Prinsessa - Fiktionistien haaste

Tämän viikon Fiktionistien haaste on nimeltään prinsessa. Kuva puolestaan on Chinonin linnasta, joka on keskiaikainen linnoitus kukkulalla keskellä Chinonin kaupunkia.

Prinsessa istui tornissaan ja silitteli paksua palmikkoa. Se kiertyi kahden metrin pituisena prinsessan jalkojen ympäri kuin blondi käärme. Aikamoinen työ siinä oli ollut letittämisessä! Ja ajatella, miten pitkään prinsessa oli joutunut hiuksiaan kasvattamaan! Kamarineito leikkeli kaikki haaroittuneet latvat, ettei palmikko näyttäisi pörröiseltä. Unelmien prinssi ei taatusti pitäisi pörröisestä pötköstä, prinsessa tuumaili, ja silitti palmikkoaan vähän lisää. Valitettavasti se oli vielä liian lyhyt, että prinssi olisi päässyt kiipeämään torniin, koska tornihuone sijaitsi yläkerrassa. Siihen ei kaksi metriä riittäisi. Prinssi oli kerran noussut hevosensa selkään ja yrittänyt hypätä siitä ylemmäs, mutta epäonnistui ja hevonen karkasi. Ehkä 40-vuotiaana prinsessan palmikko olisi riittävän pitkä.

Kouluaine: kesälomani (Fiktionistien haaste)

Fiktionistien uusimmassa haasteessa pitää kirjoittaa huono kouluaine aiheesta kesälomani, joten kuva joulukuun mökkireissulta Hauholle sopii hyvin.:)

Kesälomani meni hyvin. Se ei kylläkään kestänyt tarpeeksi, koska olisin halunnut sen kestävän pidempään. Meillä oli niin hauskaa mökillä, vaikka siellä oli paljon hyttysiä. Tosi paljon. Ja vesi järvessä oli aika kylmää, vaikka aurinko paistoi, ja siksi paloin rannalla ihan kauttaaltaan, kun olin liikaa auringossa. Nyt olen aika punanahkainen. Hakkasin kirveellä halkoja, että saatiin lämmintä tupaan. En onneksi hakannut jalkaani sillä kirveellä. Sitten olisin ollutkin punaisempi vielä, jos niin olisi käynyt. Hyttyset kävivät kimppuuni, kun hakkasin halkoja, mutta onneksi alkoi sataa ja tuulla niin ne lähtivät pois. Yksi kuusi kaatui ja murskasi meidän mökin kokonaan. Saatiin sitten paljon enemmän halkoja.

Juhannusyön taikaa

Huono raapale Fiktionistien aiheesta juhannusyön taikaa:

Se oli ja meni, taianomainen yö. Eikä siinä mitään, kun kierin sängyssäni heinäpatjalla, jonka olin kastellut kuin aamukasteen. Tyynyliinassani oli kuvattuna seitsemää sorttia kukkasia, ja painoin pääni pehmeälle pielukselle. Halusin nähdä unia oman kullan kuvia, mutta en nähnyt mitään. Mietin, että miksi? Menikö jokin taiassa pieleen? Kieriskelin aamuun asti kasteessani. Ehkä en sittenkään halunnut omaa kultaa? Pelkäsinkö sitoutumista? Halusin ehkä nähdä, mutta pelkäsin. Jos joku olisi vierelläni, kaikki olisi paremmin, mutta pääsisinkö naimisiin? Hääkellot soisivat ja kosisiko hän edes? Olisipa niin hauskaa pukeutua valkoiseen hääpukuun, mutta kun en ollut neitsyt enää. Vaikuttiko se, että en sitten nähnytkään unessa omaa kultaani?

