Tässä sitä esikuvaa.:) Alkuperäinen painos Miguel de Cervantesin Don Quijotesta Oxfordin
Bodleian Libraryn näyttelystä. Mikä tekee kirjasta sellaisen, että tarina kestää monta sataa vuotta yhtä mielenkiintoisena kuin ensimmäisen painoksen julkaisuhetkellä?
Itse olen nautiskellut Ludovico Arioston Orlando Furiososta englanninkielisenä käännöksenä. Jostain luin, että kirjailija työsti teostaan 10 vuoden ajan. Se käsittää n. 700 sivua runomittaista kerrontaa - ja saatuaan sen kerran valmiiksi, Ariosto kirjoitti eeppisen tarinansa vielä uudestaan. Sulkakynällä ja musteella. *respect*
Oikeastaan on harmillista, miten klassikoista puhuminen pilaa kirjat. Puhe tuottaa mielikuvia tappavan tylsistä, korkeakirjallisista teoksista, jotka eivät millään tavoin voi koskettaa kenenkään modernin ihmisen maailmaa. Ne asettuvat jonnekin liian ylös, liian hienoiksi, historiallisiksi reliikeiksi, joihin viittaaminen tuottaa itsessään voimakkaita mielikuvia siitä, millainen se ihminen on, joka lukee klassikoita.
Omasta mielestäni Orlando Furiosoa, eli Raivoisaa Rolandia, pitäisi markkinoida eeppisenä keskiaikafantasiana. Olkoonkin runomuodossa, sen lyriikka on kuitenkin helposti lähestyttävää, ja tarinat suhteellisen kepeää romantiikkaa, huumorilla höystettynä.
Eksyinpäs aiheesta, mutta en malta olla aina välillä paasaamatta siitä, miten hienoja ja ajankohtaisia vanhat kirjat ovat edelleen.:) Älkää antako fiinin leiman tuottaa turhia ennakkoluuloja. Sitä paitsi 1500-luvulla ei tunnettu eroa viihteen ja korkeakirjallisuuden välillä, oli vain kirjallisuutta. Siksi Orlando Furioso on hienosti kirjoitettua, laadukasta viihdettä.
Postasin tähän kuvan omasta puoliskostani yhteisestä työhuoneestamme. Se on harvinaisen siisti, kuviahan tulee luonnollisesti näppäiltyä siivoamisen jälkeen. Työtuolin päällinen on Jussin trikookuteesta itse virkkaama. Tuoli itse on Ikeasta, taulut kirpputorilöytöjä, lamppu Kodin1:stä, verho, pöytä (uudelleen maalattu) ja matto sukulaisilta.
Tässä tuolissa yritän toteuttaa jotain, joka toivottavasti kulkisi renessanssiajan esikuvieni jalanjäljissä. Eli laadukasta viihdettä. Helpommin sanottu kuin tehty. Lukija ei saa tylsistyä, mutta toisaalta mutkia ei voi oikoa liikaa, ja se taas vaatii valtavan paljon taustatyötä eri aiheista.
Toki internet, yleiset kirjastot, ja vapaasti käytettävissä olevat yliopiston kirjastot helpottavat taustatyön tekemistä aivan suunnattomasti. Enkä tarkoita pelkästään historiallisen romaanin (jollaista työstän) vaatimaa ajankuvaa, vaan hahmojen psykologista taustaa ja maiseman yksityiskohtia. Koen, että juuri vaikkapa pyrkimys ymmärtää väkivaltaista käytöstä tukee tavoitetta tuottaa laadukasta proosaa.
Toisaalta koen hyväksi pitäytyä tietyissä genre-konventioissa, sellaisissa kliseissä, jotka tuottavat lukijalle nautintoa. Tämä ainakin on ajatukseni tällä hetkellä. Jää nähtäväksi, miten se uusimmassa versiossa toimii. Romaanikäsikirjoitus on ollut minulle vuodesta 2011 asti se prosessi, jonka aikana tarkoitukseni on oppia kirjoittamaan. Olen tuottanut samasta tekstistä monta versiota, joista jokainen on edellistä parempi. Nyt vasta tuntuu siltä, että tarina alkaa löytää oikeat uomansa.
