Kun silmät väsyy, on aika blogipostauksen

Tämä kuva on muutaman vuoden takaa lähimaastoista. Lapsena rakastin talvea, se oli suosikkivuodenaikani, jolloin sai hiihtää, luistella ja tehdä lumilinnoja. Nykyään keuhkot sanoo sopimuksen irti -20 asteessa, ja lumi on lähinnä riesa. Olen hiihtänyt ja luistellut viimeksi 90-luvun puolella.

Eipä tämä kaikki mitään. Juuri äskettäin tein pienen, mutta merkittävän havainnon. Hartia ja niska rupeavat helposti särkemään, jos istun tietokoneella pitkiä aikoja. Täytyisi pitää taukoja, mutta kun en muista. Eikä siinäkään vielä mitään. Vahingossa tulin suurentaneeksi tekstinkäsittelyohjelman zoomausta 120%:iin ja huomasin, että suurempi teksti näytöllä vähentää lihasjännitystä hartioissa ja niskassa.

Minulla on likinäköisyys, ts. tarvitsen kaukolasit nähdäkseni pidemmälle tarkasti. Viimeksi optikko puhui, että lähinäköä täytyisi ruveta testaamaan sitten, kun ikää kertyy yli 40 vuotta. Voihan olla, että silmäni ovat vain kuivat ja väsyneet, mistä syystä isompi teksti tuntuu paremmalta. Silmien väsyminen on sikäli hyvin perusteltu oletus, että vaikka en enää fyysisesti kestä yön yli valvomista yhtä hyvin kuin nuorempana, todennäköisesti olen viime aikoina valvonut öitä useammin kuin nuorena.

Eniten asiassa häiritsee, että saan nyt erilaisen tuntuman romaanikäsikseeni. Ei tarvitse tihrustaa hartiat lysyssä, jotta pääsisin jyvälle kokonaisnäkymästä. Parempi näin tietenkin, kirjoittaminen vaikuttaa sujuvan sukkelammin.

Kevättä odotellessa on kiva kuunnella The Divine Comedyn biisiä The Pop Singer's Fear of the Pollen Count. Hauskaa, että joku on osannut tehdä tarttuvan rallatuksen siitepölylaskeumasta.:D Huvitin itseäni pari päivää sitten myös tekemällä flunssaan liittyvästä lauseesta roisin anagrammin.:) Anagrammi tarkoittaa, että muokataan samoista kirjaimista uusi sana tai lause. Tosin ystäväni löysi avuksi netistä koneen. Ikäville asioille nauraminen tuottaa paremman olon.

Kuusi (haastepostaus)

Sain kesällä posliininmaalausta pitkään harjoittaneelta sukulaiselta vinkin, että nykyään on hajuttomia tärpättejä. Viimein muutama päivä sitten tajusin etsiä netistä hajutonta fiksatiivia. Löysin SpectraFixin, joka on 1800-luvun reseptin mukaan valmistettu kaseiinista ja alkoholista.:D Vaikka se maksaa tuplasti normaalin fiksatiivin verran, oli pakko tilata.

En ole vuosikausiin voinut harrastaa hiilipiirroksia, koska astman takia on todella hankalaa käsitellä mitään liottimia. Ennätin jo harkita kunnollisen kaasunaamarin hankkimista, mutta sittenkin piirrokset täytyisi säilyttää ulkona niin pitkään, että haitalliset aineet haihtuvat. Nyt pääsin kokeilemaan myrkytöntä fiksatiivia käytännössä, eikä se ole täydellistä astman kannalta, mutta riittävän hyvää.:) Piirrokset se kyllä kiinnittää, kuten lupaa, siinä ei mitään moittimista. Ja jos voin työskennellä parvekkeella vaikka lasitukset kiinni, eikä tarvitse mennä pihalle asti, se riittää.

Eipä tämä mikään maailman tähdellisin projekti tai rahantuhlauskohde ole, mutta nautin siitä, miten hiilellä saa aikaan sävyiltään monipuolista ja utuista jälkeä. Tässä olen käyttänyt lisäksi liitua. Hiiliä ja normaaleja taululiituja löytyy varastostani vanhastaan. Olen todellakin harrastelija, enkä pyri tekemään kuvataidetta kuin omaksi huvikseni. Pitkien pohdintojen jälkeen se tuntuu mahdolliselta.:) Voin hyväksyä oman vajavaisuuteni ilman, että tuntisin painetta päästä pidemmälle.

Tähän työhön sain inspiraation ensinnäkin Luovan Lauantain haasteesta nimeltä kuusi, toisekseen mökkireissumme kokemuksista. Enemmän kuin mikään yksityiskohtaisen tarkka, realistinen piirros, tämän on tarkoitus olla ekspressiivinen tunnelmakuva. Itselleni tällaisesta maisemasta tulee mieleen suomalainen kansantarina "Kuu paistaa, kuollut ajaa".

Innostuin lisäksi kokeilemaan tekstitaidetta, word artia, ensin käsinkirjoitettuna ATC-kortiksi leikkaamaani paperinpalaan, sitten tietokoneelle. Mallinsin käytännössä saman kortin kuvankäsittelyohjelmaan, koska ko. ATC on vasta aihio.

Tämä on käytännössä samasta aiheesta toteutettu. Ensimmäinen yritelmäni.:) Tietokoneella tällainen on paljon helpompi kuin käsin, koska käsin pitää tehdä kaikki alusta asti uusiksi, jos jotain menee pieleen. Voi olla, että lopputulos on enemmän visuaalinen runo kuin tekstitaidetta, mutta se ei haittaa. Tykästyin aiemmin Mikael Bryggerin kokoelmaan Valikoima asteroideja, jossa on todella hienoja, visuaalisia runoja.

Kaupunki vai maaseutu?

Mökkireissupostaus sai ajattelemaan, että pitäisi pohdiskella täälläkin tarkemmin suhdettani kaupunkiin ja maaseutuun.

