Tours, Ranska - matkakertomuksen osa 2

Päivitin matkakertomuksen 1. osaan reseptien tarkemmat määrät.:) Nyt jatkan kertomusta painottuen kohteisiin ja tapahtumiin.

Tours on väkiluvultaan Jyväskylän kokoinen kaupunki Loire-joen varrella, runsaat 200 km Pariisista etelään. Kuten aiemmassa osassa kerroin, sinne pääsee TGV-junalla suoraan Charles de Gaullen lentokentältä. Junia menee toki myös Pariisista, suurin osa Gare Montparnasselta.

Vuonna 2013 Toursissa oli divareita vähän joka nurkalla, nyt ei enää yhtä montaa. Toursin alueella vaikuttaa joka tapauksessa olevan vahva kirjallinen kulttuuri sekä ylpeys kirjailijoista, jotka ovat siellä syntyneet ja eläneet. Valitettavasti heinäkuussa ei sattunut olemaan tapahtumia: vielä kesäkuussa Chambordin linnalla olisi ollut kirjailijafestarit. Balzac-museo meiltä jäi näkemättä, mutta 2013 kävimme Chinonin lähellä Rabelais-museossa. Se oli täysin ehdoton pyhiinvaelluskohde kahdelle pantagruelistille.:) Täältä löytyy lista Rabelais'n suomennetuista teoksista. Rabelais-patsas on ainakin Toursissa sekä Chinonissa keskeisellä paikalla.

Toursista löytyy paljon vanhaa. Tämä kuva on katedraalin kulmalta. Ympäri keskustaa on siellä täällä taloja monelta aikakaudelta, keskeisenä Place Plumereau, jota ympäröivät vanhat talot. Tosin Troyes on kaupunkina enemmän "renessanssiajan elämyspuisto".

Toursin seutu on tunnettu puutarhoista, ja kaupungista löytyy julkisia puistoja. Upeimmat puutarhat ovat linnojen yhteydessä, esim. Villandry. Sielläkin pistäydyimme aiemmalla reissulla (muistaakseni 2012) turistitoimistosta varatun linnaretken yhteydessä. Tällä kertaa jätimme valmismatkat väliin, kuten kerroin aiemmassa osassa.

Paitsi kirjailijoita, Toursissa on asunut myös kuvataiteilijoita, kuten Abraham Bosse. Itse olen hurmaantunut Bossen kuvista, koska ne välittävät kohtauksia todellisesta elämästä 1600-luvun alun Ranskassa. Toursin kaupungin taidemuseossa oli pieni näyttely Bossen töitä. Lisäksi siellä on muutama kardinaali Richelieun tilaama taistelukuva, jotka ovat kuin valtavia taktisia karttoja, ja samalla erittäin yksityiskohtaisesti toteutettuja maalauksia.

Poimin tähän yksityiskohdan Susan solan taistelua kuvaavasta taulusta, jossa kuninkaan muskettisoturit on komennettu hyökkäämään etulinjassa jalkaisin (musketti oli heidän pääaseensa, kuten nimikin sanoo). Käsittääkseni komppanian maine lähti kunnolla nousuun juuri Susan solan jälkeen. Lyhyesti sanottuna Alexandre Dumas vanhemman kuvaamat sankarit kuuluivat todelliseen yksikköön, joka oli oman aikansa "erikoisjoukkoja".

Reissumme alkupuolella Toursissa oli käynnissä Les Méridiennes -musiikkifestivaali. Kävimme kuuntelemassa Keski-Ranskan säkkipilliperinteen ympärille painottuneen konsertin. En ole koskaan ennen kuullut säkkipilliä livenä, enkä tiennyt, että niitä on montaa lajia. Lisäksi kävimme vanhan musiikin konsertissa, josta tämä kuva on.

Pidän siitä, että akustinen ympäristö on aikakauteen sopiva, vieläpä kirkkoon verrattuna kompaktimpi tila. Ainakin renessanssimusiikki kuuluu mielestäni sellaiseen ympäristöön. Se on ikään kuin liian hienovaraista ja pienimuotoista kaikuakseen valtavilla areenoilla. Tämä ajatus pälkähti päähäni, kun aikoinaan katsoin Stingin dokumenttia hänen rakkaudestaan John Dowlandin musiikkiin.

