Tours, Ranska - matkakertomuksen osa 2

Päivitin matkakertomuksen 1. osaan reseptien tarkemmat määrät.:) Nyt jatkan kertomusta painottuen kohteisiin ja tapahtumiin.

Tours on väkiluvultaan Jyväskylän kokoinen kaupunki Loire-joen varrella, runsaat 200 km Pariisista etelään. Kuten aiemmassa osassa kerroin, sinne pääsee TGV-junalla suoraan Charles de Gaullen lentokentältä. Junia menee toki myös Pariisista, suurin osa Gare Montparnasselta.

Vuonna 2013 Toursissa oli divareita vähän joka nurkalla, nyt ei enää yhtä montaa. Toursin alueella vaikuttaa joka tapauksessa olevan vahva kirjallinen kulttuuri sekä ylpeys kirjailijoista, jotka ovat siellä syntyneet ja eläneet. Valitettavasti heinäkuussa ei sattunut olemaan tapahtumia: vielä kesäkuussa Chambordin linnalla olisi ollut kirjailijafestarit. Balzac-museo meiltä jäi näkemättä, mutta 2013 kävimme Chinonin lähellä Rabelais-museossa. Se oli täysin ehdoton pyhiinvaelluskohde kahdelle pantagruelistille.:) Täältä löytyy lista Rabelais'n suomennetuista teoksista. Rabelais-patsas on ainakin Toursissa sekä Chinonissa keskeisellä paikalla.

Toursista löytyy paljon vanhaa. Tämä kuva on katedraalin kulmalta. Ympäri keskustaa on siellä täällä taloja monelta aikakaudelta, keskeisenä Place Plumereau, jota ympäröivät vanhat talot. Tosin Troyes on kaupunkina enemmän "renessanssiajan elämyspuisto".

Toursin seutu on tunnettu puutarhoista, ja kaupungista löytyy julkisia puistoja. Upeimmat puutarhat ovat linnojen yhteydessä, esim. Villandry. Sielläkin pistäydyimme aiemmalla reissulla (muistaakseni 2012) turistitoimistosta varatun linnaretken yhteydessä. Tällä kertaa jätimme valmismatkat väliin, kuten kerroin aiemmassa osassa.

Paitsi kirjailijoita, Toursissa on asunut myös kuvataiteilijoita, kuten Abraham Bosse. Itse olen hurmaantunut Bossen kuvista, koska ne välittävät kohtauksia todellisesta elämästä 1600-luvun alun Ranskassa. Toursin kaupungin taidemuseossa oli pieni näyttely Bossen töitä. Lisäksi siellä on muutama kardinaali Richelieun tilaama taistelukuva, jotka ovat kuin valtavia taktisia karttoja, ja samalla erittäin yksityiskohtaisesti toteutettuja maalauksia.

Poimin tähän yksityiskohdan Susan solan taistelua kuvaavasta taulusta, jossa kuninkaan muskettisoturit on komennettu hyökkäämään etulinjassa jalkaisin (musketti oli heidän pääaseensa, kuten nimikin sanoo). Käsittääkseni komppanian maine lähti kunnolla nousuun juuri Susan solan jälkeen. Lyhyesti sanottuna Alexandre Dumas vanhemman kuvaamat sankarit kuuluivat todelliseen yksikköön, joka oli oman aikansa "erikoisjoukkoja".

Reissumme alkupuolella Toursissa oli käynnissä Les Méridiennes -musiikkifestivaali. Kävimme kuuntelemassa Keski-Ranskan säkkipilliperinteen ympärille painottuneen konsertin. En ole koskaan ennen kuullut säkkipilliä livenä, enkä tiennyt, että niitä on montaa lajia. Lisäksi kävimme vanhan musiikin konsertissa, josta tämä kuva on.

Pidän siitä, että akustinen ympäristö on aikakauteen sopiva, vieläpä kirkkoon verrattuna kompaktimpi tila. Ainakin renessanssimusiikki kuuluu mielestäni sellaiseen ympäristöön. Se on ikään kuin liian hienovaraista ja pienimuotoista kaikuakseen valtavilla areenoilla. Tämä ajatus pälkähti päähäni, kun aikoinaan katsoin Stingin dokumenttia hänen rakkaudestaan John Dowlandin musiikkiin.

Olen matkojemme aikana kuvannut paljon paitsi muistoksi tai jonkin jännän taiteellisen kunnianhimon vuoksi, myös dokumentaationa, taustatyönä kirjoittamiseen. Osa kokemuksesta jää silti välittymättä kuvasta, joka hyödyntää vain näköaistia. Miltä tuntuu kävellä läpi aidosta kaupungin portista? Yritän säästää tunteen mielessäni ja kuvitella miljöön aikakauden mukaiseksi.

Lochesissa on säilynyt keskiaikainen kaupunkirakenne linnan ympärillä. Siellä voi kävellä sisään kaupunkiin ensin yhdestä portista, taivaltaa katua ylöspäin, ja kääntyä toisesta portista sisään linnan alueelle.

Matkasimme Toursista Lochesiin SNCF:n paikallisjunaa korvaavalla bussilla. Siihen saa ostaa lipun rautatieasemalta, vaikka bussi itse lähtee linja-autoaseman puolelta. Takaisin pääsyä varten kannattaa pitää silmällä aikatauluja! Pienemmissä paikkakunnissa on se vika, että niihin on rajalliset yhteydet julkisilla.

Bussi saapuu Lochesissa rautatieaseman edustalle, jossa on pari linja-autolaituria. Siitä on hyvin selkeä reitti joen yli keskustaa kohti, matkaa ehkä noin 500 metriä, ja paikallinen turistitoimisto on reitin varrella.

Koska kello läheni kahtatoista, kävimme ostamassa huikean hyvät lounaspatongit (täytteenä rilletteä ja salaattia) lihakaupasta ja niiden jälkiruuaksi éclairit vastapäisestä leipomosta. Molemmat sijaitsivat linnalle vievän tien varressa. Istuimme penkille syömään. Pariisin ulkopuolella tulee pakostakin noudatettua säännöllisiä ruoka-aikoja, koska ravintoloissa on tarjolla lounasta klo 12 - 14 ja päivällistä 19 - 22. Monet paikat menevät kiinni näiden aikataulujen mukaan, ja vatsakin tottuu säännöllisyyteen. On lopulta todella mukavaa varautua istumaan piknikillä puiston penkillä sillä välin, kun museon työntekijät pitävät omaa lounastaukoaan.:)


Linnalle vievän reitin varrella on muuten myös hauska keskiaikakrääsän kauppa, jonka omistajan kanssa juttelin vuonna 2013, kun minua kiinnostivat eräät silloin myynnissä olleet kirjat. Nyt kun poikkesimme kaupassa en enää nähnyt kuin jotain lasten ritariopuksia.

Aidoilla paikoilla käyminen on aina opettavaista kuten sen suhteen, että tässä kuvassa on Lochesin linnan aito keskiaikainen kidutuslaite. Tankoon kiinnitettiin kahleet, joissa uhri oli kiinni, ja sen jälkeen uhria vedettiin urakalla turpaan.

Rautaneitsyt ja monet muut mielikuvitukselliset laitteet (myös siveysvyö) ovat 1800-lukulaista fiktiota. Samoin 1800-lukulaisen fiktion kategoriaan kuuluu nostolaite, jolla ritari piti hilata ratsunsa selkään. Epäilen, että nykyajan yleinen kuva keskiajasta on valtaosin 1800-luvulta välittynyttä, silloisen tieteellisen tiedon ja mielikuvituksen sekoitusta.

