Katsaus vuoteen 2015

Tämä kuva on vanha, vuodelta 2013 Chinonista. Meidän oli aivan pakko vierailla tämän näköisessä antikvariaatissa, varsinkin kun kadun puolen alepöydältä löytyi teos Ranskan historiasta parilla eurolla.:) Joka tapauksessa tästä kuvasta olen leikannut blogin otsikon.

Kaikki tuntuvat nyt tekevän vuosikatsauksia, joten miksen minäkin.;) Ensimmäiseksi täytyy mainita tämän blogin perustaminen. Luova lifestyle oli tarkoituksellisen laaja aiherajaus. Pelkkä luovien töiden esittely ei enää riittänyt minulle, koska kirjoittamisesta on hankalaa esitellä yhtään mitään. En halua puhua romaanikäsiksestä liikaa julkisesti ennen kuin se on valmis. Ja tämä projekti on hallinnut elämääni vuodesta 2011 alkaen - nimesin sen silloin salarakkaakseni, vaikka aika yleisessä tiedossahan tuo on.

Toisekseen pidän XL-muotiblogeista, koska ne tuovat meitä pullukoita esiin toisenlaisessa valossa kuin iänikuiset laihdutusartikkelit- ja ohjelmat. Olkoonkin, että merkkituotteita hehkuttava kaupallisuus käy joskus pännimään. Aion kirjoittaa aiheesta jatkossa enemmän. Ensimmäinen blogini nimellä In Somnis Veritas keskittyi yleiseen ja yhteiskunnalliseen pohdintaan, mutta loppujen lopuksi en jaksa aina keuhkota tärkeistä aiheista.:p Asioita voi tuoda esille myös muilla tavoin - kuten postaamalla edustavia kuvia, joissa lihavat naiset poseeraavat kauniissa vaatteissa. Toiset tekevät tämän paremmin kuin minä, ja hyvä niin, meitä on moneksi.:)

Tähän liittyen olen käsitellyt myös esiintymiskammoani. Juhani Mattilan Herkkyys ja sosiaaliset pelot oli minulle yksi vuoden tärkeimmistä lukemistani kirjoista. Käytännössä kehityin esiintyjänä uskomattoman paljon. Keväällä kävin ensimmäistä kertaa lavalla lukemassa omia runojani: kirjaimellisesti paniikissa, mutta kykenin silti.:) Nykyään homma hoituu paljon helpommin, kiitos lavarunokurssin, jonka kävin toukokuussa. Paitsi lavarunoutta, päihitin esiintymiskammoani myös pitämällä koulussa onnistuneen kirjaesitelmän, huolimatta juuri esitelmän alussa alkaneesta migreenikohtauksesta ja näköhäiriöistä.

Sain loppuun kirjoittamisen perusopintolinjan Työväen Akatemiassa, ja keväällä tekemämme antologia tuntui tärkeältä projektilta myös ihmisenä kehittymiseni kannalta. Jottei kaikki olisi sujunut liian helposti, samaan aikaan osuivat lähisukulaisen hautajaiset ja toisen vakava sairastuminen. Sairaskohtauksia on lähipiirissä riittänyt, toivottavasti ensi vuosi näyttää sen suhteen paremmalta.

Viimeisimpänä vastoinkäymisenä Xena-koira kuoli, mikä on vieläkin vaikeaa muistaa. Seisoin sen vierellä loppuun asti eläinlääkärillä, ja kaikkiaan lopetus oli armelias teko, kun hauvelin elimistö ei enää jaksanut. Hyvä elämä ja hyvä kuolema.:) Joskus olen pohdiskellut, että aikuiseksi kasvaminen merkitsee luopumaan oppimista. Mitä enemmän joutuu luopumaan asioista, ihmisistä ja muista rakkaista, sitä vanhemmaksi kasvaa sisäisesti.

Kasvuun liittyy kohdallani tietynlainen kovuus ja kestävyys, jonka olen erityisen hyvin huomannut tänä vuonna. Kenties se merkitsee vain tottumista siihen, että toisinaan käydään pohjalla, toisinaan pilvissä? Loppupeleissä jää keskiarvo, mukava elämä, jota voi katsella tyytyväisenä. Mielenkiintoisia kokemuksia, toiset hyvinkin tuskallisia, mutta onpahan siinä kerrottavaa. Tarinat ovat minun lapsiani, toivottavasti ne elävät ikuisesti sen jälkeen, kun minua ei enää ole.:) Tosin ensin ne täytyy saada kansien väliin...

Aloitin syksyllä kirjoittamisen aineopintolinjalla, ja se on osoittautunut erittäin hedelmälliseksi. Tänään mietiskelin sellaista, että en perfektionismista huolimatta halua tai voi olla paras kirjoittaja maailmassa, koska ihmiskunnan historiaan mahtuu tavattoman paljon hienoa kirjallisuutta. Sen sijaan haluan olla hyvä kirjoittaja, eli hyvä siinä mitä teen, ammattitaitoinen, tai miksi tuota voisikaan kutsua. Ei minusta koskaan tule edes parasta kirjoittamisen opettajaa, jos minkäänlaista, mutta toivottavasti hyvä sellainen, jos tämä uravaihtoehto aukenee.:)

Olen reissannut Oxfordissa opintomatkalla, Orivedellä romaanipajassa, Troyes'ssa Ranskassa ihan muuten vaan, Oriveden luovan kirjoittamisen opettamisen päivillä, ja nyt viimeksi Hauholla mökkeilymielessä. Olen iloinen siitä, ettei meillä ole omaa kesämökkiä, koska vuokraaminen ei sido samalla tavoin kuin omistus.

