Kävimme sunnuntaina Helsingin Taidehallin Tom of Finland -näyttelyssä. Tosin vähällä oli jäädä näkemättä! Kaltaisemme landepaukut tietenkin eksyivät Töölössä. Ennätimme silti paikalle 19.30 ja museo sulkeutui klo 20. Pakko sanoa, että liikuntakortiksi hankitut Museokortit todella toimivat, kun harharetkestä kertyi hyvänlainen iltakävely.
Teeman kunniaksi yhdistin Seppälän viittaan ja KappAhlin farkkuihin Cross Over -festivaaleilta hankkimani sateenkaaren värisen rannekorun.
Nimitän usein biseksuaalisuutta näkymättömäksi identiteetiksi, koska kukaan tuskin edes huomaa sen poissaoloa julkisista keskusteluista. Samoin henkilökohtaisella tasolla minut nähdään hiusmallista ja vaatetuksesta riippuen heterona tai lesbona. Tiedän tämän ja hyväksyn toisten erehdyksen samoin kuin Ranskassa hyväksyn sen, jos minua luullaan esim. hollantilaiseksi, saksalaiseksi tai ranskalaiseksi. Ihmettelen, miksi niin monelle heteromiehelle on kauheaa, jos heitä luullaan homoksi? Tarkoitan näin 2010-luvulla, kun suurin osa länsimaiden asukkaista ei enää näe homoudessa mitään pahaa.
Näyttelyn teokset itsessään vaikuttivat edustavan hyväntuulista näkemystä pornosta. Kuvissa kaikki on viety överiksi: elimet, lihakset, ammattikuntien edustajien määrä, jne. Lopputuloksena monenkirjavat orgiat puistossa.
Porno itsessään herättää toisinaan keskusteluja. En tiedä osaanko puuttua aiheeseen tässä kohtaa, koska teema on niin laaja. Minulle seksi on aihe muiden joukossa. Tykkään Tom of Finlandin kuvista. Kirjoitan itsekin seksikohtauksia. Olen joskus harjoituksen nimissä kirjoittanut myös pornokohtauksen. Suosittelen kokeilemaan omia rajoja kirjoittajana sekä ylittämään niitä.:)
Pysähdyimme Töölönlahdella ihastelemaan maisemaa, ja minä tietysti kuvaamaan sitä. Sorsaparvi uiskenteli lähistöllä kaikessa rauhassa.
Kaksi lintua näyttivät omituisilta sorsiksi, joten jäimme ihmettelemään niitä. Töölönlahden joutsenpari, Aino ja Alvar, ovat käyneet tutuiksi jo aiemmalla iltakävelyllä. Nämä kaksi olivat lähes sorsan kokoisia, palleroisia ja mustia. Jonkin aikaa pohdiskeltuamme mieleen tuli nokikana, ja googletin sen. Toden totta, linnut olivat nokikanoja!
Kirjoitin keväällä opintosuorituksena esseen, jossa pohdiskelin kirjailijan asemaa nykyisessä sananvapauskeskustelussa. En lähtenyt ruotimaan äärioikeiston aiheuttamaa uhkaa, vaan otin tarkasteluni kohteeksi ehkä vähemmän ilmeisen näkökulman.
Tämä todellakin on vain yksi näkökulma ja yksi teksti, joka ei edes pyri tuomaan esille mitään absoluuttisia totuuksia. Toiset ovat hiljattain sivunneet samaa teemaa, kuten Sonja Saarikoski Hesarin jutussaan (valitettavasti maksumuurin takana) ja Silvia Hosseini Nuoren Voiman Kritiikki-lehden esseessään, joka on luettavissa ilmaiseksi netissä. Hosseinin teksti oli mielestäni erinomainen.
Näissä tunnelmissa kuukausi alkoi.:) Syynäsin tarkasti irtokarkkien valmistusaineet, ja todella pitkästä aikaa uskaltauduin kokeilemaan. En vieläkään tiedä, mikä karkeissa aiheuttaa allergiaa. Epäilen jotain väriainetta, joka todennäköisesti kuuluu punaisiin tai keltaisiin. Joka tapauksessa punaviini ja karkit on toimiva yhdistelmä.;)
Aloitin ykkösjaksossa kirjallisuustieteen opinnot, joita jatkan ensi vuonna. Peruskurssin tutkielman tein Pervot pidot -kirjan artikkeleiden pohjalta. Tarkastelin historiallista fiktiota queer-näkökulmasta. Lehti puolestaan kuului kirjoittajana kasvamisen kurssin harjoitustehtävään. Sen tuloksena tulin kirjoittaneeksi elämäni ensimmäisen pienten lasten sadun.:) Mukavaa päätyä tekemään jotain yllättävää.
Saman kurssin aikana yllätin itseni näpyttelemällä "minä ja Suomi" -jutusta fragmentaarista proosaa, jossa kaiken lisäksi käytin metatekstiä (eli kun kirjoittaja puhuttelee suoraan lukijaa). Normaalisti inhoan sitä, koska haluan uppoutua tekstin maailmaan. Taitaa olla niin, että tarina valitsee tavan, jolla se haluaa tulla kerrotuksi. Kirjoittaja voi vain nostaa kätensä pystyyn ja todeta, että tällaista tällä kertaa.
