääsee sinnekin, minne julkiset eivät ulotu, esim. Ussén linnaan en löytänyt ainuttakaan junaa tai bussia. Huonoa retkissä on hinta, joka ei sisällä linnojen pääsymaksuja, eli ne tulevat vielä päälle. Lisäksi aikaa on noin tunti per linna. Valmiissa retkessä on silti puolensa, ja hyvää englantia puhuvalta oppaalta saa lisätietoa monista kiinnostavista asioista.

Blois'n alueen linnoihin pääsee edullisemmin niitä kiertävällä paikallisbussilla. Käytimme sitä aiemmalla reissulla, jolloin kävimme Beauregardissa. Erittäin kiinnostava, pienehkö linna, jossa on kokoelma vanhoja muotokuvia oman aikansa historiallisista henkilöistä.:)

Linnoista omat suosikkini ovat: Langeais (kalustettuja huoneita & toimiva laskusilta), Loches (keskiaikainen kaupunki & Fulco Nerran - alkuperäisen Mustan Ritarin - keskustorni, vanha tyrmä & huone täynnä 1500-luvun vankilagraffiteja), Beauregard (idyllinen, pieni paikka & muotokuvat), Azay-le-Rideau (idyllinen, kalustettuja huoneita), Blois (huikeat koristelut lattiasta kattoon, kalustettuja huoneita & kuuluisa murhapaikka).

Parhaat leivät: Langeais, Loches. Toursissa on myös kaksi leipomoa, joita emäntämme piti kaupungin parhaina, ja epäilemättä sitä ovatkin.:)

Tämän pastan tulin kehittäneeksi eräänä iltana ihan muuten vaan, kun kävimme kaupassa.:) Siihen tulee:

tomaattia lohkottuna, 4 - 6 kpl
kesäkurpitsaa, 1 iso tai 2 pientä
sipulia, 1/2 tai 1 koosta riippuen
(valkosipulia)
kanaa / kalkkunaa / kinkkua
tuoretta basilikaa
suolaa
mustapippuria
öljyä

Lihat voi paistaa pannulla, paitsi kinkkua ei tarvitse.;) Kasvikset heitetään uunivuokaan, päälle kaadetaan auringonkukkaöljyä, mutta oliiviöljy voisi toimia hyvin myös. Lopuksi vielä suolaa ja mustapippuria. Basilika laitetaan tuoreena valmiin annoksen päälle, ei siis uuniin. Harkitsen kokeilla vielä jotain muuta yrttiä, koska mausta jäi puuttumaan jotain pientä. Valkosipuli korjaa tilannetta (se menee uuniin kasvisten kanssa), mutta sittenkin...

Pastan kaverina toimi erinomaisesti kuiva Saumurin kuohuviini.:) Eli yleisesti ottaen jokin kuiva kuohari.

Kun sitten lopulta päädyimme kauppahalliin, hurahdin saman tien ruokauskoon.:D Kehitin reseptin, jossa on uunivuoassa 10-15 min haudutettuja:

vihreitä papuja, reilu kourallinen
pieni kesäkurpitsa, 1 kpl
pienehkö sipuli, 1 kpl
muutama nokare voita
suolaa

Sekä kasvisten kaverina (lopuksi) muutaman minuuttia lämmitettyjä rilloneita, 200 g. Suomalaisittain todennäköisesti possun kylkiviipaleet paistettuna ja vähän maustettuna ajaisivat saman asian.

Kokonaisuuden kruunaa AITO Saint-Mauren vuohenjuusto. Jonka hankimme juustokaupasta (!) ja se maistuu todellakin aivan erilaiselta kuin myös meillä myytävä "teollinen" juusto. Sama pätee juustokaupan briehen verrattuna "teolliseen" Presidenttiin ja vastaaviin. Jos haluaa jotain todella hyvää, Ranskassa kannattaa suunnata erikoiskauppaan. En tiedä saako Suomesta näitä parhaita juustoja, mutta katsotaan... Onhan meilläkin kauppahalleja. Tämä ei muuten tarkoita, ettenkö osaisi arvostaa aitoa suomalaista juustoa, mutta se vain ei istu tähän reseptiin.

Valitettavasti erikoiskaupan erinomaisuus pätee myös vihanneksiin, koska testasimme saman reseptin marketin tuotteilla, eikä se maistunut yhtä hyvältä.:( Tiedä sitten, mistä johtuu? Maaperästä, lannoitteista? Ostin torilta pari pienehköä sipulia, enkä muista koskaan saaneeni käsiini niin kipakoita ja maukkaita. Hallikaupan pavuissa oli myös selvästi enemmän makua kuin marketin.

Taustalla näkyy toisesta Toursin parhaaksi mainitusta leipomosta hankittua patonkia, joka oli 1. pienestä koostaan huolimatta raskas, eli täyttä leipää 2. käsintehdyn näköinen 3. väristä päätellen kiviuunissa paistettu.

Viininä oli roséta, noble joué on paikallista vanhaa tyyppiä. Ihan kelvollista, vaikka olen maistanut parempaakin.

Vielä sananen leivoksista.:) Tässä kuvassa on toisen Toursin parhaaksi mainitun leipomon kahvin makuisia religieuseja. Niistä päätellen kyseessä todella oli aivan ykkösluokan leipomo, koska olen ehtinyt kehittää kyseisten leivosten tuntemustani vuosien aikana.;) Onneksi voin syödä vähän kananmunaa, koska sitä näissä on.

Kuitenkin jos Ranskassa haluaa nimenomaan maistaa leivosten huippua, kannattaa etsiytyä pâtisseriehin eli sokerileipurin puotiin. Tavalliset leipomot, boulangerie, myyvät mm. religieuseja sekä éclaireja, mutta pâtisseriella on laaja valikoima ja osaamista juuri leivosten valmistamisessa. Sen sijaan boulangerie on croissantien ja kaikenlaisen leivän ostopaikka.