Meillä kotona keittiön pöydän ääressä kokoontui vielä keväällä epävirallinen kirjoittajaryhmä. Järjestin peräti kolme tapahtumaa Myyrmäen ensimmäiseen taiteiden yöhön, ja siitä starttasikin vähän virallisempi versio samasta ryhmästä.:) Lisäksi hilluin Helsingin kirjamessuilla aktiivisemmin kuin koskaan tähän mennessä, eli kolmena päivänä lähes aamusta iltaan. Maininnan ansaitsevat myös kaikki uudet sekä vanhat ystävät ja mielenkiintoiset tyypit, joita olen tavannut vuoden mittaan.:)

Elämäni on kaikkiaan sujunut hieman yksipuoleisesti, eikä se lopulta ole kovinkaan mielenkiintoista, mutta parempi niin.;) Töitä on jäänyt rästiin koko ajan, vaikka yritän parhaani. Kaksi tai kolme käsistä olisi kommentoitavana, mutta koulussa luemme jatkuvasti toisten tekstejä, joten muut tuppaa unohtumaan. Vaikka stressiä pukkaa, se tuntuu suurimmaksi osaksi positiiviselta. Tekeminen on mielekästä, ja huomaan kehittyväni. Aina voisi tehdä ja olla enemmän, parempi ja ties mitä, kotikin voisi olla siisti, eikä sellainen harakanpesä kuin se nyt on. Alan viimein oppia omia rajoituksiani, ja ettei ihminen ylipäänsä voi tehdä määräänsä enempää, kuten viisas psykologi aikoinaan totesi.

Versioista versoo jotain

Kuvassa hakkapeliittapahtuman sotilasleiri vuonna 2013.

Näyttää menneen koko vuosi kirjoittaessa romaanikäsiksen "välivaihetta".:p Yksikään sana ei silti ole turha. Luen tässä vanhoja sekä uusia palautteita, ja viikon univajeen inspiroimana olen luonnostellut monta sivua muistikirjaani. Olin oikeassa vuosi sitten, kun mietin, että perusasiat juonesta pitää ajatella uusiksi, mutta tähän asti olen aika paljon silti pohjannut vanhalle ja katsonut, mitä siitä tulee.

Nyt on sellainen fiilis, että seuraava versio on se lopullinen.:) Johtuen siitä, että uudet ideat ja muutokset ratkaisevat monta, pitkään mielen pohjalla vaivannutta ongelmaa.:) Päällimmäiseksi jää vain miettiä yhä uudestaan ja uudestaan miten tappaa tietyissä olosuhteissa joku niin, että sitä voisi luulla onnettomuudeksi?

Oletan, että toinen jäljelle jäänyt ongelma ratkeaa kirjoittamalla. Joka tapauksessa nämä uskottavien tapahtumankulkujen rakentamiset ovat se haitta, mistä johtuen nillitän nykyään esim. TV-sarjoista paljon enemmän kuin ennen.:p Kun joutuu miettimään itse jotain oikein tosissaan, siihen alkaa kiinnittää huomiota kaikkialla.

Lisäksi ymmärrän nyt, että onnistunut raakateksti vaatii välttämättä sen huumaantuneen kirjoitusvimman, jonka voimalla syntyy eeppistä tarinaa. Valitettavasti sivutuotteena syntyy hyppelehtivää kerrontaa (koska se on olennaisesti tajunnanvirtaa), mutta editoida pitää joka tapauksessa.

Nyt keskityn taustatyöhön ja luonnosteluun, ongelmien ratkaisemiseen. Tällä postauksella vakuuttelen asiaa itselleni. Vaatii ennenkuulumattoman paljon (minulle siis) kärsivällisyyttä pitää vireillä jotain projektia näin pitkään. Pelkään antavani periksi. Toisaalta tiesin jo alkujaan, että lähden oppimisprosessin tielle, kun en tyytynyt ensimmäiseen versioon, vaan päätin kirjoittaa paremman. Se tapahtui vuonna 2012.

Olisin varsin hyvin voinut olla onnellinen siitä, että sain kirjoitettua romaanin. Muistaakseni Kaari Utrio sanoi jossain kolumnissaan (jotka on julkaistu kokoelmana), että on ylipäänsä suuri saavutus kirjoittaa romaani. Omani oli eheä kokonaisuus, joka sisälsi alun, lopun ja päähenkilön kehityskaaren. Taitaa olla useampi opettaja ja kirjoittaja muistuttanut siitä, että toisin kuin maratonin juossutta, romaanin kirjoittanutta ei onnitella suuresta saavutuksesta, vaan käydään heti tarkastelemaan, miten hyvin se saavutus on toteutettu.:p

Toteutin lähes elinikäisen haaveeni sen ensimmäisen version kautta, ja olen koko ajan sen jälkeen vakuutellut itselleni, ettei minulla ole suurempia tavoitteita. Ainoastaan kertoa tämä tarina, koska piru vie, se pakottaa itsensä ulos. Innostuksen lähteestä riippuu, millaisella painotuksella tarina konkretisoituu. Onko se enemmän ahdistusproosaa, romantiikkaa vai seikkailua? Minulla on idea jatko-osaan, ja nyt tämä vaikuttaisi asettuvan synkkaan sen idean kanssa. Koska oikeastaan haluan kirjoittaa jatkoa, enkä viitsisi tehdä teosta eri painotuksella kuin ensimmäistä.

