Tours, Ranska - matkakertomuksen osa 1

Päätimme tänä kesänä Jussin kanssa tehdä pidemmän reissun Toursiin, Ranskaan. Airbnb:n kautta saa vuokrattua "citymökin", ja miksi mökkiloma tosiaan pitäisi aina olla maalla tai edes Suomessa?;) Tours oli meille ennestään tuttu kaupunki, eikä kolmisen viikkoa tuntunut lainkaan liian pitkältä, päin vastoin.

Reissun aluksi Petteri ja Pietro joutuivat odottelemaan Charles de Gaullen lentokentällä, että pääsimme TGV-junaan. Se menee kätevästi suoraan kentän terminaalista. Toinen mahdollisuus olisi ajaa RER-junalla Pariisin Gare du Nordille ja vaihtaa sieltä eteenpäin sopivaan kulkupeliin.

Junalippuja voi ostaa etukäteen SNCF:n nettisivuilta. (Tai VR:n ulkomaanpalvelusta Helsingin rautatieasemalta.) IC-junaan viime kesänä Troyes'n matkalla saimme printattavat versiot, tänä vuonna TGV:tä varten vain ostokuitin ja sillä sai lunastaa varsinaiset matkaliput kentän terminaalin lippukassalta. Etukäteen ostaminen kannattaa siksi, että varmistaa paikkansa mahdollisesti täydessä junassa, ja toisekseen liput saattaa saada huomattavasti halvemmalla.

Reissun alkupuolella lähdimme illalla kävelemään Loire-joen rannalle. Tämä kuva tosin on Place Foire-le-Roilta. Pusero / kaftaani on KappAhlista samoin hame, laukku NT Bagsin. Kengät Sievin - kelvolliset kävelyyn ja helppo vetäistä jalkaan, mutta niiden mukavuus on tuottanut pidemmän päälle suuren pettymyksen.:( Nimim. "Ongelmajalat". Olen täysin Eccon fani nykyisin.


Kävelyretkemme päättyi Toursin katedraalille, jossa on pimeän tullen aina lokakuuhun asti huikea valoshow.:) Tämä on itse kuvaamani video show:n alusta. Kokonaisuus kesti puolisen tuntia, ja sitä pääsi seuraamaan ilmaiseksi.

"Inspiroitukaamme. Hengittäkäämme." Ranskassa on tapahtunut paljon viime kuukausien aikana. Graffitit liittyvät työlakien vastustamiseen. Ensin tämä seinäke oli kirjoitettu täyteen iskulauseita, mutta turistikauden käynnistyessä kaupunki maalautti sen peittoon. Näin luin paikallisuutisista. Heti seuraavana yönä seinäke oli jälleen koristeltu iskulauseilla.

Kesäkuun alussa Indre-et-Loiren alue kärsi myös pahoista tulvista, joskin Loire-joki on Toursissa pengerretty niin hyvin, ettei vesi siellä noussut lähellekään katutasoa. Muualla tulvan aiheuttamat tuhot oli jo saatu korjattua, ainakin kaikki tiet ajokuntoon, kuten eräs bussikuski vahvisti.

Kansallispäivänä 14.7. lähdimme juhlimaan ranskalaisten kanssa. Kaupungin järjestämän tapahtuman pukukoodi oli trikolori, eli punaista, valkoista ja sinistä. Osallistuin myös kokardi-pajaan.:D Siellä askarreltiin paperista ja nauhasta vapaamuotoinen vallankumoustunnus. Kiinnitin omani paitaan, kuten näkyy. Tapahtumatorilla menimme mukaan tanssimaan perinteisiä iskelmiä ja lattareita.:) Tässä kuvassa sen sijaan odottelen jo ilotulitusta joen rannalla.

Kuulimme Nizzan tapahtumista vasta seuraavana aamuna, kun soitin vanhemmilleni. Tulimme takaisin asunnolle yöllä niin myöhään ja väsyneenä, että kävimme vain heti nukkumaan. Ranska on silti iso maa, ja suurimman osan kolmesta viikosta terrorismin uhka ei näkynyt Toursissa tai lähistöllä mitenkään. Katsoimme kyllä telkkarista mm. Saint-Etienne-de-Vouvrayn iskua koskevia uutisia. On edelleen paljon todennäköisempää jäädä auton alle kuin joutua terroristien uhriksi.

Ranskassa kuitenkin jatkuu poikkeustila ainakin vielä puoli vuotta, ja erikoisjoukot partioivat kaikissa vähänkään suuremmissa tilaisuuksissa sekä suosituissa turistikohteissa. Telkkarissa muistuttivat, että jos todella haluaa tukea ranskalaisia tässä tilanteessa, kannattaa tulla turistina maahan ja ostaa ranskalaisia tuotteita. Toursin seudulla turisteista tykätään ja halutaan pitää huolta, että ulkomaalaiset viihtyvät. Aika moni puhuu nykyään ainakin vähän englantia. Itse tosin käytän reissut kielikylpynä parantaakseni ranskan taitoa.