Lokakuussa tapahtui paljon. Tähän tilaan saatoin nilkkani, kun juoksin bussiin ehtiäkseni Suomen Kulttuurirahaston apurahainfoon. Tajusin vasta tänään juteltuani puhelimessa kirjoittavan ystäväni kanssa, miten paljon opettajamme meitä tsemppaa.:) Toki aineopiskelijat ovat kaikki hyvin motivoituneita ja tosissaan kirjoittamisen suhteen. Ja varmaan juuri siksi on niin ihanaa, että meitä kannustetaan osallistumaan ties minne.
Joka tapauksessa nilkka on jo kunnossa. Se vääntyi vain hieman, ja vuosien aikana olen oppinut "pintelöinnin" salat niin ihmisten kuin hevosten osalta.;) Toisin sanoen minulla on taipumus venäyttää nilkkani tai lyödä varpaani milloin minnekin. Idealsiteet ja teippi kulkevat mukana reissuissa. Mustelmista ei kannata kysyä, koska en yleensä muista, mistä olen niitä saanut. Kamalan Luonnon kettu on alter egoni.:D
Jalka paketoituna lähdin kaahottamaan (ajoissa on jostain syystä todella vaikeaa lähteä) Kiiski Open Mic -runoiltaan. Kävin lavalla lukemassa lyhyen setin. Tapahtuman loputtua jäimme Jussin kanssa istumaan vielä toiselle lasilliselle opiskelukavereideni kanssa. Nappasin tämän kuvan Elielinaukiolta. Yöllisessä tyhjyydessä on omanlaisensa tunnelma. Toisaalta tyhjyys ei lauantaisin kestä kuin hetken, kunnes seuraava känninen porukka hoippuu ohi.
Kuun lopuksi toisenlaisiin nesteisiin.;) Koulu lahjoitti meille ikiomat termosmukit.:D Tämä helpottaa asioita monissa tilanteissa, vaikka koulussa meillä aineopiskelijoilla onkin oma kahvikerho. Hankimme tummapaahtoiset kaffet ja valmistamme ne itse pressopannulla, jotta ei tarvitsisi turvautua pahaan automaattisumppiin.
Marraskuun alkuun on kuvasta enää muutama tunti.:) Tiedossa lukuhaasteen fiktiolukemista 30 sivua päivässä, sekä NaNoWriMon myötä kirjoittamista. Nämä istuvat täydellisesti yhteen sen kanssa, miten minun pitää opinnoissa ahkeroida. Siksi olenkin ilmoittanut osallistuvani ko. haasteisiin.;)
Lokakuussa olen kuunnellut repeatilla paitsi renessanssimusiikkia myös Thomas Ferseniä.:) Näissä fiiliksissä taustalla soi Thomas Fersenin Monsieur.
Postaan kirjamessuista vasta nyt, koska rupeamasta toipuminen on kestänyt.;) Löysin mielenkiintoisia esiintymisiä ja paneelikeskusteluita kolmelta päivältä. Jokaisesta tein muistiinpanoja, joista olisi tarkoitus työstää oppimispäiväkirja.
Niinä jokaisena päivänä olin myös myymässä laadukasta nykyrunoutta Poesian ständillä (kuvassa Sirpa Kyyrönen). Vuorot kestivät vain pari tuntia kerrallaan. Ehkä hyvä niin, sillä sairastuin flunssaan juuri messujen alkaessa. Tauti osoittautui onneksi lieväksi.
Pidin kameraa mukana vain sunnuntaina, jolloin kuljin messuilla Jussin kanssa. Minulla ei ole älypuhelinta, enkä viitsi yleensä kuvata vanhan kännykän huonolaatuisella kameralla.
Päivän aloitti omalta osaltani paneelikeskustelu vähemmistöistä suomalaisessa kirjallisuudessa. Panelisteina Maija Haavisto, Anja Snellman ja Mari Pyy. On hyvä kysymys, miksi vähemmistöön kuuluvan hahmon tarinaan kuuluminen pitää perustella erikseen? Miksei hahmo voi vain olla oma itsensä, kuten kuka tahansa? Todellisista historiallisista henkilöistä on ehkä siltä osin "helpompaa" kirjoittaa, koska he ovat mitä ovat, eli perusteluna (jos joku sitä kysyy) voi käyttää realismia.;)
Alkuiltapäivästä Suomen Kirjailijaliiton lavalla keskusteltiin aiheesta "Miten opiskella kirjoittamista?". Panelisteina Jyrki Kiiskinen, Niina Repo ja Miia Toivio. Aiemmin tänä vuonna Anneli Kanto kirjoitti blogissaan otsikolla "Voiko kirjoittamista opettaa?". Eipä lisättävää.:) Itse huomaan omista teksteistäni, miten paljon olen hyötynyt kirjoittajakoulutuksesta.
Lavan vieressä oli valokuvanäyttely "Anna Ahmatova Fontankan talossa".