Hassua sinänsä, koska kuten hiljattain ystäväni kanssa juttelin, en koskaan uskonut voivani kirjoittaa. En pitänyt itseäni riittävän lahjakkaana, enkä etenkään kärsivällisenä. Saati että malttaisin viettää niin paljon aikaa eristyksissä muista ihmisistä ja tapahtumista. Eikä tämä edes ole "oikeaa työtä". Vaan jos joutuu rakentamaan elämäänsä uusiksi, eikä ole mitään erityistä (uraa, statusta, rahaa), mitä voisi menettää, miksikäs ei?

Opiskeluvuosi on edistänyt kirjoittamistani taitojen suhteen, mutta se on myös tehnyt henkisesti uskomattoman paljon. Yhtä vähän olisin uskonut, että voisin joskus olla mukana organisoimassa kulttuuritapahtumia tai harkita vakavissani kirjoittamisen opettamista. Toisaalta tätä viimeistä ainakin on hyvä markkinoida sukulaisille, koska opettaminen on "oikeaa työtä".;) Jotenkin se tuntuu oikeuttavan vielä kaksi opiskeluvuotta, vaikka ennen kaikkea rakastan meidän pientä, suvaitsevaista ja inspiroivaa kirjoittajakuplaamme, sekä haluan oppia aina vain enemmän.:)

Joku voisi sanoa, että pitäisi jo hellittää ja saattaa olemassa oleva, edellinen versio valmiiksi tai unohtaa koko juttu ja jatkaa uuteen. Vaan kun en halua tehdä huonoa, ja miten osaisin tehdä paremman, jos en ensin opi kirjoittamaan? Kaikki ideat eivät kanna romaanimittaan asti, mutta tämä kantaa. Haluan tehdä sellaisen kirjan, jota itse mielellään lukisin, uppoutuen, ahmien.

Tykkään lukea asiatekstiäkin, mutta kun yliopistoaikana luin koko lukukaudet vain sitä, ja pääsin ainoastaan lomilla fiktion pariin, se tuotti kärsimystä ja loppuunpalamisen. Toisaalta rakastin silloinkin sitä, mitä tein.

Taustalla soi Soldat Louis: Ménestrel.

Väsymys ja epätäydellisyyden pelko

Palasin eilen Oriveden opiston romaanipajasta. Kuva on kuitenkin Vantaan Kartanonkoskelta ennen Orivedelle lähtöä, kun jouduimme juhannuksen pyhien vuoksi etsimään sunnuntaina auki olevan kirjaston lainojen palauttamista varten. Onneksi Pointissa on omatoimikäyttö.:)

Koko viikon kurssipäivät täyttyivät aamusta iltaan, kuten tavallista. Itseäni harmitti suunnattomasti, etten ennättänyt lukea kaikkia kurssikavereiden tekstejä ja kommentoida niitä niin hyvin kuin olisin osannut, koska täytyi huolehtia yöunista. Siitä huolimatta nukuin jatkuvasti liian vähän.

Tämä oli neljäs kesäkurssi, jolle osallistuin. Aiemmin olemme Jussin kanssa käyneet peruskurssin, proosapajan ja toisen romaanipajan. Mikään viikon intensiivisyydessä ei yllättänyt, ja viihdyin hyvin väsymyksestä huolimatta.

Silti tulin havainnoineeksi oman väsymykseni vaikutuksia: palautteen saaminen sai kyseenalaistamaan, miksi teen tätä? Miksi kirjoitan? Missään ei ole järkeä, eikä tähän ole olemassa hyviä tai oikeita vastauksia.

Joudun pohtimaan romaanini perustavanlaatuisia rakenneseikkoja ja kohtauksia uusiksi, mikä tuntuu raskaalta, mutta toisaalta ei yllätä. Tiesin sen jo ennakkoon, ja olin lähtenyt testailemaan eräitä asioita ennen kurssia. Siksi lähetin oman kymmensivuiseni raakiletekstiä, jonka sisällöllisestä toimivuudesta halusin kommentteja. Ulkopuolinen näkee aina eri asiat kuin kirjoittaja.

Ymmärrän, että toiset eivät halua näyttää ensimmäistä versiota, sitä raakiletta, kenellekään. He eivät keskustele tekstistä ennen kuin kokonaisuus on hahmottunut. Toiset kuten minä taas hölöttävät ummet lammet kenen tahansa kiinnostuneen kanssa.

Miisa Jääskeläisen Sana kerrallaan -kirjassa nimeämistä kirjoittajatyypeistä löydän itseäni eniten luonnostelijasta. On olemassa raamit, joihin tarina asettuu, eikä minun tarinankertojana ole vaikeaa keksiä käänteitä, paremminkin hankaluus on rajoittaa niiden paisumista mahdottomiin ulottuvuuksiin. Tämän puitteissa minulla on tekstiä, jota editoin sekä läppäriltä että printteinä, monessa vaiheessa. Olen täyttänyt prosessin aikana muutaman muistikirjan, ja luonnostelen vaikka kännykän tehtävälistaan. Uskon, että järjestelmällisemmin asiaan suhtautuvan on vaikea ymmärtää, miten kaaoksen keskeltä löytyy punainen lanka. Varsinkin, kun - kuten taas tuli todistettua - puheeni usein muistuttavat epäjohdonmukaista tajunnanvirtaa.

Ihmissuhteet ovat myös hyvin epätäydellisiä. Ensimmäistä kertaa kurssilla ei syntynyt suurta yhteisöä, vaan paremminkin monia pieniä. Tein havaintoja myös siitä, miten kirjoittamisharrastuksen eri vaiheissa erilaiset opettajat pystyvät tukemaan paremmin. Jokaisella opettajalla on omanlaisensa jutut, mistä he puhuvat, ja siksi on parasta hankkia kokemusta eri opettajien kursseilla. Kokonaisuudesta pystyy ajan kuluessa muodostamaan itselleen sopivan synteesin, ja kertaus on aina hyvästä.