Oletettavasti blogini vaikuttaa varsin urbaanilta, mikä pitää paikkansa. En ole koskaan asunut Turkua pienemmässä kaupungissa. Joitain sukulaisiani asuu maalla, ja suvussani on tai on ollut maanviljelijöitä, mutta en varsinaisesti koe, että juureni olisivat syvällä suomalaisessa mullassa. Tai miten asian haluaisikin ilmaista, koska suomalaisuus mielikuvana liittyy tähän myös.

Jos puhutaan suomalaisuudesta kaipuuna tiettyyn miljööseen, yleensä siihen kuuluu metsä, pelto ja järvi. Kaiketi minultakin se kaipuu löytyy, olenhan kasvanut helsinkiläisessä lähiössä metsän ja pellon tuntumassa - vain järvi puuttui, mutta keskustassa oli meren ranta. Tämän kuvan itse asiassa nappasin Espoossa.

Vaikka kuinka kuvittelisin menestyväni eräihmisenä, se ei silti pidä paikkaansa. En ole koskaan harrastanut retkeilyä, enkä edes oikeastaan yöpynyt luonnossa. Kroppani hylkii maaseutua astman ja monenlaisten allergioiden muodossa. Hyttysallergia on niistä rajoittavin, koska elämäni kävisi todella sietämättömäksi hyttysten keskellä. Tähän väliin täytyy huomauttaa, että ihmelääkkeitä ei ole olemassa. Jos antihistamiini tehoaisi täydellisesti kaikkiin allergioihin kaikissa tilanteissa, ei yksikään allergikko tarvitsisi mitään muuta.

Puhuttaessa kyykäärmeistä, sellaista otusta en ole koskaan edes nähnyt luonnossa, saatika joutunut purruksi. Pelkään käärmeitä fobiaksi asti. Purema voisi tietysti olla kohtalokas, koska olen taipuvainen allergioihin, mm. ampiaisia kartan allergian vuoksi (ovat pistäneet muutaman kerran, joten asia todettu). Kuitenkaan en pysty koskettamaan edes harmitonta, pientä viljakäärmettä, ja valokuvatkin tekevät pahaa.
Astman vuoksi puolestaan en pysty esim. heinätöihin. Ja miten ylipäänsä voisin kuvitella eläväni monien ihannoimassa omavaraistaloudessa, kun olen paitsi täysin riippuvainen lääkkeistä, myös kykenemätön hoitamaan viljelyksiä ja eläimiä? Multakin pölyää, siitepölyistä puhumattakaan, ja kaiken huipuksi ihoni on niin vaaleaa tyyppiä, ettei se kestä aurinkoa.

Kaupunki on myös pölyinen ympäristö, jossa saasteet huonontavat ilmanlaatua. Maaseudulla on täysin riippuvainen omasta autosta, kaupungissa pääsee liikkumaan helpommin, eikä tarvitse lähteä kauas ostoksille. Tapahtumiakin riittää. Silti sen mitä olen asunut kaukana luonnosta, kaipasin aina jonnekin metsään. Näkemään jotain muutakin kuin sen kivan, turvallisen puiston, jossa ei ole ainakaan käärmeitä.

Käsittääkseni maalta muuttaneet pelkäävät mm. metrotunneleita. Itsekin toki tiedostan ihmisten aiheuttaman uhan, mutta syntyperäisenä kaupunkilaisena liikun Pariisissakin kuin kala vedessä, kunhan olen ensin päässyt sinuiksi metrokartan kanssa. Pariisi on kiva kaupunki, ja vielä kivempaa sieltä on päästä pois. Kusenhajuinen ja ruuhkainen todellisuus tuntuu kyllä kotoisalta, mutta maalla on niin hyvä hengittää, eikä ihmisten läheisyys ahdista. Paitsi utelias tuijotus ja jatkuva tuttuihin naamoihin törmääminen.

Lähiö on mukava kompromissi asuinpaikkana. Siellä on luontoa, mutta pääsee myös pois kätevästi, palvelut löytyy, ja vaikka samoihin naamoihin törmää jatkuvasti, läsnä on tietty urbaanin miljöön henki. Kaiken tämän keskellä tuppaan aina valittamaan suuntaan tai toiseen: miksi on niin pitkä matka kaupungille, miksei täällä voi olla kunnollista metsää?

Kirjoja, joulukuusia ja erityisherkkyys

Kävin Jussin ja ystäväni Rikun kanssa viime perjantaina Poesian pop up -runokaupassa Lasipalatsissa. Valitettavasti kauppa sulkeutui jo 13.12. Perjantain erityisohjelmana oli Antti Salmisen esiintyminen. En osaa sanoa, mitä ajattelen hänen teeseistään, mutta taiteen eläminen iskee.:) Tosin jo 1600-luvun runoilijat elivät omaa taidettaan, ja kirjoittivat kirjeensäkin runomitassa.

En tosin ole tältä taiteeni elämiseltä ehtinyt kirjoittaa blogiakaan ennen kuin nyt. Koulu loppui ja aloitin joululoman, joka tosin tarkoittaa edelleen taiteen elämistä. Silmäilin läpi Milan Kunderan Romaanin taiteen, jonka ensimmäisestä luvusta pidin tiistaina romaanikurssilla lyhyen esitelmän. Toki sen luvun luin hyvin tarkasti. Koulutyöt tuppaavat aiheuttamaan stressiä, koska keskityn kaikkeen. Tällä hetkellä voisin mieluummin teoretisoida siitä, miten asiat tarvitsevat vastapainonsa. Haluaisin mieluummin leipoa kuin perehtyä pariin esseeseen.

Asuuni kuului edelleen Varustelekan villapaita, johon olen todella ihastunut. Sen alle puin äitini vanhan kaulurin, ja päälle samoin äitini vanhan huivin. Aitoa -70-lukua.:) Hame on takavuosien hankintoja Ellokselta, vyö paitamekostani, kengät Eccon. Liian usein taittuneet, vääntyneet ja väsyneet ongelmanilkkani vaativat hyvät kengät, ja haluan muutenkin panostaa sellaisiin, joilla oikeasti pystyy kävelemään.