Tekstikatkelma-haaste

Kuvasin maahan pudonneita terälehtiä koulun kevätjuhlapäivänä.:) Opintoni jatkuvat vielä kolmannen vuoden. Hommaa on ollut paljon, mutta nyt pääsin taas pitkästä aikaa palaamaan romaaniprojektin pariin, ja heti tunsin itseni onnelliseksi.:)

Osallistuin keväällä Maailman laita -kilpailuun, mutta sieltä ei ole kuulunut mitään, joten todennäköisesti en päässyt jatkoon. Toki kesäkuuta on vielä jäljellä... Joka tapauksessa hämmästelen, miten tyyni olo minulla on. Suorastaan seesteinen. Tiedän, mihin suuntaan haluan tekstiä viedä ja tiedän suurin piirtein, mitä se vaatii. Elän päivän kerrallaan ja yritän saada kaikki hommat tehtyä ajallaan. Pidän ajatuksesta, että ainakin näillä näkymin saan työstää romaania omassa tahdissani.

Haluan romaanista hyvän, ja varmaan siksi olen niin innostunut kirjoittamaan huonoja tekstejä.xD Tässä tulee seuraava huono raapale, Fiktionistien tekstikatkelma-haasteeseen:

"Noniin", Mikko sanoi, "tässäpä onkin hauska saari." "Miksi tuo hiekkakasa on saari?" Sami puuskahti. "Koska minä sanon niin!" "No hyvä on." Pojat pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että Mikko päätti kaikesta kuten aina. Tai ei ihan aina. Sami sai nytkin keksiä, millaisia asukkaita saarella asuu. "Siellä asuu hiekkakasoja", Sami kuulutti. "Miksi?" "No kun siellä on vain hiekkaa." "Eipäs ole! Ihan selvästi on matoja myös, nakin kokoisia. Ja ne syövät noita kakanvärisiä kirppuja." Vaikka ei hiekassa tietenkään oikeasti kirppuja ollut, koska kaikki tapahtui poikien mielikuvituksessa. Tarhassa he joskus saivat täitä, muttei kirppuja koskaan. Sitten tulikin jo aika, että äiti huusi pojat nukkumaan.

Dryinadi

Helvi Hyvärisen veistos Jänö pisti silmääni luokkaretkellä Porvoon Taidetehtaalla, koska ensinäkemältä se muistutti Huittisten hirvenpäätä. En tiedä, onko mielikuva taiteilijan tarkoituksella hyödyntämä, mutta pidän tällaisesta ajallisesta kerrostuneisuudesta.

Taidetehdas ja Porvoon vanhakaupunki jättivät hyvän mielen, vaikka toisaalta onnistuin toilailemaan auton ratissa sen verran, että reissusta iso osa meni jotenkin epätodellisissa tunnelmissa. Ei mitään vakavampaa onneksi. Muutenkin olen mokaillut viime aikoina, kun alla on n. kahden tunnin yöunet. En sentään ajaessa, vaan muuten. Harmittaa ja kaduttaa vietävästi.:(

Yksi koulukaverikin jo ihmetteli, miten pysyn aina tolpillani, vaikka en ole nukkunut? Totesin, että käyn ylikierroksilla. Tiedostan, että pitäisi pyrkiä harrastamaan terveempiä elämäntapoja, mutta käytännössä on vain liikaa kaikkea. Ja sen lisäksi elämyshakuinen puoleni tuntuu jossain määrin teettävän holtittomuutta. En tiedä, paraneeko tilanne, kun taas pääsen kiinni fiktion kirjoittamiseen? Teoriani mukaan eri puolten pitäisi olla tasapainossa.

Pitänee harjoittaa positiivista ajattelua Oglafin tapaan.;)

Ja sitten tämän viikon Fiktionistien haasteraapaleeni aiheesta "dryinadi":

"Mikä dryinadi oikein on?" minä kysyin korahtelevalla äänellä, joka johtui siitä, että olin tukehtua savuun. Otus, joka ilmeisesti oli dryinadi, tuotti sitä savua mustista, laajoista, ontoista, syvistä sieraimistaan. Se hönkäili minuun päin, enkä voinut kuin ihmetellä, mikä ihme se oikein oli. Vähän kuin lohikäärmeen kaltainen, mutta ei sittenkään. Koppurapintainen ja ruma kuin roikale! Katselin dryinadin keltaisena kimalteleviin silmiin, joiden ripset räpsyivät tavalla, joka enteili hyökkäystä. En jäänyt pidemmäksi aikaa paikalle, vaan päätin marssia pois. Onneksi minulla oli seitsemän peninkulman saappaat. Niillä ennätti aika kauas ennen kuin dryinadi päätti iskeä. Oikein värisytti ajatella, miten julmilta sen lumivalkoiset torahampaat olivatkaan näyttäneet!