Tämä epikurolainen matkakertomus jatkuu myöhemmin.:)

Kaupunki vai maaseutu?

Mökkireissupostaus sai ajattelemaan, että pitäisi pohdiskella täälläkin tarkemmin suhdettani kaupunkiin ja maaseutuun.

Oletettavasti blogini vaikuttaa varsin urbaanilta, mikä pitää paikkansa. En ole koskaan asunut Turkua pienemmässä kaupungissa. Joitain sukulaisiani asuu maalla, ja suvussani on tai on ollut maanviljelijöitä, mutta en varsinaisesti koe, että juureni olisivat syvällä suomalaisessa mullassa. Tai miten asian haluaisikin ilmaista, koska suomalaisuus mielikuvana liittyy tähän myös.

Jos puhutaan suomalaisuudesta kaipuuna tiettyyn miljööseen, yleensä siihen kuuluu metsä, pelto ja järvi. Kaiketi minultakin se kaipuu löytyy, olenhan kasvanut helsinkiläisessä lähiössä metsän ja pellon tuntumassa - vain järvi puuttui, mutta keskustassa oli meren ranta. Tämän kuvan itse asiassa nappasin Espoossa.

Vaikka kuinka kuvittelisin menestyväni eräihmisenä, se ei silti pidä paikkaansa. En ole koskaan harrastanut retkeilyä, enkä edes oikeastaan yöpynyt luonnossa. Kroppani hylkii maaseutua astman ja monenlaisten allergioiden muodossa. Hyttysallergia on niistä rajoittavin, koska elämäni kävisi todella sietämättömäksi hyttysten keskellä. Tähän väliin täytyy huomauttaa, että ihmelääkkeitä ei ole olemassa. Jos antihistamiini tehoaisi täydellisesti kaikkiin allergioihin kaikissa tilanteissa, ei yksikään allergikko tarvitsisi mitään muuta.

Puhuttaessa kyykäärmeistä, sellaista otusta en ole koskaan edes nähnyt luonnossa, saatika joutunut purruksi. Pelkään käärmeitä fobiaksi asti. Purema voisi tietysti olla kohtalokas, koska olen taipuvainen allergioihin, mm. ampiaisia kartan allergian vuoksi (ovat pistäneet muutaman kerran, joten asia todettu). Kuitenkaan en pysty koskettamaan edes harmitonta, pientä viljakäärmettä, ja valokuvatkin tekevät pahaa.
Astman vuoksi puolestaan en pysty esim. heinätöihin. Ja miten ylipäänsä voisin kuvitella eläväni monien ihannoimassa omavaraistaloudessa, kun olen paitsi täysin riippuvainen lääkkeistä, myös kykenemätön hoitamaan viljelyksiä ja eläimiä? Multakin pölyää, siitepölyistä puhumattakaan, ja kaiken huipuksi ihoni on niin vaaleaa tyyppiä, ettei se kestä aurinkoa.

Kaupunki on myös pölyinen ympäristö, jossa saasteet huonontavat ilmanlaatua. Maaseudulla on täysin riippuvainen omasta autosta, kaupungissa pääsee liikkumaan helpommin, eikä tarvitse lähteä kauas ostoksille. Tapahtumiakin riittää. Silti sen mitä olen asunut kaukana luonnosta, kaipasin aina jonnekin metsään. Näkemään jotain muutakin kuin sen kivan, turvallisen puiston, jossa ei ole ainakaan käärmeitä.

Käsittääkseni maalta muuttaneet pelkäävät mm. metrotunneleita. Itsekin toki tiedostan ihmisten aiheuttaman uhan, mutta syntyperäisenä kaupunkilaisena liikun Pariisissakin kuin kala vedessä, kunhan olen ensin päässyt sinuiksi metrokartan kanssa. Pariisi on kiva kaupunki, ja vielä kivempaa sieltä on päästä pois. Kusenhajuinen ja ruuhkainen todellisuus tuntuu kyllä kotoisalta, mutta maalla on niin hyvä hengittää, eikä ihmisten läheisyys ahdista. Paitsi utelias tuijotus ja jatkuva tuttuihin naamoihin törmääminen.

Lähiö on mukava kompromissi asuinpaikkana. Siellä on luontoa, mutta pääsee myös pois kätevästi, palvelut löytyy, ja vaikka samoihin naamoihin törmää jatkuvasti, läsnä on tietty urbaanin miljöön henki. Kaiken tämän keskellä tuppaan aina valittamaan suuntaan tai toiseen: miksi on niin pitkä matka kaupungille, miksei täällä voi olla kunnollista metsää?

Kananmunattomat muffinssit

Vietimme koulussa pikkujouluja tekstiseminaarin yhteydessä. Mikä sen mukavampaa kuin nautiskella herkkuja sekä viiniä ja skumppaa samalla, kun puhutaan asiaa?:)

Olen viime vuosina erikoistunut kananmunattomaan leivontaan allergioistani johtuen. Muffinssi on helpompi kuin aiemmin suosimani kuivakakut, koska se pysyy paremmin kasassa. Näissä kuvissa näkyy kehitys yksinkertaisen paperivuoan vaihtumisesta paperivuokaan + muffinssipeltiin. Peltejä hankin Ikeasta kaksi kappaletta, minkä ansiosta pystyn tekemään sarjatyönä isomman erän.

Perheen insinööri repii hiuksiaan, kun minulle reseptiasiat ovat aina joustavia, jatkuvasti muuttuvia, ja mitat "ton verran".:p Pahoittelen, jos eksaktimmin leivontaan suhtautuvat lukijat joutuvat nyt saman tuskan eteen. Yritän antaa mittoja, joita ei pidä ottaa täsmällisinä, ellei niin halua - ei meidän esivanhemmillakaan ollut tarkkoja desimittoja tai keittiövaakaa.