Joka tapauksessa historia tarjoaa mielenkiintoisia tarinoita, kuten Lochesin donjonin, keskustornin, rakennuttajan tapauksessa. Fulk Musta, ranskaksi Foulques Nerra, on erään näkemäni maininnan mukaan "se alkuperäinen Musta Ritari". Hän poltatti vaimonsa roviolla, koska epäili tätä uskottomuudesta, ja soti kaikkien naapureidensa kanssa. Toisaalta kreivi Fulk oli myös harras kristitty ja teki katumusharjoituksena useamman pyhiinvaelluksen.

Fulkin donjonista on nykyään jäljellä vain seinät ja portaita. Uhmasin korkean paikan kammoani ja kiipesin niin ylös kuin pystyin.O.O Se oli vielä tästä ylemmäs.

Lochesin linnassa on kolme isompaa osaa, jotka kaikki ovat avoinna yleisölle. Logis Royal, kuninkaalliset majoitustilat, on 1500-luvulla mukavuuden nimissä rakennettu. Siellä oli käyntimme aikaan näyttely keskiajan ritareiden elämästä. Tässä kuvassa on Bayeux'n seinävaatteen perusteella rekonstruoitu ritari 1000-luvulta, Fulk Mustan aikakaudelta.

Osana näyttelyä oli kuvia Giovanni Boccaccion (Decameronen kirjoittaja) teoksesta De mulieribus claris, kuuluisien naisten elämäkertoja. Sen yhteydessä opimme, että keskiajan linnanrouva puolusti tiluksia aseellisesti, kun hänen miehensä oli poissa. Täysin järkevää ajatellen, että miehet hilluivat vuositolkulla ties missä ristiretkillä, eikä rouva taatusti halunnut sillä välin menettää omaakin asemaansa.

Tätä tietoa mielestäni tukee Michel de Montaignen Esseissään esittämä teesi, että vanhempien tulisi hienovaraisesti ohjata poikalasta tykästymään miehekkäisiin naisiin, kuten Orlando Furioson (ritariromaani) Bradamante, joka taistelee tasaveroisena ritarina miesten rinnalla. Olkoonkin, että Montaigne kynäili 1500-luvulla, paljon Boccaccion uljaiden amatsonikuningattarien jälkeen.

Pyörtyilevän, hennon neitokaisen sijaan voisi alkuperäislähteitä lukemalla tehdä sellaisen karkean yleistyksen (!) vanhan ajan naiskuvasta, että ihanteellinen nainen hillitsi sukupuolelleen luontaisen, kyltymättömän himokkuutensa, käyttäytyi säädylleen soveliaalla tavalla, kävi messussa ja ahersi toimeliaasti päivät pitkät erilaisissa töissä. Jos käsillä ei ollut muuta tekemistä niin aina saattoi kehrätä, vaikka kävellessä (värttinä kulkee mukana). Tarpeen vaatiessa nainen tarttui aseisiin ja johti puolustustaistelua. Yhtä hyvin käsityöläis- ja porvarisnaiset hoitivat miestensä yrityksiä. Kansatieteen puolella olen lukenut vertauksen, jonka mukaan maatilan isäntä oli firman omistaja ja emäntä toimitusjohtaja.

Toinen uudempi linnaosa Lochesissa on se, jossa sijaitsee monta mielenkiintoista huonetta.:) Ensinnäkin tyrmä, kidutuspaikka, ja muutama huone, joita on käytetty vankilana. Yhdessä niistä tuntemattomaksi jäänyt onneton on 1500-luvulla askaroinut seinät täyteen erilaisia hahmoja. Yllä olevassa kuvassa mies miekan ja tikarin kanssa taistelee kahta muuta vastaan. Oven vierelle sama vanki on kaivertanut kuvan paikoillaan seisovasta vartiosotilaasta, ja toisella seinällä on rivissä tanssivia henkilöitä.

Lochesin linnaa käytettiin vankilana 1900-luvun alkupuolelle saakka. Tuoreimmat graffitit on kirjoitettu lyijykynällä, esimerkiksi yksi vuonna 1903 päivätty.

Viivyimme Lochesissa myöhään keskiaikatapahtuman vuoksi. Se alkoi vasta alkuillasta, jolloin olimme suunnitelman mukaan ehtineet katsella linnan läpikotaisin. Jussi pääsi opettelemaan Bayeux'n seinävaatteessa käytettyä kirjontatekniikkaa, kun selitin kirjontakojua pitävälle naiselle, että minä en niinkään ymmärrä neulonnasta tai muusta, vaan se on mies, joka niitä asioita meillä harrastaa.:)

Valitettavasti emme voineet jäädä loppuun saakka, koska viimeinen bussi Toursiin lähti ennen kuin tapahtumassa oltiin edes päästy tulinäytökseen. Matkalla bussille osuimme ravintolalle, jossa oli juuri käynnissä Treizeurs du Matin konsertti. Sekin jäi harmittamaan, että emme ehtineet hengailla kuuntelemassa kovin pitkään. Olen pitänyt tuon tyyppisestä musiikista aina sen jälkeen, kun vakioon kuuntelin nyt jo edesmennyttä (netti)Radio Blagonia.

Koska kertomista on vielä paljon, taidan suosiolla lykätä sitä kolmanteen osaan.;) Jatkoa seuraa mm. taisteluita kuvaavista maalauksista ja kardinaali Richelieusta.

Viime aikoina olen kuunnellut paljon Luc Arbogastia, joka käyttää myös vanhoja sävelmiä omien biisiensä pohjana, kuten tässä Vox Clamantiksessa Saltarelloa.

Tours, Ranska - matkakertomuksen osa 1

Päätimme tänä kesänä Jussin kanssa tehdä pidemmän reissun Toursiin, Ranskaan. Airbnb:n kautta saa vuokrattua "citymökin", ja miksi mökkiloma tosiaan pitäisi aina olla maalla tai edes Suomessa?;) Tours oli meille ennestään tuttu kaupunki, eikä kolmisen viikkoa tuntunut lainkaan liian pitkältä, päin vastoin.

Reissun aluksi Petteri ja Pietro joutuivat odottelemaan Charles de Gaullen lentokentällä, että pääsimme TGV-junaan. Se menee kätevästi suoraan kentän terminaalista. Toinen mahdollisuus olisi ajaa RER-junalla Pariisin Gare du Nordille ja vaihtaa sieltä eteenpäin sopivaan kulkupeliin.

Junalippuja voi ostaa etukäteen SNCF:n nettisivuilta. (Tai VR:n ulkomaanpalvelusta Helsingin rautatieasemalta.) IC-junaan viime kesänä Troyes'n matkalla saimme printattavat versiot, tänä vuonna TGV:tä varten vain ostokuitin ja sillä sai lunastaa varsinaiset matkaliput kentän terminaalin lippukassalta. Etukäteen ostaminen kannattaa siksi, että varmistaa paikkansa mahdollisesti täydessä junassa, ja toisekseen liput saattaa saada huomattavasti halvemmalla.

Reissun alkupuolella lähdimme illalla kävelemään Loire-joen rannalle. Tämä kuva tosin on Place Foire-le-Roilta. Pusero / kaftaani on KappAhlista samoin hame, laukku NT Bagsin. Kengät Sievin - kelvolliset kävelyyn ja helppo vetäistä jalkaan, mutta niiden mukavuus on tuottanut pidemmän päälle suuren pettymyksen.:( Nimim. "Ongelmajalat". Olen täysin Eccon fani nykyisin.


Kävelyretkemme päättyi Toursin katedraalille, jossa on pimeän tullen aina lokakuuhun asti huikea valoshow.:) Tämä on itse kuvaamani video show:n alusta. Kokonaisuus kesti puolisen tuntia, ja sitä pääsi seuraamaan ilmaiseksi.

"Inspiroitukaamme. Hengittäkäämme." Ranskassa on tapahtunut paljon viime kuukausien aikana. Graffitit liittyvät työlakien vastustamiseen. Ensin tämä seinäke oli kirjoitettu täyteen iskulauseita, mutta turistikauden käynnistyessä kaupunki maalautti sen peittoon. Näin luin paikallisuutisista. Heti seuraavana yönä seinäke oli jälleen koristeltu iskulauseilla.