Kuvaamani videopätkä kansallispäivän ilotulituksesta.:) Suomessakin saisi itsenäisyyspäivänä olla yhtä hauska tunnelma, eikä niin vakava ja harras. Vaikka tietty joulukuussa on ikävämmät ilmat kuin heinäkuussa.

Ranskalaisesta elämänilosta puheen ollen ovat hulluina värittämiseen ja mekin nyt innostuimme hankkimaan ensimmäiset värityskirjat.:) Blois'n linnan museokaupasta - renessanssi-kirja on minun, keskiaika Jussin. Renessanssi-kirjassa pääsen värittämään samoja seinä- ja kattomaalauksia mitä näimme linnassa!:D Sekä erinäisiä arkistosta löytyneitä piirroksia. Blois'ta ja värittämisestä lisää myöhemmin toisessa postauksessa.

Ruoka on Ranskassa aivan oman matkansa arvoinen juttu.:) Tässä kuvassa on paikallisen marketin ja leipomon tuotteita: lihatiskin rilletteä, joka toimii patongin välissä (tyypillinen lounas "sandwich", mitä myydään myös valmiina). Tosin opimme matkan aikana, että leipomolla ja leipomolla on eroa! Tämä patonki on "teollisen" oloinen, vaikka ihan hyvä verrattuna marketin myymään. Silti todella hyvät leipomot tekevät taivaallisen makuista leipää, kuten saimme todeta. Toisaalta vaikka lähileipomon patongissa oli moittimista, croissantit maistuivat erinomaisilta.:) Erään toisen leipomon croissantit eivät niinkään, vaan jäivät samalle tasolle tyypillisen suomalaisen kahvila-croissantin kanssa.

Samoin lihaa kannattaa ostaa lihakaupasta. Tosin Airbnb-emäntämme tiesi, että tämän kyseisen marketin omistaja on entinen lihakauppias, ja siksi lihatiskiä saattoi suositella. Totta, rillette oli hyvää.:) Viinikauppa on myös ehdoton paikka, jos haluaa parempaa viiniä. Myyjältä sai suosituksen kuten Alkossa, kun kerroin, mitä meillä oli ruokana eräänä toisena iltana. Tämä clairet on kuitenkin markettitavaraa, aivan kelvollista juotavaa, jota oli ehdottomasti pakko maistaa siksi, että se on tyypiltään jonkinlaista vaaleaa punkkua, ei kuitenkaan roséta. En tiedä, miten sitä täsmälleen pitäisi kuvailla, mutta clairet oli menneinä vuosisatoina suosittua, kuten käy ilmi biisistä "Quand je bois du vin clairet".

Paikallislehti mainosti Richelieun (kaupungin) "viitta ja miekka" -festivaalia, jolle meidän tietenkin täytyi päästä.:) Siitä enemmän toisessa postauksessa.

Myös marketeissa myytävistä perinneruuista mässäilimme boudin blancilla (valkoisella makkaralla) viime vuonna Troyes'ssa. Tänä vuonna testasimme kertaalleen boudin noirin, verimakkaran, vaikka suoraan sanottuna siinä kategoriassa tamperelainen musta makkara vie voiton. Tässä kuvassa on sen sijaan siivutettu andouille, jota oli pakko maistaa, koska Rabelais on kirjoittanut näistä "sisälmysmakkaroista".:D

Paikalliset halusivat aina tiedustella, joko olimme maistaneet rilletteä, rilloneita ja muita paikallisia herkkuja. Kukaan ei kysynyt andouillesta. Ehkä tämän olisi pitänyt herättää huolta, mutta olemme karaistuneita suomalaisia, jotka eivät hätkähdä verestä ja suolenpätkistä.:) Andouille on nimenomaan sitä jälkimmäistä. En tiennyt, mistä se on tehty, kun ensimmäisen kerran maistoin. Maku on tosiaan aika omalaatuinen, mutta siihen tottuu.

Richelieun reissusta sen verran, että löysimme torin laidalta kaksi ravintolaa, molemmat brasserieta, ja menimme siihen, jossa istui enemmän väkeä. Salissa oli jokseenkin "Esson baarin" tunnelma, vähän fiinimpi vain. Tarkoittaa tyylikkäämpiä kalusteita. Telkkarissa pyöri hevosurheilua, joka käytännössä tarkoittaa raveja, laukkakisoja sekä pooloa. Niistä ilmeisesti pystyy kaikista lyömään vetoa (veikkauskuponkeja oli yksi seinä täynnä). Taustalla soi iskelmämusiikki, mm. Toto Cutugnon L'italiano. En yhtään ihmettele, että ranskalaiset tykkäävät Paasilinnasta.;)

Brasserie Richelieun (kardinaalin mukaan nimetty ravintola kardinaalin omassa kaupungissa) lounaslistalta löytyi muistaakseni tasan kaksi vaihtoehtoa, molemmat salaatteja. Pyysin jättämään omastani kananmunan ja majoneesin pois, koska olen allerginen. Asia järjestyi. Kopioimme salaatin myöhemmin omaan käyttöön, ja tässä kuvassa tulos.:)

Helppo ja ruokaisa salaatti:
salaattia, 1 kerä (tai 1-2 ruukkua)
tomaattia, 2 kpl (tai koosta riippuen)
säilykemaissia, 1 purkki
kinkkua tms. noin 200 - 300 g
(keitettyä kananmunaa)
balsamiviinietikkaa

Voidaan tarjoilla sipsien kanssa, kuten Brasserie Richelieussa tehtiin.:) Eli siellä annokseen kuului vielä perussipsejä.