Loppujen lopuksi opin itsestäni seikan, että vuoden aikana kypsynyt käsitykseni omasta tekemisestäni ohjaa selville vesille. Pystyn lähes aina saamaan paljon irti kursseista opettajan metodeista riippumatta, koska tiedän asiat, joita haluan kehittää osaamisessani. Tiedän, että ihmiset ovat erilaisia, ja kaikilta saa erilaisia kommentteja. Tälläkin kertaa mukaan tarttui ajateltavaa.:)

Yhtä lailla kuin meidän asuntomme kaoottisuus ei taida koskaan tulla valmiiksi (ennen kuin on aika muuttaa pois), taitaa elämä, oppiminen ja kehittyminenkin pysyä ikuisesti kaoottisena. En pidä siitä, koska haluaisin valmista. Väsyneenä kaikki alkaa ahdistaa, ja muutaman hyvin nukutun yön jälkeen asiat viimein saavuttavat jonkinlaisen muodon.

Ps. Kurssilla tuli puhetta perfektionismin selättämisestä, koska on yksi yleisistä kirjoittamisen esteistä. Tosin hallittuna myös kirjoittamisen apuneuvo. Kanssaperfektionisteille voin suositella Camp NaNoWriMoa, joka alkaa heinäkuun ensimmäisenä.:) Kun tarkoitus on kirjoittaa kuukaudessa romaani tai ylipäänsä sen verran kuin sattuu ehtimään, teksti saa olla antaumuksellisen huonoa. Ainakin itselleni ajatus oli aikoinaan todella vapauttava, ja siitä romaaniprojektini lähti liikkeille. Varsinainen NaNoWriMo koittaa taas marraskuussa ja seuraava "leiri" varmaankin huhtikuussa.

Ohdakkeita kirjoittajan matkalla

Kuvasin jättiläismäiseksi kasvaneen ohdakkeen kukkia viime kesänä. Aivan niin suuria piikkipalloja minulla ei nyt onneksi ole tielläni, mutta juuren kaivaminen vaatii yhtä lailla vaivaa.

Ymmärsin, että minun todennäköisesti täytyy muuttaa eräitä tapahtumia päähenkilöni menneisyydessä, jotta saan luotua hänelle selkeämmän kehityskaaren. Tämän hahmon kohdalla draaman kaari on jäänyt aiemmissa versioissa heikommaksi, koska vasta uusi aloituskohta merkitsi käytännössä sitä, että hän nousi päähenkilöksi.

Uusi aloituskohta puolestaan oli tarpeen, koska siitä tarinan tapahtumat todella alkoivat. Miksi pakottaa lukija kahlaamaan lähes sata sivua henkilöhistoriaa, jos ei ensin näytä, mistä koko tarinassa on kyse? Olen kyllä lukenut joitakin kirjoja, jotka todella käynnistyvät vasta sivun 100 tai 200 paikkeilla - mutta jokaisen kohdalla miettinyt, kannattaako uhrata aikaa juuri tähän tarinaan?

Olen nykyään käynyt julmemmaksi kirjojen suhteen. Minulla on liikaa tekemistä ja lukemista, jotta viitsisin hukata tunteja elämästäni tarinaan, joka ei vedä. Siinä ei kuitenkaan ole kyse vakavan draaman ja seikkailun asettamisesta vastakkain. Esimerkiksi traumafiktion kurssia varten lukemani Vieraan lapsi imaisi todella vahvasti mukaansa alusta asti, ja nautin siitä kaikkien yli viidensadan sivun ajan.

Hahmojeni kehityskaarien ja tiedon hienovaraisen ripottelemisen pointti on juuri se, että saisin lukijan nauttimaan tarinasta. Imeytymään mukaan, haluamaan koko ajan lisää. Luonnosten tasolla ja omassa päässäni asiat näyttävät aina toimivilta, mutta miten mahtaa käydä, kun sanat asettuvat konkreettisesti peräkkäin?

Todennäköisesti minun täytyy tällä erää antaa periksi perfektionismilleni ja lähteä kirjoittamaan koko roskaa uusiksi ennen kuin voin jatkaa. Toisin kuin vielä pari päivää sitten ajattelin.:p Kärsin samalla taustatyön puutteista, eli siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi.

Suurin osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että olen tehnyt perusteellista taustatyötä, ja tunnen genren hyvin. He eivät havaitse mitään tiedollisia ongelmia. Minä sen sijaan havaitsen. Tunnen sen konkreettisesti tilanteissa, joissa joudun tarinan rungon edistämisen nimissä naputtelemaan puuta heinää ja vannon korjaavani kohdan sitten, kun saan taustat selvitetyksi.

Menen periaatteella tarina ensin, sitten taustat, koska on mahdotonta lukea aivan kaikkea. Tällä tavoin saan draaman toimimaan sekä tietoa siitä, mitä täytyy tutkia. Miinuspuolena potentiaaliset hermoromahdukset, jos taustatyö ei tuekaan draamaa, vaan pakottaa muuttamaan kuvioita. Kaikeksi onneksi tämän tarinan kohdalla jokainen nautittu alkoholiannos istuu osaksi taustaselvityksiä.:)

Samaan aikaan käyn loppuun historiallisen fiktion verkkokurssia Courserassa. Se on todella hyvä ja antoisa, suosittelen.:) Amerikkalaisilla yliopistoilla vaikuttaisi muutenkin olevan laadukkaita esityksiä, joista todella saa paljon irti. Viime vuonna katselin Paradoxes of War -luennot. Tykkään verkkoluennoista (myös suomalaisten yliopistojen), koska niillä pystyy keskittymään paremmin ja tekemään kattavampia muistiinpanoja, jos tarpeen.