Kuva Oxfordin opintomatkalta, collegen asuntolahuoneesta, kuvaa paremmin sitä, millainen kaaos työskentelystä pidemmän päälle seuraa. Otin matkalle mukaan kommentoidut printit romaanin aloituksestani, koska olimme käsitelleet sitä tekstiseminaarissa kevään aikana. Niiden pohjalta naputtelin editointia menemään kahden täyden päivän ajan. Toki homma jäi vielä kesken, jatkoin työstämistä kotona. Nyt olen pitänyt lomaa ennen kuin taas ryhdyn toimeen.
On omalla tavallaan hyvin vaikeaa hyväksyä omat tapansa ja rajoituksensa. En pysty kirjoittamaan bussimatkoilla (tai edes lukemaan), koska saan matkapahoinvointia. En pysty työstämään aamusivuja heti herättyäni, koska migreenikohtaus alkaa varmasti, jos verensokeri laskee liian alas. Siispä aivan ensimmäiseksi minun täytyy syödä jotain. En pysty kirjoittamaan missä tahansa, koska häiriinnyn ihmisten läsnäolosta ja äänistä.
Minun täytyy voida ensin upota maailmaan, mikä vaatii yleensä juuri oikeanlaisen musiikin taustalle: dominoin yhteisen työhuoneemme äänimaailmaa. Jussille se sopii, koska hän ei häiriinny lainkaan samalla tavoin. Jussi ei myöskään kärsi matkapahoinvoinnista eikä migreenistä. Minun työskentelyni tapahtuu enemmänkin on/off -tyylisesti, joko teen täysillä tai en tee lainkaan. Innostuessani olen usein istunut läppärin äärellä läpi yön, vaikka valvominen rasittaa tässä iässä jo huomattavasti enemmän kuin nuorempana. Yö on hienoa työskentelyaikaa, koska silloin kaikkialla on hiljaista. Elämän pienet taustaäänet vaikenevat. Ei kuulu liikenteen huminaa, naapurit nukkuvat.
Olen vuosien aikana moneen kertaan yrittänyt luoda itselleni työskentelyrutiineja. Säännöllistä rytmiä, jonka mukaan heräisin ajoissa, tekisin hommia, söisin lounaan, jatkaisin työtä, ja saisin levätä illalla. Olen suunnitellut aikatauluja kunnianhimoisesti tai realistisesti, lyhyempää tai pidempää päivää, vaihdellut kellonaikoja, aivan mitä tahansa - eikä mikään onnistu viikkoa pidempään.
Se tuntuu samalta kuin kävely kesäisin ilman kenkiä: ihmiset patistelevat, että kyllä ne jalkapohjat kovettuu. Näin minulle on sanottu viimeiset 38 vuotta, mutta sorapinta tuntuu edelleen sietämättömän tuskalliselta. En pysty kävelemään soratietä paljain jaloin, enkä ylläpitämään rutiineja.
Rutiinien sijaan olen hyvä siinä, mitä kevään aikana on tullut eteen: jäämään satunnaisesti koululle tekemään ylimääräistä työtä, vaikka ilman ruokaa (ja kärsimään migreenin palkkana, mutta shit happens), korjaamaan omat virheeni, sekä puurtamaan kuvankäsittelyn ja taitto-ohjelman kommervenkkien parissa tasan niin pitkään, että homma on valmis aikataulun puitteissa. Olen myös huolehtinut kommunikaatiosta oman tiimini ja toisten välillä. Kaiketi olisin ihanteellinen projektityöntekijä, kunhan ei tarvitse herätä joka aamu samaan aikaan, mennä kahdeksaksi töihin ja lähteä vapaalle neljältä.:p
Kaari Utrio on jossain haastattelussa sanonut tekevänsä hyvin säntillistä työpäivää juuri tuolla tavoin, sekä hoitavansa myös kirjojen taustatyön yhtä säntillisesti ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan. Toinen, jonka nimeä en valitettavasti muista, on työstänyt esikoistaan vaikka vartin kerrallaan siellä sun täällä, missä sattuu olemaan.
Itse asiassa minä jopa viihdyn ihmisten parissa niin hyvin, että eräs tuttava on arvellut, etten työskentele tarpeeksi ahkerasti. Luonnollisesti kukaan ei näe kirjoittamistani, kun se tapahtuu pääasiassa öisin. Enkä suostu hautautumaan työhuoneeseen, vaan lörpöttelen kirjoittamisesta ja projekteistani samanhenkisten kanssa, hankin palautetta eri tahoilta, ja ylipäänsä rikon mielikuvaa yksinäisesti puurtavasta kirjoittajasta. Vaikka toki mieluiten juuri puurran yksin, omassa rauhassani - kukaan ei vain näe sitä.