EDIT: Koska juuri äskettäin valmistin yhdet kaura & mustikka -muffinssit, joihin unohdin laittaa kermaviilin, ja valmiit leivokset onnistuivat silti, maitotuotteen tai vastaavan käyttö ei ole välttämätöntä.:) Lisäsin auringonkukkaöljyä reseptiin vajaan puoli desiä enemmän, ja laitoin puolet kaurahiutaleita, puolet vehnäjauhoja.

*****

Olen muokannut reseptin Kodin Kuvalehden banaani-kanelimuffinien reseptistä.

Muffinsseja tulee noin 16 kpl Ikean vuokakoossa. Reseptiä voi muunnella vegaaniseksi, gluteenittomaksi, sekä erilaiset allergiat huomioiden.

150 g sulatettua voita TAI 1,5 dl auringonkukkaöljyä
2 dl kermaviiliä TAI vastaava määrä vegaanista kaurajugurttia tms. (ei välttämätöntä olla mitään)
2 dl sokeria TAI noin 1dl siirappia ja 1 dl hunajaa TAI enempi siirappia
1-2 banaania (ja 1 omena) TAI 1 pussi pakastemustikoita TAI 1 omena ja 1 porkkana raastettuna
4 dl vehnäjauhoja TAI 2-3 dl vehnäjauhoja ja 1-2 dl kaurahiutaleita TAI 4 dl perunajauhoja TAI 3 dl perunajauhoja ja 1 dl riisijauhoja
2 tl leivinjauhetta
(2-5 tl vaniliinisokeria, jos käytät normaalia sokeria / maun mukaan)
(1-2 tl kanelia, sopii omenoiden, porkkanan ja banaanin kanssa)

*****

Kuorrute:

Yläkuvan muffinsseissa käytin tummaa kahvia ja tomusokeria, josta tulee lievästi kahvin makuinen kuorrute. Sopii yhteen hunajan & siirapin kanssa.

Alemmassa kuvassa on myös muffinsseja, joissa on vain tomusokeria. Yksinkertaista ja talvisen näköistä.:)

Alimmassa kuvassa olen sekoittanut 2dl kuohukermasta tehtyä kermavaahtoa ja 2dl maustamatonta rahkaa (mikään ei estä käyttämästä maustettua) + sokeria ja vaniliinisokeria. Tämän olen pursottanut muffinssien päälle ja lisännyt banaania sekä puolitettuja viinirypäleitä.

Ohje:

Pieni omenat silpuksi tai raasta. Raasta porkkana, sulata mustikat. Heitä märät aineet sekaisin kulhoon. Toiseen kulhoon sekoita kuivat aineet (= jauhot ja leivinjauhe). Sekoita sen jälkeen koko hoito.

Kaada muffinssivuokiin, jotka olet sijoittanut pellin koloihin. Tai jos et omista peltiä, laita kaksi paperivuokaa päällekkäin. Yksinkertaiset vuoat leviävät uunissa.

Paista 200 asteessa keskitasolla n. 25 minuuttia, tai uunin tehojen mukaan. Meidän uunissa 175 astetta ja n. 23 minuuttia.

Anna jäähtyä ennen kuorruttamista. Eikä kuorrutetta ole pakko laittaa. Itse säilytän muffinssit jääkaapissa alumiinifolioon käärittynä (ts. pohjustan pahvisen viilipurkkilootan ja peitän sen), jotta ne pysyisivät mehukkaina. Kermapäällysteiset tosin säilytin kakkukuvun suojissa.

Huom 1: En ole käyttänyt vaniliinisokeria hunajan ja siirapin kaverina, koska niistä tulee itsessään melko voimakas sivumaku, enkä usko, että vaniliinisokeri toimisi. Samoin kaneli tuntuu ajatuksena, ettei ehkä toimi mustikoiden kanssa. Mutta nämä ovat vapaasti kokeiltavissa.:) Käytä mitä mausteita haluat, tai ole käyttämättä mitään.

Huom 2: Sama taikina toimii myös piirakkavuokaan kaadettuna.:D Eli voit yksinkertaisemmin väsätä tällä reseptillä piirakan, jos et omista muffinssitarpeita tai halua / jaksa nähdä vaivaa.

Millaista on minun erityisherkkyyteni ja aistiherkkyyteni?

Luin netistä tämän kirjoituksen, jossa tosin puhutaan hämäävästi erityisherkkyydestä samana asiana kuin aistiherkkyys. Aistiherkkyyttä on muillakin neurologisesti poikkeavilla, kuten autisteilla. Kuitenkin nimenomaan kysymys aistiherkkyydestä jäi mietityttämään, koska käyn koulussa kurssia "sanoin kuvaamaton". Siellä pyritään etsimään keinoja kirjoittaa ruumiillisista kokemuksista, joita on vaikea määrittää sanallisesti. Viime viikolla käsittelimme kipua.

Olen valinnut tähän postaukseen kaksi valokuvaa, jotka mielestäni kuvaavat kokemustani siitä, miltä erityisherkkyys minusta tuntuu. Jokaisen kokemus on erilainen, vaikka on myös paljon yhteistä. Ja sitten merkittäviä eroja, kuten elämyshakuisuuteni. Koen myös olevani temperamentiltani suhteellisen reaktiivinen tapaus, eli tunteikas. Enkä kaihda sosiaalisia tilanteita, vaikka ne usein väsyttävät minua, mutta toisaalta saan mukavien ihmisten läsnäolosta myös paljon voimaa. Toisin sanoen en ole introvertti, vaikka en mitenkään äärimmäisen ekstroverttikään.