Kesäkuun alussa Indre-et-Loiren alue kärsi myös pahoista tulvista, joskin Loire-joki on Toursissa pengerretty niin hyvin, ettei vesi siellä noussut lähellekään katutasoa. Muualla tulvan aiheuttamat tuhot oli jo saatu korjattua, ainakin kaikki tiet ajokuntoon, kuten eräs bussikuski vahvisti.

Kansallispäivänä 14.7. lähdimme juhlimaan ranskalaisten kanssa. Kaupungin järjestämän tapahtuman pukukoodi oli trikolori, eli punaista, valkoista ja sinistä. Osallistuin myös kokardi-pajaan.:D Siellä askarreltiin paperista ja nauhasta vapaamuotoinen vallankumoustunnus. Kiinnitin omani paitaan, kuten näkyy. Tapahtumatorilla menimme mukaan tanssimaan perinteisiä iskelmiä ja lattareita.:) Tässä kuvassa sen sijaan odottelen jo ilotulitusta joen rannalla.

Kuulimme Nizzan tapahtumista vasta seuraavana aamuna, kun soitin vanhemmilleni. Tulimme takaisin asunnolle yöllä niin myöhään ja väsyneenä, että kävimme vain heti nukkumaan. Ranska on silti iso maa, ja suurimman osan kolmesta viikosta terrorismin uhka ei näkynyt Toursissa tai lähistöllä mitenkään. Katsoimme kyllä telkkarista mm. Saint-Etienne-de-Vouvrayn iskua koskevia uutisia. On edelleen paljon todennäköisempää jäädä auton alle kuin joutua terroristien uhriksi.

Ranskassa kuitenkin jatkuu poikkeustila ainakin vielä puoli vuotta, ja erikoisjoukot partioivat kaikissa vähänkään suuremmissa tilaisuuksissa sekä suosituissa turistikohteissa. Telkkarissa muistuttivat, että jos todella haluaa tukea ranskalaisia tässä tilanteessa, kannattaa tulla turistina maahan ja ostaa ranskalaisia tuotteita. Toursin seudulla turisteista tykätään ja halutaan pitää huolta, että ulkomaalaiset viihtyvät. Aika moni puhuu nykyään ainakin vähän englantia. Itse tosin käytän reissut kielikylpynä parantaakseni ranskan taitoa.


Kuvaamani videopätkä kansallispäivän ilotulituksesta.:) Suomessakin saisi itsenäisyyspäivänä olla yhtä hauska tunnelma, eikä niin vakava ja harras. Vaikka tietty joulukuussa on ikävämmät ilmat kuin heinäkuussa.

Ranskalaisesta elämänilosta puheen ollen ovat hulluina värittämiseen ja mekin nyt innostuimme hankkimaan ensimmäiset värityskirjat.:) Blois'n linnan museokaupasta - renessanssi-kirja on minun, keskiaika Jussin. Renessanssi-kirjassa pääsen värittämään samoja seinä- ja kattomaalauksia mitä näimme linnassa!:D Sekä erinäisiä arkistosta löytyneitä piirroksia. Blois'ta ja värittämisestä lisää myöhemmin toisessa postauksessa.

Ruoka on Ranskassa aivan oman matkansa arvoinen juttu.:) Tässä kuvassa on paikallisen marketin ja leipomon tuotteita: lihatiskin rilletteä, joka toimii patongin välissä (tyypillinen lounas "sandwich", mitä myydään myös valmiina). Tosin opimme matkan aikana, että leipomolla ja leipomolla on eroa! Tämä patonki on "teollisen" oloinen, vaikka ihan hyvä verrattuna marketin myymään. Silti todella hyvät leipomot tekevät taivaallisen makuista leipää, kuten saimme todeta. Toisaalta vaikka lähileipomon patongissa oli moittimista, croissantit maistuivat erinomaisilta.:) Erään toisen leipomon croissantit eivät niinkään, vaan jäivät samalle tasolle tyypillisen suomalaisen kahvila-croissantin kanssa.

Samoin lihaa kannattaa ostaa lihakaupasta. Tosin Airbnb-emäntämme tiesi, että tämän kyseisen marketin omistaja on entinen lihakauppias, ja siksi lihatiskiä saattoi suositella. Totta, rillette oli hyvää.:) Viinikauppa on myös ehdoton paikka, jos haluaa parempaa viiniä. Myyjältä sai suosituksen kuten Alkossa, kun kerroin, mitä meillä oli ruokana eräänä toisena iltana. Tämä clairet on kuitenkin markettitavaraa, aivan kelvollista juotavaa, jota oli ehdottomasti pakko maistaa siksi, että se on tyypiltään jonkinlaista vaaleaa punkkua, ei kuitenkaan roséta. En tiedä, miten sitä täsmälleen pitäisi kuvailla, mutta clairet oli menneinä vuosisatoina suosittua, kuten käy ilmi biisistä "Quand je bois du vin clairet".

Paikallislehti mainosti Richelieun (kaupungin) "viitta ja miekka" -festivaalia, jolle meidän tietenkin täytyi päästä.:) Siitä enemmän toisessa postauksessa.

Myös marketeissa myytävistä perinneruuista mässäilimme boudin blancilla (valkoisella makkaralla) viime vuonna Troyes'ssa. Tänä vuonna testasimme kertaalleen boudin noirin, verimakkaran, vaikka suoraan sanottuna siinä kategoriassa tamperelainen musta makkara vie voiton. Tässä kuvassa on sen sijaan siivutettu andouille, jota oli pakko maistaa, koska Rabelais on kirjoittanut näistä "sisälmysmakkaroista".:D

Paikalliset halusivat aina tiedustella, joko olimme maistaneet rilletteä, rilloneita ja muita paikallisia herkkuja. Kukaan ei kysynyt andouillesta. Ehkä tämän olisi pitänyt herättää huolta, mutta olemme karaistuneita suomalaisia, jotka eivät hätkähdä verestä ja suolenpätkistä.:) Andouille on nimenomaan sitä jälkimmäistä. En tiennyt, mistä se on tehty, kun ensimmäisen kerran maistoin. Maku on tosiaan aika omalaatuinen, mutta siihen tottuu.

Richelieun reissusta sen verran, että löysimme torin laidalta kaksi ravintolaa, molemmat brasserieta, ja menimme siihen, jossa istui enemmän väkeä. Salissa oli jokseenkin "Esson baarin" tunnelma, vähän fiinimpi vain. Tarkoittaa tyylikkäämpiä kalusteita. Telkkarissa pyöri hevosurheilua, joka käytännössä tarkoittaa raveja, laukkakisoja sekä pooloa. Niistä ilmeisesti pystyy kaikista lyömään vetoa (veikkauskuponkeja oli yksi seinä täynnä). Taustalla soi iskelmämusiikki, mm. Toto Cutugnon L'italiano. En yhtään ihmettele, että ranskalaiset tykkäävät Paasilinnasta.;)

Brasserie Richelieun (kardinaalin mukaan nimetty ravintola kardinaalin omassa kaupungissa) lounaslistalta löytyi muistaakseni tasan kaksi vaihtoehtoa, molemmat salaatteja. Pyysin jättämään omastani kananmunan ja majoneesin pois, koska olen allerginen. Asia järjestyi. Kopioimme salaatin myöhemmin omaan käyttöön, ja tässä kuvassa tulos.:)

Helppo ja ruokaisa salaatti:
salaattia, 1 kerä (tai 1-2 ruukkua)
tomaattia, 2 kpl (tai koosta riippuen)
säilykemaissia, 1 purkki
kinkkua tms. noin 200 - 300 g
(keitettyä kananmunaa)
balsamiviinietikkaa

Voidaan tarjoilla sipsien kanssa, kuten Brasserie Richelieussa tehtiin.:) Eli siellä annokseen kuului vielä perussipsejä.

