Tours, Ranska - matkakertomuksen osa 2

Päivitin matkakertomuksen 1. osaan reseptien tarkemmat määrät.:) Nyt jatkan kertomusta painottuen kohteisiin ja tapahtumiin.

Tours on väkiluvultaan Jyväskylän kokoinen kaupunki Loire-joen varrella, runsaat 200 km Pariisista etelään. Kuten aiemmassa osassa kerroin, sinne pääsee TGV-junalla suoraan Charles de Gaullen lentokentältä. Junia menee toki myös Pariisista, suurin osa Gare Montparnasselta.

Vuonna 2013 Toursissa oli divareita vähän joka nurkalla, nyt ei enää yhtä montaa. Toursin alueella vaikuttaa joka tapauksessa olevan vahva kirjallinen kulttuuri sekä ylpeys kirjailijoista, jotka ovat siellä syntyneet ja eläneet. Valitettavasti heinäkuussa ei sattunut olemaan tapahtumia: vielä kesäkuussa Chambordin linnalla olisi ollut kirjailijafestarit. Balzac-museo meiltä jäi näkemättä, mutta 2013 kävimme Chinonin lähellä Rabelais-museossa. Se oli täysin ehdoton pyhiinvaelluskohde kahdelle pantagruelistille.:) Täältä löytyy lista Rabelais'n suomennetuista teoksista. Rabelais-patsas on ainakin Toursissa sekä Chinonissa keskeisellä paikalla.

Toursista löytyy paljon vanhaa. Tämä kuva on katedraalin kulmalta. Ympäri keskustaa on siellä täällä taloja monelta aikakaudelta, keskeisenä Place Plumereau, jota ympäröivät vanhat talot. Tosin Troyes on kaupunkina enemmän "renessanssiajan elämyspuisto".

Toursin seutu on tunnettu puutarhoista, ja kaupungista löytyy julkisia puistoja. Upeimmat puutarhat ovat linnojen yhteydessä, esim. Villandry. Sielläkin pistäydyimme aiemmalla reissulla (muistaakseni 2012) turistitoimistosta varatun linnaretken yhteydessä. Tällä kertaa jätimme valmismatkat väliin, kuten kerroin aiemmassa osassa.

Paitsi kirjailijoita, Toursissa on asunut myös kuvataiteilijoita, kuten Abraham Bosse. Itse olen hurmaantunut Bossen kuvista, koska ne välittävät kohtauksia todellisesta elämästä 1600-luvun alun Ranskassa. Toursin kaupungin taidemuseossa oli pieni näyttely Bossen töitä. Lisäksi siellä on muutama kardinaali Richelieun tilaama taistelukuva, jotka ovat kuin valtavia taktisia karttoja, ja samalla erittäin yksityiskohtaisesti toteutettuja maalauksia.

Poimin tähän yksityiskohdan Susan solan taistelua kuvaavasta taulusta, jossa kuninkaan muskettisoturit on komennettu hyökkäämään etulinjassa jalkaisin (musketti oli heidän pääaseensa, kuten nimikin sanoo). Käsittääkseni komppanian maine lähti kunnolla nousuun juuri Susan solan jälkeen. Lyhyesti sanottuna Alexandre Dumas vanhemman kuvaamat sankarit kuuluivat todelliseen yksikköön, joka oli oman aikansa "erikoisjoukkoja".

Reissumme alkupuolella Toursissa oli käynnissä Les Méridiennes -musiikkifestivaali. Kävimme kuuntelemassa Keski-Ranskan säkkipilliperinteen ympärille painottuneen konsertin. En ole koskaan ennen kuullut säkkipilliä livenä, enkä tiennyt, että niitä on montaa lajia. Lisäksi kävimme vanhan musiikin konsertissa, josta tämä kuva on.

Pidän siitä, että akustinen ympäristö on aikakauteen sopiva, vieläpä kirkkoon verrattuna kompaktimpi tila. Ainakin renessanssimusiikki kuuluu mielestäni sellaiseen ympäristöön. Se on ikään kuin liian hienovaraista ja pienimuotoista kaikuakseen valtavilla areenoilla. Tämä ajatus pälkähti päähäni, kun aikoinaan katsoin Stingin dokumenttia hänen rakkaudestaan John Dowlandin musiikkiin.

Olen matkojemme aikana kuvannut paljon paitsi muistoksi tai jonkin jännän taiteellisen kunnianhimon vuoksi, myös dokumentaationa, taustatyönä kirjoittamiseen. Osa kokemuksesta jää silti välittymättä kuvasta, joka hyödyntää vain näköaistia. Miltä tuntuu kävellä läpi aidosta kaupungin portista? Yritän säästää tunteen mielessäni ja kuvitella miljöön aikakauden mukaiseksi.

Lochesissa on säilynyt keskiaikainen kaupunkirakenne linnan ympärillä. Siellä voi kävellä sisään kaupunkiin ensin yhdestä portista, taivaltaa katua ylöspäin, ja kääntyä toisesta portista sisään linnan alueelle.

Matkasimme Toursista Lochesiin SNCF:n paikallisjunaa korvaavalla bussilla. Siihen saa ostaa lipun rautatieasemalta, vaikka bussi itse lähtee linja-autoaseman puolelta. Takaisin pääsyä varten kannattaa pitää silmällä aikatauluja! Pienemmissä paikkakunnissa on se vika, että niihin on rajalliset yhteydet julkisilla.

Bussi saapuu Lochesissa rautatieaseman edustalle, jossa on pari linja-autolaituria. Siitä on hyvin selkeä reitti joen yli keskustaa kohti, matkaa ehkä noin 500 metriä, ja paikallinen turistitoimisto on reitin varrella.

Koska kello läheni kahtatoista, kävimme ostamassa huikean hyvät lounaspatongit (täytteenä rilletteä ja salaattia) lihakaupasta ja niiden jälkiruuaksi éclairit vastapäisestä leipomosta. Molemmat sijaitsivat linnalle vievän tien varressa. Istuimme penkille syömään. Pariisin ulkopuolella tulee pakostakin noudatettua säännöllisiä ruoka-aikoja, koska ravintoloissa on tarjolla lounasta klo 12 - 14 ja päivällistä 19 - 22. Monet paikat menevät kiinni näiden aikataulujen mukaan, ja vatsakin tottuu säännöllisyyteen. On lopulta todella mukavaa varautua istumaan piknikillä puiston penkillä sillä välin, kun museon työntekijät pitävät omaa lounastaukoaan.:)


Linnalle vievän reitin varrella on muuten myös hauska keskiaikakrääsän kauppa, jonka omistajan kanssa juttelin vuonna 2013, kun minua kiinnostivat eräät silloin myynnissä olleet kirjat. Nyt kun poikkesimme kaupassa en enää nähnyt kuin jotain lasten ritariopuksia.

Aidoilla paikoilla käyminen on aina opettavaista kuten sen suhteen, että tässä kuvassa on Lochesin linnan aito keskiaikainen kidutuslaite. Tankoon kiinnitettiin kahleet, joissa uhri oli kiinni, ja sen jälkeen uhria vedettiin urakalla turpaan.

Rautaneitsyt ja monet muut mielikuvitukselliset laitteet (myös siveysvyö) ovat 1800-lukulaista fiktiota. Samoin 1800-lukulaisen fiktion kategoriaan kuuluu nostolaite, jolla ritari piti hilata ratsunsa selkään. Epäilen, että nykyajan yleinen kuva keskiajasta on valtaosin 1800-luvulta välittynyttä, silloisen tieteellisen tiedon ja mielikuvituksen sekoitusta.

Joka tapauksessa historia tarjoaa mielenkiintoisia tarinoita, kuten Lochesin donjonin, keskustornin, rakennuttajan tapauksessa. Fulk Musta, ranskaksi Foulques Nerra, on erään näkemäni maininnan mukaan "se alkuperäinen Musta Ritari". Hän poltatti vaimonsa roviolla, koska epäili tätä uskottomuudesta, ja soti kaikkien naapureidensa kanssa. Toisaalta kreivi Fulk oli myös harras kristitty ja teki katumusharjoituksena useamman pyhiinvaelluksen.

Fulkin donjonista on nykyään jäljellä vain seinät ja portaita. Uhmasin korkean paikan kammoani ja kiipesin niin ylös kuin pystyin.O.O Se oli vielä tästä ylemmäs.

Lochesin linnassa on kolme isompaa osaa, jotka kaikki ovat avoinna yleisölle. Logis Royal, kuninkaalliset majoitustilat, on 1500-luvulla mukavuuden nimissä rakennettu. Siellä oli käyntimme aikaan näyttely keskiajan ritareiden elämästä. Tässä kuvassa on Bayeux'n seinävaatteen perusteella rekonstruoitu ritari 1000-luvulta, Fulk Mustan aikakaudelta.