Fiktionistien kuvahaaste

Kävimme keväällä ohimennen Turussa Aboa Vetuksessa, joka on yksi kaikkien aikojen suosikkimuseoitani.:) Siellä täytyy aina pistäytyä, vaikka olen käynyt jo monta kertaa. Vahatauluilla oli hauskaa leikkiä keskiajan koululaista. Taisin yrittää kirjoittaa "hankala".xD Sitä kirjasinmallin imitoiminen styluksella todella on. Keskiajan kirjoittamisesta puheen ollen Youtubessa on hauska opetusvideo kirjoja tehneistä munkeista.

Postaukseni varsinainen aihe on kuitenkin Fiktionistien uusin haaste, joka on aivan eri kuva kuin tämä. Huono raapaleeni näyttää tällä viikolla varsin eeppiseltä:

Matka kulki kohti pohjoista. Meidän piti mennä pelastamaan prinsessa ja ensin ylittää silta, jonka alla peikko asui. Mutta auto hyytyi kesken kaiken, koska bensa pääsi loppumaan. Sitten istuimme sillan pieleen kahdelle kivelle, jotka siinä olivat sopivasti kuin jonkin jumalan sormi olisi osoittanut kohtaloksemme, että juuri sinä päivänä istuisimme kivelle, kun autosta oli bensa loppunut kesken matkan. Puut humisivat ympärillä ja vesi liplatteli. Yhtäkkiä peikko hyppäsi pensaan takaa ja ryhtyi puremaan meitä vuorotellen. Vedin miekkani ja löin siltä pään poikki. Suunnittelin peikon päästä karvanopan automme koristeeksi, mutta se oli liian iso, eikä minulla ollut sopivaa narua. Autoliiton tiepalvelu pelasti meidät lopulta.

Taustalla soi muun muassa Eluveitien versiointi laulusta Inis Mona:

Huono raapale: eläinsatu

Tulin perustaneeksi uuden huonojen tarinoiden / runojen haasteblogin nimeltään Fiktionistit.:) Ensimmäinen haaste on eläinsatu, ja tässä tarkoituksellisen huono raapaleeni:

"Minä menen ja sanon hauks", sanoi kala, mutta se ei ollut hauki vaan kuha, ja siksi luonnehäiriöinen, että se luuli olevansa hauki, koska oli kala, mutta olikin kuha.

Tuli aamu ja luonnehäiriöinen kuha heräsi, sitten se hyppäsi järvestä maalle ja tapasi tappajatalitintin, joka juuri tappoi punatulkkuja, peipposia, västäräkin ja räkättirastas räksätti.

Kuivalla maalla kuha hengitti kuin kala, kun sellainen joutuu kuivalle maalle kiduksineen kaikkineen. Niin että ei siitä sitten mitään tullut.

Mutta järvellä asui myös sorsa. Rantaniitylle joku idiootti oli istuttanut kannabista eli ruohoa, ja koska sorsat tykkäävät syödä ruohoa, ja seuraan liittyi vielä lammaslauma, meno äityi vallan kauheaksi.

Pakkanen (haastepostaus)

Punaliitu inspiroi toteuttamaan "kalliomaalauksen", ja Runotorstain haaste nimeltä pakkanen puolestaan antoi aihetta editoida marraskuun synnyttämän runoaihion.

Eikö kukaan näe, että se hengittää?

Kalman haju pieluksissa todistaa,

ettei multa peittänyt mitään lopullista.