Taustalla soi Spotifyn soittolistaltani Angelo Branduardin musiikkia, josta erityisesti La demoiselle tuntuu säväyttävän tänään.

Raakaversion kauhut

Kuvasin Toursin kiltamuseossa vuonna 2013 sokerimassakakun, joka oli jonkun ranskalaisen leipurin uskomattoman hieno mestarinnäyte.

Tällaiseen sitä pyritään.:D Paitsi että oma, historiallinen sokerimassahöttöni on sateenkaarenvärinen - ja 100% paperia sekä mustetta. Jonkinlainen mestarinnäyte siitä pitäisi silti tulla. Todiste siitä, että osaan kirjoittaa.

Pääsin kevään mittaan tekstiseminaarin puitteissa todellisen editoinnin makuun, ja se maistui ihan hyvältä.:) Vaikka jouduin käytännössä kirjoittamaan lukuja uusiksi, jälki tuntui kaiken vaivan arvoiselta.

Pitää luottaa itseensä. Vaikeaa, mutta pakollista.:p Itseluottamus toisaalta kasvaa kokemuksen myötä.

Tuska sen sijaan ei taida juurikaan vähentyä. Muutaman päivän olen pallotellut sen välillä, kirjoitanko alkua uusiksi pidemmälle, vai jatkanko uutta tekstiä? Päätin jatkaa uutta, ja se vaikuttaa toimivalta ratkaisulta.

Nyt ongelmana on saada itseni vakuutettua siitä, että raakaversio voi ja saa olla epätäydellinen, aukkoinen, karkea, kaikkiaan vain hienostuneempi ja pidempi luonnos.

Jos nyt kuvitellaan, että romaanikäsis olisi tuo sokerimassakakku, sormeni syyhyäisivät päästä viimeistelemään etualalla näkyvän, pienemmän tornin. Tekisin siitä niin valmiin ja hienon kuin mahdollista. Kenties viimeistelisin saman tien myös pääportin. Pyrkisin saamaan siitä aikaiseksi todella kauniin ja merkityksellisen.

Ongelmana vain on, etten ole vielä valmistanut sitä yksinkertaisempaa pienoismallia, josta pystyisin näkemään kokonaisuuden, mittasuhteiden toimivuuden, värien sopivuuden, sekä paljonko tarvitsen ulkomuuriin sakaroita. Ja mistä ihmeestä aion valmistaa vallihaudan? Piirroksia minulla kyllä on, ja huonoja harjoituskappaleita, joista pystyn hyödyntämään osia.

Entä sitten, kun saan pari osaa mielestäni täysin valmiiksi ilman, että tiedän, millainen kokonaisuudesta tulee? Vastaus tietenkin on: eivät ne siinä tapauksessa voi olla valmiita. Mut kun mä haluun täydellistä.:( Heti, tänne, nyt.

En jaksaisi koko tätä prosessia, enkä jaksaisi pakottaa itseäni sietämään aukkoista, luonnosmaista tekstiä. Heittäisin kohta hanskat tiskiin, jos en ajoittain löytäisi omasta tekstistäni ja hahmoista uusia puolia, jotka tarjoavat niitä syvempiä merkityksiä. Sellaisia, että tekstistä voi välittyä oikean elämän tuntu, illuusio siitä, että kaikki onkin totta.

Jännää kyllä, tämä löytämäni toteutus Ma peine n'est pas grandesta kuulostaa itselleni jokseenkin sellaiselta kuin olen edellisen (huonomman) version yhteen kohtaukseen kirjoittanut.:) Taustalta puuttuu luutunsoitto ja laulu on puhtaampaa, mutta silti.

Miten vaikeaa onkaan palata sorvin ääreen

Vaikka on syntymästään hullu?;) Isäni otti tämän kuvan vuonna 1992 perhelomalla.

Olen viime päivät potenut sylkirauhasen tulehdusta ja nukkunut huonosti. Päivät olen pelannut ja viettänyt aikaa Facebookissa. Kesäkuu alkoi ja loma on nyt loppu, koska siltä tuntuu. Miksi silti on taas niin vaikeaa päästä kiinni kirjoittamiseen?

Oikeastaan kirjoitan kyllä, tätäkin blogitekstiä. Runojakin tuntuu syntyvän. Bongailen mielenkiintoisia tapahtumia ja organisoin taiteiden yön järjestelyitä siltä osin, mitä olen luvannut tehdä. Kaikkea pientä mukavaa on kiva näperrellä, voisin vaikka siivota koko kämpän pitkästä aikaa (se todella tulisi tarpeeseen).

Viime yönä ideoin taas hieman lisää romaanikäsikseen ja tänään tein pienen aloituksen joka voisi pohjustaa yhtä hahmoni kirjoittamaa runoa. Fiktiivinen runous on hauskaa - ja siinä sitä taas ollaan. En jaksa aloittaa proosakirjoja tai proosatekstiä. Mietin, olenko sittenkin vielä liian väsynyt?

Turhautuminen. Omien vaatimusten liiallinen kasvu. Teen kaikkea, millä ei ole tekemistä romaanikäsikseni kanssa, mutta vetkuttelen toimeen tarttumista. Osittain pelkään omaa intohimoani, koska tiedän sen voiman, kunhan pääsen taas sisälle tekstiin. Joko kirjoitan tai teen jotain muuta - olen pitkään yrittänyt yhteensovittamista. Ryhdyn jälleen yrittämään.