Osana näyttelyä oli kuvia Giovanni Boccaccion (Decameronen kirjoittaja) teoksesta De mulieribus claris, kuuluisien naisten elämäkertoja. Sen yhteydessä opimme, että keskiajan linnanrouva puolusti tiluksia aseellisesti, kun hänen miehensä oli poissa. Täysin järkevää ajatellen, että miehet hilluivat vuositolkulla ties missä ristiretkillä, eikä rouva taatusti halunnut sillä välin menettää omaakin asemaansa.

Tätä tietoa mielestäni tukee Michel de Montaignen Esseissään esittämä teesi, että vanhempien tulisi hienovaraisesti ohjata poikalasta tykästymään miehekkäisiin naisiin, kuten Orlando Furioson (ritariromaani) Bradamante, joka taistelee tasaveroisena ritarina miesten rinnalla. Olkoonkin, että Montaigne kynäili 1500-luvulla, paljon Boccaccion uljaiden amatsonikuningattarien jälkeen.

Pyörtyilevän, hennon neitokaisen sijaan voisi alkuperäislähteitä lukemalla tehdä sellaisen karkean yleistyksen (!) vanhan ajan naiskuvasta, että ihanteellinen nainen hillitsi sukupuolelleen luontaisen, kyltymättömän himokkuutensa, käyttäytyi säädylleen soveliaalla tavalla, kävi messussa ja ahersi toimeliaasti päivät pitkät erilaisissa töissä. Jos käsillä ei ollut muuta tekemistä niin aina saattoi kehrätä, vaikka kävellessä (värttinä kulkee mukana). Tarpeen vaatiessa nainen tarttui aseisiin ja johti puolustustaistelua. Yhtä hyvin käsityöläis- ja porvarisnaiset hoitivat miestensä yrityksiä. Kansatieteen puolella olen lukenut vertauksen, jonka mukaan maatilan isäntä oli firman omistaja ja emäntä toimitusjohtaja.

Toinen uudempi linnaosa Lochesissa on se, jossa sijaitsee monta mielenkiintoista huonetta.:) Ensinnäkin tyrmä, kidutuspaikka, ja muutama huone, joita on käytetty vankilana. Yhdessä niistä tuntemattomaksi jäänyt onneton on 1500-luvulla askaroinut seinät täyteen erilaisia hahmoja. Yllä olevassa kuvassa mies miekan ja tikarin kanssa taistelee kahta muuta vastaan. Oven vierelle sama vanki on kaivertanut kuvan paikoillaan seisovasta vartiosotilaasta, ja toisella seinällä on rivissä tanssivia henkilöitä.

Lochesin linnaa käytettiin vankilana 1900-luvun alkupuolelle saakka. Tuoreimmat graffitit on kirjoitettu lyijykynällä, esimerkiksi yksi vuonna 1903 päivätty.

Viivyimme Lochesissa myöhään keskiaikatapahtuman vuoksi. Se alkoi vasta alkuillasta, jolloin olimme suunnitelman mukaan ehtineet katsella linnan läpikotaisin. Jussi pääsi opettelemaan Bayeux'n seinävaatteessa käytettyä kirjontatekniikkaa, kun selitin kirjontakojua pitävälle naiselle, että minä en niinkään ymmärrä neulonnasta tai muusta, vaan se on mies, joka niitä asioita meillä harrastaa.:)

Valitettavasti emme voineet jäädä loppuun saakka, koska viimeinen bussi Toursiin lähti ennen kuin tapahtumassa oltiin edes päästy tulinäytökseen. Matkalla bussille osuimme ravintolalle, jossa oli juuri käynnissä Treizeurs du Matin konsertti. Sekin jäi harmittamaan, että emme ehtineet hengailla kuuntelemassa kovin pitkään. Olen pitänyt tuon tyyppisestä musiikista aina sen jälkeen, kun vakioon kuuntelin nyt jo edesmennyttä (netti)Radio Blagonia.

Koska kertomista on vielä paljon, taidan suosiolla lykätä sitä kolmanteen osaan.;) Jatkoa seuraa mm. taisteluita kuvaavista maalauksista ja kardinaali Richelieusta.

Viime aikoina olen kuunnellut paljon Luc Arbogastia, joka käyttää myös vanhoja sävelmiä omien biisiensä pohjana, kuten tässä Vox Clamantiksessa Saltarelloa.

Tom of Finland -näyttelyssä

Kävimme sunnuntaina Helsingin Taidehallin Tom of Finland -näyttelyssä. Tosin vähällä oli jäädä näkemättä! Kaltaisemme landepaukut tietenkin eksyivät Töölössä. Ennätimme silti paikalle 19.30 ja museo sulkeutui klo 20. Pakko sanoa, että liikuntakortiksi hankitut Museokortit todella toimivat, kun harharetkestä kertyi hyvänlainen iltakävely.

Teeman kunniaksi yhdistin Seppälän viittaan ja KappAhlin farkkuihin Cross Over -festivaaleilta hankkimani sateenkaaren värisen rannekorun.

Nimitän usein biseksuaalisuutta näkymättömäksi identiteetiksi, koska kukaan tuskin edes huomaa sen poissaoloa julkisista keskusteluista. Samoin henkilökohtaisella tasolla minut nähdään hiusmallista ja vaatetuksesta riippuen heterona tai lesbona. Tiedän tämän ja hyväksyn toisten erehdyksen samoin kuin Ranskassa hyväksyn sen, jos minua luullaan esim. hollantilaiseksi, saksalaiseksi tai ranskalaiseksi. Ihmettelen, miksi niin monelle heteromiehelle on kauheaa, jos heitä luullaan homoksi? Tarkoitan näin 2010-luvulla, kun suurin osa länsimaiden asukkaista ei enää näe homoudessa mitään pahaa.

Näyttelyn teokset itsessään vaikuttivat edustavan hyväntuulista näkemystä pornosta. Kuvissa kaikki on viety överiksi: elimet, lihakset, ammattikuntien edustajien määrä, jne. Lopputuloksena monenkirjavat orgiat puistossa.

Porno itsessään herättää toisinaan keskusteluja. En tiedä osaanko puuttua aiheeseen tässä kohtaa, koska teema on niin laaja. Minulle seksi on aihe muiden joukossa. Tykkään Tom of Finlandin kuvista. Kirjoitan itsekin seksikohtauksia. Olen joskus harjoituksen nimissä kirjoittanut myös pornokohtauksen. Suosittelen kokeilemaan omia rajoja kirjoittajana sekä ylittämään niitä.:)

Pysähdyimme Töölönlahdella ihastelemaan maisemaa, ja minä tietysti kuvaamaan sitä. Sorsaparvi uiskenteli lähistöllä kaikessa rauhassa.

Kaksi lintua näyttivät omituisilta sorsiksi, joten jäimme ihmettelemään niitä. Töölönlahden joutsenpari, Aino ja Alvar, ovat käyneet tutuiksi jo aiemmalla iltakävelyllä. Nämä kaksi olivat lähes sorsan kokoisia, palleroisia ja mustia. Jonkin aikaa pohdiskeltuamme mieleen tuli nokikana, ja googletin sen. Toden totta, linnut olivat nokikanoja!

Tours, Ranska - matkakertomuksen osa 1

Päätimme tänä kesänä Jussin kanssa tehdä pidemmän reissun Toursiin, Ranskaan. Airbnb:n kautta saa vuokrattua "citymökin", ja miksi mökkiloma tosiaan pitäisi aina olla maalla tai edes Suomessa?;) Tours oli meille ennestään tuttu kaupunki, eikä kolmisen viikkoa tuntunut lainkaan liian pitkältä, päin vastoin.

Reissun aluksi Petteri ja Pietro joutuivat odottelemaan Charles de Gaullen lentokentällä, että pääsimme TGV-junaan. Se menee kätevästi suoraan kentän terminaalista. Toinen mahdollisuus olisi ajaa RER-junalla Pariisin Gare du Nordille ja vaihtaa sieltä eteenpäin sopivaan kulkupeliin.

Junalippuja voi ostaa etukäteen SNCF:n nettisivuilta. (Tai VR:n ulkomaanpalvelusta Helsingin rautatieasemalta.) IC-junaan viime kesänä Troyes'n matkalla saimme printattavat versiot, tänä vuonna TGV:tä varten vain ostokuitin ja sillä sai lunastaa varsinaiset matkaliput kentän terminaalin lippukassalta. Etukäteen ostaminen kannattaa siksi, että varmistaa paikkansa mahdollisesti täydessä junassa, ja toisekseen liput saattaa saada huomattavasti halvemmalla.

Reissun alkupuolella lähdimme illalla kävelemään Loire-joen rannalle. Tämä kuva tosin on Place Foire-le-Roilta. Pusero / kaftaani on KappAhlista samoin hame, laukku NT Bagsin. Kengät Sievin - kelvolliset kävelyyn ja helppo vetäistä jalkaan, mutta niiden mukavuus on tuottanut pidemmän päälle suuren pettymyksen.:( Nimim. "Ongelmajalat". Olen täysin Eccon fani nykyisin.