Tours on erinomainen keskuspaikka lähteä päiväretkille, koska sieltä pääsee moneen suuntaan paikallisjunilla (SNCF:n junat, joiden lyhenne on TER) sekä busseilla (Fil Vert & SNCF:n TER-bussit, jotka korvaavat joitakin junalinjoja). Kävimme joissain paikoissa nyt toistamiseen, kuten Lochesissa, josta tämä kuva on. Toursin linja-autoasema on juna-aseman vieressä.

Seppälästä hankkimastani hellehatusta saa olla mitä mieltä vain.;) Se kuitenkin täytti tehtävänsä, eli naamani ei palanut kertaakaan. En ole aurinko-yhteensopiva. Kärähdän normaalisti kymmenessä minuutissa. Lochesissa hankin vain lievän lämpöhalvauksen, jonka jälkeen pidin koko loppumatkan parempaa huolta juomisesta.

Onneksi asunnollamme oli tuuletin, eikä lämpötila koskaan noussut 40 asteeseen, kuten viime kesänä kävi. Käsittääkseni Toursissa 36 astetta oli korkein reissumme aikana. Toisin kuin Suomessa, Ranskassa telkkarissa pyörivät hellevaroitukset ja ihmisiä opastetaan toimimaan oikein.

Langeaista puolestaan löytyi linnan ja superhyvän leipomon lisäksi näköalapaikka: "Parbleu, täällä on upeita puita!"

Täytyy vielä mainita, että aiemmin olemme retkeilleet linnoilla matkailutoimiston kautta varattavilla minibussiretkillä. Niissä on hyvää helppous ja se, että pääsee sinnekin, minne julkiset eivät ulotu, esim. Ussén linnaan en löytänyt ainuttakaan junaa tai bussia. Huonoa retkissä on hinta, joka ei sisällä linnojen pääsymaksuja, eli ne tulevat vielä päälle. Lisäksi aikaa on noin tunti per linna. Valmiissa retkessä on silti puolensa, ja hyvää englantia puhuvalta oppaalta saa lisätietoa monista kiinnostavista asioista.

Blois'n alueen linnoihin pääsee edullisemmin niitä kiertävällä paikallisbussilla. Käytimme sitä aiemmalla reissulla, jolloin kävimme Beauregardissa. Erittäin kiinnostava, pienehkö linna, jossa on kokoelma vanhoja muotokuvia oman aikansa historiallisista henkilöistä.:)

Linnoista omat suosikkini ovat: Langeais (kalustettuja huoneita & toimiva laskusilta), Loches (keskiaikainen kaupunki & Fulco Nerran - alkuperäisen Mustan Ritarin - keskustorni, vanha tyrmä & huone täynnä 1500-luvun vankilagraffiteja), Beauregard (idyllinen, pieni paikka & muotokuvat), Azay-le-Rideau (idyllinen, kalustettuja huoneita), Blois (huikeat koristelut lattiasta kattoon, kalustettuja huoneita & kuuluisa murhapaikka).

Parhaat leivät: Langeais, Loches. Toursissa on myös kaksi leipomoa, joita emäntämme piti kaupungin parhaina, ja epäilemättä sitä ovatkin.:)

Tämän pastan tulin kehittäneeksi eräänä iltana ihan muuten vaan, kun kävimme kaupassa.:) Siihen tulee:

tomaattia lohkottuna, 4 - 6 kpl
kesäkurpitsaa, 1 iso tai 2 pientä
sipulia, 1/2 tai 1 koosta riippuen
(valkosipulia)
kanaa / kalkkunaa / kinkkua
tuoretta basilikaa
suolaa
mustapippuria
öljyä

Lihat voi paistaa pannulla, paitsi kinkkua ei tarvitse.;) Kasvikset heitetään uunivuokaan, päälle kaadetaan auringonkukkaöljyä, mutta oliiviöljy voisi toimia hyvin myös. Lopuksi vielä suolaa ja mustapippuria. Basilika laitetaan tuoreena valmiin annoksen päälle, ei siis uuniin. Harkitsen kokeilla vielä jotain muuta yrttiä, koska mausta jäi puuttumaan jotain pientä. Valkosipuli korjaa tilannetta (se menee uuniin kasvisten kanssa), mutta sittenkin...

Pastan kaverina toimi erinomaisesti kuiva Saumurin kuohuviini.:) Eli yleisesti ottaen jokin kuiva kuohari.

Kun sitten lopulta päädyimme kauppahalliin, hurahdin saman tien ruokauskoon.:D Kehitin reseptin, jossa on uunivuoassa 10-15 min haudutettuja:

vihreitä papuja, reilu kourallinen
pieni kesäkurpitsa, 1 kpl
pienehkö sipuli, 1 kpl
muutama nokare voita
suolaa

Sekä kasvisten kaverina (lopuksi) muutaman minuuttia lämmitettyjä rilloneita, 200 g. Suomalaisittain todennäköisesti possun kylkiviipaleet paistettuna ja vähän maustettuna ajaisivat saman asian.

Kokonaisuuden kruunaa AITO Saint-Mauren vuohenjuusto. Jonka hankimme juustokaupasta (!) ja se maistuu todellakin aivan erilaiselta kuin myös meillä myytävä "teollinen" juusto. Sama pätee juustokaupan briehen verrattuna "teolliseen" Presidenttiin ja vastaaviin. Jos haluaa jotain todella hyvää, Ranskassa kannattaa suunnata erikoiskauppaan. En tiedä saako Suomesta näitä parhaita juustoja, mutta katsotaan... Onhan meilläkin kauppahalleja. Tämä ei muuten tarkoita, ettenkö osaisi arvostaa aitoa suomalaista juustoa, mutta se vain ei istu tähän reseptiin.

Valitettavasti erikoiskaupan erinomaisuus pätee myös vihanneksiin, koska testasimme saman reseptin marketin tuotteilla, eikä se maistunut yhtä hyvältä.:( Tiedä sitten, mistä johtuu? Maaperästä, lannoitteista? Ostin torilta pari pienehköä sipulia, enkä muista koskaan saaneeni käsiini niin kipakoita ja maukkaita. Hallikaupan pavuissa oli myös selvästi enemmän makua kuin marketin.

Taustalla näkyy toisesta Toursin parhaaksi mainitusta leipomosta hankittua patonkia, joka oli 1. pienestä koostaan huolimatta raskas, eli täyttä leipää 2. käsintehdyn näköinen 3. väristä päätellen kiviuunissa paistettu.

Viininä oli roséta, noble joué on paikallista vanhaa tyyppiä. Ihan kelvollista, vaikka olen maistanut parempaakin.

Vielä sananen leivoksista.:) Tässä kuvassa on toisen Toursin parhaaksi mainitun leipomon kahvin makuisia religieuseja. Niistä päätellen kyseessä todella oli aivan ykkösluokan leipomo, koska olen ehtinyt kehittää kyseisten leivosten tuntemustani vuosien aikana.;) Onneksi voin syödä vähän kananmunaa, koska sitä näissä on.

Kuitenkin jos Ranskassa haluaa nimenomaan maistaa leivosten huippua, kannattaa etsiytyä pâtisseriehin eli sokerileipurin puotiin. Tavalliset leipomot, boulangerie, myyvät mm. religieuseja sekä éclaireja, mutta pâtisseriella on laaja valikoima ja osaamista juuri leivosten valmistamisessa. Sen sijaan boulangerie on croissantien ja kaikenlaisen leivän ostopaikka.

Tämä epikurolainen matkakertomus jatkuu myöhemmin.:)

Katsaus vuoteen 2015

Tämä kuva on vanha, vuodelta 2013 Chinonista. Meidän oli aivan pakko vierailla tämän näköisessä antikvariaatissa, varsinkin kun kadun puolen alepöydältä löytyi teos Ranskan historiasta parilla eurolla.:) Joka tapauksessa tästä kuvasta olen leikannut blogin otsikon.