Käytin samaa asua lauantaina, jolloin osallistuin Jussin ja ystäväni Lauran kanssa WSOY:n järjestämään erityisherkkyys-iltapäivään. Anja Snellman puhui siellä kirjastaan Antautuminen. Luin sen heti viikonlopun aikana ja tykkäsin, vaikka Snellmanin kokemukset eivät täysin resonoi minun kokemuksiini. En ole koskaan ollut aivan niin arka, itkuherkkä tai eristäytyvä. Mutta jokainen erityisherkkäkin on yksilö.

Vilkuilin tänään päivällä Julia Cameronin kirjaa Tyhjän paperin nautinto ja mietiskelin sitä, miten en tällä kertaa voi innostua vapauttavaksi tarkoitetuista neuvoista. Ensinnäkin olen totaalisen ihastunut Peter Elbow'n myötätuntoisen viisaaseen teokseen Writing with Power. Ajatukset ovat paljolti samoja, koska Peter Elbow opetti Natalie Goldbergia, joka opetti Julia Cameronia. Pidän silti Elbow'n kokonaisvaltaisesta otteesta kirjoittamiseen, sekä hänen kirjoitustyylistään. Toisekseen taidan olla edistynyt niin pitkälle, että pystyn ymmärtämään omaa kirjoitusprosessiani. Jokainen on siinäkin suhteessa yksilö.

Olennainen oivallukseni on, että tarvitsen aikaa rauhoittua. En pysty työstämään tekstiä - toki vähän lajista ja tarkoituksesta riippuen - missä tahansa, milloin tahansa. Se ei onnistu siksikään, että tarvitsen ympärilleni rauhallista tilaa. Mutta myös ihan konkreettista rauhoittumista, kierroksilta palautumista. Kierroksilla käyminen auttaa minua hyörimään ja pyörimään, hoitamaan asioita, olemaan jotain aivan muuta kuin "stereotyyppinen" erityisherkkä. Mitä enemmän käyn kierroksilla, sitä vaikeampaa minun on keskittyä luoviin prosesseihin.

Erityisherkkyystapahtumasta lähtiessä kuljimme Kansallismuseon ohi ja poikkesimme joulukuusimetsään.:) Se on ilmainen ja auki tammikuun alkuun saakka. Suosittelen! Eri tahot olivat koristelleet jokaisen kuusen: aika monta koululuokkaa näytti osallistuneen, mutta myös työväenopiston ryhmä, sekä puuseppä. Koristeista sai valtavasti ideoita siihen, miten paljon voi tehdä itse. Toki minulla on jo ennestään projekteja varastossa loppuelämäksi...

Jopa viilipurkeista saa tällä tavoin laitettuna varsin näyttäviä koristeita.:) Parissa kuusessa oli käytetty CD-levyjä, yhteen tehty rusetteja mustista jätesäkeistä. Tämän naapurissa on itse asiassa palloja, jotka on taiteltu ja ommeltu kahvipaketeista. Toisaalla oli perinteisiä lankatupsuja. Erikoisin, ja sekin varsin näyttävä, koristeketju oli punottu/virkattu muovipussin suikaleista. Näin myös vanhan ajan paperipyörylöistä koostettua ketjua, jollaista olen tehnyt lapsena. "Taikataikinasta" (ja toinen ohje) ei tainnut olla yhdessäkään väsätty koristeita, mutta se tuskin kestäisi ulkoilmassa.

Tyllikankaasta leikattu hörsellys näytti mukavan aavemaiselta pimenevässä iltapäivässä.:) Pidän siitä, että talvi on leuto, kuten tänä vuonna tähän asti. Aikaisin laskeutuvaan pimeyteen ei silti totu koskaan. Onneksi valo voittaa taas pian. Ja Poesian pop up -kaupasta ostamani Rimbaudin runojen kokoelma istuu pimeyden keskelle mitä parhaimmin.

Töölönlahden toisella puolen valot loistivat tyyneen pintaan. Näimme myös kokonaisen joutsenperheen, vanhemmat ja neljä viime kesän poikasta. Piisami vilisti rannassa, ja sorsaparvi kärkkyi ruokaa. Toinen aikuisista joutsenista alkoi vaikuttaa agressiiviselta, joten lähdimme kävelemään eteenpäin.

Ensi vuodelle harkitsemme hankkia museokortit, koska niin moni on sitä suositellut. Minulla on astmaatikon vuosimaksullinen uimakortti, jota olen kyllä käyttänyt, mutta jalkakramppien ja vaihtelevan terveystilanteen vuoksi uiminen on jäänyt ikävän vähiin. Museoissa rampatessa tulisi ainakin käveltyä. Kotimaastot ovat kivoja, mutta käyvät tylsäksi pidemmän päälle, ja keväällä on siitepölyjen vuoksi hankalaa. Kuka sanoi, ettei kulttuuri- ja liikuntaharrastuksia voi yhdistää?;)

Uiminen ja luonnossa kävely ovat pari sellaista juttua, jotka rauhoittavat mieltäni. Toisaalta saan energiaa uusista elämyksistä ja mukavien ihmisten tapaamisesta. Vaikkapa leipominen toimii vastapainona älyllisille asioille. Näitäkin täytyy miettiä, jotta jaksan sitä taiteelleni elämistä.:p Juuri nyt ajatus kirjoittamisesta saa elimistöni reagoimaan aivan liian rajusti, joten todellakin tarvitsen sitä rauhoittumista.

Taustalla soi Spotifyssa Thomas Fersenin albumi C'est du Limoges, ja siitä erityisesti Pégase:

Millaista on minun erityisherkkyyteni ja aistiherkkyyteni?

Luin netistä tämän kirjoituksen, jossa tosin puhutaan hämäävästi erityisherkkyydestä samana asiana kuin aistiherkkyys. Aistiherkkyyttä on muillakin neurologisesti poikkeavilla, kuten autisteilla. Kuitenkin nimenomaan kysymys aistiherkkyydestä jäi mietityttämään, koska käyn koulussa kurssia "sanoin kuvaamaton". Siellä pyritään etsimään keinoja kirjoittaa ruumiillisista kokemuksista, joita on vaikea määrittää sanallisesti. Viime viikolla käsittelimme kipua.