Kävelyretkemme päättyi Toursin katedraalille, jossa on pimeän tullen aina lokakuuhun asti huikea valoshow.:) Tämä on itse kuvaamani video show:n alusta. Kokonaisuus kesti puolisen tuntia, ja sitä pääsi seuraamaan ilmaiseksi.

"Inspiroitukaamme. Hengittäkäämme." Ranskassa on tapahtunut paljon viime kuukausien aikana. Graffitit liittyvät työlakien vastustamiseen. Ensin tämä seinäke oli kirjoitettu täyteen iskulauseita, mutta turistikauden käynnistyessä kaupunki maalautti sen peittoon. Näin luin paikallisuutisista. Heti seuraavana yönä seinäke oli jälleen koristeltu iskulauseilla.

Kesäkuun alussa Indre-et-Loiren alue kärsi myös pahoista tulvista, joskin Loire-joki on Toursissa pengerretty niin hyvin, ettei vesi siellä noussut lähellekään katutasoa. Muualla tulvan aiheuttamat tuhot oli jo saatu korjattua, ainakin kaikki tiet ajokuntoon, kuten eräs bussikuski vahvisti.

Kansallispäivänä 14.7. lähdimme juhlimaan ranskalaisten kanssa. Kaupungin järjestämän tapahtuman pukukoodi oli trikolori, eli punaista, valkoista ja sinistä. Osallistuin myös kokardi-pajaan.:D Siellä askarreltiin paperista ja nauhasta vapaamuotoinen vallankumoustunnus. Kiinnitin omani paitaan, kuten näkyy. Tapahtumatorilla menimme mukaan tanssimaan perinteisiä iskelmiä ja lattareita.:) Tässä kuvassa sen sijaan odottelen jo ilotulitusta joen rannalla.

Kuulimme Nizzan tapahtumista vasta seuraavana aamuna, kun soitin vanhemmilleni. Tulimme takaisin asunnolle yöllä niin myöhään ja väsyneenä, että kävimme vain heti nukkumaan. Ranska on silti iso maa, ja suurimman osan kolmesta viikosta terrorismin uhka ei näkynyt Toursissa tai lähistöllä mitenkään. Katsoimme kyllä telkkarista mm. Saint-Etienne-de-Vouvrayn iskua koskevia uutisia. On edelleen paljon todennäköisempää jäädä auton alle kuin joutua terroristien uhriksi.

Ranskassa kuitenkin jatkuu poikkeustila ainakin vielä puoli vuotta, ja erikoisjoukot partioivat kaikissa vähänkään suuremmissa tilaisuuksissa sekä suosituissa turistikohteissa. Telkkarissa muistuttivat, että jos todella haluaa tukea ranskalaisia tässä tilanteessa, kannattaa tulla turistina maahan ja ostaa ranskalaisia tuotteita. Toursin seudulla turisteista tykätään ja halutaan pitää huolta, että ulkomaalaiset viihtyvät. Aika moni puhuu nykyään ainakin vähän englantia. Itse tosin käytän reissut kielikylpynä parantaakseni ranskan taitoa.


Kuvaamani videopätkä kansallispäivän ilotulituksesta.:) Suomessakin saisi itsenäisyyspäivänä olla yhtä hauska tunnelma, eikä niin vakava ja harras. Vaikka tietty joulukuussa on ikävämmät ilmat kuin heinäkuussa.

Ranskalaisesta elämänilosta puheen ollen ovat hulluina värittämiseen ja mekin nyt innostuimme hankkimaan ensimmäiset värityskirjat.:) Blois'n linnan museokaupasta - renessanssi-kirja on minun, keskiaika Jussin. Renessanssi-kirjassa pääsen värittämään samoja seinä- ja kattomaalauksia mitä näimme linnassa!:D Sekä erinäisiä arkistosta löytyneitä piirroksia. Blois'ta ja värittämisestä lisää myöhemmin toisessa postauksessa.

Ruoka on Ranskassa aivan oman matkansa arvoinen juttu.:) Tässä kuvassa on paikallisen marketin ja leipomon tuotteita: lihatiskin rilletteä, joka toimii patongin välissä (tyypillinen lounas "sandwich", mitä myydään myös valmiina). Tosin opimme matkan aikana, että leipomolla ja leipomolla on eroa! Tämä patonki on "teollisen" oloinen, vaikka ihan hyvä verrattuna marketin myymään. Silti todella hyvät leipomot tekevät taivaallisen makuista leipää, kuten saimme todeta. Toisaalta vaikka lähileipomon patongissa oli moittimista, croissantit maistuivat erinomaisilta.:) Erään toisen leipomon croissantit eivät niinkään, vaan jäivät samalle tasolle tyypillisen suomalaisen kahvila-croissantin kanssa.

Samoin lihaa kannattaa ostaa lihakaupasta. Tosin Airbnb-emäntämme tiesi, että tämän kyseisen marketin omistaja on entinen lihakauppias, ja siksi lihatiskiä saattoi suositella. Totta, rillette oli hyvää.:) Viinikauppa on myös ehdoton paikka, jos haluaa parempaa viiniä. Myyjältä sai suosituksen kuten Alkossa, kun kerroin, mitä meillä oli ruokana eräänä toisena iltana. Tämä clairet on kuitenkin markettitavaraa, aivan kelvollista juotavaa, jota oli ehdottomasti pakko maistaa siksi, että se on tyypiltään jonkinlaista vaaleaa punkkua, ei kuitenkaan roséta. En tiedä, miten sitä täsmälleen pitäisi kuvailla, mutta clairet oli menneinä vuosisatoina suosittua, kuten käy ilmi biisistä "Quand je bois du vin clairet".

Paikallislehti mainosti Richelieun (kaupungin) "viitta ja miekka" -festivaalia, jolle meidän tietenkin täytyi päästä.:) Siitä enemmän toisessa postauksessa.

Myös marketeissa myytävistä perinneruuista mässäilimme boudin blancilla (valkoisella makkaralla) viime vuonna Troyes'ssa. Tänä vuonna testasimme kertaalleen boudin noirin, verimakkaran, vaikka suoraan sanottuna siinä kategoriassa tamperelainen musta makkara vie voiton. Tässä kuvassa on sen sijaan siivutettu andouille, jota oli pakko maistaa, koska Rabelais on kirjoittanut näistä "sisälmysmakkaroista".:D

Paikalliset halusivat aina tiedustella, joko olimme maistaneet rilletteä, rilloneita ja muita paikallisia herkkuja. Kukaan ei kysynyt andouillesta. Ehkä tämän olisi pitänyt herättää huolta, mutta olemme karaistuneita suomalaisia, jotka eivät hätkähdä verestä ja suolenpätkistä.:) Andouille on nimenomaan sitä jälkimmäistä. En tiennyt, mistä se on tehty, kun ensimmäisen kerran maistoin. Maku on tosiaan aika omalaatuinen, mutta siihen tottuu.

Richelieun reissusta sen verran, että löysimme torin laidalta kaksi ravintolaa, molemmat brasserieta, ja menimme siihen, jossa istui enemmän väkeä. Salissa oli jokseenkin "Esson baarin" tunnelma, vähän fiinimpi vain. Tarkoittaa tyylikkäämpiä kalusteita. Telkkarissa pyöri hevosurheilua, joka käytännössä tarkoittaa raveja, laukkakisoja sekä pooloa. Niistä ilmeisesti pystyy kaikista lyömään vetoa (veikkauskuponkeja oli yksi seinä täynnä). Taustalla soi iskelmämusiikki, mm. Toto Cutugnon L'italiano. En yhtään ihmettele, että ranskalaiset tykkäävät Paasilinnasta.;)

Brasserie Richelieun (kardinaalin mukaan nimetty ravintola kardinaalin omassa kaupungissa) lounaslistalta löytyi muistaakseni tasan kaksi vaihtoehtoa, molemmat salaatteja. Pyysin jättämään omastani kananmunan ja majoneesin pois, koska olen allerginen. Asia järjestyi. Kopioimme salaatin myöhemmin omaan käyttöön, ja tässä kuvassa tulos.:)

Helppo ja ruokaisa salaatti:
salaattia, 1 kerä (tai 1-2 ruukkua)
tomaattia, 2 kpl (tai koosta riippuen)
säilykemaissia, 1 purkki
kinkkua tms. noin 200 - 300 g
(keitettyä kananmunaa)
balsamiviinietikkaa

Voidaan tarjoilla sipsien kanssa, kuten Brasserie Richelieussa tehtiin.:) Eli siellä annokseen kuului vielä perussipsejä.

Tours on erinomainen keskuspaikka lähteä päiväretkille, koska sieltä pääsee moneen suuntaan paikallisjunilla (SNCF:n junat, joiden lyhenne on TER) sekä busseilla (Fil Vert & SNCF:n TER-bussit, jotka korvaavat joitakin junalinjoja). Kävimme joissain paikoissa nyt toistamiseen, kuten Lochesissa, josta tämä kuva on. Toursin linja-autoasema on juna-aseman vieressä.