Kaikki tuntuvat nyt tekevän vuosikatsauksia, joten miksen minäkin.;) Ensimmäiseksi täytyy mainita tämän blogin perustaminen. Luova lifestyle oli tarkoituksellisen laaja aiherajaus. Pelkkä luovien töiden esittely ei enää riittänyt minulle, koska kirjoittamisesta on hankalaa esitellä yhtään mitään. En halua puhua romaanikäsiksestä liikaa julkisesti ennen kuin se on valmis. Ja tämä projekti on hallinnut elämääni vuodesta 2011 alkaen - nimesin sen silloin salarakkaakseni, vaikka aika yleisessä tiedossahan tuo on.

Toisekseen pidän XL-muotiblogeista, koska ne tuovat meitä pullukoita esiin toisenlaisessa valossa kuin iänikuiset laihdutusartikkelit- ja ohjelmat. Olkoonkin, että merkkituotteita hehkuttava kaupallisuus käy joskus pännimään. Aion kirjoittaa aiheesta jatkossa enemmän. Ensimmäinen blogini nimellä In Somnis Veritas keskittyi yleiseen ja yhteiskunnalliseen pohdintaan, mutta loppujen lopuksi en jaksa aina keuhkota tärkeistä aiheista.:p Asioita voi tuoda esille myös muilla tavoin - kuten postaamalla edustavia kuvia, joissa lihavat naiset poseeraavat kauniissa vaatteissa. Toiset tekevät tämän paremmin kuin minä, ja hyvä niin, meitä on moneksi.:)

Tähän liittyen olen käsitellyt myös esiintymiskammoani. Juhani Mattilan Herkkyys ja sosiaaliset pelot oli minulle yksi vuoden tärkeimmistä lukemistani kirjoista. Käytännössä kehityin esiintyjänä uskomattoman paljon. Keväällä kävin ensimmäistä kertaa lavalla lukemassa omia runojani: kirjaimellisesti paniikissa, mutta kykenin silti.:) Nykyään homma hoituu paljon helpommin, kiitos lavarunokurssin, jonka kävin toukokuussa. Paitsi lavarunoutta, päihitin esiintymiskammoani myös pitämällä koulussa onnistuneen kirjaesitelmän, huolimatta juuri esitelmän alussa alkaneesta migreenikohtauksesta ja näköhäiriöistä.

Sain loppuun kirjoittamisen perusopintolinjan Työväen Akatemiassa, ja keväällä tekemämme antologia tuntui tärkeältä projektilta myös ihmisenä kehittymiseni kannalta. Jottei kaikki olisi sujunut liian helposti, samaan aikaan osuivat lähisukulaisen hautajaiset ja toisen vakava sairastuminen. Sairaskohtauksia on lähipiirissä riittänyt, toivottavasti ensi vuosi näyttää sen suhteen paremmalta.

Viimeisimpänä vastoinkäymisenä Xena-koira kuoli, mikä on vieläkin vaikeaa muistaa. Seisoin sen vierellä loppuun asti eläinlääkärillä, ja kaikkiaan lopetus oli armelias teko, kun hauvelin elimistö ei enää jaksanut. Hyvä elämä ja hyvä kuolema.:) Joskus olen pohdiskellut, että aikuiseksi kasvaminen merkitsee luopumaan oppimista. Mitä enemmän joutuu luopumaan asioista, ihmisistä ja muista rakkaista, sitä vanhemmaksi kasvaa sisäisesti.

Kasvuun liittyy kohdallani tietynlainen kovuus ja kestävyys, jonka olen erityisen hyvin huomannut tänä vuonna. Kenties se merkitsee vain tottumista siihen, että toisinaan käydään pohjalla, toisinaan pilvissä? Loppupeleissä jää keskiarvo, mukava elämä, jota voi katsella tyytyväisenä. Mielenkiintoisia kokemuksia, toiset hyvinkin tuskallisia, mutta onpahan siinä kerrottavaa. Tarinat ovat minun lapsiani, toivottavasti ne elävät ikuisesti sen jälkeen, kun minua ei enää ole.:) Tosin ensin ne täytyy saada kansien väliin...

Aloitin syksyllä kirjoittamisen aineopintolinjalla, ja se on osoittautunut erittäin hedelmälliseksi. Tänään mietiskelin sellaista, että en perfektionismista huolimatta halua tai voi olla paras kirjoittaja maailmassa, koska ihmiskunnan historiaan mahtuu tavattoman paljon hienoa kirjallisuutta. Sen sijaan haluan olla hyvä kirjoittaja, eli hyvä siinä mitä teen, ammattitaitoinen, tai miksi tuota voisikaan kutsua. Ei minusta koskaan tule edes parasta kirjoittamisen opettajaa, jos minkäänlaista, mutta toivottavasti hyvä sellainen, jos tämä uravaihtoehto aukenee.:)

Olen reissannut Oxfordissa opintomatkalla, Orivedellä romaanipajassa, Troyes'ssa Ranskassa ihan muuten vaan, Oriveden luovan kirjoittamisen opettamisen päivillä, ja nyt viimeksi Hauholla mökkeilymielessä. Olen iloinen siitä, ettei meillä ole omaa kesämökkiä, koska vuokraaminen ei sido samalla tavoin kuin omistus.

Meillä kotona keittiön pöydän ääressä kokoontui vielä keväällä epävirallinen kirjoittajaryhmä. Järjestin peräti kolme tapahtumaa Myyrmäen ensimmäiseen taiteiden yöhön, ja siitä starttasikin vähän virallisempi versio samasta ryhmästä.:) Lisäksi hilluin Helsingin kirjamessuilla aktiivisemmin kuin koskaan tähän mennessä, eli kolmena päivänä lähes aamusta iltaan. Maininnan ansaitsevat myös kaikki uudet sekä vanhat ystävät ja mielenkiintoiset tyypit, joita olen tavannut vuoden mittaan.:)

Elämäni on kaikkiaan sujunut hieman yksipuoleisesti, eikä se lopulta ole kovinkaan mielenkiintoista, mutta parempi niin.;) Töitä on jäänyt rästiin koko ajan, vaikka yritän parhaani. Kaksi tai kolme käsistä olisi kommentoitavana, mutta koulussa luemme jatkuvasti toisten tekstejä, joten muut tuppaa unohtumaan. Vaikka stressiä pukkaa, se tuntuu suurimmaksi osaksi positiiviselta. Tekeminen on mielekästä, ja huomaan kehittyväni. Aina voisi tehdä ja olla enemmän, parempi ja ties mitä, kotikin voisi olla siisti, eikä sellainen harakanpesä kuin se nyt on. Alan viimein oppia omia rajoituksiani, ja ettei ihminen ylipäänsä voi tehdä määräänsä enempää, kuten viisas psykologi aikoinaan totesi.

Kirjoittamisen soundtrack

Lochesin linnassa Ranskassa vuonna 2013 kuvaamaani, vangin satoja vuosia sitten kaivertamaa graffitia, seuraa musiikkipostaus.:) Kirjoittaessani musiikki on minulle todella olennainen juttu. Kuuntelen kyllä muutenkin levyjä tai radiota kotona, mm. ruuanlaiton tai lukemisen taustalla.

Kirjoittaessa musiikki on silti erityisen tärkeä väylä päästä käsiksi tiettyihin tunnetiloihin. Olen puhunut tästä asiasta ihmisten kanssa ja toiset puolestaan vaativat hiljaisuutta. Heitä kaikenlainen ylimääräinen ääni häiritsee liikaa, eikä kirjoittaminen silloin onnistu.

Minullekaan mikä tahansa musiikki ei käy, vaan biisivalintojen on oltava juuri oikeat. Onneksi Jussi ei välitä asiasta, hänelle sopii hyvin joustavasti kaikki, eikä taustahäly häiritse.