Tours on erinomainen keskuspaikka lähteä päiväretkille, koska sieltä pääsee moneen suuntaan paikallisjunilla (SNCF:n junat, joiden lyhenne on TER) sekä busseilla (Fil Vert & SNCF:n TER-bussit, jotka korvaavat joitakin junalinjoja). Kävimme joissain paikoissa nyt toistamiseen, kuten Lochesissa, josta tämä kuva on. Toursin linja-autoasema on juna-aseman vieressä.

Seppälästä hankkimastani hellehatusta saa olla mitä mieltä vain.;) Se kuitenkin täytti tehtävänsä, eli naamani ei palanut kertaakaan. En ole aurinko-yhteensopiva. Kärähdän normaalisti kymmenessä minuutissa. Lochesissa hankin vain lievän lämpöhalvauksen, jonka jälkeen pidin koko loppumatkan parempaa huolta juomisesta.

Onneksi asunnollamme oli tuuletin, eikä lämpötila koskaan noussut 40 asteeseen, kuten viime kesänä kävi. Käsittääkseni Toursissa 36 astetta oli korkein reissumme aikana. Toisin kuin Suomessa, Ranskassa telkkarissa pyörivät hellevaroitukset ja ihmisiä opastetaan toimimaan oikein.

Langeaista puolestaan löytyi linnan ja superhyvän leipomon lisäksi näköalapaikka: "Parbleu, täällä on upeita puita!"

Täytyy vielä mainita, että aiemmin olemme retkeilleet linnoilla matkailutoimiston kautta varattavilla minibussiretkillä. Niissä on hyvää helppous ja se, että pääsee sinnekin, minne julkiset eivät ulotu, esim. Ussén linnaan en löytänyt ainuttakaan junaa tai bussia. Huonoa retkissä on hinta, joka ei sisällä linnojen pääsymaksuja, eli ne tulevat vielä päälle. Lisäksi aikaa on noin tunti per linna. Valmiissa retkessä on silti puolensa, ja hyvää englantia puhuvalta oppaalta saa lisätietoa monista kiinnostavista asioista.

Blois'n alueen linnoihin pääsee edullisemmin niitä kiertävällä paikallisbussilla. Käytimme sitä aiemmalla reissulla, jolloin kävimme Beauregardissa. Erittäin kiinnostava, pienehkö linna, jossa on kokoelma vanhoja muotokuvia oman aikansa historiallisista henkilöistä.:)

Linnoista omat suosikkini ovat: Langeais (kalustettuja huoneita & toimiva laskusilta), Loches (keskiaikainen kaupunki & Fulco Nerran - alkuperäisen Mustan Ritarin - keskustorni, vanha tyrmä & huone täynnä 1500-luvun vankilagraffiteja), Beauregard (idyllinen, pieni paikka & muotokuvat), Azay-le-Rideau (idyllinen, kalustettuja huoneita), Blois (huikeat koristelut lattiasta kattoon, kalustettuja huoneita & kuuluisa murhapaikka).

Parhaat leivät: Langeais, Loches. Toursissa on myös kaksi leipomoa, joita emäntämme piti kaupungin parhaina, ja epäilemättä sitä ovatkin.:)

Tämän pastan tulin kehittäneeksi eräänä iltana ihan muuten vaan, kun kävimme kaupassa.:) Siihen tulee:

tomaattia lohkottuna, 4 - 6 kpl
kesäkurpitsaa, 1 iso tai 2 pientä
sipulia, 1/2 tai 1 koosta riippuen
(valkosipulia)
kanaa / kalkkunaa / kinkkua
tuoretta basilikaa
suolaa
mustapippuria
öljyä

Lihat voi paistaa pannulla, paitsi kinkkua ei tarvitse.;) Kasvikset heitetään uunivuokaan, päälle kaadetaan auringonkukkaöljyä, mutta oliiviöljy voisi toimia hyvin myös. Lopuksi vielä suolaa ja mustapippuria. Basilika laitetaan tuoreena valmiin annoksen päälle, ei siis uuniin. Harkitsen kokeilla vielä jotain muuta yrttiä, koska mausta jäi puuttumaan jotain pientä. Valkosipuli korjaa tilannetta (se menee uuniin kasvisten kanssa), mutta sittenkin...

Pastan kaverina toimi erinomaisesti kuiva Saumurin kuohuviini.:) Eli yleisesti ottaen jokin kuiva kuohari.

Kun sitten lopulta päädyimme kauppahalliin, hurahdin saman tien ruokauskoon.:D Kehitin reseptin, jossa on uunivuoassa 10-15 min haudutettuja:

vihreitä papuja, reilu kourallinen
pieni kesäkurpitsa, 1 kpl
pienehkö sipuli, 1 kpl
muutama nokare voita
suolaa

Sekä kasvisten kaverina (lopuksi) muutaman minuuttia lämmitettyjä rilloneita, 200 g. Suomalaisittain todennäköisesti possun kylkiviipaleet paistettuna ja vähän maustettuna ajaisivat saman asian.