Olen valinnut tähän postaukseen kaksi valokuvaa, jotka mielestäni kuvaavat kokemustani siitä, miltä erityisherkkyys minusta tuntuu. Jokaisen kokemus on erilainen, vaikka on myös paljon yhteistä. Ja sitten merkittäviä eroja, kuten elämyshakuisuuteni. Koen myös olevani temperamentiltani suhteellisen reaktiivinen tapaus, eli tunteikas. Enkä kaihda sosiaalisia tilanteita, vaikka ne usein väsyttävät minua, mutta toisaalta saan mukavien ihmisten läsnäolosta myös paljon voimaa. Toisin sanoen en ole introvertti, vaikka en mitenkään äärimmäisen ekstroverttikään.

Julkisuudessa on esitelty erityisherkkiä useimmiten hengellisinä, herkästi itkeskelevinä naisina, jotka eivät oikein meinaa kestää mitään kauheita juttuja. Tämä pätee moniin, ei minuun.;) Pidän kauhuelokuvista ja -kirjallisuudesta. Clive Barkerin brutaalit verta & suolenpätkiä -maailmat uppoavat minuun täysillä. Katselen myös jonkin verran sotaelokuvia. Olen ateisti (mutta tunnen vetoa uuspakanuuteen) sekä vaikka liikutun välillä kyyneliin asti, en pidä itseäni varsinaisesti itkuherkkänä.
 

Riiteleminen hermostuttaa minua, koska se vie aikamoisille kierroksille, mutta en varsinaisesti sitä välttelekään. Toisin sanoen en flippaa, jos elämässä tulee eteen ikäviä tilanteita. Toki ne tuntuvat henkisesti raskailta, mutta elettyäni tämän verran tiedän, että ihmisen on mahdollista selvitä pahoistakin asioista. On mahdollista, että tähän positiivisuuteeni vaikuttaa nimenomaan elämyshakuisuus, koska kamalatkin tapahtumat ovat jollain tasolla kiinnostavia, ainakin jälkeenpäin. Pystyn kääntämään ikävät kokemukset myöhemmin "voitoksi" siinä mielessä, että ne olivat *kokemuksia*.

Kierroksilla käyminen on tärkeä käsite omassa elämässäni. Olen kokenut, mitä tapahtuu, kun stressi menee äärimmäisyyksiin, mutta arkipäiväisemmin yritän oppia hallitsemaan pyrkimystä uusiin ärsykkeisiin, rakkautttani moniin asioihin, ja suurta tarvetta levätä. Kun rakastan ja vihaan, tunteet todella tuntuvat joka solussa. Joskus stressaannun siitä, että elämässäni ei tapahdu mitään jännää, ja silloin esim. ostan jotain uutta, kuten viime keväänä vaaleanpunaisen hiuskoristekukan.:) Kirjamessujen jälkeen puolestaan olen sulkeutunut kotiini toistaiseksi (paitsi koulupäiviä). Tiedossa on jo jännää menoa, joten varaudun siihen lataamalla akkuja.

Tämä Kamalan luonnon sarjakuva julkaistiin Helsingin Sanomissa tänään 5.11.2015. Samaistun täysillä.;) Usein huomaan, että keskustelussa harhaudun selittämään ummet ja lammet. Tai en saa sanottua sitä, mitä ajattelin, koska puhun jostain muusta. Tässä postauksessa minun piti puhua nimenomaan aistiherkkyydestä, mutta eksyin selittämään osaa siitä, millaisena erityisherkkyyteni ja temperamenttipiirteeni näyttäytyvät

Kaikki aistihavainnotkaan eivät liity suoraan erityisherkkyyteen, vaan itse reagoin hajuvesiin ja tupakansavuun siksi, että olen astmaatikko, ja ne vaikuttavat keuhkojeni toimintaan. Kärsin aurallisesta migreenistä, ja voimakkaat valot sekä äänet aiheuttavat migreenikohtauksia. Saman tekee liian matalalle laskenut verensokeri, mistä syystä pyrin syömään heti herättyäni.

Kuitenkin olen jo lapsena kärsinyt valoista ja äänistä myös toisella tapaa, eli en siedä niitä nukkumaan mennessä. En siedä myöskään pesukoneen ääntä, ja imurointi tuottaa hankaluuksia koneen pitämän möykän takia. Pitäisi kokeilla korvatulppia, mutta koen hyvin häiritsevänä kaiken korviin tungettavan. Nappikuulokkeita en ole koskaan käyttänyt, enkä tule käyttämään. Muunlaisiakin kuulokkeita hyvin harvoin, koska en halua ääniä suoraan korviini. Useimmiten pyrin kaiuttimien suhteen istumaan siten, että kuulen äänet tasaisesti molemmilla korvilla. Vähintäänkin käännän päätäni ja asentoani.

Korvatulpista puheen ollen niissä on myös se haittapuoli, että ääniin muodostuu häiritsevä kaiku. Lentokoneessa käytän silikonisia tulppia paineenvaihtelun vuoksi, ja niiden kanssa keskusteleminen on äärimmäisen rasittavaa.

Ja mitä melutasoon tulee, vieraat aina tuppaavat valittamaan siitä, että meillä TV on liian hiljaisella, ja kääntävät tietokoneen volyymit tuskalliselle tasolle. En voi moittia heitä, koska ihmiset ovat erilaisia, ja pidän vieraista.:) Pyrin siis tekemään mieliksi, vaikka se tuottaisi minulle hetkellistä epämukavuutta. Sekä pakenen huoneen toiseen päähän kuuntelemaan kaikki fantastiset musiikkipätkät Youtubesta.;) Open mic -tilaisuuksissa painajaiseni on runoilija, joka huutaa mikkiin yllättäen ilman, että pystyn varustautumaan. Jos näet minut sormet korvissa jossain tilaisuudessa se ei tarkoita, että vihaisin esitystä, vaan kuulen erinomaisesti ja nautin, mutta volyymi vain on liian tuskallinen.