Kaikesta huolimatta tämä on normaali tila. Olen käynyt täsmälleen samat mietteet läpi monta kertaa sen jälkeen, kun syksyllä 2011 aloitin romaaniprojektin. Jos tulee jotain muuta pakottavaa - tai syvällinen palautesessio - putoan pois tarinan maailmasta. Mitä pidempään olen siitä ulkona, sitä vaikeampaa on palata takaisin.

Olen aina päässyt takaisin.:) Usein hahmot ja tarina ovat lisäksi ennättäneet syventyä. Erään blokin jälkeen kirjoitin psykologisesti todella vaikuttavan kohtauksen, joka olisi jäänyt välistä ilman blokkia. Sillä olisin kiirehtinyt eteenpäin tarinan kaarella, päästäkseni nopeammin loppuun.

Istutan itseni väkisin läppärin ääreen ja vietän siinä vaikka koko yön. Viimeistään lintujen herätessä aamuhämärissä olen riittävän tokkurassa.:p Kuuntelen tarinan maailmaan vievää musiikkia. Sellaista, mikä herättelee oikeita tunnetiloja. Joskus vaatii todellista hienosäätöä löytää oikeat biisit.

Toisinaan kirjoittaminen on todella julmaa ja epäterveellistä. Lohduttaudun fiilistelemällä jotain siitä, miten suuri taide vaatii kärsimystä. Tosin jos oikeasti alkaisin uskoa tekeväni "suurta taidetta", menisin välittömästi lukkoon.

Sen sijaan tunnen itseni paremminkin meedioksi. Tarina ja hahmot elävät jossain rinnakkaistodellisuudessa, josta kanavoin niitä paperille (ts. läppärin näppikselle). Ne pyrkivät läpi kuin agressiiviset haamut, eikä auta kuin alistua välikappaleeksi.

Jaan teidän iloksenne / lohduksenne proosarunon, jonka kynäilin talvella. Purin siihen koko senhetkisen ahdistukseni kirjoittamiseen liittyen. Olen esittänyt kyseisen runon Kiiski Open Mic -tilaisuudessa sekä koulumme kevätjuhlassa, ja se on painettu antologiaan.


Daimoni tietää

Jos internet ei toimi, suoli ei toimi, runosuoni ei syki, enkä osaa kirjoittaa, voinko opiskella tulkinnanvaraista proosaa, vai turvaudunko helppoon tarinaan? Istun työhuoneen tuolissa ja kiroilen, vittu saatana, toimi, pelaa nyt, opi kirjoittamaan, opi paremmin.

Mitä kaikkea muuta tekisin ennemmin? Siivoaisin vessanpöntön ja lavuaarin, johon olen yrittänyt oksentaa sanoja, työntänyt sormet kurkkuun, eikä mitään tule, vain epämääräistä limaa ja sappinestettä. Itseäni käsken: oksenna paremmin.

Kenties lähtisin lenkille mieluummin, mutta ruhoni valaanrasva leviää ympärilleni ja peittää alleen työtuolin. Olen kasvattanut juuret tähän, ne kulkevat pitkin selkäpiitä ja peräsuolta, enkä löydä miekkaa lyömään pään katki demonilta, joka vaatii uhreja Apollonin alttarille. Kas näin yritin, kirjoitin, koska riivaajani tuntee minut paremmin.


Taustalla soi Al-Andaluz Projectin levy Spotifyssa. Tässä teille näyte, Morena.

Kirjoitustyön käytännöllinen kaaos

Tässä sitä esikuvaa.:) Alkuperäinen painos Miguel de Cervantesin Don Quijotesta Oxfordin Bodleian Libraryn näyttelystä. Mikä tekee kirjasta sellaisen, että tarina kestää monta sataa vuotta yhtä mielenkiintoisena kuin ensimmäisen painoksen julkaisuhetkellä?

Itse olen nautiskellut Ludovico Arioston Orlando Furiososta englanninkielisenä käännöksenä. Jostain luin, että kirjailija työsti teostaan 10 vuoden ajan. Se käsittää n. 700 sivua runomittaista kerrontaa - ja saatuaan sen kerran valmiiksi, Ariosto kirjoitti eeppisen tarinansa vielä uudestaan. Sulkakynällä ja musteella. *respect*

Oikeastaan on harmillista, miten klassikoista puhuminen pilaa kirjat. Puhe tuottaa mielikuvia tappavan tylsistä, korkeakirjallisista teoksista, jotka eivät millään tavoin voi koskettaa kenenkään modernin ihmisen maailmaa. Ne asettuvat jonnekin liian ylös, liian hienoiksi, historiallisiksi reliikeiksi, joihin viittaaminen tuottaa itsessään voimakkaita mielikuvia siitä, millainen se ihminen on, joka lukee klassikoita.

Omasta mielestäni Orlando Furiosoa, eli Raivoisaa Rolandia, pitäisi markkinoida eeppisenä keskiaikafantasiana. Olkoonkin runomuodossa, sen lyriikka on kuitenkin helposti lähestyttävää, ja tarinat suhteellisen kepeää romantiikkaa, huumorilla höystettynä.

Eksyinpäs aiheesta, mutta en malta olla aina välillä paasaamatta siitä, miten hienoja ja ajankohtaisia vanhat kirjat ovat edelleen.:) Älkää antako fiinin leiman tuottaa turhia ennakkoluuloja. Sitä paitsi 1500-luvulla ei tunnettu eroa viihteen ja korkeakirjallisuuden välillä, oli vain kirjallisuutta. Siksi Orlando Furioso on hienosti kirjoitettua, laadukasta viihdettä.