Kokonaisuuden kruunaa AITO Saint-Mauren vuohenjuusto. Jonka hankimme juustokaupasta (!) ja se maistuu todellakin aivan erilaiselta kuin myös meillä myytävä "teollinen" juusto. Sama pätee juustokaupan briehen verrattuna "teolliseen" Presidenttiin ja vastaaviin. Jos haluaa jotain todella hyvää, Ranskassa kannattaa suunnata erikoiskauppaan. En tiedä saako Suomesta näitä parhaita juustoja, mutta katsotaan... Onhan meilläkin kauppahalleja. Tämä ei muuten tarkoita, ettenkö osaisi arvostaa aitoa suomalaista juustoa, mutta se vain ei istu tähän reseptiin.

Valitettavasti erikoiskaupan erinomaisuus pätee myös vihanneksiin, koska testasimme saman reseptin marketin tuotteilla, eikä se maistunut yhtä hyvältä.:( Tiedä sitten, mistä johtuu? Maaperästä, lannoitteista? Ostin torilta pari pienehköä sipulia, enkä muista koskaan saaneeni käsiini niin kipakoita ja maukkaita. Hallikaupan pavuissa oli myös selvästi enemmän makua kuin marketin.

Taustalla näkyy toisesta Toursin parhaaksi mainitusta leipomosta hankittua patonkia, joka oli 1. pienestä koostaan huolimatta raskas, eli täyttä leipää 2. käsintehdyn näköinen 3. väristä päätellen kiviuunissa paistettu.

Viininä oli roséta, noble joué on paikallista vanhaa tyyppiä. Ihan kelvollista, vaikka olen maistanut parempaakin.

Vielä sananen leivoksista.:) Tässä kuvassa on toisen Toursin parhaaksi mainitun leipomon kahvin makuisia religieuseja. Niistä päätellen kyseessä todella oli aivan ykkösluokan leipomo, koska olen ehtinyt kehittää kyseisten leivosten tuntemustani vuosien aikana.;) Onneksi voin syödä vähän kananmunaa, koska sitä näissä on.

Kuitenkin jos Ranskassa haluaa nimenomaan maistaa leivosten huippua, kannattaa etsiytyä pâtisseriehin eli sokerileipurin puotiin. Tavalliset leipomot, boulangerie, myyvät mm. religieuseja sekä éclaireja, mutta pâtisseriella on laaja valikoima ja osaamista juuri leivosten valmistamisessa. Sen sijaan boulangerie on croissantien ja kaikenlaisen leivän ostopaikka.

Tämä epikurolainen matkakertomus jatkuu myöhemmin.:)

Pyyhekumileimasin - runosikermäni

Käyn koulussa parhaillaan runouden jatkokurssia ja tuntuu siltä, että ilmaisuni on kokemassa muutoksia tai laajentumassa. Haluan siksi jakaa tänne aiemmista runoistani koostamani sikermän. Olen esittänyt näistä jokaisen lavalla open mic -tilaisuuksissa, sekä joitain muita runoja, jotka jäivät teemansa puolesta ulos. Tämä on nimittäin ensimmäinen yritykseni koostaa johdonmukaista kokoelmaa. Jostain täytyy aina aloittaa.;)

Pyyhekumileimasin

Kuvana on mustavalkoiseksi käsittelemäni näkymä pariisilaiselta kadulta vuonna 2014. Tämä kuva oli mukana meidän kirjoittajaopiskelijoiden antologiassa viime keväänä.

Sen tuhannen sivua

Metsäpolut ovat aina kiehtovia, kuten tämä polku Vincennesin metsässä Pariisissa.:) Nappasin kuvan kesän 2014 matkalla. Tähän voisi kuvitella laukkaavan hevosen.

Joka tapauksessa laskin äsken huvikseni, että olen "heittänyt roskiin" pelkästään romaaniprojektin eri versioiden varsinaisia tarinasivuja noin 1742. Puolentoista rivinvälillä. Niistä muodostuu neljä kokonaista romaania, sekä muutama aloitus tai muu pätkä.

En todellisuudessa heitä mitään lopullisesti pois, vaan ne ovat tietokoneellani tallessa. Siksi pystyn näkemään, miten paljon olen noiden sivujen aikana edistynyt.:) Se onkin seikka, jonka vuoksi jaksan uskoa asiaani.

Jouduin hiljattain perustelemaan, miksi nyt ylipäänsä kukaan haluaisi kirjoittaa, koska hyödytöntä hommaahan tämä. Rankinta on varmaan juuri se, että joutuu perustelemaan kirjoittamista myös itselleen. Tulevaisuudesta ei ole mitään takeita.

En voi olla varma edes siitä, toimiiko tämänkertainen tarinan kaareni. Päässäni asiat eivät ole niin selvillä kuin haluaisin, joten pitää vain uskoa, että ne kirjoitettuna selviävät. Ja ettei samalla selviä jotain, mikä taas muuttaa kaiken. Siksi olen heittänyt niin paljon sivuja pois.