Lopullinen tapahtui sen hetken jälkeen,
jolloin painoin nenäni korvan juureen

ja tunsin, miltä elämä tuoksui.

Sataa lunta,
kylmä virtaa onteloihin
ja sieraimiani pistelee.

Pakkanen jäätää silmät lasiksi.

Kuusi (haastepostaus)

Sain kesällä posliininmaalausta pitkään harjoittaneelta sukulaiselta vinkin, että nykyään on hajuttomia tärpättejä. Viimein muutama päivä sitten tajusin etsiä netistä hajutonta fiksatiivia. Löysin SpectraFixin, joka on 1800-luvun reseptin mukaan valmistettu kaseiinista ja alkoholista.:D Vaikka se maksaa tuplasti normaalin fiksatiivin verran, oli pakko tilata.

En ole vuosikausiin voinut harrastaa hiilipiirroksia, koska astman takia on todella hankalaa käsitellä mitään liottimia. Ennätin jo harkita kunnollisen kaasunaamarin hankkimista, mutta sittenkin piirrokset täytyisi säilyttää ulkona niin pitkään, että haitalliset aineet haihtuvat. Nyt pääsin kokeilemaan myrkytöntä fiksatiivia käytännössä, eikä se ole täydellistä astman kannalta, mutta riittävän hyvää.:) Piirrokset se kyllä kiinnittää, kuten lupaa, siinä ei mitään moittimista. Ja jos voin työskennellä parvekkeella vaikka lasitukset kiinni, eikä tarvitse mennä pihalle asti, se riittää.

Eipä tämä mikään maailman tähdellisin projekti tai rahantuhlauskohde ole, mutta nautin siitä, miten hiilellä saa aikaan sävyiltään monipuolista ja utuista jälkeä. Tässä olen käyttänyt lisäksi liitua. Hiiliä ja normaaleja taululiituja löytyy varastostani vanhastaan. Olen todellakin harrastelija, enkä pyri tekemään kuvataidetta kuin omaksi huvikseni. Pitkien pohdintojen jälkeen se tuntuu mahdolliselta.:) Voin hyväksyä oman vajavaisuuteni ilman, että tuntisin painetta päästä pidemmälle.

Tähän työhön sain inspiraation ensinnäkin Luovan Lauantain haasteesta nimeltä kuusi, toisekseen mökkireissumme kokemuksista. Enemmän kuin mikään yksityiskohtaisen tarkka, realistinen piirros, tämän on tarkoitus olla ekspressiivinen tunnelmakuva. Itselleni tällaisesta maisemasta tulee mieleen suomalainen kansantarina "Kuu paistaa, kuollut ajaa".

Innostuin lisäksi kokeilemaan tekstitaidetta, word artia, ensin käsinkirjoitettuna ATC-kortiksi leikkaamaani paperinpalaan, sitten tietokoneelle. Mallinsin käytännössä saman kortin kuvankäsittelyohjelmaan, koska ko. ATC on vasta aihio.

Tämä on käytännössä samasta aiheesta toteutettu. Ensimmäinen yritelmäni.:) Tietokoneella tällainen on paljon helpompi kuin käsin, koska käsin pitää tehdä kaikki alusta asti uusiksi, jos jotain menee pieleen. Voi olla, että lopputulos on enemmän visuaalinen runo kuin tekstitaidetta, mutta se ei haittaa. Tykästyin aiemmin Mikael Bryggerin kokoelmaan Valikoima asteroideja, jossa on todella hienoja, visuaalisia runoja.

Marraskuu summa summarum

Koska diggailen XL-muotiblogeja, tiedot runonlausunta-asusta: jakku H&M vanhaa tuotantoa jostain kymmenen vuoden takaa, rintakoru HESYn kirppikseltä, villapaita Varustelekasta, kaulus on pitsinen irtokaulus Zizziltä, farkut KappAhlista. Ponnarin lenksuun pujottelin pienen huivin, joka jää kuvassa pään taakse piiloon.