Messujen kirjasaalis. Päällimmäisenä Mikael Bryggerin Tuuliatlas, toisena Hannu Helinin Kaikki kaikessa. Kolmas ylhäältä on vanhempaa tuotantoa, mutta uusi suomennos: Gunnar Björlingin Auringonvihreä. Kaikki kolme myynnissä Poesian nettikaupassa.
Rajapinnoilla puolestaan on ilmeisestikin väitöskirjaan pohjautuva tietoteos sallitun ja kielletyn rajoista 1600-luvun noituusoikeudenkäynneissä. Itseäni kiinnostaa nimenomaan kysymys siitä, mitä sai tehdä, ja mistä seurasi tuomio? Lukutaidottoman kansan pään sisään on vaikea yrittää sovittautua. Toivon, että tämä teos toisi osaltaan valaistusta asiaan.
Antikvaarisilta messuilta löysin Francois Villonin teokset-runokokoelman ranskaksi. Samoin kirjan The Oxford Book of Narrative Verse, johon on koottu näytteitä eeppisestä runoudesta.
Myyrmäen taiteiden yö meni hyvin, koulu alkoi ja nautinnollista kiirettä riittää, kävimme Kiiski open micissä Helsingissä ja Ateneumissa katsomassa Tarujen kansat -näyttelyn. Mistään näistä ei valitettavasti ole julkaistavaa kuvaa.:p
Sen sijaan, koska olen viime viikkoina puhunut muutamaan otteeseen menneisyydestäni yliopisto-opiskelijana, päätin julkaista täällä tieteellisiä kirjoituksiani.
Ensin tarjoan teille luettavaksi kandidaatintutkielmani vuodelta 2006 - sen jälkeen olen tosin päätynyt käyttämään käsitettä "miehenä eläneet naiset". Kandityöni käsittelee sitä, miten 1700-luvun englantilainen sanomalehti esitti naisiksi paljastuneet. Paljastuminen on aina olennaista, koska muuten tuntisimme historiasta vain miehiä.
Kirjoitin syventäviin opintoihin kaksi teoriapainotteista esseetä vuonna 2008, tässä niistä ensimmäinen. Se käsittelee naisten miehenä elämisen perinnettä. Koska toden totta, sellainen perinne on olemassa.
Kaikki tekstit ovat tekijänoikeuslain alaisia! Viittaukset luonnollisesti sallittu tieteellisten käytäntöjen mukaan. Ota yhteyttä, jos haluat erityisesti kysyä jotain.:)
EDIT: Linkit päivitetty! Nyt tulevat suoraan PDF-tiedostot ladattavaksi tai katsottavaksi. Aiemmin olivat Google Drivella, mutta siirsin ne ilmenneiden ongelmien vuoksi omaan sivutilaani.
Elokuu on alkanut organisaatiokuukautena.:) Samalla se merkitsee pieniä oivalluksia. Ystävän tupareissa tarjoillun salaatin innostamina investoimme pitkästä aikaa tuorebasilikaan. Niitä tuli hommattua peräti kaksi, enkä muistanut, että meillä oli vain yksi säilytysruukku.
Aiemmin olin ennättänyt järjestellä keittiön kaapit toimivammiksi kokonaisuuksiksi ja samalla valikoinut kirpparille vietävää. Kirpparipinosta nappasin kaksi mukia, jotka ovat alkujaankin kotoisin kirpparilta. Basilikat sopivat mukeihin täydellisesti. Huonekasvit meikäläisen makuun, koska ne voi syödä pois ja hommata uudet tilalle, kun siltä tuntuu.:)
Säilytän harvoja korujani eteisen lipastossa, missä pidän myös huiveja ja vöitä. Vuosia sitten laitoin ne pahvirasiaan, mutta sen ongelmaksi muodostui ketjujen sotkeutuminen. Nopea pukeutuminen käy mahdottomaksi, jos ensin pitää varovasti selvittää koruketjujen solmut.
Olin pessyt lasipurkkeja askartelutarkoituksiin (ajatuksena, että niistä saa sopivasti päällystämällä esim. lahjarasioita). Oivalsin, että voisin hyödyntää purkkeja korujen säilytykseen, jolloin ne eivät sotkeudu ainakaan keskenään.:)
Yksi projekteistani oli selättää massiiviseksi kasvanut lehtipino (saamme omien lisäksi sukulaisilta kertaalleen luettuja) Jussin äidin kauan sitten dyykkaaman pikkupöydän päältä. Halusin siihen jotain paremman näköistä, ja muistin vanhan arkistolaatikon, jonka senkin olemme saaneet sukulaisten poistona.:) Sitaisin ympärille pitsinauhaa, joka hieman keventää mustaa vaikutelmaa.
Telkkarimme on nykyään itse maalatun Lundia-hyllykön päällä. Lasiovien ansiosta laitteita pystyy käyttämään kaukosäätimellä, mutta se myös asetti haasteen järjestellä kaksi alempaa hyllytasoa niin, että ne näyttävät joltain muulta kuin satunnaiselta läjältä.
Ylemmän laittelin jo pari vuotta sitten. Päällystin silloin pari pahvilaatikkoa kirjansivuilla ja korttivaihdon mukana saamallani tapetinpalasella. Koska ne ovat ääriään myöten täynnä kynttilöitä, täytyi laitoja vahvistaa, ja keksin solmia ympärille kaksinkertaisen villalangan.:) Keskimmäinen loota on Ikeasta ja laitimmainen vasemmalla kenkälaatikko, joka näytti hyvältä sellaisenaan.