Juurihoidon jälkeen olen taas hieman tipahtanut pois kauniista maailmastani - hammaslääkärin tuoli ja suu täynnä metallia on liian realistinen kokemus. Tänne kirjoittaminen auttaa osaltaan jäsentämään ajatuksia ja pitämään yllä fiilistä.

Tänään etsin näytiksi kolme kappaletta, joihin aina palaan kirjoittaessani. Ne istuvat niin hyvin romaanikäsikseni maailmaan. Ensimmäinen, Enyan Long Long Journey, voisi olla romaanin tunnari. Queenin Too Much Love Will Kill You puolestaan istuu moniin draamallisiin kohtauksiin, ja Blackmore's Nightin I Think It's Going To Rain Today toimintakohtauksiin.

Renessanssimusiikin kauneus

Olli kirjoittaa Dreamspire-blogiin juttusarjaa siitä, missä asioissa ihmiset näkevät kauneutta. Inspiroituneena siitä, ja koska en keksi uutta valittamisen aihetta kirjoittamisesta (samaa vanhaa vain, ei viitsi enää toistaa), päätin avautua viehtymyksestäni renessanssimusiikkiin.:) Ja samalla yleisemmin aikakauteen. Välillä intoilen löydöistäni Facebookissa ja käsitän, ettei kukaan ymmärrä, miksi jokin on niin mahtavaa.;)

Blois'n kuninkaallisen linnan salissa vierailimme kesällä 2013. Siellä on vieraillut myös yhtye Le Banquet du Roy:



Tässä kappaleessa minä kuulen samaa ornamentiikkaa, joka näkyy myös salin seinillä ja katossa. Esteettinen juttu, joka jostain syystä hivelee tuntohermojani. Tietynlainen pyöreys ja täyteläisyys, joka ei vaikuta yhtä runsaalta tai ylenpalttiselta kuin täysbarokin muotokieli. Renessanssi arvosti enemmän intiimiä tunnelmaa, joka näkyy puutarhoissa. Suljettua, harmonista, pienemmässä mittakaavassa. Sen sijaan 1600-luvun lopun puutarhat tuottavat agorafobisen fiiliksen.

Kuninkaan vuode samasta linnasta. Toki mahtipontinen, mutta silti selkeä. Tykkään enemmän muista kuin kuninkaallisten asumuksista ja huonekaluista, kruunupäiden kun aina piti pr-syistä esittää maailman mahtavinta.

En usko, että tulen koskaan kirjoittamaan kuninkaallisista muuten kuin sivuhenkilöinä. Tietenkään ei voi vannoa, mutta pidän sitä hyvin epätodennäköisenä. Luksuselämä vain on jotenkin todella mielenkiinnotonta. Inhimillinen kärsimys sen sijaan viehättää. Ehkä samasta syystä karsastan ajatusta kirjoittaa vampyyreistä, vaikka pidän vampyyritarinoista. Yli-inhimillisiltä olennoilta puuttuu se elämän herkkä haavoittuvaisuus, joka on läsnä jokaisessa kuolevaisessa.

Renessanssi oli samaan aikaan myös kaikkea muuta kuin kaunista. Eräs kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Kuningatar Margot, joka perustuu Alexandre Dumas'n hugenotti-sarjan alkuun, kuvaa Pärttylinyön verilöylyä. Luin Guise-suvun vaiheista kertovasta kirjasta kuvauksen myös tästä kansanmurhasta. Se ja koko pitkällisen sisällissodan hulluus ei juurikaan olennaisilta osiltaan eroa 1900-luvun kammottavista tapahtumista. Kyky julmuuksiin ja väkijoukkojen massapsykoosit ovat varmastikin osa ihmisyyttä.

Blois'n linnassa kuningas Henri III murhautti herttua Henri de Guisen. Se murha tapahtui aseellisesti, vaikka renessanssi muuten tunnetaan etenkin myrkyistä. Siitä puheen ollen, Borgiat on yksi suosikkisarjoistani telkkarissa, vaikka en jäänyt suremaan sen loppumista. Syynä trauma, joka minulle katsojana aiheutui siitä, mitä tapahtui superihanan pariskunnan toisen puoliskon paljastuttua vakoojaksi. Tietenkin se oli odotettavissa, koska mitä juuri itsekin sanoin inhimillisestä kärsimyksestä ja elämän herkästä haavoittuvaisuudesta?:p Se jakso veti nuo teemat överiksi. Tässä kuitenkin löytämäni videoklippi parhaista, positiivisista kohdista.:)



Renessanssi oli myös aikakausi, joka ei tuntenut käsitettä seksuaalinen identiteetti. Ei ainakaan samalla tavalla kuin nykyään. Olen joskus esittänyt sellaista, karkeaa ja radikaalia yleistystä, että kun koulussa puhuttiin siitä, miten humanistit kyseenalaistivat kirkon arvovallan, kukaan ei kertonut, *miten* he sen tekivät. Esimerkkinä Pietro Aretinon Ragionamenti, englanniksi The School of Whoredom. Tilasin sen hiljattain Amazonilta.

Pointti kun oli, että renessanssihumanistit diggailivat antiikin Kreikkaa ja Roomaa. Jälleen karkeana, radikaalina yleistyksenä esitän, että koska kaikki, mitä kreikkalaiset ja roomalaiset olivat tehneet, oli hyvää ja ylevää, oppineet ylimysmiehet ryhtyivät harrastamaan pornoa ja miesten välistä seksiä. Olkoonkin, että vasta 1620-luvusta alkaen ja pitkälle 1700-luvulle libertiinit vetivät puolestaan nämä seikat täysin överiksi. Mistä syystä rakastan libertiinejä.:) Vapaan seksin, vapaan ajattelun ja runouden puolesta toiminut, yläluokkainen, jonkinlainen hedonistihippien liike veti puoleensa myös naisia. Biseksuaaliset orgiat kuulostavat jotenkin kovasti 1960- tai -70-luvun meiningiltä, mutta esi-isät ja -äidit bailasivat paremmin.

Sivumennen sanottuna myöskään renessanssiajan valtavirtaviihde ei karsastanut erotiikkaa tai rajuja aiheita. Francois Rabelais oli jo omana aikanaan 1500-luvulla tavattoman suosittu kirjailija siitä huolimatta, että joutui katolisen kirkon mustalle listalle. Eräs hänen teoksiaan tuottanut kirjanpainaja poltettiin roviolla. Kuningas kuului Rabelais'n faneihin, joten varmaan siksi kirjailija itse säilyi hengissä.

Kuva on Chinonin Rabelais-museosta, kirjailijan synnyinkodista. Sinne täytyi päästä matkallamme 2013, jolloin lähdimme Toursista Chinoniin varta vasten tämän museon takia. Minäkin olen fani.:) Pantagruelin voi ladata laillisesti ilmaiseksi täältä ja katsoa, miten pitkälle pystyy menemään rivoissa vitseissä (+ ehdottoman eeppinen lopputaistelu). Pantagruelin kolmas kirja oli teoksena ehyempi kokonaisuus, ja ehdottomasti ajankohtainen. Se heitti härskiä parodiaa ennustajista, lääkäreistä, lakimiehistä ja ihmisen halusta tietää tulevaisuus. Muita teoksia en ole vielä käynyt läpi, mutta lukulistalla ovat.

Muistaakseni ennätin jo kertaalleen moittia sitä, miten "klassikko" mainintana pilaa hyvän kirjan.;) Jännää sinänsä, että kuolemanrangaistuksen heiluessa pään yllä menneen ajan kirjailijat tuottivat räävittömämpää tekstiä kuin nykyään. Toki myös eleganttia, romanttista ja väkivaltaista viihdettä, kuten Tirant Valkoinen tai Orlando Furioso (Raivoisa Roland). Ensimmäinen on suomennettu, toinen löytyy englanniksi kirjastosta tai Project Gutenbergistä.