Postasin tähän kuvan omasta puoliskostani yhteisestä työhuoneestamme. Se on harvinaisen siisti, kuviahan tulee luonnollisesti näppäiltyä siivoamisen jälkeen. Työtuolin päällinen on Jussin trikookuteesta itse virkkaama. Tuoli itse on Ikeasta, taulut kirpputorilöytöjä, lamppu Kodin1:stä, verho, pöytä (uudelleen maalattu) ja matto sukulaisilta.

Tässä tuolissa yritän toteuttaa jotain, joka toivottavasti kulkisi renessanssiajan esikuvieni jalanjäljissä. Eli laadukasta viihdettä. Helpommin sanottu kuin tehty. Lukija ei saa tylsistyä, mutta toisaalta mutkia ei voi oikoa liikaa, ja se taas vaatii valtavan paljon taustatyötä eri aiheista.

Toki internet, yleiset kirjastot, ja vapaasti käytettävissä olevat yliopiston kirjastot helpottavat taustatyön tekemistä aivan suunnattomasti. Enkä tarkoita pelkästään historiallisen romaanin (jollaista työstän) vaatimaa ajankuvaa, vaan hahmojen psykologista taustaa ja maiseman yksityiskohtia. Koen, että juuri vaikkapa pyrkimys ymmärtää väkivaltaista käytöstä tukee tavoitetta tuottaa laadukasta proosaa.

Toisaalta koen hyväksi pitäytyä tietyissä genre-konventioissa, sellaisissa kliseissä, jotka tuottavat lukijalle nautintoa. Tämä ainakin on ajatukseni tällä hetkellä. Jää nähtäväksi, miten se uusimmassa versiossa toimii. Romaanikäsikirjoitus on ollut minulle vuodesta 2011 asti se prosessi, jonka aikana tarkoitukseni on oppia kirjoittamaan. Olen tuottanut samasta tekstistä monta versiota, joista jokainen on edellistä parempi. Nyt vasta tuntuu siltä, että tarina alkaa löytää oikeat uomansa.

Kuva Oxfordin opintomatkalta, collegen asuntolahuoneesta, kuvaa paremmin sitä, millainen kaaos työskentelystä pidemmän päälle seuraa. Otin matkalle mukaan kommentoidut printit romaanin aloituksestani, koska olimme käsitelleet sitä tekstiseminaarissa kevään aikana. Niiden pohjalta naputtelin editointia menemään kahden täyden päivän ajan. Toki homma jäi vielä kesken, jatkoin työstämistä kotona. Nyt olen pitänyt lomaa ennen kuin taas ryhdyn toimeen.

On omalla tavallaan hyvin vaikeaa hyväksyä omat tapansa ja rajoituksensa. En pysty kirjoittamaan bussimatkoilla (tai edes lukemaan), koska saan matkapahoinvointia. En pysty työstämään aamusivuja heti herättyäni, koska migreenikohtaus alkaa varmasti, jos verensokeri laskee liian alas. Siispä aivan ensimmäiseksi minun täytyy syödä jotain. En pysty kirjoittamaan missä tahansa, koska häiriinnyn ihmisten läsnäolosta ja äänistä.

Minun täytyy voida ensin upota maailmaan, mikä vaatii yleensä juuri oikeanlaisen musiikin taustalle: dominoin yhteisen työhuoneemme äänimaailmaa. Jussille se sopii, koska hän ei häiriinny lainkaan samalla tavoin. Jussi ei myöskään kärsi matkapahoinvoinnista eikä migreenistä. Minun työskentelyni tapahtuu enemmänkin on/off -tyylisesti, joko teen täysillä tai en tee lainkaan. Innostuessani olen usein istunut läppärin äärellä läpi yön, vaikka valvominen rasittaa tässä iässä jo huomattavasti enemmän kuin nuorempana. Yö on hienoa työskentelyaikaa, koska silloin kaikkialla on hiljaista. Elämän pienet taustaäänet vaikenevat. Ei kuulu liikenteen huminaa, naapurit nukkuvat.

Olen vuosien aikana moneen kertaan yrittänyt luoda itselleni työskentelyrutiineja. Säännöllistä rytmiä, jonka mukaan heräisin ajoissa, tekisin hommia, söisin lounaan, jatkaisin työtä, ja saisin levätä illalla. Olen suunnitellut aikatauluja kunnianhimoisesti tai realistisesti, lyhyempää tai pidempää päivää, vaihdellut kellonaikoja, aivan mitä tahansa - eikä mikään onnistu viikkoa pidempään.

Se tuntuu samalta kuin kävely kesäisin ilman kenkiä: ihmiset patistelevat, että kyllä ne jalkapohjat kovettuu. Näin minulle on sanottu viimeiset 38 vuotta, mutta sorapinta tuntuu edelleen sietämättömän tuskalliselta. En pysty kävelemään soratietä paljain jaloin, enkä ylläpitämään rutiineja.