Alahyllyn järjestelin äskettäin. Isoin juttu siinä on kokoelma Eino Leinoa, sekä muut vanhat kirjat. Suurimman osan olen valinnut puhtaasti ulkonäön perusteella, "sisustuskirjoiksi". Suosittelen pitämään silmät auki kirjastojen kierrätyshyllyillä! Todella harmi, jos vanhoja kirjoja heitetään pois, vaikka olisivat vielä ihan hyväkuntoisia.
Oikealla on myös aarteitani, mm. ylppärilahjaksi saamani Aino Kallaksen Sudenmorsian 1920-luvulta, sekä viime kesänä Troyes'n antikvariaatista löytynyt tanssihistoriaa esittelevä teos. Halldór Laxnessin Läpi harmaan kiven löytyi kierrätyskeskuksen ilmaisista. Niin surkean vähän arvostetaan loistavaa romaania. Toisaalta onneksi, koska en maksanut lukuelämyksestä mitään.
Shakespearen rakkaussonettikokoelman ostin keväällä Oxfordista, koska se oli niin söpö pikkukirja. Hyvä osa kokoelmaan otetuista soneteista on esipuheen mukaan omistettu komealle, nuorelle miehelle.:) Myös "jätkäni" ovat matkamuisto, Pariisin armeijamuseosta.
Ylemmässä kuvassa näkyvä hevonen on osa ammoista kolmenkympin villitystäni, Schleich-kokoelmaa. Annoin loput siitä veljenpoikani leluiksi, vain andalusialaisen pidin koristeena. Saa nähdä, mikä tulee olemaan neljänkympin villitys.:p Kaksivitosesta asti olen potenut jonkinlaista jatkuvaa ikäkriisiä, koska ikinä en ole saavuttanut mitään, mitä tämän ikäisenä pitäisi.
Hienompien saavutusten sijaan käytin noin kaksi päivää ja yhden yön järjestääkseni kirjahyllyn.:) Siihen kuului gradumateriaalien tomutus. Tässä yhteydessä pölyjen pyyhkiminen graduaineiston päältä on otettava konkreettisesti, ei vertauskuvana.;)
Runsaat viisi vuotta rassut ovat maanneet Ikean metalliverkosta valmistetussa, pyörällisessä pikkulipastossa. Siksi tankkasin maksimimäärät astmalääkettä ennen kuin uskaltauduin rahtaamaan koko hoidon parvekkeelle, mikrokuituliinoilla aseistautuneena.
Suunnitelmien mukaan voisin yrittää organisoida itseni maisteriksi sitten, kun lähetän romaanikäsiksen kustantamoihin. En pysty henkiseen hyppelyyn asiasta toiseen, enkä onnistu omistamaan yhtä päivää tai viikkoa jollekin intensiiviselle projektille ja seuraavaa toiselle. Nyt on romaanikäsiksen aika, ja sekin tarvitsee paljon taustatutkimusta.
Koska sain juuri luettua Háfezin runoista koostetun teoksen, Ruusu ja satakieli, siteeraan tässä paria säkeistöä, jotka koskettivat omaa sieluani:
"Ei tulta ole se,
mille kynttilä nauraa,
vaan se, mikä polttaa
perhosen kaikkineen."
"Ojenna minulle
vanhaa viiniä,
kauan sitten kuolleiden kasvattamaa.
Minä tahdon aloittaa
uuden elämän."
Meillä ei enää ole kissaa, ja teen sijasta juomme yleensä kahvia. Itselläni hermot eivät kestä toistuvaa nyhertämistä silmukoiden parissa.:p Jussi on meistä se neulova osapuoli, jolle lykkään villasukat parsittavaksi.
Karhupuistossa kävin ruoholavalla lukemassa pari runoani, joiden arvelin kohtuullisesti sopivan aurinkoiseen säähän. Eivät ne mitenkään erityisen herttaisia olleet, mutta sentään jotenkin ulkoteemaisia (aivomassani leviää pelakuihin, nahkani ruohikolla piknikalustana, jne.). Ylemmässä kuvassa omia runojaan esittää ystäväni ja opiskelukaverini Riku, minä vain varjostan hetken seesteisyyttä alareunassa.:)
Esiintyjiä tilaisuudessa oli peräti 22, jos muistan luvun oikein. Kuvassa Jarkko Jokinen. Lähdimme open micin jälkeen kaveriporukan kesken toiseen puistoon ja sieltä baariin nimeltä Rytmi, joka on esteetön. Onneksi meillä oli mukana Kallio-opas Erja.;) En ymmärrä, miksi esteettömyyttä vastustetaan. Tai siis, toki ymmärrän historialliset arvot, mutta en siltikään käsitä, että ne ylittäisivät ihmisten oikeuden elää omaa elämäänsä nykyaikana.