Seppälästä hankkimastani hellehatusta saa olla mitä mieltä vain.;) Se kuitenkin täytti tehtävänsä, eli naamani ei palanut kertaakaan. En ole aurinko-yhteensopiva. Kärähdän normaalisti kymmenessä minuutissa. Lochesissa hankin vain lievän lämpöhalvauksen, jonka jälkeen pidin koko loppumatkan parempaa huolta juomisesta.

Onneksi asunnollamme oli tuuletin, eikä lämpötila koskaan noussut 40 asteeseen, kuten viime kesänä kävi. Käsittääkseni Toursissa 36 astetta oli korkein reissumme aikana. Toisin kuin Suomessa, Ranskassa telkkarissa pyörivät hellevaroitukset ja ihmisiä opastetaan toimimaan oikein.

Langeaista puolestaan löytyi linnan ja superhyvän leipomon lisäksi näköalapaikka: "Parbleu, täällä on upeita puita!"

Täytyy vielä mainita, että aiemmin olemme retkeilleet linnoilla matkailutoimiston kautta varattavilla minibussiretkillä. Niissä on hyvää helppous ja se, että pääsee sinnekin, minne julkiset eivät ulotu, esim. Ussén linnaan en löytänyt ainuttakaan junaa tai bussia. Huonoa retkissä on hinta, joka ei sisällä linnojen pääsymaksuja, eli ne tulevat vielä päälle. Lisäksi aikaa on noin tunti per linna. Valmiissa retkessä on silti puolensa, ja hyvää englantia puhuvalta oppaalta saa lisätietoa monista kiinnostavista asioista.

Blois'n alueen linnoihin pääsee edullisemmin niitä kiertävällä paikallisbussilla. Käytimme sitä aiemmalla reissulla, jolloin kävimme Beauregardissa. Erittäin kiinnostava, pienehkö linna, jossa on kokoelma vanhoja muotokuvia oman aikansa historiallisista henkilöistä.:)

Linnoista omat suosikkini ovat: Langeais (kalustettuja huoneita & toimiva laskusilta), Loches (keskiaikainen kaupunki & Fulco Nerran - alkuperäisen Mustan Ritarin - keskustorni, vanha tyrmä & huone täynnä 1500-luvun vankilagraffiteja), Beauregard (idyllinen, pieni paikka & muotokuvat), Azay-le-Rideau (idyllinen, kalustettuja huoneita), Blois (huikeat koristelut lattiasta kattoon, kalustettuja huoneita & kuuluisa murhapaikka).

Parhaat leivät: Langeais, Loches. Toursissa on myös kaksi leipomoa, joita emäntämme piti kaupungin parhaina, ja epäilemättä sitä ovatkin.:)

Tämän pastan tulin kehittäneeksi eräänä iltana ihan muuten vaan, kun kävimme kaupassa.:) Siihen tulee:

tomaattia lohkottuna, 4 - 6 kpl
kesäkurpitsaa, 1 iso tai 2 pientä
sipulia, 1/2 tai 1 koosta riippuen
(valkosipulia)
kanaa / kalkkunaa / kinkkua
tuoretta basilikaa
suolaa
mustapippuria
öljyä

Lihat voi paistaa pannulla, paitsi kinkkua ei tarvitse.;) Kasvikset heitetään uunivuokaan, päälle kaadetaan auringonkukkaöljyä, mutta oliiviöljy voisi toimia hyvin myös. Lopuksi vielä suolaa ja mustapippuria. Basilika laitetaan tuoreena valmiin annoksen päälle, ei siis uuniin. Harkitsen kokeilla vielä jotain muuta yrttiä, koska mausta jäi puuttumaan jotain pientä. Valkosipuli korjaa tilannetta (se menee uuniin kasvisten kanssa), mutta sittenkin...

Pastan kaverina toimi erinomaisesti kuiva Saumurin kuohuviini.:) Eli yleisesti ottaen jokin kuiva kuohari.

Kun sitten lopulta päädyimme kauppahalliin, hurahdin saman tien ruokauskoon.:D Kehitin reseptin, jossa on uunivuoassa 10-15 min haudutettuja:

vihreitä papuja, reilu kourallinen
pieni kesäkurpitsa, 1 kpl
pienehkö sipuli, 1 kpl
muutama nokare voita
suolaa

Sekä kasvisten kaverina (lopuksi) muutaman minuuttia lämmitettyjä rilloneita, 200 g. Suomalaisittain todennäköisesti possun kylkiviipaleet paistettuna ja vähän maustettuna ajaisivat saman asian.

Kokonaisuuden kruunaa AITO Saint-Mauren vuohenjuusto. Jonka hankimme juustokaupasta (!) ja se maistuu todellakin aivan erilaiselta kuin myös meillä myytävä "teollinen" juusto. Sama pätee juustokaupan briehen verrattuna "teolliseen" Presidenttiin ja vastaaviin. Jos haluaa jotain todella hyvää, Ranskassa kannattaa suunnata erikoiskauppaan. En tiedä saako Suomesta näitä parhaita juustoja, mutta katsotaan... Onhan meilläkin kauppahalleja. Tämä ei muuten tarkoita, ettenkö osaisi arvostaa aitoa suomalaista juustoa, mutta se vain ei istu tähän reseptiin.

Valitettavasti erikoiskaupan erinomaisuus pätee myös vihanneksiin, koska testasimme saman reseptin marketin tuotteilla, eikä se maistunut yhtä hyvältä.:( Tiedä sitten, mistä johtuu? Maaperästä, lannoitteista? Ostin torilta pari pienehköä sipulia, enkä muista koskaan saaneeni käsiini niin kipakoita ja maukkaita. Hallikaupan pavuissa oli myös selvästi enemmän makua kuin marketin.

Taustalla näkyy toisesta Toursin parhaaksi mainitusta leipomosta hankittua patonkia, joka oli 1. pienestä koostaan huolimatta raskas, eli täyttä leipää 2. käsintehdyn näköinen 3. väristä päätellen kiviuunissa paistettu.

Viininä oli roséta, noble joué on paikallista vanhaa tyyppiä. Ihan kelvollista, vaikka olen maistanut parempaakin.

Vielä sananen leivoksista.:) Tässä kuvassa on toisen Toursin parhaaksi mainitun leipomon kahvin makuisia religieuseja. Niistä päätellen kyseessä todella oli aivan ykkösluokan leipomo, koska olen ehtinyt kehittää kyseisten leivosten tuntemustani vuosien aikana.;) Onneksi voin syödä vähän kananmunaa, koska sitä näissä on.

Kuitenkin jos Ranskassa haluaa nimenomaan maistaa leivosten huippua, kannattaa etsiytyä pâtisseriehin eli sokerileipurin puotiin. Tavalliset leipomot, boulangerie, myyvät mm. religieuseja sekä éclaireja, mutta pâtisseriella on laaja valikoima ja osaamista juuri leivosten valmistamisessa. Sen sijaan boulangerie on croissantien ja kaikenlaisen leivän ostopaikka.

Tämä epikurolainen matkakertomus jatkuu myöhemmin.:)

Dryinadi

Helvi Hyvärisen veistos Jänö pisti silmääni luokkaretkellä Porvoon Taidetehtaalla, koska ensinäkemältä se muistutti Huittisten hirvenpäätä. En tiedä, onko mielikuva taiteilijan tarkoituksella hyödyntämä, mutta pidän tällaisesta ajallisesta kerrostuneisuudesta.

Taidetehdas ja Porvoon vanhakaupunki jättivät hyvän mielen, vaikka toisaalta onnistuin toilailemaan auton ratissa sen verran, että reissusta iso osa meni jotenkin epätodellisissa tunnelmissa. Ei mitään vakavampaa onneksi. Muutenkin olen mokaillut viime aikoina, kun alla on n. kahden tunnin yöunet. En sentään ajaessa, vaan muuten. Harmittaa ja kaduttaa vietävästi.:(

Yksi koulukaverikin jo ihmetteli, miten pysyn aina tolpillani, vaikka en ole nukkunut? Totesin, että käyn ylikierroksilla. Tiedostan, että pitäisi pyrkiä harrastamaan terveempiä elämäntapoja, mutta käytännössä on vain liikaa kaikkea. Ja sen lisäksi elämyshakuinen puoleni tuntuu jossain määrin teettävän holtittomuutta. En tiedä, paraneeko tilanne, kun taas pääsen kiinni fiktion kirjoittamiseen? Teoriani mukaan eri puolten pitäisi olla tasapainossa.