Yksi vaikeasti selitettävä juttu on astianpesukoneen pesemät, puhtaat astiat. Niihin tuppaa muodostumaan hankaavaa kuivuutta. Tai kenties se johtuu omasta kuivasta ihostani? Olen nimittäin myös atoopikko. Joka tapauksessa vihaan tunnetta, joka välittyy sormien kautta ikään kuin kuuloaistimuksena, kun käsittelen tällaisia astioita. Astianpesukoneen tyhjentäminen on meidän taloudessamme siksi ns. miesten töitä.

Meille ei myöskään koskaan, ikinä, tule paperinarumattoa. Lainasimme sellaista yhteen aikaan. Sanotaan, että allergisella pitäisi olla paperinarumatto, koska se ei kerää pölyä. Ongelmana vain, että en siedä kävellä sen päällä paljain jaloin tai edes sukat jalassa. Paperiset nystermät painavat jalkapohjiin kammottavalla tavalla. Ei se suorastaan tuskallista ole, mutta tavattoman ärsyttävää, ja nostattaa agressioita. Sen sijaan soralla tai hiekkatiellä käveleminen paljain jaloin on nimenomaan tuskallista. Koko elämäni ajan minulle on sanottu, että jalat kyllä tottuvat, kunhan pari viikkoa kävelee. Eivät ole tottuneet, koska siitä kävelemisestä itsessään ei tule mitään. Ruoho tai asfaltti menettelevät kyllä, ja pehmeä rantahiekka.

Lapsena olen saanut kuulla "liian herkkähipiäinen" -huomautuksia myös siitä, etten pysty tiskaamaan astioita kuumassa vedessä. Onneksi nykyään on astianpesukone, ja käsitiskiveden voi antaa jäähtyä sopivaksi silloin harvoin, kun sitä tarvitsee.

Olen myös kipuherkkä. Se ei tarkoita, että napsisin särkylääkkeitä joka vaivaan, vaan harkitsen lääkettä vaativat tilanteet tarkkaan. Itse asiassa ne suhteellisen vahvat tulehduskipulääkkeet, mitä käytän, tekevät tokkuraisen olon. Kivun suhteen on vähän sama kuin neulakammossani - pystyn menemään verinäytteeseen rentona, koska pistohetkellä katson muualle. Veri itsessään ei pelota (sivumennen sanoen olen myös kokkaillut verilettuja). Kiitos progressiivisen rentoutuksen metodien olen ollut lähellä nukahtaa hammaslääkärin tuoliin juurihoidon aikana. Puudutuksen ansiosta en tuntenut kipua, ja pienet reiät voi yleensä paikata ilman puudutusta. Tuollaisista reissuista pitää toipua.;) Eli kyllä se kuitenkin ottaa henkiseltä puolelta veronsa.

Vähän samaa voisi sanoa kauhuharrastuksestani ja sotaelokuvista. Jos käyn liian paljon kierroksilla, en välttämättä pysty katsomaan niitä. Stimulaatio menisi sietämättömän puolelle. Siksi toisinaan kestän raskaampaa musiikkia, ja toisinaan en lainkaan. Konserteissa inhoan suunnattomasti sitä, jos ympärilläni rupatellaan samaan aikaan, koska huomioni jakautuu silloin keskustelun ja musiikin välillä, vaikka haluaisin nauttia nimenomaan musiikista. Siksi olen panostanut klassisen konsertteihin, koska niissä on tiukempi käyttäytymiskoodi (samoin elokuvissa inhoan pussien rapistelua ja muuta ylimääräistä hälinää, joten käytännössä käyn nykyään vain festivaaleilla ja näytännöissä, missä suurin osa yleisöstä on leffaharrastajia).

Musiikista puhuttaessa ensimmäisenä mieleeni tulee ihon sisällä käyvät "sähköaallot". Ne ovat laineilevan mallisia aistimuksia, jotka voivat tuntua miellyttäviltä tai pistäviltä, ärsyttäviltä. Sähköaaltojen esiintyminen liittyy elimistön valmiustilaan. Ja kenties vielä useammin tunnen äkillisiä "hyökkäyksiä", paikallisempia efektejä, kuten juuri äskettäin. En osaa sanoa, mitä täsmälleen ottaen ajattelin äsken, koska mielikuvat esiintyvät sekunnin murto-osassa, ja tuottavat fyysisiä reaktioita.

Edellä mainitusta syystä olen kärsinyt paniikkikohtauksista. Aiemmin saamani lääkityksen jälkeen ne ovat lähes jääneet pois, mutta edelleen olen kärsinyt voimakkaasta ahdistuksesta, kun romaanin taustatyönä opiskelin tietoa hevosten jäykkäkouristuksesta, ihmisten sydänkohtauksen oireista, ja teräaseiden aiheuttamista vammoista. Pystyn kuitenkin nykyään tunnistamaan paniikkioireet, suhtautumaan niihin hyväksyvästi ("vai että tällaista tänään") ja siten hallitsemaan tilannetta.

Olen muistaakseni jo aiemmin tilittänyt siitä, etten pysty kirjoittamaan "missä vain vaikka vartin verran". Kärsin matkapahoinvoinnista, joten minua on turha käskeä käyttämään bussimatkat hyödyksi. Enkä muutenkaan pysty keskittymään ihmisten joukossa, koska en pysty sulkemaan ympäriltäni kaikkea hälinää.

Juhani Mattila on kirjassaan Herkkyys ja sosiaaliset pelot sanonut, että herkkä ihminen menee "tilttiin", kun hänen täytyy seurata kaikkia monimutkaisia sosiaalisia kuvioita, mitä vaikkapa pikkujoulujen pöytäkeskusteluihin liittyy. Samoin raitiovaunupysäkillä keskellä vilkasta katua kääntyilen jatkuvasti ympäriinsä ja katselen kaikkea mahdollista. Hypermarketti on minulle kaoottinen paikka, josta en koskaan selviydy ulos alle tunnissa. Ihmisiä, valoja, värejä ja tavaraa on aivan liikaa, enkä löydä hyllypaikkoja. Huomaan jotain mielenkiintoista ja jään tarkastelemaan sitä. Onneksi nykyään pystyy ruokaakin tilaamaan netin kautta. Pienemmät kaupat eivät ahdista yhtä paljon.