Minä sentään viallisten keuhkojeni (= astma) kanssa pääsen nykyään baareihin hyvin vapaasti, vaikka muistan hyvin ajan, jolloin jouduin istumaan yksin tupakoimattomien puolella, kun opiskelukaverit pitivät hauskaa tupakoitsijoiden ehdoilla. Siksi pidän omasta puolestani huolta siitä, ettei kenenkään toisen tarvitsisi kokea samaa syrjäyttämistä. Toivon, että ihmiset kokisivat itse, miltä tuntuu tulla jätetyksi pois vaikkapa silmien värin vuoksi. Tai jonkin muun asian, jolle ei mahda mitään.
Pidän Heather Dalen musiikista, johon ystäväni Minni minut tutustutti.:) Silti tekee aina hieman pahaa kuunnella Changeling Childia, koska vammaisia lapsia saatettiin pitää vaihdokkaina. Tai vaihtoehtoisesti Pirun siittäminä: nainen huorasi paholaisen kanssa ja synnytti epämuodostuneen vauvan. Ajatus maahisten jälkikasvusta tietenkin oikeutti viemään "vaihdokkaan" metsään ja jättämään sen sinne, jotta pariskunta saisi "oman lapsensa" takaisin. Lapsenmurhasta kun olisi muuten tuomittu kuolemanrangaistukseen.
Ymmärrän toki viehätyksen myyttiseen puoleen. Samoin sen, miksi on niin kiehtovaa lukea goottilaisia kauhutarinoita "hirviöistä", jotka perheenjäsen on lukinnut vanhan linnan tornikamariin. Tai muuta vastaavaa. Paljon ankeampaa toki olisi ajatella mielenterveysongelmaista tai vammaista henkilöä, jota piilotellaan ulkopuolisilta, ettei perheelle koituisi häpeää.
Samoin historian hirviömäiset kyttyräselät kärsivät todellisuudessa skolioosista. Notre Damen kellonsoittaja on toki hyvä tarina, eipä siinä mitään. Ja hirmuhallitsijoille on aina tarvetta fiktiossa. Samaan aikaan nykykirjoittaja voi silti muistaa "tieteenalan" nimeltä fysionomia. Se vaikutti rodunjalostusopin taustalla. Olisi hyvä, jos jokainen osaisi etsiä ja tunnistaa sisältään pikku-Hitlerin, mutta valitettavasti natsien superhyperpahuuden ulkoistaminen kuuhun ja ties minne tekee vaikeammaksi nähdä, miten vastaava ajatusmaailma vaikuttaa arkipäivässä.
Homoseksuaalisuudesta tuomittiin natsien vallan aikaan keskitysleirille, ja liittoutuneiden voitettua vankilaan. Itse olen syntynyt siitä onnelliseen aikaan ja paikkaan, etten ole koskaan joutunut kokemaan biseksuaalisuuttani ongelmana. Se on vain yksi ominaisuus, joka lopultakaan ei määritä minua yhtä paljon kuin vaikkapa astma - koska sairaus asettaa rajoituksia, seksuaalisuus ei. Ainahan taitaa olla niin, että näemme asiat selkeämmin, kun törmäämme rajoihin.
Kuulemma joillekin maalaisille voi tulla järkytyksenä, että Karhupuiston kahvilan seinällä liehuu sateenkaarilippu. Kallion kirjastossa on sateenkaarihylly, ja Pride-viikon kunniaksi myös Myyrmäen kirjastossa järjestetään näyttely. Itse mieluiten välttelen massatapahtumia, eikä Pride ole tuntunut henkilökohtaisesti kovinkaan tärkeältä. Panostan massatapahtumista enemmän kirjamessuihin. (Ihan oikeasti en jaksaisi kovinkaan montaa ihmismerta vuodessa, syy on tämä toiseuttava "vika" nimeltä erityisherkkyys.) Ei silti ole sattumaa, että laitoin blogin otsikkotekstiin sateenkaaren väristä vivahdetta.:)
Vammaisuus ja homoseksuaalinen käytös (homous on vaikea sana historiallisessa yhteydessä, koska ihmiset ajattelivat seksuaalisuudesta eri tavalla kuin nykyään) yhdistyvät Denis Sanguin de Saint-Pavinin elämässä. Hänen runonsa on kokonaisuudessaan julkaistu vasta vuonna 2010 ilman, että niiden avointa pervoutta olisi pyritty selittämään pois. Ja mitä romaaniprojektiini tulee, näette sitten aikanaan.:) Nyt hyvää juhannusta peikkopoppoon Aurinkosaagan tahtiin:
Olli kirjoittaa Dreamspire-blogiin juttusarjaa siitä, missä asioissa ihmiset näkevät kauneutta. Inspiroituneena siitä, ja koska en keksi uutta valittamisen aihetta kirjoittamisesta (samaa vanhaa vain, ei viitsi enää toistaa), päätin avautua viehtymyksestäni renessanssimusiikkiin.:) Ja samalla yleisemmin aikakauteen. Välillä intoilen löydöistäni Facebookissa ja käsitän, ettei kukaan ymmärrä, miksi jokin on niin mahtavaa.;)
Tässä kappaleessa minä kuulen samaa ornamentiikkaa, joka näkyy myös salin seinillä ja katossa. Esteettinen juttu, joka jostain syystä hivelee tuntohermojani. Tietynlainen pyöreys ja täyteläisyys, joka ei vaikuta yhtä runsaalta tai ylenpalttiselta kuin täysbarokin muotokieli. Renessanssi arvosti enemmän intiimiä tunnelmaa, joka näkyy puutarhoissa. Suljettua, harmonista, pienemmässä mittakaavassa. Sen sijaan 1600-luvun lopun puutarhat tuottavat agorafobisen fiiliksen.