Editointi ei riitä, jos tarinaan joutuu tekemään radikaalimpia muutoksia. Jotain sellaista, mikä väistämättä vaikuttaa tarinan kaareen, ja yksi asia vaikuttaa toiseen, jne. Pakko vain uskoa itseensä ja omaan kirjoittamiseen. Sekä minun tapauksessani siihen, että olen tekemässä jotain, millä on merkitystä myös muille, koska kirjoitan tekstiä julkaistavaksi.

Sanomattakin varmaan selvää, että tuo usko on usein hyvin hauras, ja välillä tulee aikoja, jolloin olen kadottanut itseluottamukseni. Lopulta ei auta kuin ryhtyä taas hommiin.

Pieniä sisustusjuttuja

Elokuu on alkanut organisaatiokuukautena.:) Samalla se merkitsee pieniä oivalluksia. Ystävän tupareissa tarjoillun salaatin innostamina investoimme pitkästä aikaa tuorebasilikaan. Niitä tuli hommattua peräti kaksi, enkä muistanut, että meillä oli vain yksi säilytysruukku.

Aiemmin olin ennättänyt järjestellä keittiön kaapit toimivammiksi kokonaisuuksiksi ja samalla valikoinut kirpparille vietävää. Kirpparipinosta nappasin kaksi mukia, jotka ovat alkujaankin kotoisin kirpparilta. Basilikat sopivat mukeihin täydellisesti. Huonekasvit meikäläisen makuun, koska ne voi syödä pois ja hommata uudet tilalle, kun siltä tuntuu.:)

Säilytän harvoja korujani eteisen lipastossa, missä pidän myös huiveja ja vöitä. Vuosia sitten laitoin ne pahvirasiaan, mutta sen ongelmaksi muodostui ketjujen sotkeutuminen. Nopea pukeutuminen käy mahdottomaksi, jos ensin pitää varovasti selvittää koruketjujen solmut.

Olin pessyt lasipurkkeja askartelutarkoituksiin (ajatuksena, että niistä saa sopivasti päällystämällä esim. lahjarasioita). Oivalsin, että voisin hyödyntää purkkeja korujen säilytykseen, jolloin ne eivät sotkeudu ainakaan keskenään.:)

Yksi projekteistani oli selättää massiiviseksi kasvanut lehtipino (saamme omien lisäksi sukulaisilta kertaalleen luettuja) Jussin äidin kauan sitten dyykkaaman pikkupöydän päältä. Halusin siihen jotain paremman näköistä, ja muistin vanhan arkistolaatikon, jonka senkin olemme saaneet sukulaisten poistona.:) Sitaisin ympärille pitsinauhaa, joka hieman keventää mustaa vaikutelmaa.

Telkkarimme on nykyään itse maalatun Lundia-hyllykön päällä. Lasiovien ansiosta laitteita pystyy käyttämään kaukosäätimellä, mutta se myös asetti haasteen järjestellä kaksi alempaa hyllytasoa niin, että ne näyttävät joltain muulta kuin satunnaiselta läjältä.

Ylemmän laittelin jo pari vuotta sitten. Päällystin silloin pari pahvilaatikkoa kirjansivuilla ja korttivaihdon mukana saamallani tapetinpalasella. Koska ne ovat ääriään myöten täynnä kynttilöitä, täytyi laitoja vahvistaa, ja keksin solmia ympärille kaksinkertaisen villalangan.:) Keskimmäinen loota on Ikeasta ja laitimmainen vasemmalla kenkälaatikko, joka näytti hyvältä sellaisenaan.

Alahyllyn järjestelin äskettäin. Isoin juttu siinä on kokoelma Eino Leinoa, sekä muut vanhat kirjat. Suurimman osan olen valinnut puhtaasti ulkonäön perusteella, "sisustuskirjoiksi". Suosittelen pitämään silmät auki kirjastojen kierrätyshyllyillä! Todella harmi, jos vanhoja kirjoja heitetään pois, vaikka olisivat vielä ihan hyväkuntoisia.

Oikealla on myös aarteitani, mm. ylppärilahjaksi saamani Aino Kallaksen Sudenmorsian 1920-luvulta, sekä viime kesänä Troyes'n antikvariaatista löytynyt tanssihistoriaa esittelevä teos. Halldór Laxnessin Läpi harmaan kiven löytyi kierrätyskeskuksen ilmaisista. Niin surkean vähän arvostetaan loistavaa romaania. Toisaalta onneksi, koska en maksanut lukuelämyksestä mitään.

Shakespearen rakkaussonettikokoelman ostin keväällä Oxfordista, koska se oli niin söpö pikkukirja. Hyvä osa kokoelmaan otetuista soneteista on esipuheen mukaan omistettu komealle, nuorelle miehelle.:) Myös "jätkäni" ovat matkamuisto, Pariisin armeijamuseosta.