Pitänee harjoittaa positiivista ajattelua Oglafin tapaan.;)

Ja sitten tämän viikon Fiktionistien haasteraapaleeni aiheesta "dryinadi":

"Mikä dryinadi oikein on?" minä kysyin korahtelevalla äänellä, joka johtui siitä, että olin tukehtua savuun. Otus, joka ilmeisesti oli dryinadi, tuotti sitä savua mustista, laajoista, ontoista, syvistä sieraimistaan. Se hönkäili minuun päin, enkä voinut kuin ihmetellä, mikä ihme se oikein oli. Vähän kuin lohikäärmeen kaltainen, mutta ei sittenkään. Koppurapintainen ja ruma kuin roikale! Katselin dryinadin keltaisena kimalteleviin silmiin, joiden ripset räpsyivät tavalla, joka enteili hyökkäystä. En jäänyt pidemmäksi aikaa paikalle, vaan päätin marssia pois. Onneksi minulla oli seitsemän peninkulman saappaat. Niillä ennätti aika kauas ennen kuin dryinadi päätti iskeä. Oikein värisytti ajatella, miten julmilta sen lumivalkoiset torahampaat olivatkaan näyttäneet!

Fiktionistien kuvahaaste

Kävimme keväällä ohimennen Turussa Aboa Vetuksessa, joka on yksi kaikkien aikojen suosikkimuseoitani.:) Siellä täytyy aina pistäytyä, vaikka olen käynyt jo monta kertaa. Vahatauluilla oli hauskaa leikkiä keskiajan koululaista. Taisin yrittää kirjoittaa "hankala".xD Sitä kirjasinmallin imitoiminen styluksella todella on. Keskiajan kirjoittamisesta puheen ollen Youtubessa on hauska opetusvideo kirjoja tehneistä munkeista.

Postaukseni varsinainen aihe on kuitenkin Fiktionistien uusin haaste, joka on aivan eri kuva kuin tämä. Huono raapaleeni näyttää tällä viikolla varsin eeppiseltä:

Matka kulki kohti pohjoista. Meidän piti mennä pelastamaan prinsessa ja ensin ylittää silta, jonka alla peikko asui. Mutta auto hyytyi kesken kaiken, koska bensa pääsi loppumaan. Sitten istuimme sillan pieleen kahdelle kivelle, jotka siinä olivat sopivasti kuin jonkin jumalan sormi olisi osoittanut kohtaloksemme, että juuri sinä päivänä istuisimme kivelle, kun autosta oli bensa loppunut kesken matkan. Puut humisivat ympärillä ja vesi liplatteli. Yhtäkkiä peikko hyppäsi pensaan takaa ja ryhtyi puremaan meitä vuorotellen. Vedin miekkani ja löin siltä pään poikki. Suunnittelin peikon päästä karvanopan automme koristeeksi, mutta se oli liian iso, eikä minulla ollut sopivaa narua. Autoliiton tiepalvelu pelasti meidät lopulta.

Taustalla soi muun muassa Eluveitien versiointi laulusta Inis Mona:

Toukokuun runotapahtumia

Sain kutsun Poesia-kustantamon kevätjuhlaan Ölhus Osloon, koska olin myymässä Poesian ständillä kirjamessuilla. Lankesin hiljattain hankkimaan uuden mekon Zizzin alennusmyynnistä ja sukkahousut Gudrun Sjödeniltä. Siellä oli tällaisia värikkäitä myös isokokoisia, kun yleensä meille läskeille tarjotaan vain mustaa ja beigeä. Huivi on iltaa vasten varalla, se kulkee kätevästi laukun hihnaan solmittuna.:) Rusetti päässä on H&M:n hiuskoriste ja kengät Eccon mallistoa.

Ehkä vähän hassua aloittaa runopäivitys asukuvauksella, mutta kuten olen aiemmin maininnut, pidän hyödyllisenä tuoda esille lihavan naisen näkökulmaa pukeutumiseen.:) Koska kuten sukkahousuasiasta voi päätellä, se ei ole lainkaan yksinkertainen juttu. Yhteiskunnassa, jossa ihmiset määrittelevät toisiaan paljolti pukeutumisen perusteella ei ole lainkaan se ja sama, käytänkö liian pieniä verkkareita joka tilanteessa, vai pystynkö löytämään jotain, mikä paitsi näyttää kivalta, saa minut tuntemaan itseni tyytyväiseksi olemukseeni. Toki sekin nimittäin vaikuttaa, näyttääkö joku onnelliselta ja itsevarmalta, vai häpeääkö itsekin itseään.

Joskus aikoinaan tosin olen ollut sellaisessa taloudellisessa tilanteessa, ettei minulla ollut paljon muuta kuin ne verkkarit. Eikä sellaisilla kuvilla pahemmin kerätä tykkäyksiä Facebookissa. Köyhyys vaikuttaa ulos päin rumalta, vaikka elämä sinänsä olisi hyvää.;)

Sivumennen sanoen olen hyvin iloinen, että tämä asu soveltui käyttöön.:) Joitain vuosia sitten, kun aloin yllättäen saada vakavia allergiaoireita, myös ihoni herkistyi vaateväreille. Saan monista vaatteista hillitöntä kutinaa ja kirvelyä, joten tämänkin mekon alla käytän valkoista paitaa. Jostain syystä vaikuttaa kuitenkin, että kestän keinokuituisia vaatteita paremmin, vaikka niissä olisi väri, kuten sukkahousuissa. Puuvillaisten sukkien täytyy olla valkoisia tai värjäämättömiä.

Lauantaina viihdyimme jälleen Helsinki Poetry Connectionin open mic -illassa Vastarannan Kiiskessä, Töölössä. Aivan mahtavaa, että kello 22 on vielä näin valoisaa!:D En toistaiseksi postaa tänne lukemiani runoja, koska aion koostaa niiden ympärille kokoelman. Sain koulussa runouden jatkokurssilla positiivista palautetta ja oivalsin tärkeän jutun kokoelmien mahdollisesta tarinallisuudesta, jonka vuoksi rupesin ensimmäistä kertaa näkemään itseni myös runoilijana, en vain prosaistina.:)

Kuljimme tämän puiston halki ja pysähdyin ottamaan valokuvia. Yksinäinen sorsa piti meille hetken seuraa.:) Sitten huomasimme ilmassa jotain, mikä ensin näytti pääskyseltä, mutta ei lentänyt lainkaan linnun tavoin. Se oli lepakko! Katselimme lepakon saalistuslentoa aika pitkään. Sekin oli jostain syystä yksin, kenties herännyt ensimmäisenä? Tiedän harmillisen vähän suomalaisten lepakoiden elintavoista.

Lepakon ohella toinen kotimatkan huippukohdista oli eläinmuseon eli Luonnontieteellisen museon ikkuna, joka näkyi Taidehallin puoleiselle kadulle. Kadulle näkyvän salin luurankokokoelma oli valaistu sinisellä ja punaisella, jotka lisäksi vaihtuivat.:) Bongasimme ainakin norsun, kirahvin ja apinoita. Tarkempia lajikylttejä tästä ei tietenkään pysty lukemaan.

Töölössä on muuten myös varsin hienoja taloja, suosittelen arkkitehtuurikävelyä.:) Lataan jossain vaiheessa kuvia DeviantArtiin.

Taustalla soi Spotifyn kautta lähes tauotta Emeral Rosen levy Sunwise. Siltä ilahduttaa eniten versio vanhasta vapunpäivän laulusta Padstow:

Kirjoja, joulukuusia ja erityisherkkyys

Kävin Jussin ja ystäväni Rikun kanssa viime perjantaina Poesian pop up -runokaupassa Lasipalatsissa. Valitettavasti kauppa sulkeutui jo 13.12. Perjantain erityisohjelmana oli Antti Salmisen esiintyminen. En osaa sanoa, mitä ajattelen hänen teeseistään, mutta taiteen eläminen iskee.:) Tosin jo 1600-luvun runoilijat elivät omaa taidettaan, ja kirjoittivat kirjeensäkin runomitassa.

En tosin ole tältä taiteeni elämiseltä ehtinyt kirjoittaa blogiakaan ennen kuin nyt. Koulu loppui ja aloitin joululoman, joka tosin tarkoittaa edelleen taiteen elämistä. Silmäilin läpi Milan Kunderan Romaanin taiteen, jonka ensimmäisestä luvusta pidin tiistaina romaanikurssilla lyhyen esitelmän. Toki sen luvun luin hyvin tarkasti. Koulutyöt tuppaavat aiheuttamaan stressiä, koska keskityn kaikkeen. Tällä hetkellä voisin mieluummin teoretisoida siitä, miten asiat tarvitsevat vastapainonsa. Haluaisin mieluummin leipoa kuin perehtyä pariin esseeseen.

Asuuni kuului edelleen Varustelekan villapaita, johon olen todella ihastunut. Sen alle puin äitini vanhan kaulurin, ja päälle samoin äitini vanhan huivin. Aitoa -70-lukua.:) Hame on takavuosien hankintoja Ellokselta, vyö paitamekostani, kengät Eccon. Liian usein taittuneet, vääntyneet ja väsyneet ongelmanilkkani vaativat hyvät kengät, ja haluan muutenkin panostaa sellaisiin, joilla oikeasti pystyy kävelemään.