Olen matkojemme aikana kuvannut paljon paitsi muistoksi tai jonkin jännän taiteellisen kunnianhimon vuoksi, myös dokumentaationa, taustatyönä kirjoittamiseen. Osa kokemuksesta jää silti välittymättä kuvasta, joka hyödyntää vain näköaistia. Miltä tuntuu kävellä läpi aidosta kaupungin portista? Yritän säästää tunteen mielessäni ja kuvitella miljöön aikakauden mukaiseksi.

Lochesissa on säilynyt keskiaikainen kaupunkirakenne linnan ympärillä. Siellä voi kävellä sisään kaupunkiin ensin yhdestä portista, taivaltaa katua ylöspäin, ja kääntyä toisesta portista sisään linnan alueelle.

Matkasimme Toursista Lochesiin SNCF:n paikallisjunaa korvaavalla bussilla. Siihen saa ostaa lipun rautatieasemalta, vaikka bussi itse lähtee linja-autoaseman puolelta. Takaisin pääsyä varten kannattaa pitää silmällä aikatauluja! Pienemmissä paikkakunnissa on se vika, että niihin on rajalliset yhteydet julkisilla.

Bussi saapuu Lochesissa rautatieaseman edustalle, jossa on pari linja-autolaituria. Siitä on hyvin selkeä reitti joen yli keskustaa kohti, matkaa ehkä noin 500 metriä, ja paikallinen turistitoimisto on reitin varrella.

Koska kello läheni kahtatoista, kävimme ostamassa huikean hyvät lounaspatongit (täytteenä rilletteä ja salaattia) lihakaupasta ja niiden jälkiruuaksi éclairit vastapäisestä leipomosta. Molemmat sijaitsivat linnalle vievän tien varressa. Istuimme penkille syömään. Pariisin ulkopuolella tulee pakostakin noudatettua säännöllisiä ruoka-aikoja, koska ravintoloissa on tarjolla lounasta klo 12 - 14 ja päivällistä 19 - 22. Monet paikat menevät kiinni näiden aikataulujen mukaan, ja vatsakin tottuu säännöllisyyteen. On lopulta todella mukavaa varautua istumaan piknikillä puiston penkillä sillä välin, kun museon työntekijät pitävät omaa lounastaukoaan.:)


Linnalle vievän reitin varrella on muuten myös hauska keskiaikakrääsän kauppa, jonka omistajan kanssa juttelin vuonna 2013, kun minua kiinnostivat eräät silloin myynnissä olleet kirjat. Nyt kun poikkesimme kaupassa en enää nähnyt kuin jotain lasten ritariopuksia.

Aidoilla paikoilla käyminen on aina opettavaista kuten sen suhteen, että tässä kuvassa on Lochesin linnan aito keskiaikainen kidutuslaite. Tankoon kiinnitettiin kahleet, joissa uhri oli kiinni, ja sen jälkeen uhria vedettiin urakalla turpaan.

Rautaneitsyt ja monet muut mielikuvitukselliset laitteet (myös siveysvyö) ovat 1800-lukulaista fiktiota. Samoin 1800-lukulaisen fiktion kategoriaan kuuluu nostolaite, jolla ritari piti hilata ratsunsa selkään. Epäilen, että nykyajan yleinen kuva keskiajasta on valtaosin 1800-luvulta välittynyttä, silloisen tieteellisen tiedon ja mielikuvituksen sekoitusta.

Joka tapauksessa historia tarjoaa mielenkiintoisia tarinoita, kuten Lochesin donjonin, keskustornin, rakennuttajan tapauksessa. Fulk Musta, ranskaksi Foulques Nerra, on erään näkemäni maininnan mukaan "se alkuperäinen Musta Ritari". Hän poltatti vaimonsa roviolla, koska epäili tätä uskottomuudesta, ja soti kaikkien naapureidensa kanssa. Toisaalta kreivi Fulk oli myös harras kristitty ja teki katumusharjoituksena useamman pyhiinvaelluksen.

Fulkin donjonista on nykyään jäljellä vain seinät ja portaita. Uhmasin korkean paikan kammoani ja kiipesin niin ylös kuin pystyin.O.O Se oli vielä tästä ylemmäs.

Lochesin linnassa on kolme isompaa osaa, jotka kaikki ovat avoinna yleisölle. Logis Royal, kuninkaalliset majoitustilat, on 1500-luvulla mukavuuden nimissä rakennettu. Siellä oli käyntimme aikaan näyttely keskiajan ritareiden elämästä. Tässä kuvassa on Bayeux'n seinävaatteen perusteella rekonstruoitu ritari 1000-luvulta, Fulk Mustan aikakaudelta.