Musiikin puolella sanoituksia tarkastellessa täytyy kiinnittää huomio kaksoismerkityksiin. Kun sävel on hilpeä ja lauletaan kuolemasta, se tarkoittaa orgasmia. John Dowland on ehdottomasti renessanssin ykkössäveltäjiä, todellinen nero, jonka lyriikat voivat olla todella tiiviitä, merkitystihentymiä, kuten hyvässä runoudessa. Come Again on silti biisi, jonka nimi kertoo kaiken oleellisen englantia osaaville (ja jonkinlaisella kaksimielisellä aivoituksella varustetuille). Klippi katkeaa kesken, mutta siinä esiintyy renessanssisäveltäjän eräs moderni fani, Sting. Koko dokumentti hänen Dowland-projektistaan on myös nähtävillä.

Dowlandilta suosikkini on The Frog Galliard, toiselta nimeltään Now O Now I Needs Must Part.



Youtube-klipillä instrumentaaliversiona aikalaissoittimin. Kitara ei täysin korvaa luuttua, jollainen tässä nähdään, soundi on erilainen. Olen pohdiskellut, kuinka monta versiota yhdestä biisistä voi tai kannattaa pitää saatavilla?;) Löysin tästä pelkästään Spotifysta todella monta.

Jostain syystä Frog Galliardin sävel saattaa hermostoni ekstaasiin. En itsekään ymmärrä, mistä siinä on kyse, mutta niin vain se on toiminut yli 20 vuotta. Olin noin seitsemäntoista, kun löysin renessanssimusiikin. Lainasin kirjastosta kaikenlaista, mitä sattui käteen, ja kopioin CD:ltä kasetille.

Nykyään myös omistan joitain vanhan musiikin CD:tä. Blois'n linnan museokaupassa oli pakko investoida boksiin, joka sisältää täydellisen levytyksen Thoinot Arbeaun Orchésographiesta. Kaiken lisäksi lauluissa on käytetty vanhaa ranskaa, jonka tunnistaa kirjoituksesta ja ääntämyksestä.:D En tiedä, josko vanha ranska olisi suomalaisittain helpompaa oppia kuin moderni? Ainakaan siinä ei ollut yhtä paljon aksentteja. Joka tapauksessa Orchésographieta voisi kutsua 1500-luvun lopun Suureksi Toivelaulukirjaksi.

Thoinot Arbeaun Belle qui tiens ma vietä voi tituleerata klassikkobiisiksi, niin monta versiointia siitäkin on olemassa yksistään Youtubessa. Omat suosikkini versioista ovat tuosta CD-boksista löytyvä, vanhalla ranskalla laulettu, sekä Amarcordin, joka puolestaan löytyy levyltä The Book of Madrigals Spotifyssa. Tanssimusiikki oli todellista käyttömusiikkia, koska samaa biisiä esitettiin eri tansseina pelkästään tahtia muuttamalla. Belle qui tiens ma vie on yleisimmin pavane, tahdiltaan hidas ja juhlallinen, jota suosittiin tanssiaisten avauksena.

Itse olen kauan sitten opetellut tanssimaan branlea nuorisotalon kurssilla. Branle de la Haye (myös Orchésographiesta, kuten suuri osa nykyään tunnetusta renessanssin tanssimusiikista) on tällä klipillä esitetty aikalaissoittimin. Sävelet ovat yksinkertaisia ja toistuvat melko monotonisesti. Jussin mielestä renessanssitanssit sopivat hyvin rentouttavaksi taustaksi.:p Branlea voisi varmaan nimittää tanhuksi, sitä nimittäin tanssittiin usein piirissä. Jos sävelet olivat yksinkertaisia, niin myös liikkeet verrattuna täysbarokin balettiesityksiin. Jälleen yksi hyvä syy pitää renessanssiajasta.:) Branlea, pavanea, allemandea, jopa varmaan tietyissä rajoin gaillardea pystyy tanssimaan, vaikkei olisi ketterä akrobaatti.

Ketteristä akrobaateista aasinsilta miekkoihin, joiden kädensuojus on yhtä koukeroinen kuin renessanssin estetiikka ylipäänsä.:) Paitsi että tämä rapiiri ja main gauche eli torjuntatikari ovat 1600-luvun alkupuolelta. Oikeassa elämässä ne näyttävät huomattavasti pelottavammilta kuin kuvassa.O.O Otin kuvan vuonna 2012 Ecouenin renessanssimuseossa.

Ranskassa katsotaan renessanssi "virallisesti" päättyneeksi vuonna 1610, jolloin Ravaillac puukotti kuningas Henri IV:n kuoliaaksi. Koska aikalaiset eivät ajatelleet elävänsä mitään aikakautta tai sellaisen murrosta - vaan tutkijat ovat merkinneet murroskohdat aikajanalle jälkikäteen - tyylisuunta jatkui jollain tapaa käytännössä Louis XIV:sta eli Aurinkokuninkaan hallituskaudelle. Tietenkin puhutaan varhaisbarokista, eivätkä asiat koskaan pysy muuttumattomina. Myös renessanssi oli niin pitkä aikakausi, että sen puitteisiin mahtui monta muutosta muodin, arkkitehtuurin, jne. suhteen.

Hesarissa oli taannoin pikku-uutinen, jonka mukaan ihmisen aikakausi, antroposeeni, maapallon kehityshistoriassa katsotaan alkaneeksi vuonna 1610. Silloin ihmisen vaikutus ekologiaan rupesi näkymään huomattavasti selkeämmin kuin koskaan ennen.

Kolmikymmenvuotinen sota - myös 1600-luvun alkupuolella - merkitsi sodankäynnin taktiikoiden modernisoitumista. Siirryttiin pienistä armeijoista suuriin, ritaritaisteluista massojen sotaan. Luin jostain, että ennen kaikkea tuliaseiden pointti oli käytön helppous. Jousimiehen tarvitsi harjoitella monta vuotta hallitakseen aseensa, mutta pyssyn saattoi antaa periaatteessa kenen tahansa tunarin käteen ja kouluttaa melko vähällä vaivalla kohtuullisen sotilaan.

Jotain ritarinostalgiaa on aivan selvästi ollut ilmassa 1500-luvun lopulla. Ranskassa koettiin kaksintaisteluiden kulta-aika, jolloin nuoria aatelismiehiä heitti veivinsä mitättömien kunnia-asioiden vuoksi vuosittain enemmän kuin nykyään kuolee auto-onnettomuuksissa! Ei mikään ihme, että kaksintaistelut kiellettiin, ja kardinaali Richelieu (1600-luvun alkupuolella) määräsi niistä kuolemanrangaistuksen.

Rapiiri on miekkatyyppi, jota käytettiin sekä sodassa että kaksintaisteluissa, yleensä yhdessä torjuntatikarin kanssa, tai pienen kilven. Wikipedia väitti, että englannin sana "swashbuckler" tulee suhahduksesta, joka liittyy kilven nopeisiin liikkeisiin.

1500-luvun miekkailuoppaiden kuvitus on pragmaattisen brutaalia: kun pistät tänne, näin paljon verta roiskuu. Moderneilla näyttämö- ja elokuva-akrobaateilla tai filmaattisen näyttävillä miekkakliseillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten oikeat taistelut sujuivat. Olkoonkin, että tuossa dokumenttipätkässä on kyse näytellystä ja taiteelliseen vaikutelmaan pyrkivästä taistelusta. Ilman suojavarusteita ei voi matsata tosissaan.;) Sen verran vaarallisesta hommasta on kyse.