Kuninkaan vuode samasta linnasta. Toki mahtipontinen, mutta silti selkeä. Tykkään enemmän muista kuin kuninkaallisten asumuksista ja huonekaluista, kruunupäiden kun aina piti pr-syistä esittää maailman mahtavinta.
En usko, että tulen koskaan kirjoittamaan kuninkaallisista muuten kuin sivuhenkilöinä. Tietenkään ei voi vannoa, mutta pidän sitä hyvin epätodennäköisenä. Luksuselämä vain on jotenkin todella mielenkiinnotonta. Inhimillinen kärsimys sen sijaan viehättää. Ehkä samasta syystä karsastan ajatusta kirjoittaa vampyyreistä, vaikka pidän vampyyritarinoista. Yli-inhimillisiltä olennoilta puuttuu se elämän herkkä haavoittuvaisuus, joka on läsnä jokaisessa kuolevaisessa.
Renessanssi oli samaan aikaan myös kaikkea muuta kuin kaunista. Eräs kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Kuningatar Margot, joka perustuu Alexandre Dumas'n hugenotti-sarjan alkuun, kuvaa Pärttylinyön verilöylyä. Luin Guise-suvun vaiheista kertovasta kirjasta kuvauksen myös tästä kansanmurhasta. Se ja koko pitkällisen sisällissodan hulluus ei juurikaan olennaisilta osiltaan eroa 1900-luvun kammottavista tapahtumista. Kyky julmuuksiin ja väkijoukkojen massapsykoosit ovat varmastikin osa ihmisyyttä.
Blois'n linnassa kuningas Henri III murhautti herttua Henri de Guisen. Se murha tapahtui aseellisesti, vaikka renessanssi muuten tunnetaan etenkin myrkyistä. Siitä puheen ollen, Borgiat on yksi suosikkisarjoistani telkkarissa, vaikka en jäänyt suremaan sen loppumista. Syynä trauma, joka minulle katsojana aiheutui siitä, mitä tapahtui superihanan pariskunnan toisen puoliskon paljastuttua vakoojaksi. Tietenkin se oli odotettavissa, koska mitä juuri itsekin sanoin inhimillisestä kärsimyksestä ja elämän herkästä haavoittuvaisuudesta?:p Se jakso veti nuo teemat överiksi. Tässä kuitenkin löytämäni videoklippi parhaista, positiivisista kohdista.:)
Renessanssi oli myös aikakausi, joka ei tuntenut käsitettä seksuaalinen identiteetti. Ei ainakaan samalla tavalla kuin nykyään. Olen joskus esittänyt sellaista, karkeaa ja radikaalia yleistystä, että kun koulussa puhuttiin siitä, miten humanistit kyseenalaistivat kirkon arvovallan, kukaan ei kertonut, *miten* he sen tekivät. Esimerkkinä Pietro Aretinon Ragionamenti, englanniksi The School of Whoredom. Tilasin sen hiljattain Amazonilta.
Pointti kun oli, että renessanssihumanistit diggailivat antiikin Kreikkaa ja Roomaa. Jälleen karkeana, radikaalina yleistyksenä esitän, että koska kaikki, mitä kreikkalaiset ja roomalaiset olivat tehneet, oli hyvää ja ylevää, oppineet ylimysmiehet ryhtyivät harrastamaan pornoa ja miesten välistä seksiä. Olkoonkin, että vasta 1620-luvusta alkaen ja pitkälle 1700-luvulle libertiinit vetivät puolestaan nämä seikat täysin överiksi. Mistä syystä rakastan libertiinejä.:) Vapaan seksin, vapaan ajattelun ja runouden puolesta toiminut, yläluokkainen, jonkinlainen hedonistihippien liike veti puoleensa myös naisia. Biseksuaaliset orgiat kuulostavat jotenkin kovasti 1960- tai -70-luvun meiningiltä, mutta esi-isät ja -äidit bailasivat paremmin.
Sivumennen sanottuna myöskään renessanssiajan valtavirtaviihde ei karsastanut erotiikkaa tai rajuja aiheita. Francois Rabelais oli jo omana aikanaan 1500-luvulla tavattoman suosittu kirjailija siitä huolimatta, että joutui katolisen kirkon mustalle listalle. Eräs hänen teoksiaan tuottanut kirjanpainaja poltettiin roviolla. Kuningas kuului Rabelais'n faneihin, joten varmaan siksi kirjailija itse säilyi hengissä.