Käytin samaa asua lauantaina, jolloin osallistuin Jussin ja ystäväni Lauran kanssa WSOY:n järjestämään erityisherkkyys-iltapäivään. Anja Snellman puhui siellä kirjastaan Antautuminen. Luin sen heti viikonlopun aikana ja tykkäsin, vaikka Snellmanin kokemukset eivät täysin resonoi minun kokemuksiini. En ole koskaan ollut aivan niin arka, itkuherkkä tai eristäytyvä. Mutta jokainen erityisherkkäkin on yksilö.

Vilkuilin tänään päivällä Julia Cameronin kirjaa Tyhjän paperin nautinto ja mietiskelin sitä, miten en tällä kertaa voi innostua vapauttavaksi tarkoitetuista neuvoista. Ensinnäkin olen totaalisen ihastunut Peter Elbow'n myötätuntoisen viisaaseen teokseen Writing with Power. Ajatukset ovat paljolti samoja, koska Peter Elbow opetti Natalie Goldbergia, joka opetti Julia Cameronia. Pidän silti Elbow'n kokonaisvaltaisesta otteesta kirjoittamiseen, sekä hänen kirjoitustyylistään. Toisekseen taidan olla edistynyt niin pitkälle, että pystyn ymmärtämään omaa kirjoitusprosessiani. Jokainen on siinäkin suhteessa yksilö.

Olennainen oivallukseni on, että tarvitsen aikaa rauhoittua. En pysty työstämään tekstiä - toki vähän lajista ja tarkoituksesta riippuen - missä tahansa, milloin tahansa. Se ei onnistu siksikään, että tarvitsen ympärilleni rauhallista tilaa. Mutta myös ihan konkreettista rauhoittumista, kierroksilta palautumista. Kierroksilla käyminen auttaa minua hyörimään ja pyörimään, hoitamaan asioita, olemaan jotain aivan muuta kuin "stereotyyppinen" erityisherkkä. Mitä enemmän käyn kierroksilla, sitä vaikeampaa minun on keskittyä luoviin prosesseihin.

Erityisherkkyystapahtumasta lähtiessä kuljimme Kansallismuseon ohi ja poikkesimme joulukuusimetsään.:) Se on ilmainen ja auki tammikuun alkuun saakka. Suosittelen! Eri tahot olivat koristelleet jokaisen kuusen: aika monta koululuokkaa näytti osallistuneen, mutta myös työväenopiston ryhmä, sekä puuseppä. Koristeista sai valtavasti ideoita siihen, miten paljon voi tehdä itse. Toki minulla on jo ennestään projekteja varastossa loppuelämäksi...

Jopa viilipurkeista saa tällä tavoin laitettuna varsin näyttäviä koristeita.:) Parissa kuusessa oli käytetty CD-levyjä, yhteen tehty rusetteja mustista jätesäkeistä. Tämän naapurissa on itse asiassa palloja, jotka on taiteltu ja ommeltu kahvipaketeista. Toisaalla oli perinteisiä lankatupsuja. Erikoisin, ja sekin varsin näyttävä, koristeketju oli punottu/virkattu muovipussin suikaleista. Näin myös vanhan ajan paperipyörylöistä koostettua ketjua, jollaista olen tehnyt lapsena. "Taikataikinasta" (ja toinen ohje) ei tainnut olla yhdessäkään väsätty koristeita, mutta se tuskin kestäisi ulkoilmassa.

Tyllikankaasta leikattu hörsellys näytti mukavan aavemaiselta pimenevässä iltapäivässä.:) Pidän siitä, että talvi on leuto, kuten tänä vuonna tähän asti. Aikaisin laskeutuvaan pimeyteen ei silti totu koskaan. Onneksi valo voittaa taas pian. Ja Poesian pop up -kaupasta ostamani Rimbaudin runojen kokoelma istuu pimeyden keskelle mitä parhaimmin.

Töölönlahden toisella puolen valot loistivat tyyneen pintaan. Näimme myös kokonaisen joutsenperheen, vanhemmat ja neljä viime kesän poikasta. Piisami vilisti rannassa, ja sorsaparvi kärkkyi ruokaa. Toinen aikuisista joutsenista alkoi vaikuttaa agressiiviselta, joten lähdimme kävelemään eteenpäin.

Ensi vuodelle harkitsemme hankkia museokortit, koska niin moni on sitä suositellut. Minulla on astmaatikon vuosimaksullinen uimakortti, jota olen kyllä käyttänyt, mutta jalkakramppien ja vaihtelevan terveystilanteen vuoksi uiminen on jäänyt ikävän vähiin. Museoissa rampatessa tulisi ainakin käveltyä. Kotimaastot ovat kivoja, mutta käyvät tylsäksi pidemmän päälle, ja keväällä on siitepölyjen vuoksi hankalaa. Kuka sanoi, ettei kulttuuri- ja liikuntaharrastuksia voi yhdistää?;)

Uiminen ja luonnossa kävely ovat pari sellaista juttua, jotka rauhoittavat mieltäni. Toisaalta saan energiaa uusista elämyksistä ja mukavien ihmisten tapaamisesta. Vaikkapa leipominen toimii vastapainona älyllisille asioille. Näitäkin täytyy miettiä, jotta jaksan sitä taiteelleni elämistä.:p Juuri nyt ajatus kirjoittamisesta saa elimistöni reagoimaan aivan liian rajusti, joten todellakin tarvitsen sitä rauhoittumista.

Taustalla soi Spotifyssa Thomas Fersenin albumi C'est du Limoges, ja siitä erityisesti Pégase:

Romaanimanifesti

Tarina valitsee muodon, jossa se haluaa tulla kerrotuksi.

Jokin omituinen hulluuskohtaus sai minut inspiroitumaan opintoihini kuuluvasta romaanikurssista ja laatimaan tänne oman manifestini siitä, mitä kirjallisuus tai tarkemmin romaani pitäisi mielestäni olla ihanteellisimmillaan. Kuvaksikin valitsin ei enempää tai vähempää kuin Ecouenin linnan renessanssimuseon kirjastohuoneen.

Joten tämä on manifestini: tarina valitsee oman muotonsa. Sitä ei pidä yrittää väkisin rajoittaa sopimaan kunkin aikakauden ihanteisiin, vaikka toki me kaikki toimimme oman epookkimme puitteissa. Jopa vastaan asettuminen toimii osana valtakulttuuria, koska vastustaminen muodostaa kiinteän suhteen siihen, mitä henkilö yrittää vastustaa.

Menneisiin vuosisatoihin eläytyvänä ihmisenä ammennan ajatuksia historiasta. Miksi meidän pitäisi pyrkiä kirjoittamaan mitään muuta kuin hyvää kirjallisuutta?

Jos joku haluaa kirjoittaa realistisen, silti romanttisen ja seikkailupainotteisen ritariromaanin, tehköön kuten Joanot Martorell Tirant Valkoisen. Jos taas viehättää enempi cliffhangereihin luottava, täysin runomuotoinen, eeppistäkin eeppisempi fantasiatarina, voi ammentaa inspiraatiota Ludovico Arioston Orlando Furiososta. Ja mikäli kiinnostuu postmodernista lajityyppien sekoittelusta, filosofisista pohdinnoista siitä, mikä on rakkauden todellinen olemus, sekä haluaa tähän kaikkeen sotkea queer-tematiikkaa, sopii tarttua Honoré d'Urfén Astréehen.

Voisin listata monia muitakin esimerkkejä siitä, miten satojen vuosien takaiset kirjailijat vähät välittivät lajityypeistä. Runoilijat elivät ja hengittivät runoutta. Naiset perustivat kirjallisia salonkeja, käänsivät kirjallisuutta ja kirjoittivat itsekin, vaikka sitä yleisesti paheksuttiin.

Tarkennan manifestiani: opettele kirjoittamaan monenlaisia tekstejä, löydä mielesi hämärästä tarinat, jotka haluavat tulla kerrotuiksi, ja anna palaa. Intohimon voimalla. Jokaiselle tarinalle on yleisönsä, vaikka se yleisö voi olla vähälukuinen. Jos tekstisi koskettaa maailmassa edes yhtä ihmistä syvälle sieluun, eikö kirjoittaminen silloin ole saavuttanut päämääränsä?

Toisaalta jos haluat vain pitää hauskaa kirjallisuuden parissa, tai kirjoittaa jostain muusta syystä, se on aivan ok. Kaikkien ei tarvitse tavoitella kuuta taivaalta (sisältää viittauksen Cyrano de Bergeracin teokseen Matka kuuhun). Ja kirjallisuudella voi käsittää monenlaisia muotoja, kuten sarjakuvan tai tietokonepelien käsikirjoittamisen.

Tällaisia ajatuksia päässäni liikkuu tänään.:) Voi olla, että joskus toiste ajattelen toisella tavalla, enkä väitä olevani oikeassa, koska mieluummin harrastan keskusteluita.

Päivitys: mikä on tarina? Näen asian sillä tavoin, että tarina on jokin suurempi kokonaisuus, josta teksti kertoo osan. Runo kertoo hyvin pikkuruisen osan vaikkapa jonkun ihmisen elämäntarinasta. Novelli hieman laajemman, silti rajallisen. Romaani kertoo ison osan tarinaa, muttei silti kaikkea. Mihinkään yksittäiseen tekstiin ei voi mahduttaa koko elämää.

Toki teksti voi olla muutakin kuin tarinallinen, ja tarina voi kertoa muustakin kuin ihmiselämästä. Oma kantani on, ettei kirjoittamisesta löydy totuuksia. Olen postmoderni tyyppi.:)

Uusia oivalluksia romaanikäsiksestä

Valitettavasti en muista, kenen maalaama taulu on, tai ketä se esittää. Joka tapauksessa nappasin kuvan kesällä Musée Saint Loupissa hahmokirjaani varten. En olekaan kesän jälkeen ehtinyt kunnolla työstää projektia eteenpäin. Vaikka juuri tästä maalauksesta inspiraatiota ammentava hahmo kaipaisi vielä, että ymmärtäisin häntä paremmin.

Sivumennen sanottuna olisi kiva näyttää noin tyylikkäältä, mutta todellisuudessa muistutan tällä hetkellä muutaman yön valvomisen jälkeen enemmän räjähtänyttä kojoottia.:p

Aloitin romaanikäsiksen suhteen jotain, mitä en ole vielä koskaan ennen tehnyt. Eli kirjoitan luku kerrallaan poimien sieltä täältä, mitä mielessä pyörii. Aiemmin olen aina halunnut kirjoittaa tiukan kronologisesti, koska edeltävät tapahtumat vaikuttavat jatkoon, enkä tiedä jatkosta ennen kuin olen kirjoittamalla sisäistänyt, mitä aiemmin *oikeastaan* tapahtuu.

Tarinassa kun ei ole kyse pelkistä ulkoisista tapahtumista, vaan kaikesta, mitä ne merkitsevät hahmojen kannalta. Nyt kun minulla on jonkinlainen kronologia ja kaari selvillä - vaikka se on edelliseen versioon nähden muuttunut hyvin paljon - pystyn henkisesti orientoitumaan erillisiin lukuihin. Vaikeaa sanoa, millainen kirjoitusprosessini tulee olemaan jatkossa. Tämä on minulle suuri matka, jonka aikana olen jo oppinut paljon.:)

Rupesin miettimään, miksi juuri tiettyihin lukuihin kuuluvat tapahtumat pyörivät päässäni? Tänään oivalsin, että on kyse nimenomaan hahmoihin liittyvistä tarinan kaarista. Sekä pyrkimyksestäni saada draama toimimaan. Tällä hetkellä työstän jotain, minkä ymmärsin olevan romaanini selkäranka. Jotain, minkä varassa kaikki toimii - tai ainakin toivon kovasti, että toimii.

Muut tapahtumat on paljon helpompi kirjoittaa tämän kaaren ympärille. Niiden tehtävä on tukea sitä, tarjota laajempi kuva ajallisesta ympäristöstä, syventää hahmoja, sekä tarjota kaikenlaista jännää.:) Olen erittäin tyytyväinen saamiini palautteisiin ja päätökseeni karsia hahmoja. Nyt jäljelle jääneillä on enemmän tilaa mellastaa.:) Ja tiettyjen, raskaiden teemojen poistaminen antaa mahdollisuuden revitellä muissa kohdissa.

Edelleen tuntuu olevan niin, että minun täytyy välttämättä kirjoittaa aloitus ennen kuin voin lähteä työstämään muita lukuja. Vaikka joutuisin kirjoittamaan aloituksen uudestaan, se ikään kuin laskee perustan koko myöhemmän tarinan fiilikselle. En pysty toimimaan kunnolla jos en tiedä, mihin sävyyn minun pitäisi pyrkiä.

Kaipasin tänään myös jotain sellaista kuunneltavaa, mitä en ole vielä pyörittänyt repeatilla niin montaa kertaa. Spotifysta valikoitui Alan Stivellin levy Brian Boru, jonka kappaleista versio tästä laulusta iskee juuri nyt hermoon sopivan kutkuttavasti.:) Jostain syystä kuuntelen romaanikäsiksen taustalla paljon kelttiläistä musiikkia, irkkuballadeja sekä bretagnelaista, ja tietysti Blackmore's Nightin tapaista "keskiaika" & "etno" -musiikkia. On kyse enemmän tunnevaikutuksista kuin siitä, että haluaisin muuten kuin poikkeustapauksissa luoda itselleni aikakauteen sopivaa äänimaisemaa.

Kulttuurimatkailua Troyes'ssa

Minä, Jussi, Petteri ja Pietro vuokrasimme Airbnb:n kautta yksiön 1500-luvun talosta Troyes'sta, Ranskan itäpuolelta, suhteellisen läheltä Saksan rajaa. Troyes on Champagnen maakunnan vanha pääkaupunki. Champagnen kreivi avioitui 1100-luvulla Ranskan prinsessa Marien kanssa, ja yhdessä aviopari rahoitti valtakuntansa (Champagne liittyi Ranskaan vasta 1300-luvulla) kulttuurielämää.

Troyes'ssa järjestettiin merkittäviä markkinoita ja kaupunki profiloitui tekstiiliteollisuuden keskukseksi. Uskonpuhdistuksen myötä kaupunkiin juurtui vähemmistöasemaan protestanttinen usko, eivätkä 1500-luvun väkivaltaiset vainot koetelleet asukkaita yhtä julmasti kuin Pariisissa. Champagnen kreivillä oli Vauluisantin museo-oppaan mukaan niin suuri vaikutusvalta vielä keskiajan jälkeenkin, ettei hänen maillaan hääritty mitä tahansa edes uskonsodan merkeissä.

Nykyajan politiikassa Troyes'ssa näyttäisi pitävän valtaa oikeisto ja hyvänä kakkosena Marine le Penin Front National, jonka toimiston ohi kuljimme eräänä päivänä suureen ja hienoon, moderniin kaupunginkirjastoon. Itse asiassa sen nimi oli mediateekki.

Kirjastoon menimme katsomaan vanhojen kirjojen näyttelyä. Tämä on itse asiassa 1800-lukulainen, vaikka Aymonin neljän pojan tarina kuuluu Champagnen ja Ardennien keskiaikaiseen kansanperinteeseen.

Kirjastossa törmäsimme kahteen herrasmieheen, jotka tunsimme Galerie Du Jansanetin runoillasta. Troyes'n kulttuurielämässä vaikuttaa La cité des lettres -yhdistys, joka järjestää mm. runoiltoja ja luovan kirjoittamisen kokoontumisia taidegallerian tiloissa. Esitteensä mukaan he tavoittelevat kirjallisten salonkien henkeä, ja hetken aikaa ryhdyin jo harkitsemaan pysyvää muuttoa Troyes'han.;)

Harmittelin, etten tullut ottaneeksi printtejä runoistani mukaan, mutta onneksi meidän piti kevään lavarunopajassa opetella yksi ulkoa. Ranskalaisten mielestä suomi kuulosti kauniilta ja sointuvalta, sekä istui sonettiin ja ylipäänsä runouden kieleksi hyvin. Yleisön pyynnöstä rustasin pikaisesti toisen tekeleen, lähes täysin vailla paineita onnistua, sillä kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi sanaakaan.:)

Tällainen siitä tuli:

Istun illalla kanavan rannalla

katselen valoja, jotka leikkivät puissa,

lehdet loistavat vasten taivasta,

vihreä sulautuu mustaan.

Katson sinua ja mietin, miten kauan?

Vilkaiset minua, hetken,

katseesi on saniaisen kukka,

virvatuli, leikkiä suonsilmien lomassa.

Vihreää ja mustaa.

Minulla ei valitettavasti ole kuvia Jansanetissa esillä olleista, mielenkiintoisista maalauksista, mutta gallerian Facebook-sivuilla niitä voisi löytyä. Mielestäni sekä siellä, että Maison du Boulangerissa esillä olleissa, eri taiteilijan tauluissa, näkyi historian vaikutus. Ylhäisön muotokuvat ja toisaalta keskiaikaiset millefleurs-taustat. Tämä veistos on eri maata, ja minun oli jostain syystä pakko kuvata se muistoksi galleria Larrivagessa. Toisaalta veistoskin tuntuu jotenkin myyttiseltä, osalta eeppistä tarinaa. Juuri siksi se tekee niin suuren vaikutuksen. Rakastin myös muotokuva- ja millefleurs -tulkintoja.

Musée d'Art modernessa kiinnitin erityisesti huomiota Roger de la Fresnayen kubistiseen tulkintaan Jeanne d'Arcista, vuodelta 1912. Ei sillä, etteikö museossa olisi ollut muitakin vaikuttavia teoksia. Ostin pari postikorttia saadakseni niistä paremmat kuvat kuin digipokkarilla on mahdollista.

Tolkuttoman, lähelle 40 astetta kipuavan, helteen keskellä on mukava istua kanavan rannalla lukemassa.:) Kaupungilla kävellessä oli mukava bongailla erilaisia veistoksia. Kovat lämpöasteet eivät ole tyypillisiä siinä osassa Ranskaa, jossa ihmiset pukeutuvat maalaismaisen epätrendikkäästi ja pari pohjoismaalaista turistia sekoittuu joukkoon.

Kävelystä puheen ollen: entisaikaan miehet ja naiset eivät haaskanneet aikaa. Sanoivat, että Troyes on paitsi tekstiiliteollisuuden, myös lasimaalausten kaupunki. Niitä hankkivat ikkunoittensa koristeeksi kaikki, joilla riitti rahaa. Hôtel de Vauluisantin museossa kuvasin tämän kävellessään kehräävän naisen. Toinen kuva todisti, että myös miehet kehräsivät vastaavalla tavalla. Jussi lähes hihkui riemusta kaikkien neule- ja kudontavälineiden näyttelyssä. Nyt vain pitäisi hankkia värttinä, joita käsittääkseni voisi saada mm. Glimsin talomuseon kaupasta.

Peikot eivät ahkeroineet, vaan ottivat lunkisti mallia lukevasta naisesta. Kuvasin niiden rentoutumista Hôtel de Vauluisantin edustalla.

Oikeastaanhan kaikki on turhaa, koska ihminen kuolee, opettaa meille Damien Lhomme maalauksellaan. Jostain syystä pidän kovasti 1600-luvun Vanité-asetelmista. Tämä löytyy Musée Saint-Loupista, joka yhdistää luonnontieteitä, klassista taidetta, sekä arkeologiaa.

Tietenkin minuun vetoaa barokin goottilainen estetiikka, vaikka varmaan mustapukuiset, massiivisissa kirkoissa viihtyvät ihmiset strutsinsulkiensa, valuvien kynttilöiden, paksun sametin ja pääkallojen kera olisivat pitäneet koko goottilaisuutta rappiollisena turhuutena. Tärkeämpää Vanitéssa taitaa kuitenkin olla tieteiden ja taiteiden asettaminen nautinnoiksi. Myös Michel de Montaigne rinnasti Esseissään lukemisen ja kirjoittamisen seksiin, viiniin ja hyvään ruokaan.

Montaigne kirjoitti ajattelevansa kuolemaa päivittäin, ja olevansa kiitollinen jokaisesta aamusta, jona saa herätä elossa. Vanitén tarkoitus on muistuttaa ihmistä kuolevaisuudesta ja nautintojen turhuudesta. Siitä huolimatta oppineet ovat harrastaneet nautintojaan, ja kuka muu muka arvostaisi lukemista ja kirjoittamista, tiedettä ja taidetta yhtä korkealle kuin se, joka niitä osaa harrastaa? Ts. miksi kukaan muu kuin oppinut nautiskelija saisi jotain irti Vanité-maalauksesta? Tavalliselle kansalle asia on yhdentekevä.

Käsi pystyyn, kuka hyppelee sisäisesti huikeasta riemusta, kun löytää antikvariaatin hyllystä historiateoksen, joka on painettu vuonna 1652?:D Otin sen käteeni ja katsoin. Vilkaisin myös hintaa, 200 €. Himotti, mutta en antanut turhuuden viettelykselle periksi.;)

Yhden kalliin ja tavattoman harvinaisen (ainakin suomalaisesta näkökulmasta) kirjan sijasta tuhlasin divareissa rahaa uudempiin teoksiin. Hankin pari kansanperinnekirjaa, Troyes'n ja Champagnen historiaa, ynnä muuta. Kotona eksyin tietenkin piakkoin kirjastoon kasvattamaan luettavien vuorta. Huokaus.

Mutta onpahan se suloisen näköinen kauppa, antikvariaatti Au Point du Jour.

Le Petit Troyen sijaitsi lähempänä "kotikatuamme", mutta onnistuin käymään siellä vain kerran.:) Mikä on positiivista ajatellen, että meidän piti mahduttaa matkalaukkuihin myös viiniä, hieman kahvia ja rillette-purkkeja. Monoprix-markettiketju myy niitä gourmet-sarjassaan, siis tavallisina, kaupan omina säilykkeinä.

Muutamana iltana herkuttelimme perinnemakkaralla, boudin blancilla, jonka nimen mukainen väri tulee maidosta. Hankimme niitäkin marketista ja kaveriksi perunaa. Kuulin viimeisenä iltana ravintolan tarjoilijalta, että Champagnessa syödään paljon perunaa, "se on meidän kaalimme", tarjoilija sanoi. Ja suomalainen viihtyy.:) Jussi sai myös kerättyä viinikirjaansa monta uutta merkintää, jotain harvinaisempiakin rypälelajeja.

Crêperie La Tourellessa söimme lounaaksi galetit, eli tattarijauhoon leivotut suolaiset letut, joiden sisään oli juustolla höystetty lohta ja perunaa. Nappasin kuvan Maison du Boulangerin yläkerrasta.

Monesti olen kutsunut Troyes'ta nimellä renessanssi-elämyspuisto. Ruelle des Chats on siitä paras esimerkki, aito kuja 1500-luvulta, jolloin kaupunki suuren tulipalon jälkeen rakennettiin uudelleen. Valitettavasti se on öisin varsin tehokkaasti valaistu, joten hämyisään tunnelmaan täytyy etsiytyä muualle.

Vaikka eihän taivastakaan pysty enää näkemään kuten entisajan ihmiset, ellei pääse jonnekin, mihin kaupunkien valosaaste ei yllä. Kerran olen avomerellä, tavallisella ruotsinristeilyllä, nähnyt taivaan todella sellaisena kuin se on. Minulla ei ole kuvia, mutta talletin näyn ikuisesti mieleeni. Enkä tiedä, miten pimeää kirkkaalla ilmalla lopulta oli aikaan ennen sähkövaloja? Taivas on tupaten täynnä tähtiä.

Troyes'n yössä taivas oli pilvinen ja kaupungin valot hohtivat kirkkaina. Kaupunkilaiset ulkoilivat vielä lähellä puolta yötä, kuten mekin. Lämpötila laski hämärän tultua siedettäväksi. Keskiaikainen katedraali näyttää huikealta vasten pimeyttä. Minkä voi käsittää vertauskuvallisesti, jos haluaa, itse pysyttelen jääräpäisesti ateistina.

Olkoonkin, että meitä taidettiin luulla kunnon katolisiksi, koska päiväsaikaan ihoni ei kestä aurinkoa, enkä jaksa aina levittää tehokkaita rasvoja. Siksi saatan pukeutua peittävästi. Hirmuhelteillä katedraalissa oli taivaallisen viileää, joten hengasimme siellä melko pitkään kuuntelemassa urkumusiikkia ennen kuin haimme lounaspatonkiateriat. (Katedraalia vastapäätä oli mielestämme kaupungin paras leipomo.) Lisäksi osaamme käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Vahtimestari hymyili meille. Sillä lailla hengenheimolaiseen tapaan.

Eräänä päivänä söimme patonkilounasta ja joimme virkistävää roséta Jardin des Innocentsin keskiaikaisessa puutarhassa toisen, pienemmän kirkon kupeessa. Kolmannessa kirkossa kävimme kuuntelemassa barokkimusiikkikonsertin. Erittäin vaikuttavaa, varsinkin kun orkesteri hyppäsi välillä renessanssin puolelle.:)

Kehuttava on näitä "kotikadun" näkymiäkin.:) Ikkunasta sai päivät pääksytysten katsella Maison de l'Outil et de la Pensée Ouvrieren seinää, tiivistetymmin työkalumuseota. Kävimme toki sisälläkin, olimmehan ostaneet Pass Troyes't turistitoimistosta. Niillä pääsi kaikkiin museoihin ja sai vielä pikkukivaa kaupan päälle, kuten lyhyen elokuvanäytöksen kaupungin historiasta.

Vink, vink, Troyes'ssa puhutaan laajalti englantia, vaikka me lähdimme matkaan tarkoituksena saada 10 päivän ranskan kielikylpy. Lento Pariisiin, RER-junalla Gare du Nordille, kävellen tai metrolla Gare de l'Estille, ja sieltä suora junayhteys vie perille. Tours on Ranskassa toinen mainio kaupunki, eri suunnalla, mutta vielä helpomman yhteyden päässä: lentokentältä menee TGV-juna. Palaan varmasti vielä myös toissa kesän Toursin reissun valokuviin - seuratkaa tageja.

Lentomatkalla Suomeen näin auringonlaskun pilvien yläpuolelta. Silloin pilvillä todella oli kultareunukset.

Taustalla soi Tri Yannin kokoelmalevy Spotifyssa, mutta aivan erityisesti myyttinen Korydwen et le Rouge de Kenholl, joka tosin kuuluu Bretagnen / kelttiläiseen kansanperinteeseen.