Voin koordinoida tapahtumia ja toimia hyvin sosiaalisesti sekä joustavasti monimutkaisissa tilanteissa, mutta se vaatii tyystin omanlaisensa mielentilan, joka johtuu nimenomaan kierroksilla käymisestä, eli virittymisestä toimintaan. Olen alkanut oivaltaa monia hyötyjä, joita saan elämässäni etenkin siitä herkkäviritteisestä ristiriitaisuudesta, mitä erityisherkkyyden ja elämyshakuisuuden yhdistelmä tuottaa.

Ps. Jos katselen sinua silmiin keskustellessamme, en yritä tietoisesti flirttailla, vaan ainoastaan tarkkailen ilmeitäsi.;) Se on vaistonvaraista, luontaista. En siis pysty tietoisesti kytkemään sitä pois päältä, tai valitsemaan, milloin toimin sillä tavoin.

Uusia kirjallisia kirjanmerkkejä

Vuonna 2011 toteutin ensimmäisen vaiheen kirjallisista kirjanmerkeistä. Sittemmin niistä on muodostunut kätevä, pieni lahja kirjallisuutta arvostaville ihmisille. Käytän materiaalina vain sellaisia kirjoja, joita kukaan ei halua (en edes minä). Aiemmat merkkini ovat perustuneet siihen, miten kauniisti vanhat sivut kellastuvat. Tai joskus uudemmatkin, riippuen vissiin materiaalista.

Näissä kirjanmerkeissä päätin tutkailla sitä, miten pystyn työstämään sivuja, jotka eivät ole kellastuneet.:) Tosin olen jo aiemmin värjännyt kirjan sivuja tehdäkseni itselleni paperia korttiaskarteluun, eli sikäli tiesin hyvin, mihin ryhdyn.

Homma alkaa irti revittyjen sivujen värjäämisellä. Käytän siihen tavallisia, halpoja vesivärejä (peitevärejä), sekä laveeraustekniikkaa. Käytännössä en yhtä hienostuneesti kuin tuossa on selitetty, vaan lutraan paperin kosteaksi. Mieluiten teen sen laakeakarvaisella siveltimellä (tai pienellä maalipensselillä), mutta homma onnistuu myös tavallisella. Sen jälkeen lähden siveltimenvedoilla tuomaan väriä raita kerrallaan. Niitä voi sitten laajentaa ja levittää, ja tarpeen mukaan lisätä vettä.

Toinen tapa värjätä (= kellastaa) paperia olisi uittaa sitä kahvissa - tai kaataa kahvia päälle. Tuloksen näkee parhaiten tämän blogin pohjassa, joka on itse kahvilla värjäämäni paperi, tietokoneelle skannattuna. Tee käy värjäämiseen myös, mutta tuntuu tekevän vaaleampaa jälkeä.

Kun värjätty paperi on kuivunut, liimaan sen toiseen saman kirjan sivuun. En viitsinyt värjätä molempia, koska toinen kuitenkin jää sisäpuolelle lähes näkymättömiin. Sama tekniikka pätee, jos tekee merkkejä suoraan sivuista sellaisenaan.:) Liima kaiken lisäksi jäykistää paperia, joten valmiista merkistä tulee ohuen pahvin kaltaista.

Käytän Scotchin liimaa siksi, ettei se haise yhtä vahvasti kuin muun merkkiset (yleensä suosin kaksipuoleista teippiä, mutta tässä käytössä liima on ylivoimainen). Astmaatikkona taideharrastus tai askartelu on joskus vaikeaa.:(

Voi olla, että esim. leimasinmusteella läträten paperi värjäytyisi myös tosi kivan näköisesti, mutta liottimien käyttö on itselleni yleensä mahdotonta. Siksi en ole myöskään käsitellyt kirjanmerkkejä fiksatiivilla, mikä voisi parantaa peitevärin pysymistä. Se nimittäin tarttuu sormiin, jos merkkiä hankaa. Koekäytin merkkiä kirjan välissä, eivätkä sivut tahriintuneet.:) Joten värjäys pitäisi olla turvallinen siinä tarkoituksessa, mihin se on suunniteltu.

Liimattuani kaksi paperia yhteen, käänsin ne ja levitin liimaa takapuolen toiselle puoliskolle. Sen jälkeen taitoin paperit keskeltä ja litistin yhteen. (Siten valmiissa kirjanmerkissä on yhteensä neljä kerrosta paperia, liimaa välissä.)

Koko hoidon kuivuttua siistin reunasta saksilla sivun kirjasta irti repimisestä jääneet "hapsut" pois. Joku pedantimpi voisi tietty käyttää vaikka askarteluveistä ja metalliviivotinta irrottaakseen sivut kirjasta siistimmin.

Leimasin kirjanmerkit käyttäen Katzelkraftista hankkimaani leimasinta. Leimailu on oma taiteenlajinsa, johon tarvitaan akryylipalikka ja mahdollisesti erityinen tarralevy, joita molempia saa askarteluliikkeistä.

Lopuksi kiinnitin kirjanmerkkiin kaksipuoleisella teipillä (askartelutarvikkeisiin kuuluva, 3mm tai 6mm ohut teippi, jossa on suojapaperi toisella puolen) Hesyn kirpputorilta hankkimaani pitsinauhaa. Siinä on keskellä yhtenäistä kangasta, joten pitsinauhaksi se soveltuu kaksipuoleisen teipin kanssa aivan täydellisesti.:)

These bookmarks are also taking part in the Katzelkraft challenge for August.:) I made them using old, but not yellowed book pages, from a recycled book. Colored with watercolors, glued two pages together, then folded and glued the halves together. After stamping I put a bit of lace ribbon on top.

Pieniä sisustusjuttuja

Elokuu on alkanut organisaatiokuukautena.:) Samalla se merkitsee pieniä oivalluksia. Ystävän tupareissa tarjoillun salaatin innostamina investoimme pitkästä aikaa tuorebasilikaan. Niitä tuli hommattua peräti kaksi, enkä muistanut, että meillä oli vain yksi säilytysruukku.