Ylemmässä kuvassa näkyvä hevonen on osa ammoista kolmenkympin villitystäni, Schleich-kokoelmaa. Annoin loput siitä veljenpoikani leluiksi, vain andalusialaisen pidin koristeena. Saa nähdä, mikä tulee olemaan neljänkympin villitys.:p Kaksivitosesta asti olen potenut jonkinlaista jatkuvaa ikäkriisiä, koska ikinä en ole saavuttanut mitään, mitä tämän ikäisenä pitäisi.

Hienompien saavutusten sijaan käytin noin kaksi päivää ja yhden yön järjestääkseni kirjahyllyn.:) Siihen kuului gradumateriaalien tomutus. Tässä yhteydessä pölyjen pyyhkiminen graduaineiston päältä on otettava konkreettisesti, ei vertauskuvana.;)

Runsaat viisi vuotta rassut ovat maanneet Ikean metalliverkosta valmistetussa, pyörällisessä pikkulipastossa. Siksi tankkasin maksimimäärät astmalääkettä ennen kuin uskaltauduin rahtaamaan koko hoidon parvekkeelle, mikrokuituliinoilla aseistautuneena.

Suunnitelmien mukaan voisin yrittää organisoida itseni maisteriksi sitten, kun lähetän romaanikäsiksen kustantamoihin. En pysty henkiseen hyppelyyn asiasta toiseen, enkä onnistu omistamaan yhtä päivää tai viikkoa jollekin intensiiviselle projektille ja seuraavaa toiselle. Nyt on romaanikäsiksen aika, ja sekin tarvitsee paljon taustatutkimusta.

Koska sain juuri luettua Háfezin runoista koostetun teoksen, Ruusu ja satakieli, siteeraan tässä paria säkeistöä, jotka koskettivat omaa sieluani:

"Ei tulta ole se,
mille kynttilä nauraa,
vaan se, mikä polttaa
perhosen kaikkineen."

"Ojenna minulle
vanhaa viiniä,
kauan sitten kuolleiden kasvattamaa.
Minä tahdon aloittaa
uuden elämän."

Näkemys ja taide

Otin kuvan kiertoajelubussin seisoessa risteyksessä keskellä liikenneruuhkaa Pariisissa vuonna 2014. Saimme keskiaikamuseon jälkeen päähämme hypätä Hop On Hop Off -bussiin, vaikka yleensä vältän kiertoajeluita kuin ruttoa.;) Kokemus oli kuitenkin hauska.:) Toisenlainen katsaus kaupunkiin.

Törmättyäni netissä lausahdukseen, että kyseinen henkilö esittää valokuvaamisen kautta näkemyksiään maailmasta, löysin vastauksen mielen pohjalla vaivanneeseen kysymykseen. Miksi juuri kirjoittaminen on minulle erityistä, eikä esim. kuvataide? Kuitenkin katselen mielellään teoksia ja harrastan valokuvaamista silloin, kun pokkarikamera sattuu eksymään käteen.

Näkemys maailmasta on eri asia kuin maailman tallentaminen sellaisena kuin se on, vaikka sitten erilaisia näkökulmia hyödyntäen. Näkemykseen sisältyy tulkinta, jokin syvempi juttu, joka kumpuaa ihmisen minuudesta ja elämänkokemuksista.

Kun lukijat tulkitsevat hahmoni ja näiden edesottamukset toisella tavoin kuin olen tarkoittanut tiedän, että minun pitää löytää joku tapa selkeyttää motiiveja. Sitä, mitä hahmojen pään sisällä tapahtuu. Koko näiden elämänkaari vaikuttaa taustalla, mutta lukija ei tiedä sitä, ellen kirjoita riittävästi asioita auki. Silti ei saisi sanoa liikaa, vaan luottaa lukijan älykkyyteen. Vaikeaa, mutta tämä on mielestäni osa näkemystä, kuten sopivien yksityiskohtien ripottelu tarinan "lavastukseen" tietyn tulkinnan mahdollistamiseksi.

Maailman tallentaminen sellaisena kuin se on - tai on ollut - tekisi kirjoittamisesta yksinkertaisempaa. Lienee kyse siitä, mitä opin historiallisen romaanin verkkokurssilla: jäljitteleekö kirjoittaja ennen kaikkea historiallista miljöötä, vai keskittyykö jäljittelemään elämää?

Maalaako taiteilija muotokuvan ihmisestä sellaisena, miltä tämä näyttää, mahdollisimman tarkasti, vai luoko oman tulkintansa niillä keinoilla, joita kuvataide hänelle antaa? Tuodakseen teokseen jonkin toisen, vaikeasti havaittavan tason, joka kuitenkin vaikuttaa siihen, miten teos onnistuu vaikuttamaan katsojaan. Sama juttu valokuvauksessa.

Ero näkemyksen ja tallentamisen välillä on nähdäkseni hiuksenhieno, ja tapahtuu lähinnä tekijän korvien välissä. Mutta se vaikuttaisi olevan pointti, miksi en pysty näkemään pääseväni esim. valokuvauksessa pidemmälle. Teknisessä osaamisessa varmasti, ja voisin harjoitella vielä lisää erilaisten näkökulmien hyödyntämistä. Silti kuvani jäävät parhaimmillaan "kivan", "kauniin", tai "onnistuneen" tasolle. Kaikista puuttuu wau-efekti, se jokin, mitä tuntee havaitessaan jotain erityisen vaikuttavaa.