Kuukausi on jälleen kulunut hämmästyttävän nopeaa vauhtia. Keskustelimme eilisen Kiiski open mic -illan jälkitunnelmissa aikatasoista, sekä erilaisten aikatasojen ja tekstien kokemisesta ja limittymisestä. Ihmissilmin kaikki näyttää kovin subjektiiviselta. Kuten se, miten jatkuva tekeminen, tekemättä jäämisen tuntu ja yleinen elämän mielekkyys vaikuttaa siihen, miten aika vilistää silmissä.

Toisin sanoen koko kuukausi on ollut osaltani tavattoman kiireinen, mutta hyvällä tavalla.:) Sellaisella, joka saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta. Mitä nyt hammassärkyjä ja muuta vastoinkäymistäkin on osunut tielle. Xena-koiraa ei enää ole. Kuusitoistavuotiaan hauvavanhuksen elimistö alkoi pettää, ja seisoin sen vierellä, kun eläinlääkäri antoi lopetuspistoksen. Surun keskellä lohdutti, että koira sai pitkän, hyvän elämän ja hyvän kuoleman.

Manskulla Onnibussin yläkerrassa matkalla Tampereelle.

Lukuhaasteelle kuten NaNoWriMolle kävi huonosti. Eli toisin sanoen epäonnistuin haasteissa. Alkuun homma toimi hyvin, mutta sitten lähdin seikkailemaan. Olipa seikkailu miten pieni ja turvallinen tahansa, aina se piristää. Toisin sanoen reissasin bussilla Oriveden opistolle luovan kirjoittamisen opetuksen seminaariin, jossa tapasin paljon ihania ihmisiä.:) Helena on kirjoittanut viikonlopusta blogiinsa.

Pietro ja Petteri osallistuvat dekadenssiini. "Pehmeä, kirpeä, Dionysoksen tuoksu / Kulta heijastuu syrahin pinnasta" kuten runoilin syksyllä 2014.

Marraskuussa avomikitin omaa runouttani paitsi Kiiskessä, myös Oriveden opiston illanvietossa.:) Kumpanakin kertana tulin lisäksi harrastaneeksi rappiotaiteilijan elämää valvomalla aamuyön tunneille viinipullon ja hyvän seuran kanssa. Kumpaankin harrastukseen alkaa jo kehittyä rutiinin tuomaa varmuutta.;>

Pariskuntaselfie Elielinaukiolla klo 3.15. Tuuli riepottelee, sade piiskaa, ja takapuolen alla on kylmä teräspenkki.

Seuraavaksi tarjoilen teille uusimman runoni. Open mic -tilaisuudet luovat positiivisen pakon kirjoittaa aina uutta materiaalia. Tämä sai ensiesityksensä Orivedellä ja toisen Kiiskessä. Ehkä joskus saan aikaiseksi koota runoni e-kirjaksi tänne blogiin. En välttämättä edes halua ryhtyä muokkaamaan niitä kuten proosatekstiä - saavat olla tekstuaalinen välipala, jonka kanssa on lupa pitää hauskaa. Kaikkeen ei aina tarvitse suhtautua niin tosissaan.:)

Olen jäänyt koukkuun sonettimuotoon, josta käytän riimittelyä ABBA ABBA CDE CDE. Jambinen pentametri on tavattoman hankala toteuttaa suomeksi, puhumattakaan siitä, etten edes hahmota sanojen painotuksia kovin hyvin. Havainnoin maailmaa enemmän visuaalisesti. Ja noudattaen omaa "hällä väliä" -manifestiani revittelen siten kuin hyvältä tuntuu.;) Mikään ei estä sotkemasta esim. proosarunoa ja perinteistä muotoa. Säkeenylitykset tässä ovat kuitenkin tahottomia, johtuvat vain ja ainoastaan fonttikoosta ja blogin tekstikentän leveydestä.

Rakkauteni on sitruunamakeinen, suolan sen päältä nuolen,

Kenties en koskaan taipunut kuin rantakoivu, halunnut pinkkiä hametta,

Aamulla sinä halusit vain appelsiinimehua, kahvia, ja kosketusta,

Kieleni kirvelsi tupakkasi tuhkanharmaasta, maistoin totuuden.