Julkisuudessa on esitelty erityisherkkiä useimmiten hengellisinä, herkästi itkeskelevinä naisina, jotka eivät oikein meinaa kestää mitään kauheita juttuja. Tämä pätee moniin, ei minuun.;) Pidän kauhuelokuvista ja -kirjallisuudesta. Clive Barkerin brutaalit verta & suolenpätkiä -maailmat uppoavat minuun täysillä. Katselen myös jonkin verran sotaelokuvia. Olen ateisti (mutta tunnen vetoa uuspakanuuteen) sekä vaikka liikutun välillä kyyneliin asti, en pidä itseäni varsinaisesti itkuherkkänä.
 

Riiteleminen hermostuttaa minua, koska se vie aikamoisille kierroksille, mutta en varsinaisesti sitä välttelekään. Toisin sanoen en flippaa, jos elämässä tulee eteen ikäviä tilanteita. Toki ne tuntuvat henkisesti raskailta, mutta elettyäni tämän verran tiedän, että ihmisen on mahdollista selvitä pahoistakin asioista. On mahdollista, että tähän positiivisuuteeni vaikuttaa nimenomaan elämyshakuisuus, koska kamalatkin tapahtumat ovat jollain tasolla kiinnostavia, ainakin jälkeenpäin. Pystyn kääntämään ikävät kokemukset myöhemmin "voitoksi" siinä mielessä, että ne olivat *kokemuksia*.

Kierroksilla käyminen on tärkeä käsite omassa elämässäni. Olen kokenut, mitä tapahtuu, kun stressi menee äärimmäisyyksiin, mutta arkipäiväisemmin yritän oppia hallitsemaan pyrkimystä uusiin ärsykkeisiin, rakkautttani moniin asioihin, ja suurta tarvetta levätä. Kun rakastan ja vihaan, tunteet todella tuntuvat joka solussa. Joskus stressaannun siitä, että elämässäni ei tapahdu mitään jännää, ja silloin esim. ostan jotain uutta, kuten viime keväänä vaaleanpunaisen hiuskoristekukan.:) Kirjamessujen jälkeen puolestaan olen sulkeutunut kotiini toistaiseksi (paitsi koulupäiviä). Tiedossa on jo jännää menoa, joten varaudun siihen lataamalla akkuja.

Tämä Kamalan luonnon sarjakuva julkaistiin Helsingin Sanomissa tänään 5.11.2015. Samaistun täysillä.;) Usein huomaan, että keskustelussa harhaudun selittämään ummet ja lammet. Tai en saa sanottua sitä, mitä ajattelin, koska puhun jostain muusta. Tässä postauksessa minun piti puhua nimenomaan aistiherkkyydestä, mutta eksyin selittämään osaa siitä, millaisena erityisherkkyyteni ja temperamenttipiirteeni näyttäytyvät

Kaikki aistihavainnotkaan eivät liity suoraan erityisherkkyyteen, vaan itse reagoin hajuvesiin ja tupakansavuun siksi, että olen astmaatikko, ja ne vaikuttavat keuhkojeni toimintaan. Kärsin aurallisesta migreenistä, ja voimakkaat valot sekä äänet aiheuttavat migreenikohtauksia. Saman tekee liian matalalle laskenut verensokeri, mistä syystä pyrin syömään heti herättyäni.

Kuitenkin olen jo lapsena kärsinyt valoista ja äänistä myös toisella tapaa, eli en siedä niitä nukkumaan mennessä. En siedä myöskään pesukoneen ääntä, ja imurointi tuottaa hankaluuksia koneen pitämän möykän takia. Pitäisi kokeilla korvatulppia, mutta koen hyvin häiritsevänä kaiken korviin tungettavan. Nappikuulokkeita en ole koskaan käyttänyt, enkä tule käyttämään. Muunlaisiakin kuulokkeita hyvin harvoin, koska en halua ääniä suoraan korviini. Useimmiten pyrin kaiuttimien suhteen istumaan siten, että kuulen äänet tasaisesti molemmilla korvilla. Vähintäänkin käännän päätäni ja asentoani.

Korvatulpista puheen ollen niissä on myös se haittapuoli, että ääniin muodostuu häiritsevä kaiku. Lentokoneessa käytän silikonisia tulppia paineenvaihtelun vuoksi, ja niiden kanssa keskusteleminen on äärimmäisen rasittavaa.

Ja mitä melutasoon tulee, vieraat aina tuppaavat valittamaan siitä, että meillä TV on liian hiljaisella, ja kääntävät tietokoneen volyymit tuskalliselle tasolle. En voi moittia heitä, koska ihmiset ovat erilaisia, ja pidän vieraista.:) Pyrin siis tekemään mieliksi, vaikka se tuottaisi minulle hetkellistä epämukavuutta. Sekä pakenen huoneen toiseen päähän kuuntelemaan kaikki fantastiset musiikkipätkät Youtubesta.;) Open mic -tilaisuuksissa painajaiseni on runoilija, joka huutaa mikkiin yllättäen ilman, että pystyn varustautumaan. Jos näet minut sormet korvissa jossain tilaisuudessa se ei tarkoita, että vihaisin esitystä, vaan kuulen erinomaisesti ja nautin, mutta volyymi vain on liian tuskallinen.

Yksi vaikeasti selitettävä juttu on astianpesukoneen pesemät, puhtaat astiat. Niihin tuppaa muodostumaan hankaavaa kuivuutta. Tai kenties se johtuu omasta kuivasta ihostani? Olen nimittäin myös atoopikko. Joka tapauksessa vihaan tunnetta, joka välittyy sormien kautta ikään kuin kuuloaistimuksena, kun käsittelen tällaisia astioita. Astianpesukoneen tyhjentäminen on meidän taloudessamme siksi ns. miesten töitä.