Kuva on Chinonin Rabelais-museosta, kirjailijan synnyinkodista. Sinne täytyi päästä matkallamme 2013, jolloin lähdimme Toursista Chinoniin varta vasten tämän museon takia. Minäkin olen fani.:) Pantagruelin voi ladata laillisesti ilmaiseksi täältä ja katsoa, miten pitkälle pystyy menemään rivoissa vitseissä (+ ehdottoman eeppinen lopputaistelu). Pantagruelin kolmas kirja oli teoksena ehyempi kokonaisuus, ja ehdottomasti ajankohtainen. Se heitti härskiä parodiaa ennustajista, lääkäreistä, lakimiehistä ja ihmisen halusta tietää tulevaisuus. Muita teoksia en ole vielä käynyt läpi, mutta lukulistalla ovat.
Muistaakseni ennätin jo kertaalleen moittia sitä, miten "klassikko" mainintana pilaa hyvän kirjan.;) Jännää sinänsä, että kuolemanrangaistuksen heiluessa pään yllä menneen ajan kirjailijat tuottivat räävittömämpää tekstiä kuin nykyään. Toki myös eleganttia, romanttista ja väkivaltaista viihdettä, kuten Tirant Valkoinen tai Orlando Furioso (Raivoisa Roland). Ensimmäinen on suomennettu, toinen löytyy englanniksi kirjastosta tai Project Gutenbergistä.
Musiikin puolella sanoituksia tarkastellessa täytyy kiinnittää huomio kaksoismerkityksiin. Kun sävel on hilpeä ja lauletaan kuolemasta, se tarkoittaa orgasmia. John Dowland on ehdottomasti renessanssin ykkössäveltäjiä, todellinen nero, jonka lyriikat voivat olla todella tiiviitä, merkitystihentymiä, kuten hyvässä runoudessa. Come Again on silti biisi, jonka nimi kertoo kaiken oleellisen englantia osaaville (ja jonkinlaisella kaksimielisellä aivoituksella varustetuille). Klippi katkeaa kesken, mutta siinä esiintyy renessanssisäveltäjän eräs moderni fani, Sting. Koko dokumentti hänen Dowland-projektistaan on myös nähtävillä.
Dowlandilta suosikkini on The Frog Galliard, toiselta nimeltään Now O Now I Needs Must Part.
Youtube-klipillä instrumentaaliversiona aikalaissoittimin. Kitara ei täysin korvaa luuttua, jollainen tässä nähdään, soundi on erilainen. Olen pohdiskellut, kuinka monta versiota yhdestä biisistä voi tai kannattaa pitää saatavilla?;) Löysin tästä pelkästään Spotifysta todella monta.
Jostain syystä Frog Galliardin sävel saattaa hermostoni ekstaasiin. En itsekään ymmärrä, mistä siinä on kyse, mutta niin vain se on toiminut yli 20 vuotta. Olin noin seitsemäntoista, kun löysin renessanssimusiikin. Lainasin kirjastosta kaikenlaista, mitä sattui käteen, ja kopioin CD:ltä kasetille.
Nykyään myös omistan joitain vanhan musiikin CD:tä. Blois'n linnan museokaupassa oli pakko investoida boksiin, joka sisältää täydellisen levytyksen Thoinot Arbeaun Orchésographiesta. Kaiken lisäksi lauluissa on käytetty vanhaa ranskaa, jonka tunnistaa kirjoituksesta ja ääntämyksestä.:D En tiedä, josko vanha ranska olisi suomalaisittain helpompaa oppia kuin moderni? Ainakaan siinä ei ollut yhtä paljon aksentteja. Joka tapauksessa Orchésographieta voisi kutsua 1500-luvun lopun Suureksi Toivelaulukirjaksi.
Thoinot Arbeaun Belle qui tiens ma vietä voi tituleerata klassikkobiisiksi, niin monta versiointia siitäkin on olemassa yksistään Youtubessa. Omat suosikkini versioista ovat tuosta CD-boksista löytyvä, vanhalla ranskalla laulettu, sekä Amarcordin, joka puolestaan löytyy levyltä The Book of Madrigals Spotifyssa. Tanssimusiikki oli todellista käyttömusiikkia, koska samaa biisiä esitettiin eri tansseina pelkästään tahtia muuttamalla. Belle qui tiens ma vie on yleisimmin pavane, tahdiltaan hidas ja juhlallinen, jota suosittiin tanssiaisten avauksena.
Itse olen kauan sitten opetellut tanssimaan branlea nuorisotalon kurssilla. Branle de la Haye (myös Orchésographiesta, kuten suuri osa nykyään tunnetusta renessanssin tanssimusiikista) on tällä klipillä esitetty aikalaissoittimin. Sävelet ovat yksinkertaisia ja toistuvat melko monotonisesti. Jussin mielestä renessanssitanssit sopivat hyvin rentouttavaksi taustaksi.:p Branlea voisi varmaan nimittää tanhuksi, sitä nimittäin tanssittiin usein piirissä. Jos sävelet olivat yksinkertaisia, niin myös liikkeet verrattuna täysbarokin balettiesityksiin. Jälleen yksi hyvä syy pitää renessanssiajasta.:) Branlea, pavanea, allemandea, jopa varmaan tietyissä rajoin gaillardea pystyy tanssimaan, vaikkei olisi ketterä akrobaatti.