Runoihini valjastan ikiaikaisen, melankolisen soittimen!

Tarjosin viiniä ja paikan nuotiotulesta: niin paljon jäi kokematta,

Emme koskaan maanneet kalliolla kuin kaksi kyytä toisiinsa kietoutunutta.

En ehtinyt vetäytyä sisältäsi: suudelma päättyi kesken.

Puhalsit savua silmiini. Rakastan liikaa ihmisten seuraa,

Pelkään mitä sanot, kuljet ohi sanomatta mitään, ja epärationaalistun

Ajattelen rantakoivuja: hentovartiset kaipaavat apuasi tuulta vastaan.

Oi uhmakas muistini! Puren pinnan rikki, nuolen jälleen sitruunaa,

Olin kaikkea liikaa, muistan kaiken, minkä jätit sanomatta, haalistun

Enkä kuitenkaan saa tarpeekseni nuotiotuleni vanhasta soinnista. Uskallan.

Lukuhaaste 2015

Tässä on valikoima kirjoja, joihin olen ajatellut tarttua tämän syksyn lukuhaasteen nimissä.:) Toki homma on sikäli "huijausta", että nämä sattuvat myös olemaan koulukirjoja. Mutta koskas ylimääräinen kannustus ei olisi edistänyt opiskeluja?;)

Tuhti suomalaisten naisten kirjoittama historiallisen romaanin paketti sisältää teokset Raija Paanaselta, Milja Kaunistolta ja Anneli Kannolta. Kauniston trilogian ensimmäisen osan luin jo kesällä.

Koulun puolesta tarkoitukseni olisi perehtyä historialliseen romaaniin lajityyppinä. Tai oikeammin syventää ennestään hankkimaani tietämystä, koska olen tätä genreä harrastanut lapsesta saakka. Itse asiassa voisi sanoa, että oman romaanikäsikseni kaikkein ensimmäisen version kirjoitin 15-vuotiaana. Tosin se oli mitaltaan vain ylikasvanut ainekirjoitus, jota opettajani kärsivällisesti jaksoi odottaa, vaikka palautus kuten mitta venähti yli rajojen.

Olen viime aikoina selittänyt muutamaan kertaan, etten oikein osaa kirjoittaa novelleja, koska ideat tuppaavat paisumaan. Todellisuudessa olen jokusen "oikean" (eikä vain alustavan romaaniaihion) novellinkin kirjoittanut, mutta niissä hyödyntämäni ideat eivät koskaan herätä intohimoja. Kysyttäessä määrittelen siitä syystä itseni pitkän proosan kirjoittajaksi.

Jostain syystä (tai kenties aivan ilmeisestä, kun katsoo nimiä: Pyöveli, Kalmantanssi) nämä kirjat ja marraskuun puiden luiset, mustat oksat houkuttelevat taustalle Le Poème Harmoniquen version kappaleesta Quand je menai les chevaux boire. Löysin sanat englanniksi. Laulu kertoo ihmiselämän hauraudesta, miten se voi lakata kesken kaiken.

Uusia kirjallisia kirjanmerkkejä

Vuonna 2011 toteutin ensimmäisen vaiheen kirjallisista kirjanmerkeistä. Sittemmin niistä on muodostunut kätevä, pieni lahja kirjallisuutta arvostaville ihmisille. Käytän materiaalina vain sellaisia kirjoja, joita kukaan ei halua (en edes minä). Aiemmat merkkini ovat perustuneet siihen, miten kauniisti vanhat sivut kellastuvat. Tai joskus uudemmatkin, riippuen vissiin materiaalista.

Näissä kirjanmerkeissä päätin tutkailla sitä, miten pystyn työstämään sivuja, jotka eivät ole kellastuneet.:) Tosin olen jo aiemmin värjännyt kirjan sivuja tehdäkseni itselleni paperia korttiaskarteluun, eli sikäli tiesin hyvin, mihin ryhdyn.