Meille ei myöskään koskaan, ikinä, tule paperinarumattoa. Lainasimme sellaista yhteen aikaan. Sanotaan, että allergisella pitäisi olla paperinarumatto, koska se ei kerää pölyä. Ongelmana vain, että en siedä kävellä sen päällä paljain jaloin tai edes sukat jalassa. Paperiset nystermät painavat jalkapohjiin kammottavalla tavalla. Ei se suorastaan tuskallista ole, mutta tavattoman ärsyttävää, ja nostattaa agressioita. Sen sijaan soralla tai hiekkatiellä käveleminen paljain jaloin on nimenomaan tuskallista. Koko elämäni ajan minulle on sanottu, että jalat kyllä tottuvat, kunhan pari viikkoa kävelee. Eivät ole tottuneet, koska siitä kävelemisestä itsessään ei tule mitään. Ruoho tai asfaltti menettelevät kyllä, ja pehmeä rantahiekka.

Lapsena olen saanut kuulla "liian herkkähipiäinen" -huomautuksia myös siitä, etten pysty tiskaamaan astioita kuumassa vedessä. Onneksi nykyään on astianpesukone, ja käsitiskiveden voi antaa jäähtyä sopivaksi silloin harvoin, kun sitä tarvitsee.

Olen myös kipuherkkä. Se ei tarkoita, että napsisin särkylääkkeitä joka vaivaan, vaan harkitsen lääkettä vaativat tilanteet tarkkaan. Itse asiassa ne suhteellisen vahvat tulehduskipulääkkeet, mitä käytän, tekevät tokkuraisen olon. Kivun suhteen on vähän sama kuin neulakammossani - pystyn menemään verinäytteeseen rentona, koska pistohetkellä katson muualle. Veri itsessään ei pelota (sivumennen sanoen olen myös kokkaillut verilettuja). Kiitos progressiivisen rentoutuksen metodien olen ollut lähellä nukahtaa hammaslääkärin tuoliin juurihoidon aikana. Puudutuksen ansiosta en tuntenut kipua, ja pienet reiät voi yleensä paikata ilman puudutusta. Tuollaisista reissuista pitää toipua.;) Eli kyllä se kuitenkin ottaa henkiseltä puolelta veronsa.

Vähän samaa voisi sanoa kauhuharrastuksestani ja sotaelokuvista. Jos käyn liian paljon kierroksilla, en välttämättä pysty katsomaan niitä. Stimulaatio menisi sietämättömän puolelle. Siksi toisinaan kestän raskaampaa musiikkia, ja toisinaan en lainkaan. Konserteissa inhoan suunnattomasti sitä, jos ympärilläni rupatellaan samaan aikaan, koska huomioni jakautuu silloin keskustelun ja musiikin välillä, vaikka haluaisin nauttia nimenomaan musiikista. Siksi olen panostanut klassisen konsertteihin, koska niissä on tiukempi käyttäytymiskoodi (samoin elokuvissa inhoan pussien rapistelua ja muuta ylimääräistä hälinää, joten käytännössä käyn nykyään vain festivaaleilla ja näytännöissä, missä suurin osa yleisöstä on leffaharrastajia).

Musiikista puhuttaessa ensimmäisenä mieleeni tulee ihon sisällä käyvät "sähköaallot". Ne ovat laineilevan mallisia aistimuksia, jotka voivat tuntua miellyttäviltä tai pistäviltä, ärsyttäviltä. Sähköaaltojen esiintyminen liittyy elimistön valmiustilaan. Ja kenties vielä useammin tunnen äkillisiä "hyökkäyksiä", paikallisempia efektejä, kuten juuri äskettäin. En osaa sanoa, mitä täsmälleen ottaen ajattelin äsken, koska mielikuvat esiintyvät sekunnin murto-osassa, ja tuottavat fyysisiä reaktioita.

Edellä mainitusta syystä olen kärsinyt paniikkikohtauksista. Aiemmin saamani lääkityksen jälkeen ne ovat lähes jääneet pois, mutta edelleen olen kärsinyt voimakkaasta ahdistuksesta, kun romaanin taustatyönä opiskelin tietoa hevosten jäykkäkouristuksesta, ihmisten sydänkohtauksen oireista, ja teräaseiden aiheuttamista vammoista. Pystyn kuitenkin nykyään tunnistamaan paniikkioireet, suhtautumaan niihin hyväksyvästi ("vai että tällaista tänään") ja siten hallitsemaan tilannetta.

Olen muistaakseni jo aiemmin tilittänyt siitä, etten pysty kirjoittamaan "missä vain vaikka vartin verran". Kärsin matkapahoinvoinnista, joten minua on turha käskeä käyttämään bussimatkat hyödyksi. Enkä muutenkaan pysty keskittymään ihmisten joukossa, koska en pysty sulkemaan ympäriltäni kaikkea hälinää.

Juhani Mattila on kirjassaan Herkkyys ja sosiaaliset pelot sanonut, että herkkä ihminen menee "tilttiin", kun hänen täytyy seurata kaikkia monimutkaisia sosiaalisia kuvioita, mitä vaikkapa pikkujoulujen pöytäkeskusteluihin liittyy. Samoin raitiovaunupysäkillä keskellä vilkasta katua kääntyilen jatkuvasti ympäriinsä ja katselen kaikkea mahdollista. Hypermarketti on minulle kaoottinen paikka, josta en koskaan selviydy ulos alle tunnissa. Ihmisiä, valoja, värejä ja tavaraa on aivan liikaa, enkä löydä hyllypaikkoja. Huomaan jotain mielenkiintoista ja jään tarkastelemaan sitä. Onneksi nykyään pystyy ruokaakin tilaamaan netin kautta. Pienemmät kaupat eivät ahdista yhtä paljon.