Nämä ovat jälleen omia fiilispohdintojani.:) En väitä, että vielä osaisin välittää näkemykseni edes kirjoittamisen tasolla, mutta kun jokin näkemys on olemassa, sen välittäminen tekstissä vaatii vain harjoittelua, opiskelua ja paljon työtä. Sivuhuomautuksena uskon kirjoittajakoulutukseen, koska se antaa työkalut toteuttaa omia visioita. En näe sitä mitenkään erityisesti erilaisena kuin kuvataidekerhoa, jossa kävin lapsena harjoittelemassa perspektiivin käyttöä, tai kirjoitusoppaita erilaisina kuin valokuvausoppaita, joista olen yrittänyt opiskella suljinaikoja.

Toki kaikenlaisesta jäljittelystä voi syntyä wau-efekti, koska myös miljöö tai todellisuus sellaisena kuin on voi pitää sisällään tekijän oman näkemyksen ja tulkinnan maailmasta. Ja lopulta katsoja tai lukija itse määrittää, mikä teoksen sisältö ja merkitys hänelle on.

Edellisen kerran kirjoitin blogissani aiheesta postauksessani kirjoittajaopiskelijoiden antologiasta.

Genrestä

Genre on tekstille suuri, perustavanlaatuinen kysymys. Itseltäni on pyydetty genren selkeyttämistä romaanikäsiksen suhteen. Toisaalta postmoderni aika rakastaa sekoituksia.

Alkujaan yritin kirjoittaa seikkailullista romantiikkaa, mutta tulin siihen lopputulokseen, etten oikeastaan välitä romantiikasta niin paljoa. Käänsin termit toisin päin, ja ryhdyin kirjoittamaan romanttista seikkailua. Se on genre, jonka tunnen hyvin. Tuntemattomampaan romantiikka-genreen olisi pitänyt malttaa perehtyä paremmin, mutta kirjastossa teosten takakansitekstit tuntuivat enemmänkin puuduttavan pitkäveteisiltä.

Kannattaa kirjoittaa siitä, mistä on innostunut, koska tunne välittyy lukijoille.:) Olen pitkään miettinyt sitäkin, pystynkö kirjoittamaan hidastempoista, "vakavaa" draamaa, jos en saa lisätä siihen ainuttakaan taistelukohtausta?

Suomalainen sukusaaga ja toinen tunnepitoinen draama odottavat mielen pohjalla oikeaa aikaa, joka kenties joskus koittaa. Todennäköisesti niistä aiheista on pakko kirjoittaa, koska polttelevat sielua sen verran vaativasti.

Siihen asti kysyn itseltäni, pystynkö toteuttamaan aikomani? Niin realistisen tarinan, että lukija uskoo kaiken todeksi, mutta jossa silti leijailee tarunomainen henki. Hyödynnän genren tuntemustani ryöstöviljelemällä kliseisiä kohtauksia ja tyyppihahmoja, minkä toivon jäävän taka-alalle. Kuin luonnoksena toimivan hiilipiirroksen, jonka päälle kuvataiteilija maalaa öljyväreillä monta kerrosta.

Haluan myös jossain vaiheessa kokeilla siipiäni historiallisen fantasian parissa. En siis tyypillisen keskiaikafantasian, vaan todelliseen historiaan sijoittuvan. Aivopaketista löytyy myös aihio siihen keskiaikafantasiaan liittyen, ja sen aika koittaa ehkä pikemmin.

Ja tietenkin olisi olemassa myös pari eläintarinaa, joita voisin työstää pidemmälle. Ikuisuusaiheita, joihin ehkä joskus vielä palaan. En tahdo rajoittaa itseäni liikaa sen suhteen, voinko kirjoittaa synkkää realismia, eläinseikkailua, vai historiallista sillisalaattia. Silti kirjoittamiseni taitaa itsestään rajoittua tälle akselille, koska minun on vaikeaa nähdä työstäväni scifiä tai chic litiä. Ennemmin uskon tulevaisuudessa kynäileväni pornoa.

Kyse ei ole siitä, ettäkö väheksyisin jotain genreä, vaan lukemisen ja kirjoittamisen eroista prosesseina. Tykkään esim. Robert Heinleinin scifistä, mutta en itse koe riittävää innostusta kirjoittaa tulevaisuudesta. Kenties visioni ahdistavat liikaa? Luen mielellään myös hyvää chic litiä, joskin sitä tuntuu vaikealta löytää. Tykkäsin Sinkkuelämää-sarjasta, mutta Candace Bushnellin alkuperäinen romaani jäi kesken sekavan pitkäveteisyytensä vuoksi. Itse en osaisi noin vain asettautua hyvätuloisen, shoppailua ja miehiä harrastavan naisen asemaan. Kenties se ei vain innosta tarpeeksi, koska tuntuu niin vieraalta.