Rutiinien sijaan olen hyvä siinä, mitä kevään aikana on tullut eteen: jäämään satunnaisesti koululle tekemään ylimääräistä työtä, vaikka ilman ruokaa (ja kärsimään migreenin palkkana, mutta shit happens), korjaamaan omat virheeni, sekä puurtamaan kuvankäsittelyn ja taitto-ohjelman kommervenkkien parissa tasan niin pitkään, että homma on valmis aikataulun puitteissa. Olen myös huolehtinut kommunikaatiosta oman tiimini ja toisten välillä. Kaiketi olisin ihanteellinen projektityöntekijä, kunhan ei tarvitse herätä joka aamu samaan aikaan, mennä kahdeksaksi töihin ja lähteä vapaalle neljältä.:p

Kaari Utrio on jossain haastattelussa sanonut tekevänsä hyvin säntillistä työpäivää juuri tuolla tavoin, sekä hoitavansa myös kirjojen taustatyön yhtä säntillisesti ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan. Toinen, jonka nimeä en valitettavasti muista, on työstänyt esikoistaan vaikka vartin kerrallaan siellä sun täällä, missä sattuu olemaan.

Itse asiassa minä jopa viihdyn ihmisten parissa niin hyvin, että eräs tuttava on arvellut, etten työskentele tarpeeksi ahkerasti. Luonnollisesti kukaan ei näe kirjoittamistani, kun se tapahtuu pääasiassa öisin. Enkä suostu hautautumaan työhuoneeseen, vaan lörpöttelen kirjoittamisesta ja projekteistani samanhenkisten kanssa, hankin palautetta eri tahoilta, ja ylipäänsä rikon mielikuvaa yksinäisesti puurtavasta kirjoittajasta. Vaikka toki mieluiten juuri puurran yksin, omassa rauhassani - kukaan ei vain näe sitä.

Tuttavani kommentista innostuneena laskin edellisen kokonaisen versioni sivumäärän 1,5 -rivinvälillä: 860. Sen olin tuottanut runsaan vuoden aikana. Suhteessa epäiltyyn laiskotteluuni olen ylpeä tästä saavutuksesta.:) On tietenkin kysymisen arvoista pohtia, tehostuisiko työskentely, jos pystyisin noudattamaan säännöllisiä rutiineja?

Taannoin kävin Myyrmäen kirjastossa kuuntelemassa, kun Kristiina Vuori puhui teoksistaan ja omista työskentelytavoistaan. Pistin korvan taakse maininnan, että hän kirjoittaa 5 sivua arkipäivinä ja viikonloppuisin editoi.

Kirjaohjelmassa puolestaan Karin Fossum kertoi kirjoittavansa surkeatasoista raakatekstiä 3 kuukautta, jonka jälkeen hän käyttää loput 9 kuukautta vuodesta editointiin. Laskin, että 5 sivun päivävauhdilla pystyisi 3 kuukauden aikana tuottamaan 450 sivua raakatekstiä.

Miksi välitän tällaisista luvuista? Yritän kaiketi löytää jotain raameja, hallita kaaosta, ja mieltää konkreettisemmin, millaisen urakan olen itselleni asettanut. Mitä vaatii käytännössä, jos julkaisee yhden kirjan vuodessa? Tai edes säännöllisesti. Tietenkin ensimmäinen askel olisi saada jotain julkaistua... Kun saisi käsiksen edes siihen kuntoon, että sen voi lähettää kustantamoihin.

Vaatiiko tekstin valmiiksi saattaminen sen 10 vuotta, mikä Ludovico Ariostolta kului? Orlando Furioso on kestänyt aikaa, mutta itse kirjoitan läppärillä ja käytän kymmensormijärjestelmää. Mustepullo ja sulkakynä löytyy kaapistani vain askartelutarkoituksia varten ja siksi, että se on jotenkin niin jännää. Open Officen valjastaminen romaanin tuottamiseen tuntuu auttamattoman epäromanttiselta.

Pelkään koko ajan, että menetän innostukseni, sen intohimon palon, joka ajaa kirjoitusvimmaa. Muuttuuko tarina jossain vaiheessa rutiiniksi? Tuleeko siitä tylsä viimeistään sitten, kun olen kertaalleen editoinut kaiken? Ja miten ihmeessä jaksan aina vain? Milloin voin huokaista helpotuksesta, katsoa ylpeänä ja kauhuissani valmista teosta?

Kuvassa on taustatyömateriaalia ja muuta lukemistoa keväältä, nyttemmin kirjapino on jo pienentynyt.

On sinänsä ollut lohdullista löytää itsestään tekijät ongelmallisten piirteiden taustalla. Perfektionistiksi olen itseni tiennyt kauan, ja kamppaillut taipumuksen ylivaltaa vastaan. Perfektionismi on hyvä renki, mutta huono isäntä. Hallitessaan sen tappaa tekemisen ilon ja jähmettää paikoilleen. Alistettuna sopivaan asemaan se puolestaan huolehtii siitä, ettei tarvitse koskaan murehtia päästävänsä käsistään mitään aivan luokattoman huonoa.:) Perfektionismista ei siis tarvitse hankkiutua eroon, se vain täytyy saada kuriin ja työskentelemään ihmisen hyväksi eikä häntä vastaan.

Uudempi oivallus on lyhennepari HSP / HSS - highly sensitive person / high sensation seeker. Suomeksi tarkoittaa erityisherkkyyttä yhdistettynä elämyshakuisuuteen. Olen lisäksi kohtuullisen ekstrovertti. Introverteistä ja herkästi itkevistä uskovaisista erityisherkistä on puhuttu paljon julkisuudessa, meistä friikeistä ei juurikaan. Eivätkä tietenkään kaikki erityisherkät ole samanlaisia, koska yhdistävä tekijä on vain ja ainoastaan hermorakenne, eli hermoston toiminta.

Puhun ongelmista siksi, että itselleni niiden työstäminen on tuntunut tärkeältä. Ei kai kukaan koe vastaavaa ahdistusta siitä, mikä toimii erinomaisesti? Mutta lopetan tähän, kiitos, jos jaksoit lukea näin pitkälle.:)