Voin koordinoida tapahtumia ja toimia hyvin sosiaalisesti sekä joustavasti monimutkaisissa tilanteissa, mutta se vaatii tyystin omanlaisensa mielentilan, joka johtuu nimenomaan kierroksilla käymisestä, eli virittymisestä toimintaan. Olen alkanut oivaltaa monia hyötyjä, joita saan elämässäni etenkin siitä herkkäviritteisestä ristiriitaisuudesta, mitä erityisherkkyyden ja elämyshakuisuuden yhdistelmä tuottaa.

Ps. Jos katselen sinua silmiin keskustellessamme, en yritä tietoisesti flirttailla, vaan ainoastaan tarkkailen ilmeitäsi.;) Se on vaistonvaraista, luontaista. En siis pysty tietoisesti kytkemään sitä pois päältä, tai valitsemaan, milloin toimin sillä tavoin.

Lokakuun värejä

Näissä tunnelmissa kuukausi alkoi.:) Syynäsin tarkasti irtokarkkien valmistusaineet, ja todella pitkästä aikaa uskaltauduin kokeilemaan. En vieläkään tiedä, mikä karkeissa aiheuttaa allergiaa. Epäilen jotain väriainetta, joka todennäköisesti kuuluu punaisiin tai keltaisiin. Joka tapauksessa punaviini ja karkit on toimiva yhdistelmä.;)

Aloitin ykkösjaksossa kirjallisuustieteen opinnot, joita jatkan ensi vuonna. Peruskurssin tutkielman tein Pervot pidot -kirjan artikkeleiden pohjalta. Tarkastelin historiallista fiktiota queer-näkökulmasta. Lehti puolestaan kuului kirjoittajana kasvamisen kurssin harjoitustehtävään. Sen tuloksena tulin kirjoittaneeksi elämäni ensimmäisen pienten lasten sadun.:) Mukavaa päätyä tekemään jotain yllättävää.

Saman kurssin aikana yllätin itseni näpyttelemällä "minä ja Suomi" -jutusta fragmentaarista proosaa, jossa kaiken lisäksi käytin metatekstiä (eli kun kirjoittaja puhuttelee suoraan lukijaa). Normaalisti inhoan sitä, koska haluan uppoutua tekstin maailmaan. Taitaa olla niin, että tarina valitsee tavan, jolla se haluaa tulla kerrotuksi. Kirjoittaja voi vain nostaa kätensä pystyyn ja todeta, että tällaista tällä kertaa.

Lokakuussa tapahtui paljon. Tähän tilaan saatoin nilkkani, kun juoksin bussiin ehtiäkseni Suomen Kulttuurirahaston apurahainfoon. Tajusin vasta tänään juteltuani puhelimessa kirjoittavan ystäväni kanssa, miten paljon opettajamme meitä tsemppaa.:) Toki aineopiskelijat ovat kaikki hyvin motivoituneita ja tosissaan kirjoittamisen suhteen. Ja varmaan juuri siksi on niin ihanaa, että meitä kannustetaan osallistumaan ties minne.

Joka tapauksessa nilkka on jo kunnossa. Se vääntyi vain hieman, ja vuosien aikana olen oppinut "pintelöinnin" salat niin ihmisten kuin hevosten osalta.;) Toisin sanoen minulla on taipumus venäyttää nilkkani tai lyödä varpaani milloin minnekin. Idealsiteet ja teippi kulkevat mukana reissuissa. Mustelmista ei kannata kysyä, koska en yleensä muista, mistä olen niitä saanut. Kamalan Luonnon kettu on alter egoni.:D

Jalka paketoituna lähdin kaahottamaan (ajoissa on jostain syystä todella vaikeaa lähteä) Kiiski Open Mic -runoiltaan. Kävin lavalla lukemassa lyhyen setin. Tapahtuman loputtua jäimme Jussin kanssa istumaan vielä toiselle lasilliselle opiskelukavereideni kanssa. Nappasin tämän kuvan Elielinaukiolta. Yöllisessä tyhjyydessä on omanlaisensa tunnelma. Toisaalta tyhjyys ei lauantaisin kestä kuin hetken, kunnes seuraava känninen porukka hoippuu ohi.

Kuun lopuksi toisenlaisiin nesteisiin.;) Koulu lahjoitti meille ikiomat termosmukit.:D Tämä helpottaa asioita monissa tilanteissa, vaikka koulussa meillä aineopiskelijoilla onkin oma kahvikerho. Hankimme tummapaahtoiset kaffet ja valmistamme ne itse pressopannulla, jotta ei tarvitsisi turvautua pahaan automaattisumppiin.

Marraskuun alkuun on kuvasta enää muutama tunti.:) Tiedossa lukuhaasteen fiktiolukemista 30 sivua päivässä, sekä NaNoWriMon myötä kirjoittamista. Nämä istuvat täydellisesti yhteen sen kanssa, miten minun pitää opinnoissa ahkeroida. Siksi olenkin ilmoittanut osallistuvani ko. haasteisiin.;)

Lokakuussa olen kuunnellut repeatilla paitsi renessanssimusiikkia myös Thomas Ferseniä.:) Näissä fiiliksissä taustalla soi Thomas Fersenin Monsieur.

Kuokkalan museoraitilla

Lauantaina kävimme uurnanlaskutilaisuudessa ja tapaamassa sukulaisia. Matka kotiin taittui pienempiä reittejä siihen asti, että aloimme molemmat olla liian nälkäisiä ja siirryimme moottoritielle. Miksi matkustamisesta pitäisi tehdä nopea suoritus, kun siitäkin ajasta pystyy ottamaan paljon hupia irti? Jussi ajoi, joten sain leikkiä kameralla.:) Maalaistiet ovat kesäisin aina yhtä idyllisiä, nyt sattui vielä sadeilma.