Olen lukenut sarjamurhaaja Dexterin seikkailuista monta romaania, mutta todennäköisesti en koskaan itse halua ujuttautua sellaisen ihmisen nahkoihin niin paljon kuin päähenkilön kirjoittaminen vaatisi. Luin kaikki kirjan Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjasta, joka yhdistää chick litiä ja vampyyreitä, mutta vampyyreistä olenkin jo sanonut, että todennäköisesti en niistä laadi romaania, koska  yliluonnolliset olennot eivät viehätä kirjoittamisen kannalta yhtä paljon kuin kuolevaiset.

On todellakin eri asia lukea 300 sivua pitkä tarina kuin kirjoittaa sellainen.

Kuvat otin Saint-Germain-en-Layen arkeologisesta museosta Pariisissa 2014.

Blogin pääjehu(t) esittäytyy

Tervetuloa uusvanhan, siloisenkarhean blogini äärelle! Olen viettänyt netissä aikaa vuodesta 1996 alkaen, tehnyt nettisivuja sekä blogannut satunnaista löpinää elämästäni ja viimeksi postaillut luovia projektejani Luovaan Luolaan. Yhteistyö Jussin kanssa jatkuu toki edelleen, mutta blogistaniassa uudet haasteet houkuttelee.:)

Paperinmakuisia mustetahroja lupaa toteuttaa luovaa lifestylea. Ulkoasu on omaa käsialaani: taustaksi skannasin kahvilla värjätyn paperin, otsikon valokuvan näppäsin Chinonissa, Ranskassa, vuonna 2013.

Opiskelen päätoimisesti kirjoittamista kansanopistossa. Ensimmäinen vuosi on nyt onnellisesti takana ja kirjoittamisen perusopintojen kokonaisarvosana koossa. Vuoden kohokohtiin kuului opintomatka Oxfordiin, Englantiin, ja tämä peiliselfie syntyi Ashmolean-museon toilettihopeita* tarkastellessa.

* Wanhan ajan ylimystön kaunistautumisvälineistöä. Veikkaan, että monelle modernillekin muotibloggarille menettelisi muovisten meikkipurkkien korvikkeeksi.

Oma kuontaloni on vaihtelun vuoksi / rahapulassa / koska ei ikinä tunnu olevan aikaa varata kampaajakäyntiä saanut kasvaa pitkäksi. Oikeastaan kampaajalla käyminen on aina tuntunut ahdistavalta. En ensinnäkään tiedä, mistä pitäisi puhua. Toisekseen aika harva kampaaja on samalla aaltopituudella hiusteni pituudesta: ettei sillä ole niin väliä, kasvava luonnonvara, jne. Pitkään pidin vaihtelevan mittaista siiliä. Hiukseni ovat sellaista paksua ja liukaspintaista laatua, että lyhyinä ne nousevat pystyyn. Kun on rivot ajatukset, tukkakin seisoo päässä.

Sivumennen sanoen teinigoottimenneisyydessäni yritin värjätä hiukseni mustiksi. Käytin kestoväriä, joka pysyi yhden viikonlopun ajan. Ystävät lohduttivat, ettei kukaan oikeastaan edes huomaa, mutta minä tiedän. Tukkani ei ole luonnostaan musta, vaan tummanruskea. Traagista, jos yrittää parhaansa mukaan ryhtyä vampyyriksi.

Hiusasiat tulvivat mieleni syvistä syövereistä, kun sain vuonna 2014 tädiltäni matkaseuraksi Petteri-peikon. Se on reissannut ympäri maailmaa aikoinaan mm. matkaoppaana työskennelleen tätini kanssa monen vuosikymmenen ajan, ja pääsee nyt edelleen koluamaan uusia kulmia.:)

Ryhdyin heti Pariisissa käyttämään Petteriä selfieiden näppäilyyn.:D Sen kuontalo muistuttaa elävästi omaani etenkin sellaisina aamuina, kun olen nukahtanut hiukset märkinä. Toki Petteri esiintyy kuvissa edukseen aivan omana, peikkomaisena itsenään - mutta aina parempi, jos asioista löytyy useampia merkityksiä.

Tässä kuvassa Petteri poseeraa minun ja Jussin pariisilaisesta supermarketista ostamiemme herkkujen kanssa: kolmea lajia juustoa, hanhi- ja ankka-rilletteä, patonki, persikoita, hyvää kivennäisvettä, täyteläistä punaviiniä, arabica-kahvia, Jussin suklaaleivos ja oma piispanmunkin kaltainen leivokseni. Olen nimittäin allerginen suklaalle.

Kenties minusta sittenkin tuli vampyyri, koska ihoni on herkkä auringonvalolle, sekä olen allerginen nikkelille ja suklaalle.;) Jälkimmäiset korvatkoon hopean ja valkosipulin.

Allergioita minulta toki löytyy muitakin, ja niiden ansiosta olen oppinut arvostamaan hyvää, yksinkertaista ruokaa. Ranskalaiset lykkäävät rillette-säilykkeeseen vain suolaa ja pippuria (ja runsaasti kyseisen eläimen omaa rasvaa), mutta se maistuu todella erinomaiselta patongin ja viinin kanssa.

Tavattoman aurinkoista loppukevättä kaikille teille, jotka eksyitte blogiini!<3

Follow my blog with Bloglovin

Taustalla soi Indochine: J'ai demandé à la lune