Aiemmin olin ennättänyt järjestellä keittiön kaapit toimivammiksi kokonaisuuksiksi ja samalla valikoinut kirpparille vietävää. Kirpparipinosta nappasin kaksi mukia, jotka ovat alkujaankin kotoisin kirpparilta. Basilikat sopivat mukeihin täydellisesti. Huonekasvit meikäläisen makuun, koska ne voi syödä pois ja hommata uudet tilalle, kun siltä tuntuu.:)

Säilytän harvoja korujani eteisen lipastossa, missä pidän myös huiveja ja vöitä. Vuosia sitten laitoin ne pahvirasiaan, mutta sen ongelmaksi muodostui ketjujen sotkeutuminen. Nopea pukeutuminen käy mahdottomaksi, jos ensin pitää varovasti selvittää koruketjujen solmut.

Olin pessyt lasipurkkeja askartelutarkoituksiin (ajatuksena, että niistä saa sopivasti päällystämällä esim. lahjarasioita). Oivalsin, että voisin hyödyntää purkkeja korujen säilytykseen, jolloin ne eivät sotkeudu ainakaan keskenään.:)

Yksi projekteistani oli selättää massiiviseksi kasvanut lehtipino (saamme omien lisäksi sukulaisilta kertaalleen luettuja) Jussin äidin kauan sitten dyykkaaman pikkupöydän päältä. Halusin siihen jotain paremman näköistä, ja muistin vanhan arkistolaatikon, jonka senkin olemme saaneet sukulaisten poistona.:) Sitaisin ympärille pitsinauhaa, joka hieman keventää mustaa vaikutelmaa.

Telkkarimme on nykyään itse maalatun Lundia-hyllykön päällä. Lasiovien ansiosta laitteita pystyy käyttämään kaukosäätimellä, mutta se myös asetti haasteen järjestellä kaksi alempaa hyllytasoa niin, että ne näyttävät joltain muulta kuin satunnaiselta läjältä.

Ylemmän laittelin jo pari vuotta sitten. Päällystin silloin pari pahvilaatikkoa kirjansivuilla ja korttivaihdon mukana saamallani tapetinpalasella. Koska ne ovat ääriään myöten täynnä kynttilöitä, täytyi laitoja vahvistaa, ja keksin solmia ympärille kaksinkertaisen villalangan.:) Keskimmäinen loota on Ikeasta ja laitimmainen vasemmalla kenkälaatikko, joka näytti hyvältä sellaisenaan.

Alahyllyn järjestelin äskettäin. Isoin juttu siinä on kokoelma Eino Leinoa, sekä muut vanhat kirjat. Suurimman osan olen valinnut puhtaasti ulkonäön perusteella, "sisustuskirjoiksi". Suosittelen pitämään silmät auki kirjastojen kierrätyshyllyillä! Todella harmi, jos vanhoja kirjoja heitetään pois, vaikka olisivat vielä ihan hyväkuntoisia.

Oikealla on myös aarteitani, mm. ylppärilahjaksi saamani Aino Kallaksen Sudenmorsian 1920-luvulta, sekä viime kesänä Troyes'n antikvariaatista löytynyt tanssihistoriaa esittelevä teos. Halldór Laxnessin Läpi harmaan kiven löytyi kierrätyskeskuksen ilmaisista. Niin surkean vähän arvostetaan loistavaa romaania. Toisaalta onneksi, koska en maksanut lukuelämyksestä mitään.

Shakespearen rakkaussonettikokoelman ostin keväällä Oxfordista, koska se oli niin söpö pikkukirja. Hyvä osa kokoelmaan otetuista soneteista on esipuheen mukaan omistettu komealle, nuorelle miehelle.:) Myös "jätkäni" ovat matkamuisto, Pariisin armeijamuseosta.

Ylemmässä kuvassa näkyvä hevonen on osa ammoista kolmenkympin villitystäni, Schleich-kokoelmaa. Annoin loput siitä veljenpoikani leluiksi, vain andalusialaisen pidin koristeena. Saa nähdä, mikä tulee olemaan neljänkympin villitys.:p Kaksivitosesta asti olen potenut jonkinlaista jatkuvaa ikäkriisiä, koska ikinä en ole saavuttanut mitään, mitä tämän ikäisenä pitäisi.

Hienompien saavutusten sijaan käytin noin kaksi päivää ja yhden yön järjestääkseni kirjahyllyn.:) Siihen kuului gradumateriaalien tomutus. Tässä yhteydessä pölyjen pyyhkiminen graduaineiston päältä on otettava konkreettisesti, ei vertauskuvana.;)

Runsaat viisi vuotta rassut ovat maanneet Ikean metalliverkosta valmistetussa, pyörällisessä pikkulipastossa. Siksi tankkasin maksimimäärät astmalääkettä ennen kuin uskaltauduin rahtaamaan koko hoidon parvekkeelle, mikrokuituliinoilla aseistautuneena.

Suunnitelmien mukaan voisin yrittää organisoida itseni maisteriksi sitten, kun lähetän romaanikäsiksen kustantamoihin. En pysty henkiseen hyppelyyn asiasta toiseen, enkä onnistu omistamaan yhtä päivää tai viikkoa jollekin intensiiviselle projektille ja seuraavaa toiselle. Nyt on romaanikäsiksen aika, ja sekin tarvitsee paljon taustatutkimusta.

Koska sain juuri luettua Háfezin runoista koostetun teoksen, Ruusu ja satakieli, siteeraan tässä paria säkeistöä, jotka koskettivat omaa sieluani:

"Ei tulta ole se,
mille kynttilä nauraa,
vaan se, mikä polttaa
perhosen kaikkineen."

"Ojenna minulle
vanhaa viiniä,
kauan sitten kuolleiden kasvattamaa.
Minä tahdon aloittaa
uuden elämän."

Runoilua ja julkineulontaa Karhupuistossa

Viikko sitten lauantaina eli 13.6. Helsinki Poetry Connection järjesti open mic -tilaisuuden Karhupuistossa Helsingin Kalliossa. Seuraava tilaisuus on Alppipuistossa 26.6. Samaan aikaan viikko sitten sattui olemaan Knit In Public eli KIP-päivä, jonka tarkoitus on tuoda neulojat kaapeistaan. Tai paremminkin kotisohvalta, kissan ja teemukin viereltä julkisiin tiloihin.