Pysähdyimme Lempäälässä huoltoasemalle. Jussi tankkasi kahvia ja minä antihistamiinia. Mäkäräinen lienee ryöminyt farkkujen alle piittaamatta nilkkoihin suihkuttamastani hyttyskarkotteesta. Pakko myöntää, että kehoni on allerginen maaseudulle. Ei käy pölyt eikä pistiäiset tai muutkaan ötökät.

Huoltoasemalta lähtiessämme huomasimme kyltin, joka ohjasi Kuokkalan museoraitille. Tämä juuri on hitaan pikkuteiden kiertelyn parasta antia: satunnaiset löydöt. Museopuoli oli jo mennyt kiinni, mutta ajoimme raitin läpi tutkaillen taloja.

Vanhin bensapumppu, mitä olen koskaan nähnyt.:) Jussi kehotti kuvittelemaan 1920-luvun Fordin T-mallin tankkaamaan. Niinpä kuvittelen. Sen ajan Suomi tuntuu kovin vieraalta paikalta. Enkä nyt tarkoita elämää ennen tietokoneita tai kännyköitä, vaan yleistä asenneilmapiiriä.

Kun ihmiset kuvittelevat, millaista heidän elämänsä olisi ollut menneisyydessä, yleensä kaikki sijoittavat itsensä asemaan, jollainen oli mahdollista vain pienelle vähemmistölle rikkaita ja ylhäisiä. Jos selvittää omien isovanhempiensa taustoja, saa paljon realistisemman käsityksen siitä, mitä itsellä olisi ollut odotettavissa. Totta kai tämä pätee myös niihin, joiden isovanhemmat olivat varakkaita.

Ottaen huomioon terveystilanteeni, olisin menneinä aikoina varmaankin kuulunut niihin, jotka kuolivat nuorena. Todennäköisesti luku- ja kirjoitustaitoni olisi rajoittunut siihen, mitä kansakoulun alaluokilla opetettiin.

Se on omituinen ajatus, koska nykyisellään tunnen ymmärtäväni paremmin viidensadan vuoden takaisia, ulkomaalaisia, aatelisia, älykkömiehiä. Miltä tuntuisi, jos en tietäisi kirjallisuudesta juuri mitään? Erityisen vaikeaa on päästä sisälle menneen ajan lukutaidottoman kansan ajatusmaailmaan - olen kyllä yrittänyt. Paljon helpompaa kirjoittaa yläluokkaisia hahmoja.:p Heidän ajatuksistaan on ylipäänsä jäänyt itse tuotettuja tekstilähteitä, joten kuva muodostuu sitäkin kautta monipuolisemmaksi.

Toinen mielenkiintoinen kysymys on ominaisuuksien periytyminen suvussa. Valtaosa omista sukulaisistani harrastaa jotain taiteellista enemmän tai vähemmän vakavasti, vaikka ovat lähteneet "oikeisiin töihin" ja menestyneet alallaan. Kuvataidetta, musiikkia, posliininmaalausta. En ole ainut, jolta löytyy myös kirjallisia kykyjä. Jos mennään muutama polvi taaksepäin, suvussa on käsityöläisiä ja tilallisia, sekä pienen että suuremman maatilan omistajia.

Tällä hetkellä keskustellaan kulttuurin asemasta ja mitä arvoa sillä on yhteiskunnassa, vai onko mitään? Onko kulttuuri ylellisyyttä? Ihminen ei tarvitse kirjoja tai taidetta elääkseen, siitä huolimatta meillä on kansantaruja sekä luolamaalauksia. Jostain syystä ihmiskunta on kivikaudella katsonut hyväksi alkaa elättää porukkaa, joka ei yhtä täyspainoisesti osallistu "oikeisiin töihin", vaan omistaa vähintäänkin osan ajastaan aineettomille asioille.

Maatalouden myötä yhteiskunta pystyi eriytymään voimakkaammin siten, ettei kaikkien enää tarvinnut tehdä kaikkea. Koska ruokaa saatiin helpommin, toisista tuli filosofeja, käsityöläisiä, jne. On huomattava, että taiteilijat nähtiin käsityöläisinä. Sivumennen sanoen ei ihmiskunta tarvitse koristekaiverruksiakaan, eikä arkkitehdeilla oikeastaan ole virkaa, koska jokainen pystyy kyhäämään itselleen oman kivikautisen mökin.

Luonnollisesti ilman arkeologeja emme tietäisi mitään kivikaudesta tai siitä, että silloin osattiin jo rakentaa taloja. Ilman "hyödyttömiä vetelyksiä" meillä ei olisi historiakäsitystä samalla lailla kuin nykyään, eikä edes käsitystä siitä, että on olemassa maa nimeltä Suomi, tai missä sen rajat kulkevat. Ilman pappeja - abstrakti eli hyödytön ammatti sekin - meillä ei olisi myöskään järjestäytynyttä uskontoa.

Todellisuudessa jos nyt lopettaisimme kulttuuripalvelut ja opintotuen, pääsisimme vintage-yhteiskuntaan. Hyvätuloiset jatkaisivat kulttuuriharrastuksia ja korkea-asteen opiskelua. Muiden elämä jäisi kodin, perheen ja pubin varaan. Kaiketi harrastettaisiin kävelyä ja muita edullisia urheilulajeja. Arki ei lopultakaan kovin suuresti muuttuisi siitä, mitä se monille nykyään on. Erot vain jyrkentyisivät huomattavasti, ja rajojen ylittämisestä tulisi vaikeaa.