Ketteristä akrobaateista aasinsilta miekkoihin, joiden kädensuojus on yhtä koukeroinen kuin renessanssin estetiikka ylipäänsä.:) Paitsi että tämä rapiiri ja main gauche eli torjuntatikari ovat 1600-luvun alkupuolelta. Oikeassa elämässä ne näyttävät huomattavasti pelottavammilta kuin kuvassa.O.O Otin kuvan vuonna 2012 Ecouenin renessanssimuseossa.
Ranskassa katsotaan renessanssi "virallisesti" päättyneeksi vuonna 1610, jolloin Ravaillac puukotti kuningas Henri IV:n kuoliaaksi. Koska aikalaiset eivät ajatelleet elävänsä mitään aikakautta tai sellaisen murrosta - vaan tutkijat ovat merkinneet murroskohdat aikajanalle jälkikäteen - tyylisuunta jatkui jollain tapaa käytännössä Louis XIV:sta eli Aurinkokuninkaan hallituskaudelle. Tietenkin puhutaan varhaisbarokista, eivätkä asiat koskaan pysy muuttumattomina. Myös renessanssi oli niin pitkä aikakausi, että sen puitteisiin mahtui monta muutosta muodin, arkkitehtuurin, jne. suhteen.
Hesarissa oli taannoin pikku-uutinen, jonka mukaan ihmisen aikakausi, antroposeeni, maapallon kehityshistoriassa katsotaan alkaneeksi vuonna 1610. Silloin ihmisen vaikutus ekologiaan rupesi näkymään huomattavasti selkeämmin kuin koskaan ennen.
Kolmikymmenvuotinen sota - myös 1600-luvun alkupuolella - merkitsi sodankäynnin taktiikoiden modernisoitumista. Siirryttiin pienistä armeijoista suuriin, ritaritaisteluista massojen sotaan. Luin jostain, että ennen kaikkea tuliaseiden pointti oli käytön helppous. Jousimiehen tarvitsi harjoitella monta vuotta hallitakseen aseensa, mutta pyssyn saattoi antaa periaatteessa kenen tahansa tunarin käteen ja kouluttaa melko vähällä vaivalla kohtuullisen sotilaan.
Jotain ritarinostalgiaa on aivan selvästi ollut ilmassa 1500-luvun lopulla. Ranskassa koettiin kaksintaisteluiden kulta-aika, jolloin nuoria aatelismiehiä heitti veivinsä mitättömien kunnia-asioiden vuoksi vuosittain enemmän kuin nykyään kuolee auto-onnettomuuksissa! Ei mikään ihme, että kaksintaistelut kiellettiin, ja kardinaali Richelieu (1600-luvun alkupuolella) määräsi niistä kuolemanrangaistuksen.
Rapiiri on miekkatyyppi, jota käytettiin sekä sodassa että kaksintaisteluissa, yleensä yhdessä torjuntatikarin kanssa, tai pienen kilven. Wikipedia väitti, että englannin sana "swashbuckler" tulee suhahduksesta, joka liittyy kilven nopeisiin liikkeisiin.
1500-luvun miekkailuoppaiden kuvitus on pragmaattisen brutaalia: kun pistät tänne, näin paljon verta roiskuu. Moderneilla näyttämö- ja elokuva-akrobaateilla tai filmaattisen näyttävillä miekkakliseillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten oikeat taistelut sujuivat. Olkoonkin, että tuossa dokumenttipätkässä on kyse näytellystä ja taiteelliseen vaikutelmaan pyrkivästä taistelusta. Ilman suojavarusteita ei voi matsata tosissaan.;) Sen verran vaarallisesta hommasta on kyse.
Itse olen myöskin silloin 20 vuotta sitten harrastanut miekkailua, tosin modernia kalpaa, täysin suojavarusteiden peitossa. Se on laji, jossa pääsee adrenaliinin ja endorfiinin ansiosta kokemaan huikean flow:n.:) Tosin nämä vanhat rapiirit olivat kauniimpia, etenkin yhdistettynä aikakauden puvustukseen ja miljööseen. Siksi jaan teille lisää tuon dokumentissa esiintyneen porukan otoksia:
Kaiketi äärimmäisyydet ja ristiriitaisuudet ovat se, mikä minuun vetoaa. Kauneus ja karmeus samassa paketissa, koukeroisia ornamentteja ja verta. Ajattelun vapautuminen ja samaan aikaan kovat tuomiot, joita kulttuuri-ihmiset rohkeasti uhmasivat. Jonkin murroskausi, siirtymä yhdestä aikakaudesta toiseen. Täydellinen muutos ajatustavoissa, kun ajattelee, mitä kaikkea renessanssi toi mukanaan. Francis Bacon kirjoitti 1600-luvun alkupuolella, että pieni määrä filosofiaa tekee ihmisestä helposti ateistin, mutta syvällisempi perehtyminen esim. Epikuroksen ajatuksiin tuottaa vakaamman uskon Jumalaan. Muinaiskreikkalainen filosofi Epikuros taisi kuitenkin olla modernin, maallistuneen humanismin kantaisä.
Vanha painokone Toursin pikkuruisessa kirjanpainomuseossa, jota
ylläpitävä, vanha herrasmies oli erittäin vaikuttunut siitä, että sai
Suomesta asti - ranskantaitoisia - kävijöitä.:D