Homma alkaa irti revittyjen sivujen värjäämisellä. Käytän siihen tavallisia, halpoja vesivärejä (peitevärejä), sekä laveeraustekniikkaa. Käytännössä en yhtä hienostuneesti kuin tuossa on selitetty, vaan lutraan paperin kosteaksi. Mieluiten teen sen laakeakarvaisella siveltimellä (tai pienellä maalipensselillä), mutta homma onnistuu myös tavallisella. Sen jälkeen lähden siveltimenvedoilla tuomaan väriä raita kerrallaan. Niitä voi sitten laajentaa ja levittää, ja tarpeen mukaan lisätä vettä.

Toinen tapa värjätä (= kellastaa) paperia olisi uittaa sitä kahvissa - tai kaataa kahvia päälle. Tuloksen näkee parhaiten tämän blogin pohjassa, joka on itse kahvilla värjäämäni paperi, tietokoneelle skannattuna. Tee käy värjäämiseen myös, mutta tuntuu tekevän vaaleampaa jälkeä.

Kun värjätty paperi on kuivunut, liimaan sen toiseen saman kirjan sivuun. En viitsinyt värjätä molempia, koska toinen kuitenkin jää sisäpuolelle lähes näkymättömiin. Sama tekniikka pätee, jos tekee merkkejä suoraan sivuista sellaisenaan.:) Liima kaiken lisäksi jäykistää paperia, joten valmiista merkistä tulee ohuen pahvin kaltaista.

Käytän Scotchin liimaa siksi, ettei se haise yhtä vahvasti kuin muun merkkiset (yleensä suosin kaksipuoleista teippiä, mutta tässä käytössä liima on ylivoimainen). Astmaatikkona taideharrastus tai askartelu on joskus vaikeaa.:(

Voi olla, että esim. leimasinmusteella läträten paperi värjäytyisi myös tosi kivan näköisesti, mutta liottimien käyttö on itselleni yleensä mahdotonta. Siksi en ole myöskään käsitellyt kirjanmerkkejä fiksatiivilla, mikä voisi parantaa peitevärin pysymistä. Se nimittäin tarttuu sormiin, jos merkkiä hankaa. Koekäytin merkkiä kirjan välissä, eivätkä sivut tahriintuneet.:) Joten värjäys pitäisi olla turvallinen siinä tarkoituksessa, mihin se on suunniteltu.

Liimattuani kaksi paperia yhteen, käänsin ne ja levitin liimaa takapuolen toiselle puoliskolle. Sen jälkeen taitoin paperit keskeltä ja litistin yhteen. (Siten valmiissa kirjanmerkissä on yhteensä neljä kerrosta paperia, liimaa välissä.)

Koko hoidon kuivuttua siistin reunasta saksilla sivun kirjasta irti repimisestä jääneet "hapsut" pois. Joku pedantimpi voisi tietty käyttää vaikka askarteluveistä ja metalliviivotinta irrottaakseen sivut kirjasta siistimmin.

Leimasin kirjanmerkit käyttäen Katzelkraftista hankkimaani leimasinta. Leimailu on oma taiteenlajinsa, johon tarvitaan akryylipalikka ja mahdollisesti erityinen tarralevy, joita molempia saa askarteluliikkeistä.

Lopuksi kiinnitin kirjanmerkkiin kaksipuoleisella teipillä (askartelutarvikkeisiin kuuluva, 3mm tai 6mm ohut teippi, jossa on suojapaperi toisella puolen) Hesyn kirpputorilta hankkimaani pitsinauhaa. Siinä on keskellä yhtenäistä kangasta, joten pitsinauhaksi se soveltuu kaksipuoleisen teipin kanssa aivan täydellisesti.:)

These bookmarks are also taking part in the Katzelkraft challenge for August.:) I made them using old, but not yellowed book pages, from a recycled book. Colored with watercolors, glued two pages together, then folded and glued the halves together. After stamping I put a bit of lace ribbon on top.