Sinänsä hullua, koska työläiset aikoinaan itse halusivat sivistystä. Syntyi työväentaloja, teatteritoimintaa, kirjastolaitos, kansanopistot, työväenopistot, yms. Tietenkään mitään niistä ei tarvita elämiseen. Eihän välttämättä tarvitse edes osata lukea ja kirjoittaa, ilmankin pärjää, kuten ihmiskunnan historia on osoittanut.

En osaa vastata siihen, onko kulttuuri välttämätöntä. Minulle se henkilökohtaisesti on, joten lasken itseni jääviksi lausumaan mitään ehdotonta. Tuskin tähän kysymykseen on olemassa mitään täydellisen oikeaa, yksiselitteistä vastausta. Haluatko sinä, arvon lukija, tietää maailmasta enemmänkin kuin oman kylän asiat? Ps. Mitä ne opettajat opettaa, jos ei ole tutkijoita ensin selvittämässä todellisuuden luonnetta?

Hylätyissä taloissa on jotain vastustamattoman viehättävää.:)

Olipa kerran Suomi, jossa Sääksmäen siltaa pidettiin matkailunähtävyytenä. Tai ainakin sellaisena kohteena, että sen ylittämistä oikein odotettiin auton takapenkillä (ilman turvavöitä).:)

Blogin pääjehu(t) esittäytyy

Tervetuloa uusvanhan, siloisenkarhean blogini äärelle! Olen viettänyt netissä aikaa vuodesta 1996 alkaen, tehnyt nettisivuja sekä blogannut satunnaista löpinää elämästäni ja viimeksi postaillut luovia projektejani Luovaan Luolaan. Yhteistyö Jussin kanssa jatkuu toki edelleen, mutta blogistaniassa uudet haasteet houkuttelee.:)

Paperinmakuisia mustetahroja lupaa toteuttaa luovaa lifestylea. Ulkoasu on omaa käsialaani: taustaksi skannasin kahvilla värjätyn paperin, otsikon valokuvan näppäsin Chinonissa, Ranskassa, vuonna 2013.

Opiskelen päätoimisesti kirjoittamista kansanopistossa. Ensimmäinen vuosi on nyt onnellisesti takana ja kirjoittamisen perusopintojen kokonaisarvosana koossa. Vuoden kohokohtiin kuului opintomatka Oxfordiin, Englantiin, ja tämä peiliselfie syntyi Ashmolean-museon toilettihopeita* tarkastellessa.

* Wanhan ajan ylimystön kaunistautumisvälineistöä. Veikkaan, että monelle modernillekin muotibloggarille menettelisi muovisten meikkipurkkien korvikkeeksi.

Oma kuontaloni on vaihtelun vuoksi / rahapulassa / koska ei ikinä tunnu olevan aikaa varata kampaajakäyntiä saanut kasvaa pitkäksi. Oikeastaan kampaajalla käyminen on aina tuntunut ahdistavalta. En ensinnäkään tiedä, mistä pitäisi puhua. Toisekseen aika harva kampaaja on samalla aaltopituudella hiusteni pituudesta: ettei sillä ole niin väliä, kasvava luonnonvara, jne. Pitkään pidin vaihtelevan mittaista siiliä. Hiukseni ovat sellaista paksua ja liukaspintaista laatua, että lyhyinä ne nousevat pystyyn. Kun on rivot ajatukset, tukkakin seisoo päässä.

Sivumennen sanoen teinigoottimenneisyydessäni yritin värjätä hiukseni mustiksi. Käytin kestoväriä, joka pysyi yhden viikonlopun ajan. Ystävät lohduttivat, ettei kukaan oikeastaan edes huomaa, mutta minä tiedän. Tukkani ei ole luonnostaan musta, vaan tummanruskea. Traagista, jos yrittää parhaansa mukaan ryhtyä vampyyriksi.

Hiusasiat tulvivat mieleni syvistä syövereistä, kun sain vuonna 2014 tädiltäni matkaseuraksi Petteri-peikon. Se on reissannut ympäri maailmaa aikoinaan mm. matkaoppaana työskennelleen tätini kanssa monen vuosikymmenen ajan, ja pääsee nyt edelleen koluamaan uusia kulmia.:)

Ryhdyin heti Pariisissa käyttämään Petteriä selfieiden näppäilyyn.:D Sen kuontalo muistuttaa elävästi omaani etenkin sellaisina aamuina, kun olen nukahtanut hiukset märkinä. Toki Petteri esiintyy kuvissa edukseen aivan omana, peikkomaisena itsenään - mutta aina parempi, jos asioista löytyy useampia merkityksiä.

Tässä kuvassa Petteri poseeraa minun ja Jussin pariisilaisesta supermarketista ostamiemme herkkujen kanssa: kolmea lajia juustoa, hanhi- ja ankka-rilletteä, patonki, persikoita, hyvää kivennäisvettä, täyteläistä punaviiniä, arabica-kahvia, Jussin suklaaleivos ja oma piispanmunkin kaltainen leivokseni. Olen nimittäin allerginen suklaalle.

Kenties minusta sittenkin tuli vampyyri, koska ihoni on herkkä auringonvalolle, sekä olen allerginen nikkelille ja suklaalle.;) Jälkimmäiset korvatkoon hopean ja valkosipulin.

Allergioita minulta toki löytyy muitakin, ja niiden ansiosta olen oppinut arvostamaan hyvää, yksinkertaista ruokaa. Ranskalaiset lykkäävät rillette-säilykkeeseen vain suolaa ja pippuria (ja runsaasti kyseisen eläimen omaa rasvaa), mutta se maistuu todella erinomaiselta patongin ja viinin kanssa.

Tavattoman aurinkoista loppukevättä kaikille teille, jotka eksyitte blogiini!<3

Follow my blog with Bloglovin

Taustalla soi Indochine: J'ai demandé à la lune