Itse olen myöskin silloin 20 vuotta sitten harrastanut miekkailua, tosin modernia kalpaa, täysin suojavarusteiden peitossa. Se on laji, jossa pääsee adrenaliinin ja endorfiinin ansiosta kokemaan huikean flow:n.:) Tosin nämä vanhat rapiirit olivat kauniimpia, etenkin yhdistettynä aikakauden puvustukseen ja miljööseen. Siksi jaan teille lisää tuon dokumentissa esiintyneen porukan otoksia:



Ja vielä yksi oma suosikkini, taistelutreeniä ratsain.

Kaiketi äärimmäisyydet ja ristiriitaisuudet ovat se, mikä minuun vetoaa. Kauneus ja karmeus samassa paketissa, koukeroisia ornamentteja ja verta. Ajattelun vapautuminen ja samaan aikaan kovat tuomiot, joita kulttuuri-ihmiset rohkeasti uhmasivat. Jonkin murroskausi, siirtymä yhdestä aikakaudesta toiseen. Täydellinen muutos ajatustavoissa, kun ajattelee, mitä kaikkea renessanssi toi mukanaan. Francis Bacon kirjoitti 1600-luvun alkupuolella, että pieni määrä filosofiaa tekee ihmisestä helposti ateistin, mutta syvällisempi perehtyminen esim. Epikuroksen ajatuksiin tuottaa vakaamman uskon Jumalaan. Muinaiskreikkalainen filosofi Epikuros taisi kuitenkin olla modernin, maallistuneen humanismin kantaisä.

Vanha painokone Toursin pikkuruisessa kirjanpainomuseossa, jota ylläpitävä, vanha herrasmies oli erittäin vaikuttunut siitä, että sai Suomesta asti - ranskantaitoisia - kävijöitä.:D

Raakaversion kauhut

Kuvasin Toursin kiltamuseossa vuonna 2013 sokerimassakakun, joka oli jonkun ranskalaisen leipurin uskomattoman hieno mestarinnäyte.

Tällaiseen sitä pyritään.:D Paitsi että oma, historiallinen sokerimassahöttöni on sateenkaarenvärinen - ja 100% paperia sekä mustetta. Jonkinlainen mestarinnäyte siitä pitäisi silti tulla. Todiste siitä, että osaan kirjoittaa.

Pääsin kevään mittaan tekstiseminaarin puitteissa todellisen editoinnin makuun, ja se maistui ihan hyvältä.:) Vaikka jouduin käytännössä kirjoittamaan lukuja uusiksi, jälki tuntui kaiken vaivan arvoiselta.

Pitää luottaa itseensä. Vaikeaa, mutta pakollista.:p Itseluottamus toisaalta kasvaa kokemuksen myötä.

Tuska sen sijaan ei taida juurikaan vähentyä. Muutaman päivän olen pallotellut sen välillä, kirjoitanko alkua uusiksi pidemmälle, vai jatkanko uutta tekstiä? Päätin jatkaa uutta, ja se vaikuttaa toimivalta ratkaisulta.

Nyt ongelmana on saada itseni vakuutettua siitä, että raakaversio voi ja saa olla epätäydellinen, aukkoinen, karkea, kaikkiaan vain hienostuneempi ja pidempi luonnos.

Jos nyt kuvitellaan, että romaanikäsis olisi tuo sokerimassakakku, sormeni syyhyäisivät päästä viimeistelemään etualalla näkyvän, pienemmän tornin. Tekisin siitä niin valmiin ja hienon kuin mahdollista. Kenties viimeistelisin saman tien myös pääportin. Pyrkisin saamaan siitä aikaiseksi todella kauniin ja merkityksellisen.

Ongelmana vain on, etten ole vielä valmistanut sitä yksinkertaisempaa pienoismallia, josta pystyisin näkemään kokonaisuuden, mittasuhteiden toimivuuden, värien sopivuuden, sekä paljonko tarvitsen ulkomuuriin sakaroita. Ja mistä ihmeestä aion valmistaa vallihaudan? Piirroksia minulla kyllä on, ja huonoja harjoituskappaleita, joista pystyn hyödyntämään osia.

Entä sitten, kun saan pari osaa mielestäni täysin valmiiksi ilman, että tiedän, millainen kokonaisuudesta tulee? Vastaus tietenkin on: eivät ne siinä tapauksessa voi olla valmiita. Mut kun mä haluun täydellistä.:( Heti, tänne, nyt.

En jaksaisi koko tätä prosessia, enkä jaksaisi pakottaa itseäni sietämään aukkoista, luonnosmaista tekstiä. Heittäisin kohta hanskat tiskiin, jos en ajoittain löytäisi omasta tekstistäni ja hahmoista uusia puolia, jotka tarjoavat niitä syvempiä merkityksiä. Sellaisia, että tekstistä voi välittyä oikean elämän tuntu, illuusio siitä, että kaikki onkin totta.

Jännää kyllä, tämä löytämäni toteutus Ma peine n'est pas grandesta kuulostaa itselleni jokseenkin sellaiselta kuin olen edellisen (huonomman) version yhteen kohtaukseen kirjoittanut.:) Taustalta puuttuu luutunsoitto ja laulu on puhtaampaa, mutta silti.

Jälleen romaaniprojektin parissa

Yksi suosikkikuvistani on Langeais'n linnasta Ranskasta, Loiren laaksosta. Tämä tuli otettua jo vuonna 2012, mutta tähän postaukseen se todella kuuluu.:)

Kuten uhkasin, istun tietokoneen äärellä vaikka koko yön. Nyt kello on 5.30 aamulla, ja olen tuottanut kaksi uutta sivua - uutta aloitusta. Saa nähdä, jääkö sekään lopulliseksi, tai otanko sitä edes väliaikaisesti käyttöön. Tuohon asiaan kaipaan ulkopuolisen mielipidettä, jotta tietäisin, miltä tämä vaikuttaa verrattuna edelliseen.

Minun on vaikea nähdä samalla tavalla, annanko tarpeeksi tietoa hahmoista ja maailmasta, tai heitänkö riittävästi vai liian epämääräisesti vihjauksia tulevasta. Tunnen hahmoni, maailman, sekä tarinan kaaren niin hyvin, että minulle itsestäänselvät asiat eivät suinkaan ole sitä lukijalle.

Tässä yritän nyt lisäksi käyttää uudenlaista taktiikkaa, eli tuoda hienovaraisia viitteitä tunnetiloista, sanomatta mitään kovin suoraan. Loman aikana ennätin pohtia asiaa siltäkin kantilta, etteivät ne tunteet aina ole ihmisille itselleenkään kovin selkeitä. Varsinkaan, jos on kyse vaikeista teemoista.

Maailmaan sisään pääsemisessä auttoi edellisenä yönä kirjoittamani fiktiivinen runo.:) Eli sellainen, minkä olen kirjoittanut hahmoni puolesta. Aika hankalaa loppujen lopuksi, toisaalta kiehtovaa. Nyt kun olen näitä vastaavia runoja rustaillut muutaman, se rupeaa jo menemään paremmin.

Purin ensin hahmon mielentilaa treenikirjoituksen kautta, eli suolsin paperille kaiken lyhyessä ajassa. Siitä lähdin alleviivaamaan hyviä kohtia, jotka ovat sanoja tai lauseita. Niiden pohjalta hahmottelin sonetin, koska sellainen istuu tarinan maailmaan. Lisäksi sonetit ovat osoittautuneet minulle luonteviksi, koska riimit ja rytmi, sekä rakenne on annettu valmiiksi. Näiden seikkojen kanssa olisin muuten paljon enemmän hukassa runojen suhteen.

Hienovaraisista viittauksista, treenikirjoittamisen metodista tekstin tuottamiseen, sekä sonetin hallinnasta voin kiittää ensimmäisen vuoden opintojani.:) On aina mahtavaa huomata kehittyneensä, ja totisesti olen oppinut paljon.

Tänä yönä kirjoittamisfiiliksessä inspiroi erityisesti Silly Wizard: Bridget O'Malley.