Tuttavani kommentista innostuneena laskin edellisen kokonaisen versioni sivumäärän 1,5 -rivinvälillä: 860. Sen olin tuottanut runsaan vuoden aikana. Suhteessa epäiltyyn laiskotteluuni olen ylpeä tästä saavutuksesta.:) On tietenkin kysymisen arvoista pohtia, tehostuisiko työskentely, jos pystyisin noudattamaan säännöllisiä rutiineja?
Taannoin kävin Myyrmäen kirjastossa kuuntelemassa, kun Kristiina Vuori puhui teoksistaan ja omista työskentelytavoistaan. Pistin korvan taakse maininnan, että hän kirjoittaa 5 sivua arkipäivinä ja viikonloppuisin editoi.
Kirjaohjelmassa puolestaan Karin Fossum kertoi kirjoittavansa surkeatasoista raakatekstiä 3 kuukautta, jonka jälkeen hän käyttää loput 9 kuukautta vuodesta editointiin. Laskin, että 5 sivun päivävauhdilla pystyisi 3 kuukauden aikana tuottamaan 450 sivua raakatekstiä.
Miksi välitän tällaisista luvuista? Yritän kaiketi löytää jotain raameja, hallita kaaosta, ja mieltää konkreettisemmin, millaisen urakan olen itselleni asettanut. Mitä vaatii käytännössä, jos julkaisee yhden kirjan vuodessa? Tai edes säännöllisesti. Tietenkin ensimmäinen askel olisi saada jotain julkaistua... Kun saisi käsiksen edes siihen kuntoon, että sen voi lähettää kustantamoihin.
Vaatiiko tekstin valmiiksi saattaminen sen 10 vuotta, mikä Ludovico Ariostolta kului? Orlando Furioso on kestänyt aikaa, mutta itse kirjoitan läppärillä ja käytän kymmensormijärjestelmää. Mustepullo ja sulkakynä löytyy kaapistani vain askartelutarkoituksia varten ja siksi, että se on jotenkin niin jännää. Open Officen valjastaminen romaanin tuottamiseen tuntuu auttamattoman epäromanttiselta.
Pelkään koko ajan, että menetän innostukseni, sen intohimon palon, joka ajaa kirjoitusvimmaa. Muuttuuko tarina jossain vaiheessa rutiiniksi? Tuleeko siitä tylsä viimeistään sitten, kun olen kertaalleen editoinut kaiken? Ja miten ihmeessä jaksan aina vain? Milloin voin huokaista helpotuksesta, katsoa ylpeänä ja kauhuissani valmista teosta?
Kuvassa on taustatyömateriaalia ja muuta lukemistoa keväältä, nyttemmin kirjapino on jo pienentynyt.
On sinänsä ollut lohdullista löytää itsestään tekijät ongelmallisten piirteiden taustalla. Perfektionistiksi olen itseni tiennyt kauan, ja kamppaillut taipumuksen ylivaltaa vastaan. Perfektionismi on hyvä renki, mutta huono isäntä. Hallitessaan sen tappaa tekemisen ilon ja jähmettää paikoilleen. Alistettuna sopivaan asemaan se puolestaan huolehtii siitä, ettei tarvitse koskaan murehtia päästävänsä käsistään mitään aivan luokattoman huonoa.:) Perfektionismista ei siis tarvitse hankkiutua eroon, se vain täytyy saada kuriin ja työskentelemään ihmisen hyväksi eikä häntä vastaan.
Uudempi oivallus on lyhennepari HSP / HSS - highly sensitive person / high sensation seeker. Suomeksi tarkoittaa
erityisherkkyyttä yhdistettynä
elämyshakuisuuteen. Olen lisäksi kohtuullisen ekstrovertti. Introverteistä ja herkästi itkevistä uskovaisista erityisherkistä on puhuttu paljon julkisuudessa, meistä friikeistä ei juurikaan. Eivätkä tietenkään kaikki erityisherkät ole samanlaisia, koska yhdistävä tekijä on vain ja ainoastaan hermorakenne, eli hermoston toiminta.
Puhun ongelmista siksi, että itselleni niiden työstäminen on tuntunut tärkeältä. Ei kai kukaan koe vastaavaa ahdistusta siitä, mikä toimii erinomaisesti? Mutta lopetan tähän, kiitos, jos jaksoit lukea näin pitkälle.:)