Meillä ei enää ole kissaa, ja teen sijasta juomme yleensä kahvia. Itselläni hermot eivät kestä toistuvaa nyhertämistä silmukoiden parissa.:p Jussi on meistä se neulova osapuoli, jolle lykkään villasukat parsittavaksi.

Karhupuistossa kävin ruoholavalla lukemassa pari runoani, joiden arvelin kohtuullisesti sopivan aurinkoiseen säähän. Eivät ne mitenkään erityisen herttaisia olleet, mutta sentään jotenkin ulkoteemaisia (aivomassani leviää pelakuihin, nahkani ruohikolla piknikalustana, jne.). Ylemmässä kuvassa omia runojaan esittää ystäväni ja opiskelukaverini Riku, minä vain varjostan hetken seesteisyyttä alareunassa.:)

Esiintyjiä tilaisuudessa oli peräti 22, jos muistan luvun oikein. Kuvassa Jarkko Jokinen. Lähdimme open micin jälkeen kaveriporukan kesken toiseen puistoon ja sieltä baariin nimeltä Rytmi, joka on esteetön. Onneksi meillä oli mukana Kallio-opas Erja.;) En ymmärrä, miksi esteettömyyttä vastustetaan. Tai siis, toki ymmärrän historialliset arvot, mutta en siltikään käsitä, että ne ylittäisivät ihmisten oikeuden elää omaa elämäänsä nykyaikana.

Minä sentään viallisten keuhkojeni (= astma) kanssa pääsen nykyään baareihin hyvin vapaasti, vaikka muistan hyvin ajan, jolloin jouduin istumaan yksin tupakoimattomien puolella, kun opiskelukaverit pitivät hauskaa tupakoitsijoiden ehdoilla. Siksi pidän omasta puolestani huolta siitä, ettei kenenkään toisen tarvitsisi kokea samaa syrjäyttämistä. Toivon, että ihmiset kokisivat itse, miltä tuntuu tulla jätetyksi pois vaikkapa silmien värin vuoksi. Tai jonkin muun asian, jolle ei mahda mitään.



Pidän Heather Dalen musiikista, johon ystäväni Minni minut tutustutti.:) Silti tekee aina hieman pahaa kuunnella Changeling Childia, koska vammaisia lapsia saatettiin pitää vaihdokkaina. Tai vaihtoehtoisesti Pirun siittäminä: nainen huorasi paholaisen kanssa ja synnytti epämuodostuneen vauvan. Ajatus maahisten jälkikasvusta tietenkin oikeutti viemään "vaihdokkaan" metsään ja jättämään sen sinne, jotta pariskunta saisi "oman lapsensa" takaisin. Lapsenmurhasta kun olisi muuten tuomittu kuolemanrangaistukseen.

Ymmärrän toki viehätyksen myyttiseen puoleen. Samoin sen, miksi on niin kiehtovaa lukea goottilaisia kauhutarinoita "hirviöistä", jotka perheenjäsen on lukinnut vanhan linnan tornikamariin. Tai muuta vastaavaa. Paljon ankeampaa toki olisi ajatella mielenterveysongelmaista tai vammaista henkilöä, jota piilotellaan ulkopuolisilta, ettei perheelle koituisi häpeää.

Samoin historian hirviömäiset kyttyräselät kärsivät todellisuudessa skolioosista. Notre Damen kellonsoittaja on toki hyvä tarina, eipä siinä mitään. Ja hirmuhallitsijoille on aina tarvetta fiktiossa. Samaan aikaan nykykirjoittaja voi silti muistaa "tieteenalan" nimeltä fysionomia. Se vaikutti rodunjalostusopin taustalla. Olisi hyvä, jos jokainen osaisi etsiä ja tunnistaa sisältään pikku-Hitlerin, mutta valitettavasti natsien superhyperpahuuden ulkoistaminen kuuhun ja ties minne tekee vaikeammaksi nähdä, miten vastaava ajatusmaailma vaikuttaa arkipäivässä.

Homoseksuaalisuudesta tuomittiin natsien vallan aikaan keskitysleirille, ja liittoutuneiden voitettua vankilaan. Itse olen syntynyt siitä onnelliseen aikaan ja paikkaan, etten ole koskaan joutunut kokemaan biseksuaalisuuttani ongelmana. Se on vain yksi ominaisuus, joka lopultakaan ei määritä minua yhtä paljon kuin vaikkapa astma - koska sairaus asettaa rajoituksia, seksuaalisuus ei. Ainahan taitaa olla niin, että näemme asiat selkeämmin, kun törmäämme rajoihin.

Kuulemma joillekin maalaisille voi tulla järkytyksenä, että Karhupuiston kahvilan seinällä liehuu sateenkaarilippu. Kallion kirjastossa on sateenkaarihylly, ja Pride-viikon kunniaksi myös Myyrmäen kirjastossa järjestetään näyttely. Itse mieluiten välttelen massatapahtumia, eikä Pride ole tuntunut henkilökohtaisesti kovinkaan tärkeältä. Panostan massatapahtumista enemmän kirjamessuihin. (Ihan oikeasti en jaksaisi kovinkaan montaa ihmismerta vuodessa, syy on tämä toiseuttava "vika" nimeltä erityisherkkyys.) Ei silti ole sattumaa, että laitoin blogin otsikkotekstiin sateenkaaren väristä vivahdetta.:)

Vammaisuus ja homoseksuaalinen käytös (homous on vaikea sana historiallisessa yhteydessä, koska ihmiset ajattelivat seksuaalisuudesta eri tavalla kuin nykyään) yhdistyvät Denis Sanguin de Saint-Pavinin elämässä. Hänen runonsa on kokonaisuudessaan julkaistu vasta vuonna 2010 ilman, että niiden avointa pervoutta olisi pyritty selittämään pois. Ja mitä romaaniprojektiini tulee, näette sitten aikanaan.:) Nyt hyvää juhannusta peikkopoppoon Aurinkosaagan tahtiin: