Läskipohdintoja

Mietin pitkään, mitä ja millä tavoin tämän kirjoittaa. Yritän kehittää retoriikkaani siten, että teksteillä saattaisi olla jotain vaikutusta. Ensimmäisenä mieleen puskee viha, katkeruus ja turhautuminen - kaikesta siitä, mitä olen kokenut ja nähnyt vuosien varrella. Siitä, miten teinit nauravat uimarannalla läskeille, miten ventovieras mies kommentoi olemustani uimahallissa. Miten anonyymit kirjoittavat herjaviestejä seuraamieni blogien postauksiin. Miten koko yhteiskunta on järkyttävän läskifobinen, ja monet tahot vaativat kaikilta (mutta etenkin lihavilta) häiriintynyttä suhdetta omaan kehoon sekä syömiseen. Millainen on se maailma, jossa toiset ihmiset provosoituvat siitä, että lihava nainen kertoo olevansa tyytyväinen vartaloonsa?

Jenny Belitz-Henriksson on kirjoittanut todella hyvin Hidasta elämää -sivustolla: "Mitä jos keskittyisimme omaan hyvinvointiimme ja pitäisimme itsestämme niin hyvää huolta, että voisimme toisten antaa olla sellaisia kuin juuri he haluavat olla? Entä jos päästäisimme suustamme ja kirjoittaisimme netissäkin vain asioita, jotka voimme esittää myös henkilökohtaisesti kasvotusten ja selän takanakin puhuisimme ihmisistä vain hyvää? Entä jos lakkaisimme tivaamasta toisiltamme, miksi toinen näyttää siltä miltä näyttää, oli poikkeus ulkonäössä sitten itse aiheutettua tai ei?"

Tyytyväisyys omaan vartaloon ei merkitse sitä, etteikö henkilö voisi terveyssyistä haluta laihtua. Sen sijaan se vaikuttaa ratkaisevasti yleiseen hyvinvointiin, seksistä nauttimiseen ja pukeutumiseen. Ylipäänsä siihen, että voi olla onnellinen sellaisena kuin on, juuri nyt ja tässä. Ei joskus hamassa tulevaisuudessa sitten, kun on saavuttanut tietyt tavoitteet.

Yksi vakiokommentti aiheesta kuuluu "mutta laihoja halveksutaan myös". Toden totta, ihmisiä arvostellaan ulkonäön perusteella aivan tolkuttomalla tavalla. Mielestäni on silti yhtä turhaa kilpailla siitä, halveksutaanko laihoja vai lihavia enemmän kuin siitä, onko miesten vai naisten kohtaama parisuhdeväkivalta pahempaa, tai pitäisikö lakata puhumasta rasismista, koska myös kantasuomalaiset kohtaavat syrjintää ja osa elää yhteiskunnan ulkopuolella. Aina löytyy tilastoja, joiden mukaan jokin asia on yleisempää kuin jokin toinen. Mutta tilasto on pelkkä numero, joka ei kerro mitään yksilön kokemuksesta. Kaikki väkivalta ja syrjintä on aivan yhtä väärin, ja aiheuttaa sen kokeneelle tuskaa.

Itse olen kärsinyt nuoruusiällä alkaneesta masennuksesta ja monipuolisista ahdistustiloista, kuten paniikkihäiriöstä. Olen myös taipuvainen syömishäiriöihin. Varmasti juuri siksi olen joutunut käsittelemään omaan vartalooni liittyviä psyykkisiä juttuja aika paljon. Pelkään ulkopuolelle joutumista, koska olen kokenut sen. Siksi ihmissuhteet tuntuvat välillä vaikeilta. Asioita ei lainkaan helpota, että tiedostan monet sukupuolittuneet ennakkoluulot: pullantuoksuinen emäntätyyppi, jne.

Paitsi vartalon mallia, erityisesti nuoremmat sukupolvet ovat järkyttävän fiksoituneita pukeutumistyyliin. Gootti ei voi pukeutua beigeen, tiedostava henkilö ei voi ostaa vaatteita ulkomaisesta ketjukaupasta, verkkareihin ja flanellipaitaan pukeutuva on tyylitön juntti. Toisin sanoen pitäisi löytyä sopiva vartalo ja riittävästi rahaa, jotta sitä voisi käyttää hankkiakseen jotain kulttuurista ryhmää ilmentävän ulkomuodon. Vastakulttuuriseen ajatteluun liittyen tämä tuntuu hyvin ristiriitaiselta, koska eikö kulutuskriittisyys koskekaan kulutuskriittiseksi julistautuvia henkilöitä? Läskifobia leimaa pitkälti myös ns. vastakulttuuria. Lienee perua menneen maailman "lihavan sikaporvarin" kuvastosta, vaikka moderni porvari on todennäköisemmin viimeisen päälle sliipattu, atleettinen tyyppi, ja läski joku tyylitajuton köyhä (kuten allekirjoittanut).:p

Joka tapauksessa yksi ikuinen valitusaihe on, että lihaville markkinoidaan pääasiassa rumia kolttuja, pahimmillaan puolijoukkuetelttoja, joiden pitäisi muka kätkeä kantajansa lihavuus. Kaikkea kanssa. On joskus menneisyydessä ollut surkuhupaisaa seurata H&M:n vastaista kampanjointia, kun H&M postimyynti oli silloin ainut taho, josta sai kivan näköisiä, isokokoisia vaatteita. Kylläkin rajallisesti, eikä kaikkia kokoja, mutta silti. Sittemmin firma on kääntänyt kelkkansa. En pysty käsittämään, miksi muotisuunnittelijoista on niin kauheaa, jos joku paksukainen käyttää heidän suunnittelemiaan vaatteita? Luulisi olevan esteetikkojen mielestä päin vastoin mahtavaa, jos kaikki ihmiset voisivat pukeutua hyvin.

Edelleen kulutuskriitikkojen vihaamat ketjukaupat ovat niitä harvoja, mistä löytyy isokokoisia vaatteita. Olen lähettänyt useampaan palautetta, että haluaisin valikoimaan istuvia malleja, mutta ainakin kotimainen asiakaspalvelu vastaa (jos vastaa) jotenkin tyyliin "saattaapi olla, että otamme palautteesi huomioon, mutta saattaapi todennäköisemmin olla, että emme". Kirjelmöin Amnestylle, että he voisivat ottaa kauppaansa isoja kokoja, mutta kuulemma ei löydy resursseja. Sama tilanne taitaa olla muissakin järjestöissä. Vaihtoehtoväen rakastamat putiikit taas eivät kaiketi vain viitsi edes harkita koko asiaa. Tai sitten toimitaan kuten ketjukaupoissa, ja perustetaan oma rumempi, isojen kokojen mallisto sen sijaan, että ihan yksinkertaisesti tarjottaisiin samoja vaatteita laajemmalla kokoskaalalla. Vartalon perusmalli kuitenkin pysyy samana, vaikka ihminen lihoo, joten erilaiset vaatteet istuvat eri tavoin mallista riippuen.

Itse käyttäisin vanhoja, vintage-vaatteita ja kirpparilöytöjä paljon enemmän, jos mahtuisin niihin. Kun kirpparilta löytyy isokokoisia vaatteita, ne tuppaavat olemaan ketjukaupan tuotteita, koska muuta ei ole markkinoilla. Tai no, nykyään löytyy ulkomaisia nettikauppoja, joista voisi tehdä istuvia ostoksia, mikäli en olisi näin köyhä.:) Modclothilla, SimplyBellä (Joe Brown's -merkkiset) ja Lindy Bopilla on mieleisiäni vaatteita. Ja muuten teen satunnaisia löytöjä. Zizzistä pidän siksi, että saan myymälässä tuntea olevani omanlaiseni ihminen, en friikki, tai joku pullantuoksuinen kotiäiti.

Tuo tunne on juuri sitä, mitä haluan kaikkein eniten. Että saisin ihmisten silmissä olla oma itseni, enkä jonkun ennakkoluuloisen stereotyypin edustaja, johon on vaikeaa suhtautua asiallisesti. Ja jonka vartaloa kaikki foobikoista tiedostaviin aktivisteihin pyrkivät kontrolloimaan, sanelemaan, miten minun pitäisi nähdä oma olemukseni.

EDIT: Ilmeisen ajankohtainen aihe, paitsi iänikuisten uudenvuodenlupausten näkökulmasta, myös siksi, että teatteri Takomossa Helsingissä on nyt näytelmä (monologi) nimeltä Läski.:) Omat lupaukseni tein jo kekrin jälkeen, ne koskivat kalenterin käyttöä ja askarteluharrastuksen parempaa aktivoimista.

Olen lukenut kauan kauan sitten näitä NYTin jutussa mainittuja, tunnettuja feministiteoksia: naisten laihuuspakkomielle on kirjoittajien mukaan patriarkaatin tahto estää naisia ajattelemasta liikaa (muuta kuin omaa vartaloaan). Minun on vaikeaa allekirjoittaa käsitys patriarkaatista, koska olen ystävä niin monen miehen kanssa. Toki ymmärrän sen pointin abstraktina "hallintokoneistona", ja siis nimenomaan puhtaasti käsitteellisenä, ei konkreettisena. Lisäksi on väistämätön fakta, että ihmisellä on aina käytössään vain 24 tuntia vuorokaudessa. Siihen ei vaikuta mikään poliittinen ideologia. Samoin ihmisen henkiset ja ruumiilliset voimavarat riittävät vain rajallisesti. Joten jos käytät aikasi ja energiasi sen murehtimiseen, miltä näytät, on se väistämättä pois jostain muusta. Tietenkin tämä koskee yhtä lailla miehiä, ja myös muita asioita kuin ulkonäön märehtimistä.

Lääkkeeksi toisten ihmisten ulkonäön aiheuttamaan ärsytykseen voin suositella positiivisiin asioihin keskittymistä.:)

Millaista on minun erityisherkkyyteni ja aistiherkkyyteni?

Luin netistä tämän kirjoituksen, jossa tosin puhutaan hämäävästi erityisherkkyydestä samana asiana kuin aistiherkkyys. Aistiherkkyyttä on muillakin neurologisesti poikkeavilla, kuten autisteilla. Kuitenkin nimenomaan kysymys aistiherkkyydestä jäi mietityttämään, koska käyn koulussa kurssia "sanoin kuvaamaton". Siellä pyritään etsimään keinoja kirjoittaa ruumiillisista kokemuksista, joita on vaikea määrittää sanallisesti. Viime viikolla käsittelimme kipua.

Olen valinnut tähän postaukseen kaksi valokuvaa, jotka mielestäni kuvaavat kokemustani siitä, miltä erityisherkkyys minusta tuntuu. Jokaisen kokemus on erilainen, vaikka on myös paljon yhteistä. Ja sitten merkittäviä eroja, kuten elämyshakuisuuteni. Koen myös olevani temperamentiltani suhteellisen reaktiivinen tapaus, eli tunteikas. Enkä kaihda sosiaalisia tilanteita, vaikka ne usein väsyttävät minua, mutta toisaalta saan mukavien ihmisten läsnäolosta myös paljon voimaa. Toisin sanoen en ole introvertti, vaikka en mitenkään äärimmäisen ekstroverttikään.

Julkisuudessa on esitelty erityisherkkiä useimmiten hengellisinä, herkästi itkeskelevinä naisina, jotka eivät oikein meinaa kestää mitään kauheita juttuja. Tämä pätee moniin, ei minuun.;) Pidän kauhuelokuvista ja -kirjallisuudesta. Clive Barkerin brutaalit verta & suolenpätkiä -maailmat uppoavat minuun täysillä. Katselen myös jonkin verran sotaelokuvia. Olen ateisti (mutta tunnen vetoa uuspakanuuteen) sekä vaikka liikutun välillä kyyneliin asti, en pidä itseäni varsinaisesti itkuherkkänä.
 

Riiteleminen hermostuttaa minua, koska se vie aikamoisille kierroksille, mutta en varsinaisesti sitä välttelekään. Toisin sanoen en flippaa, jos elämässä tulee eteen ikäviä tilanteita. Toki ne tuntuvat henkisesti raskailta, mutta elettyäni tämän verran tiedän, että ihmisen on mahdollista selvitä pahoistakin asioista. On mahdollista, että tähän positiivisuuteeni vaikuttaa nimenomaan elämyshakuisuus, koska kamalatkin tapahtumat ovat jollain tasolla kiinnostavia, ainakin jälkeenpäin. Pystyn kääntämään ikävät kokemukset myöhemmin "voitoksi" siinä mielessä, että ne olivat *kokemuksia*.

Kierroksilla käyminen on tärkeä käsite omassa elämässäni. Olen kokenut, mitä tapahtuu, kun stressi menee äärimmäisyyksiin, mutta arkipäiväisemmin yritän oppia hallitsemaan pyrkimystä uusiin ärsykkeisiin, rakkautttani moniin asioihin, ja suurta tarvetta levätä. Kun rakastan ja vihaan, tunteet todella tuntuvat joka solussa. Joskus stressaannun siitä, että elämässäni ei tapahdu mitään jännää, ja silloin esim. ostan jotain uutta, kuten viime keväänä vaaleanpunaisen hiuskoristekukan.:) Kirjamessujen jälkeen puolestaan olen sulkeutunut kotiini toistaiseksi (paitsi koulupäiviä). Tiedossa on jo jännää menoa, joten varaudun siihen lataamalla akkuja.

Tämä Kamalan luonnon sarjakuva julkaistiin Helsingin Sanomissa tänään 5.11.2015. Samaistun täysillä.;) Usein huomaan, että keskustelussa harhaudun selittämään ummet ja lammet. Tai en saa sanottua sitä, mitä ajattelin, koska puhun jostain muusta. Tässä postauksessa minun piti puhua nimenomaan aistiherkkyydestä, mutta eksyin selittämään osaa siitä, millaisena erityisherkkyyteni ja temperamenttipiirteeni näyttäytyvät

Kaikki aistihavainnotkaan eivät liity suoraan erityisherkkyyteen, vaan itse reagoin hajuvesiin ja tupakansavuun siksi, että olen astmaatikko, ja ne vaikuttavat keuhkojeni toimintaan. Kärsin aurallisesta migreenistä, ja voimakkaat valot sekä äänet aiheuttavat migreenikohtauksia. Saman tekee liian matalalle laskenut verensokeri, mistä syystä pyrin syömään heti herättyäni.

Kuitenkin olen jo lapsena kärsinyt valoista ja äänistä myös toisella tapaa, eli en siedä niitä nukkumaan mennessä. En siedä myöskään pesukoneen ääntä, ja imurointi tuottaa hankaluuksia koneen pitämän möykän takia. Pitäisi kokeilla korvatulppia, mutta koen hyvin häiritsevänä kaiken korviin tungettavan. Nappikuulokkeita en ole koskaan käyttänyt, enkä tule käyttämään. Muunlaisiakin kuulokkeita hyvin harvoin, koska en halua ääniä suoraan korviini. Useimmiten pyrin kaiuttimien suhteen istumaan siten, että kuulen äänet tasaisesti molemmilla korvilla. Vähintäänkin käännän päätäni ja asentoani.

Korvatulpista puheen ollen niissä on myös se haittapuoli, että ääniin muodostuu häiritsevä kaiku. Lentokoneessa käytän silikonisia tulppia paineenvaihtelun vuoksi, ja niiden kanssa keskusteleminen on äärimmäisen rasittavaa.

Ja mitä melutasoon tulee, vieraat aina tuppaavat valittamaan siitä, että meillä TV on liian hiljaisella, ja kääntävät tietokoneen volyymit tuskalliselle tasolle. En voi moittia heitä, koska ihmiset ovat erilaisia, ja pidän vieraista.:) Pyrin siis tekemään mieliksi, vaikka se tuottaisi minulle hetkellistä epämukavuutta. Sekä pakenen huoneen toiseen päähän kuuntelemaan kaikki fantastiset musiikkipätkät Youtubesta.;) Open mic -tilaisuuksissa painajaiseni on runoilija, joka huutaa mikkiin yllättäen ilman, että pystyn varustautumaan. Jos näet minut sormet korvissa jossain tilaisuudessa se ei tarkoita, että vihaisin esitystä, vaan kuulen erinomaisesti ja nautin, mutta volyymi vain on liian tuskallinen.

Yksi vaikeasti selitettävä juttu on astianpesukoneen pesemät, puhtaat astiat. Niihin tuppaa muodostumaan hankaavaa kuivuutta. Tai kenties se johtuu omasta kuivasta ihostani? Olen nimittäin myös atoopikko. Joka tapauksessa vihaan tunnetta, joka välittyy sormien kautta ikään kuin kuuloaistimuksena, kun käsittelen tällaisia astioita. Astianpesukoneen tyhjentäminen on meidän taloudessamme siksi ns. miesten töitä.

Meille ei myöskään koskaan, ikinä, tule paperinarumattoa. Lainasimme sellaista yhteen aikaan. Sanotaan, että allergisella pitäisi olla paperinarumatto, koska se ei kerää pölyä. Ongelmana vain, että en siedä kävellä sen päällä paljain jaloin tai edes sukat jalassa. Paperiset nystermät painavat jalkapohjiin kammottavalla tavalla. Ei se suorastaan tuskallista ole, mutta tavattoman ärsyttävää, ja nostattaa agressioita. Sen sijaan soralla tai hiekkatiellä käveleminen paljain jaloin on nimenomaan tuskallista. Koko elämäni ajan minulle on sanottu, että jalat kyllä tottuvat, kunhan pari viikkoa kävelee. Eivät ole tottuneet, koska siitä kävelemisestä itsessään ei tule mitään. Ruoho tai asfaltti menettelevät kyllä, ja pehmeä rantahiekka.

Lapsena olen saanut kuulla "liian herkkähipiäinen" -huomautuksia myös siitä, etten pysty tiskaamaan astioita kuumassa vedessä. Onneksi nykyään on astianpesukone, ja käsitiskiveden voi antaa jäähtyä sopivaksi silloin harvoin, kun sitä tarvitsee.

Olen myös kipuherkkä. Se ei tarkoita, että napsisin särkylääkkeitä joka vaivaan, vaan harkitsen lääkettä vaativat tilanteet tarkkaan. Itse asiassa ne suhteellisen vahvat tulehduskipulääkkeet, mitä käytän, tekevät tokkuraisen olon. Kivun suhteen on vähän sama kuin neulakammossani - pystyn menemään verinäytteeseen rentona, koska pistohetkellä katson muualle. Veri itsessään ei pelota (sivumennen sanoen olen myös kokkaillut verilettuja). Kiitos progressiivisen rentoutuksen metodien olen ollut lähellä nukahtaa hammaslääkärin tuoliin juurihoidon aikana. Puudutuksen ansiosta en tuntenut kipua, ja pienet reiät voi yleensä paikata ilman puudutusta. Tuollaisista reissuista pitää toipua.;) Eli kyllä se kuitenkin ottaa henkiseltä puolelta veronsa.

Vähän samaa voisi sanoa kauhuharrastuksestani ja sotaelokuvista. Jos käyn liian paljon kierroksilla, en välttämättä pysty katsomaan niitä. Stimulaatio menisi sietämättömän puolelle. Siksi toisinaan kestän raskaampaa musiikkia, ja toisinaan en lainkaan. Konserteissa inhoan suunnattomasti sitä, jos ympärilläni rupatellaan samaan aikaan, koska huomioni jakautuu silloin keskustelun ja musiikin välillä, vaikka haluaisin nauttia nimenomaan musiikista. Siksi olen panostanut klassisen konsertteihin, koska niissä on tiukempi käyttäytymiskoodi (samoin elokuvissa inhoan pussien rapistelua ja muuta ylimääräistä hälinää, joten käytännössä käyn nykyään vain festivaaleilla ja näytännöissä, missä suurin osa yleisöstä on leffaharrastajia).

Musiikista puhuttaessa ensimmäisenä mieleeni tulee ihon sisällä käyvät "sähköaallot". Ne ovat laineilevan mallisia aistimuksia, jotka voivat tuntua miellyttäviltä tai pistäviltä, ärsyttäviltä. Sähköaaltojen esiintyminen liittyy elimistön valmiustilaan. Ja kenties vielä useammin tunnen äkillisiä "hyökkäyksiä", paikallisempia efektejä, kuten juuri äskettäin. En osaa sanoa, mitä täsmälleen ottaen ajattelin äsken, koska mielikuvat esiintyvät sekunnin murto-osassa, ja tuottavat fyysisiä reaktioita.

Edellä mainitusta syystä olen kärsinyt paniikkikohtauksista. Aiemmin saamani lääkityksen jälkeen ne ovat lähes jääneet pois, mutta edelleen olen kärsinyt voimakkaasta ahdistuksesta, kun romaanin taustatyönä opiskelin tietoa hevosten jäykkäkouristuksesta, ihmisten sydänkohtauksen oireista, ja teräaseiden aiheuttamista vammoista. Pystyn kuitenkin nykyään tunnistamaan paniikkioireet, suhtautumaan niihin hyväksyvästi ("vai että tällaista tänään") ja siten hallitsemaan tilannetta.

Olen muistaakseni jo aiemmin tilittänyt siitä, etten pysty kirjoittamaan "missä vain vaikka vartin verran". Kärsin matkapahoinvoinnista, joten minua on turha käskeä käyttämään bussimatkat hyödyksi. Enkä muutenkaan pysty keskittymään ihmisten joukossa, koska en pysty sulkemaan ympäriltäni kaikkea hälinää.

Juhani Mattila on kirjassaan Herkkyys ja sosiaaliset pelot sanonut, että herkkä ihminen menee "tilttiin", kun hänen täytyy seurata kaikkia monimutkaisia sosiaalisia kuvioita, mitä vaikkapa pikkujoulujen pöytäkeskusteluihin liittyy. Samoin raitiovaunupysäkillä keskellä vilkasta katua kääntyilen jatkuvasti ympäriinsä ja katselen kaikkea mahdollista. Hypermarketti on minulle kaoottinen paikka, josta en koskaan selviydy ulos alle tunnissa. Ihmisiä, valoja, värejä ja tavaraa on aivan liikaa, enkä löydä hyllypaikkoja. Huomaan jotain mielenkiintoista ja jään tarkastelemaan sitä. Onneksi nykyään pystyy ruokaakin tilaamaan netin kautta. Pienemmät kaupat eivät ahdista yhtä paljon.

Voin koordinoida tapahtumia ja toimia hyvin sosiaalisesti sekä joustavasti monimutkaisissa tilanteissa, mutta se vaatii tyystin omanlaisensa mielentilan, joka johtuu nimenomaan kierroksilla käymisestä, eli virittymisestä toimintaan. Olen alkanut oivaltaa monia hyötyjä, joita saan elämässäni etenkin siitä herkkäviritteisestä ristiriitaisuudesta, mitä erityisherkkyyden ja elämyshakuisuuden yhdistelmä tuottaa.

Ps. Jos katselen sinua silmiin keskustellessamme, en yritä tietoisesti flirttailla, vaan ainoastaan tarkkailen ilmeitäsi.;) Se on vaistonvaraista, luontaista. En siis pysty tietoisesti kytkemään sitä pois päältä, tai valitsemaan, milloin toimin sillä tavoin.

Miia Toivio: Loistaen olet

Vuosi sitten käymäni runouskurssi aukaisi minulle uuden tavan tarkastella kirjallisuuden lajia, jossa jokainen sana on ladattu merkityksillä. Toisin sanoen olen sen jälkeen lukenut runoutta, kirjoittanut itse silloin tällöin, ja esittänyt tuotoksiani lavalla.

Hiljattain olen miettinyt, että haluan pitää tämän hauskana harrastuksena, eikä minua motivoi lähteä editoimaan runojani samaan tapaan kuin proosatekstejä. Katselen kirjallisuutta eri näkökulmasta: minulle kieli on väline, ei itseisarvo. Kielen avulla kerron tarinoita. Runoudessa on silti jotain erityisen vahvaa vaikuttavuutta. Erilaista kuin proosatekstissä, ja huomaan tarttuvani runoon välineenä, kun haluan käsitellä jotain tunnetilaa.

Lainasin koulun kirjastosta Miia Toivion esikoiskokoelman Loistaen olet. (Saatavilla Teoksen nettikaupasta.) Täysin riippumatta siitä, että alkuperäinen kiinnostus kohdistui haluuni tutustua opettajien kirjallisuuteen, ihastuin tähän enemmän kuin toistaiseksi mihinkään muuhun runoteokseen. Kirjastoreissun jälkeen kiipesin kalliolla sijaitsevaan 1900-luvun alun huvimajaan, istuin penkille ja ryhdyin selailemaan.

Sinä päivänä olin tunnekuohujen vallassa, mutta lukiessani kaikki muu unohtui. Puhuin kirjamessuilla Sirpa Kyyrösen kanssa. Hän sanoi, että joihinkin teoksiin muodostuu henkilökohtainen suhde, jolloin ne tulee hankittua omaan hyllyyn.

Omassa lukukokemuksessani oli todella jotain hyvin henkilökohtaista, mitä on vaikeaa sanallistaa - ainakaan yhden blogipostauksen puitteissa. En tiedä, riittäisikö omaelämäkerrallinen teoskaan, koska siinäkin pitäisi valita näkökulma, joka jättää väistämättä paljon pois. Kyse on siis kokonaisvaltaisesta fiiliksestä, että nämä sanat istuvat minun elämääni ja persoonaani.

Kuten runoteoksissa aina, osa koskettaa enemmän, osa vähemmän. Jotkin runot unohtuvat, toisia ei saa mielestään. Itse asiassa valitsin kirjamessuilta Mikael Bryggerin Tuuliatlaksen yhden säkeen vuoksi. Toki kirja itsessään on erinomaisen kaunis, mutta se yksi säe minun piti saada lähempään tarkasteluun. Myös Miia Toiviolla on kauniita säkeitä, kuten "Näe pimeässä lepäävä ruusu, sen levottomat unet."

Siteeraan tässä nyt joitain suosikkikohtiani Loistaen olet -kokoelmasta:

"Mutta vielä kerran paina
kuumat sormesi sen läpi,
ota selkääsi arkaainen naamio,
kanna se näyttämön poikki,
ota vastaan kaikki punainen,
joka tulee sinua kohti."

"Hyvästi, moderni.
Eikä kyse ole siitä, etten tykkäisi sinusta enää.
Mutta sinä olet joka kerta vain uusi
etkä jaksa enää edes kimmeltää.
Minä uneksin jo laumasta, joka uneksii minusta.
Uneksin ilmaeläimistä, maaeläimistä
vesieläimistä ja tulieläimistä
jotka uneksivat minusta
jotka etsivät eivätkä herkeä etsimästä
jotka eräänä päivänä vielä löytävät.
Ja minä menen heidän eviensä alle
heidän terälehtiensä alle
minä palmikoin itseni pehmeään turkkiin
ja tulen nälkäiseksi jälleen."

Valokarnevaalit

Olen liian helposti suostuteltavissa kokeilemaan uusia asioita. Siksi lähdin Jamien ja Jussin kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni Linnanmäen Valokarnevaaleille sen sijaan, että olisin tehnyt järkevän valinnan ja pysynyt kotona kirjoittamassa opiskeluesseetä. Kirjoittamisen aineopintojen lisäksi suoritan kirjallisuustieteen perusopintoja. Koulusta löytää kuitenkin niin kiinnostavaa porukkaa, että sosiaalisuus tuppaa voittamaan velvollisuudet.;)

 

Näkymä Panorama-tornista, vai Helsinki-torniko se nykyään on? Joka tapauksessa kävimme ihailemassa näköaloja.

Maan tasalta, aukiolla Vekkulan edustalla, näytti tällaiselta.:) Väkeä riitti tungokseksi asti, vaikka tässä on suhteellisen väljää. Emme käyneet muissa laitteissa kuin tornissa. Itse mieluummin varaan Lintsiin yhden kokonaisen kesäpäivän, jolloin voi riekkua antaumuksella.

Vaikka kuvat Helsinkiin päin epäonnistuivat, tornista löytyi kuvaavaa runoutta.:)

"Kauppatorilla kirkuu turisti,

lokilla käy munkki

käteisellä ostettu."

Taustalla soi Jamien Face-postauksen kautta löytämäni We Plants Are Happy Plants: Way Of The Wizard. Sopii tunnelmaan, koska olen juuri nyt tavattoman onnellinen sekä kiinnostavista opinnoistani, ihanista opettajistani, että inspiroivista opiskelukavereistani.<3 Syksy on nykyään suosikkivuodenaikani, värit kaikkialla kauniita, ja aamuisin riittää vielä valoa. Elämä tuntuu kerta kaikkiaan täydelliseltä juuri nyt, huolimatta kierroksilla käymisestä ja muista pienistä vastuksista.:)

Pieniä sisustusjuttuja

Elokuu on alkanut organisaatiokuukautena.:) Samalla se merkitsee pieniä oivalluksia. Ystävän tupareissa tarjoillun salaatin innostamina investoimme pitkästä aikaa tuorebasilikaan. Niitä tuli hommattua peräti kaksi, enkä muistanut, että meillä oli vain yksi säilytysruukku.

Aiemmin olin ennättänyt järjestellä keittiön kaapit toimivammiksi kokonaisuuksiksi ja samalla valikoinut kirpparille vietävää. Kirpparipinosta nappasin kaksi mukia, jotka ovat alkujaankin kotoisin kirpparilta. Basilikat sopivat mukeihin täydellisesti. Huonekasvit meikäläisen makuun, koska ne voi syödä pois ja hommata uudet tilalle, kun siltä tuntuu.:)

Säilytän harvoja korujani eteisen lipastossa, missä pidän myös huiveja ja vöitä. Vuosia sitten laitoin ne pahvirasiaan, mutta sen ongelmaksi muodostui ketjujen sotkeutuminen. Nopea pukeutuminen käy mahdottomaksi, jos ensin pitää varovasti selvittää koruketjujen solmut.

Olin pessyt lasipurkkeja askartelutarkoituksiin (ajatuksena, että niistä saa sopivasti päällystämällä esim. lahjarasioita). Oivalsin, että voisin hyödyntää purkkeja korujen säilytykseen, jolloin ne eivät sotkeudu ainakaan keskenään.:)

Yksi projekteistani oli selättää massiiviseksi kasvanut lehtipino (saamme omien lisäksi sukulaisilta kertaalleen luettuja) Jussin äidin kauan sitten dyykkaaman pikkupöydän päältä. Halusin siihen jotain paremman näköistä, ja muistin vanhan arkistolaatikon, jonka senkin olemme saaneet sukulaisten poistona.:) Sitaisin ympärille pitsinauhaa, joka hieman keventää mustaa vaikutelmaa.

Telkkarimme on nykyään itse maalatun Lundia-hyllykön päällä. Lasiovien ansiosta laitteita pystyy käyttämään kaukosäätimellä, mutta se myös asetti haasteen järjestellä kaksi alempaa hyllytasoa niin, että ne näyttävät joltain muulta kuin satunnaiselta läjältä.

Ylemmän laittelin jo pari vuotta sitten. Päällystin silloin pari pahvilaatikkoa kirjansivuilla ja korttivaihdon mukana saamallani tapetinpalasella. Koska ne ovat ääriään myöten täynnä kynttilöitä, täytyi laitoja vahvistaa, ja keksin solmia ympärille kaksinkertaisen villalangan.:) Keskimmäinen loota on Ikeasta ja laitimmainen vasemmalla kenkälaatikko, joka näytti hyvältä sellaisenaan.

Alahyllyn järjestelin äskettäin. Isoin juttu siinä on kokoelma Eino Leinoa, sekä muut vanhat kirjat. Suurimman osan olen valinnut puhtaasti ulkonäön perusteella, "sisustuskirjoiksi". Suosittelen pitämään silmät auki kirjastojen kierrätyshyllyillä! Todella harmi, jos vanhoja kirjoja heitetään pois, vaikka olisivat vielä ihan hyväkuntoisia.

Oikealla on myös aarteitani, mm. ylppärilahjaksi saamani Aino Kallaksen Sudenmorsian 1920-luvulta, sekä viime kesänä Troyes'n antikvariaatista löytynyt tanssihistoriaa esittelevä teos. Halldór Laxnessin Läpi harmaan kiven löytyi kierrätyskeskuksen ilmaisista. Niin surkean vähän arvostetaan loistavaa romaania. Toisaalta onneksi, koska en maksanut lukuelämyksestä mitään.

Shakespearen rakkaussonettikokoelman ostin keväällä Oxfordista, koska se oli niin söpö pikkukirja. Hyvä osa kokoelmaan otetuista soneteista on esipuheen mukaan omistettu komealle, nuorelle miehelle.:) Myös "jätkäni" ovat matkamuisto, Pariisin armeijamuseosta.

Ylemmässä kuvassa näkyvä hevonen on osa ammoista kolmenkympin villitystäni, Schleich-kokoelmaa. Annoin loput siitä veljenpoikani leluiksi, vain andalusialaisen pidin koristeena. Saa nähdä, mikä tulee olemaan neljänkympin villitys.:p Kaksivitosesta asti olen potenut jonkinlaista jatkuvaa ikäkriisiä, koska ikinä en ole saavuttanut mitään, mitä tämän ikäisenä pitäisi.

Hienompien saavutusten sijaan käytin noin kaksi päivää ja yhden yön järjestääkseni kirjahyllyn.:) Siihen kuului gradumateriaalien tomutus. Tässä yhteydessä pölyjen pyyhkiminen graduaineiston päältä on otettava konkreettisesti, ei vertauskuvana.;)

Runsaat viisi vuotta rassut ovat maanneet Ikean metalliverkosta valmistetussa, pyörällisessä pikkulipastossa. Siksi tankkasin maksimimäärät astmalääkettä ennen kuin uskaltauduin rahtaamaan koko hoidon parvekkeelle, mikrokuituliinoilla aseistautuneena.

Suunnitelmien mukaan voisin yrittää organisoida itseni maisteriksi sitten, kun lähetän romaanikäsiksen kustantamoihin. En pysty henkiseen hyppelyyn asiasta toiseen, enkä onnistu omistamaan yhtä päivää tai viikkoa jollekin intensiiviselle projektille ja seuraavaa toiselle. Nyt on romaanikäsiksen aika, ja sekin tarvitsee paljon taustatutkimusta.

Koska sain juuri luettua Háfezin runoista koostetun teoksen, Ruusu ja satakieli, siteeraan tässä paria säkeistöä, jotka koskettivat omaa sieluani:

"Ei tulta ole se,
mille kynttilä nauraa,
vaan se, mikä polttaa
perhosen kaikkineen."

"Ojenna minulle
vanhaa viiniä,
kauan sitten kuolleiden kasvattamaa.
Minä tahdon aloittaa
uuden elämän."

Inhimillinen kirjallisuus

Kirjallisuus kuvaa ihmisyyttä. Sen eri puolia, raadollisiakin. Siksi hahmojen ei pidä olla kiiltokuvamaisia.

Kaikesta tästä seuraa, etten sarkastisesti sanottuna ymmärrä, miksi kukaan haluaa kirjoittaa? Viimeisimmän palautteen jälkeen olen joutunut tarkastelemaan keinoja, joilla saan luotua hahmoihini lisää inhimillistä syvyyttä.

Valitettavasti minun täytyy kohdata omasta mielestäni nekin synkät puolet, joita olen tähän asti onnistunut välttämään. En ole edes osannut analysoida demoneitani niin pitkälle, että olisin tiedostanut kaiken, kuten pitää, jos aion kutoa demonini tekstiin.

Tykästyin Voltaire-sitaattiin niin paljon, että minun oli Troyes'ssa pakko tuhlata tuohon sinikantiseen muistikirjaan.:) Eikö muuten Vaahteramäen Eemelilläkin ollut sinikantinen kirjansa? "L'écriture est la peinture de la voix." Tarkoittaa, että kirjoittaminen on äänen maalaamista.

Haluaisin jonkun hienomman kahvimukin, mutta Ikean halpikset ovat käytännöllisiä (ja halpoja). Päiväni ei voi nykyään alkaa ilman kahta kuppia kahvia. Facebookissa oli taannoin kahvimukihaaste, mutta en tietenkään muistanut osallistua siihen, vaikka ystäväni haastoi.:p

Neurootikon työpöydällä tärkeintä on, että itse tietää, missä mikäkin sijaitsee. Jos paperipinoa kaivaa tarpeeksi, sieltä löytyy kyllä kaikki.:) Korvieni välissä näyttää hyvin samanlaiselta. Siksi varmaan tuppaan unohtamaan, mitä olin äsken tekemässä, tai etenkin sen, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi.

Tehtävälista olisi hyvä apuväline, jos muistaisin katsoa sitä, ja ylipäänsä pystyisin hyppimään hommasta toiseen. Taipumukseni kun on heittäytyä yhteen kerrallaan täysillä. Silloin kaikki muu ärsyttää. Samoin ärsyynnyn herkästi, jos minulla ei ole tarpeeksi menoja tai projekteja. Kuten nyt, kun kärsin univajeesta, ja väsymyksen vuoksi en jaksa touhuta. Ikävä puoli on, että väsyn ja vetäydyn pois maailmasta, jos menoja ja projekteja kertyy liikaa.

Joskus mietin myös, miksi onnistun välillä tahtomattani ärsyttämään toisia ihmisiä, vaikka haluan vain olla kaikkien kaveri?

Taustalla soi Gurvan: Marv Pontkalleg. Se on bretagnelainen kansanlaulu kapinajohtajasta (ja kansansankarista), joka teloitettiin. Gurvanin versio on suosikkini niistä, mitä olen kuunnellut Youtubesta, aina yhtä vetoava. Haluan myös mainostaa artistin omakustannelevyä, jonka tulin taannoin tilanneeksi.:) Levyn biiseistä Char de feu on koekuunneltavissa. Tykkään yhdistelmästä sähkökitaraa, kansanmusiikkisävyjä ja ambientia. Kai se on tämä sekava mieli, johon kaikenlaiset sekametelisopat vetoavat.;)

Työstä ja elämäntavasta

"Plus heureuses cent fois sont les bêtes sauvages,
Cent fois sont plus heureux les oiseaux aux bocages
Qui vivent pour le moins leur âge doucement."

Lainaus Jacques Vallée des Barreaux'n runosta La raison fait le malheur de l'homme

Sata kertaa onnellisempia ovat villieläimet, linnut metsiköissään, elävät rauhaisasti ikänsä vähäisemmän.

Jatkan ikuisuuskysymyksien pohdiskelua. Tällä kertaa työn ja elämäntavan suhteen, ja ongelman ratkaisuksi kannatan perustuloa.

Ihmisen työhistoria on loppujen lopuksi melko lyhyt. Valtaosa teki maataloustyötä, jossa ei auta katsoa kelloon, koska eläimet ja luonto eivät noudata ihmisen kalenterimerkintöjä. Kaupunkien käsityöläismestarit olivat kuin moderneja pienyrittäjiä. Palvelusväki eli työpaikoillaan, ja laskettiin osaksi taloutta. Aatelisetkin tekivät töitä - aatelisten väitetty laiskottelu on vallankumouksellisten propagandaa. Ja pohjimmiltaanhan juuri kukaan ei työskennellyt, koska ei tunnettu työn ja vapaa-ajan erottelua samaan tapaan kuin nykyään.

Ylipäätään on kyse työn käsitteestä, kuten vanhastaan on kysytty: miksi kotitaloustyö on työtä, jos sen tekee ulkopuolinen, mutta ei silloin, jos sen tekee perheenjäsen?

Kun henkilö jää kotiin syystä tai toisesta, puhutaan siitä, miten hän putoaa yhteiskunnan ulkopuolelle. Työttömät makaavat syljeskelemässä kattoon. Sairaseläkeläisistä kukaan ei oikeastaan sano mitään. Itsenäisen työskentelyn suhteen kannetaan huolta siitä, että töntekijät putoavat ulos yhteisöistä, tai eivät ylipäänsä saa aikaiseksi yhtään mitään. Toki itsellenikin on sanottu, että enhän minä kuitenkaan tee mitään (joten minulle voi soittaa milloin vain päivän aikana, jne.). Että on hyvä, kun viimeinkin teen elämälläni jotain (päästessäni opiskelemaan).

Luin Hesarin pienehköstä jutusta taannoin spekulaatiota, ettei uusiin asuntoihin tarvitsisi työhuoneita enää lainkaan, kun kaikki kuitenkin käyttävät tablettia olohuoneen sohvalla. Kovin kauas on jäänyt Virginia Woolfin ihanne kirjoittavan naisen omasta huoneesta. Painajainen toteutuu jo tietokonekaupoissa: on valittava joko viihde-elektroniikka tai superkallis työkone ja pilvipalveluohjelmistot, joista saa maksaa hunajaa. Tokihan freelancerit, tutkijat, pienyrittäjät ja vakavasti asiaan suhtautuvat harrastajat ovat pohattoja, joita sopii rahastaa kyltymättömästi. Onhan heillä varaa jopa lusmuilla kotona sen sijaan, että kävisivät tuottavissa töissä 8-16 ja käyttäisivät iltansa somessa.

En ole nähnyt ainuttakaan työtöntä, sairaseläkeläistä tai muuten kotona viihtyvää henkilöä, joka makailisi paikoillaan muuten kuin todella kipeänä. Ihminen kaipaa tekemistä. Erityisesti kaltaiseni elämyshakuinen henkilö tuppaa aina toteuttamaan miljoonaa projektia, usein yhtä aikaa, mikä ei välttämättä ole järkevää, joten omaa innostustaan täytyy rajoittaa jotenkin.

Eikö työtä voisi vaihtoehtoisesti ajatella elämäntapana?

Miksi käsityö on työtä, jos sen tekee käsityöläinen, mutta hupimuoto, jos sen tekee itse? Aivan varmasti entisajan naiset (yhtä lailla talonpoikaiset kuin aateliset) mielsivät tekevänsä töitä, kun kehräsivät, kutoivat ja neuloivat tarpeellisia asioita oman taloutensa jäsenille. Entä miksei työstä saa nauttia?

Itse olen rakastanut yliopisto-opintoja liikaakin, mikä on yksi uupumukseeni aikoinaan johtaneista syistä. Pidän lukemisesta, rakastan historiaa, nautin erilaisten kysymysten pohtimisesta, asioiden selvittämisestä, ja nykyään elämääni hallitsee lähes kohtuuttoman suuri rakkaus kirjoittamista ja kirjallisuutta kohtaan.

Rajat ovat silti tarpeen, mutta miksi rajat täytyisi asettaa itselleen sen mukaan, miten toiset tekevät päivätyönsä? Hauskaa kyllä, juuri nyt vietän lomaa, mikä tarkoittaa, etten kirjoita, enkä juurikaan lue. En silti malta olla kirjoittamatta tätä blogia.;) Yksi uusi runokin on päässyt syntymään. Aina välillä päähän putkahtelee uusia ideoita siitä, miten kehitän romaanikäsiksen juonta ja hahmoja. Kännykkäni tehtävälista on täynnä muistiinpanoja, ja uusi muistikirja pitäisi väsätä.

Todellisuudessa nollaan päätäni aivan toisenlaisella aikataululla kuin pitämällä vuosiloman ja pari vapaapäivää viikossa (vaikka lomakin on tärkeää aina välillä). Olen havainnut pelit välttämättömäksi - kunhan eivät koukuta liikaa. Tälläkin hetkellä pidän toisessa selainikkunassa auki höpsöä kukkakauppaani. Toisenlainen toiminta auttaa myös: käsillä tekeminen, kuten askartelu, fyysinen toiminta, kuten siivoaminen, kävely ja uinti, sekä lukemisen osalta sisustus- ja naistenlehtien selailu.

Hassua kyllä, olen tosiaankin oppinut jollain tapaa nauttimaan siivoamisesta. Mikä ei tarkoita, että asunto pysyisi siistinä, mutta ainakin koen saavani jotain aikaiseksi. Laitan myös mielellään ruokaa ja leivon. Katson telkkarista joitakin sarjoja, leffoja, sekä valikoidusti tosi-tv:tä (häähulluja, poliisien kotihälytystä, pontikankeittäjiä, amisheja).

Jos en kärsisi astmasta, voisin viihtyä eläinten parissa. Lapsia meillä ei ole, enkä ole koskaan kokenut halua tai tarvetta hankkia lapsia. Liekö aivoissa jokin nuppi väärässä asennossa?

En myöskään koe mielekkääksi yrittää tahkota rahaa mahdollisimman paljon tai pyrkiä jonkinlaiseen urakehitykseen. Kenties tällaisia ajatuksia oli mielessä joskus teini-iässä, mutta ovat haihtuneet aikaa sitten. Jos olen pudonnut yhteiskunnan ulkopuolelle, en ainakaan itse ehdi huomata sitä - minulla on paljon tekemistä. En muulloin kuin keskustellessani "normaalien" ihmisten kanssa.

Arvostus ja hyväksyntä ovat ne kaksi tärkeää juttua, mitä ihminen loppujen lopuksi hakee. Eikä se ole mikään yksinkertainen asia, johon löytyisi helppoja ratkaisuja.

En harrasta kotoilua, enkä downshiftaa. Sen sijaan minulla on omanlaiseni elämäntapa. Koen tällä hetkellä löytäneeni sen, mitä haluan tehdä, ja pyrin löytämään itselleni oikeat tavat toteuttaa kaiken. Olen tavattoman kiitollinen siitä, että pystyn tähän, koska tiedän hyvin, miten asiat voisivat olla.

Ps. Tiedän toki myös, että me ihmiset olemme erilaisia, eikä yksi ratkaisu sovi kaikille.:) Toivon vain, että muutkin ymmärtäisivät erilaisuuden, ja pystyisivät hyväksymään sen, että ihmisten erilaisille kyvyille ja ominaisuuksille on oma paikkansa maailmassa. Koska jokainen tarkastelee elämää oman pienen päänsä sisältä (ja siksi olettaa, että kaikki maailman ihmiset ovat identtisiä juuri hänen itsensä kanssa), tätä seikkaa täytyy erikseen ajatella.