Osana näyttelyä oli kuvia Giovanni Boccaccion (Decameronen kirjoittaja) teoksesta De mulieribus claris, kuuluisien naisten elämäkertoja. Sen yhteydessä opimme, että keskiajan linnanrouva puolusti tiluksia aseellisesti, kun hänen miehensä oli poissa. Täysin järkevää ajatellen, että miehet hilluivat vuositolkulla ties missä ristiretkillä, eikä rouva taatusti halunnut sillä välin menettää omaakin asemaansa.

Tätä tietoa mielestäni tukee Michel de Montaignen Esseissään esittämä teesi, että vanhempien tulisi hienovaraisesti ohjata poikalasta tykästymään miehekkäisiin naisiin, kuten Orlando Furioson (ritariromaani) Bradamante, joka taistelee tasaveroisena ritarina miesten rinnalla. Olkoonkin, että Montaigne kynäili 1500-luvulla, paljon Boccaccion uljaiden amatsonikuningattarien jälkeen.

Pyörtyilevän, hennon neitokaisen sijaan voisi alkuperäislähteitä lukemalla tehdä sellaisen karkean yleistyksen (!) vanhan ajan naiskuvasta, että ihanteellinen nainen hillitsi sukupuolelleen luontaisen, kyltymättömän himokkuutensa, käyttäytyi säädylleen soveliaalla tavalla, kävi messussa ja ahersi toimeliaasti päivät pitkät erilaisissa töissä. Jos käsillä ei ollut muuta tekemistä niin aina saattoi kehrätä, vaikka kävellessä (värttinä kulkee mukana). Tarpeen vaatiessa nainen tarttui aseisiin ja johti puolustustaistelua. Yhtä hyvin käsityöläis- ja porvarisnaiset hoitivat miestensä yrityksiä. Kansatieteen puolella olen lukenut vertauksen, jonka mukaan maatilan isäntä oli firman omistaja ja emäntä toimitusjohtaja.

Toinen uudempi linnaosa Lochesissa on se, jossa sijaitsee monta mielenkiintoista huonetta.:) Ensinnäkin tyrmä, kidutuspaikka, ja muutama huone, joita on käytetty vankilana. Yhdessä niistä tuntemattomaksi jäänyt onneton on 1500-luvulla askaroinut seinät täyteen erilaisia hahmoja. Yllä olevassa kuvassa mies miekan ja tikarin kanssa taistelee kahta muuta vastaan. Oven vierelle sama vanki on kaivertanut kuvan paikoillaan seisovasta vartiosotilaasta, ja toisella seinällä on rivissä tanssivia henkilöitä.

Lochesin linnaa käytettiin vankilana 1900-luvun alkupuolelle saakka. Tuoreimmat graffitit on kirjoitettu lyijykynällä, esimerkiksi yksi vuonna 1903 päivätty.

Viivyimme Lochesissa myöhään keskiaikatapahtuman vuoksi. Se alkoi vasta alkuillasta, jolloin olimme suunnitelman mukaan ehtineet katsella linnan läpikotaisin. Jussi pääsi opettelemaan Bayeux'n seinävaatteessa käytettyä kirjontatekniikkaa, kun selitin kirjontakojua pitävälle naiselle, että minä en niinkään ymmärrä neulonnasta tai muusta, vaan se on mies, joka niitä asioita meillä harrastaa.:)

Valitettavasti emme voineet jäädä loppuun saakka, koska viimeinen bussi Toursiin lähti ennen kuin tapahtumassa oltiin edes päästy tulinäytökseen. Matkalla bussille osuimme ravintolalle, jossa oli juuri käynnissä Treizeurs du Matin konsertti. Sekin jäi harmittamaan, että emme ehtineet hengailla kuuntelemassa kovin pitkään. Olen pitänyt tuon tyyppisestä musiikista aina sen jälkeen, kun vakioon kuuntelin nyt jo edesmennyttä (netti)Radio Blagonia.

Koska kertomista on vielä paljon, taidan suosiolla lykätä sitä kolmanteen osaan.;) Jatkoa seuraa mm. taisteluita kuvaavista maalauksista ja kardinaali Richelieusta.

Viime aikoina olen kuunnellut paljon Luc Arbogastia, joka käyttää myös vanhoja sävelmiä omien biisiensä pohjana, kuten tässä Vox Clamantiksessa Saltarelloa.

Tom of Finland -näyttelyssä

Kävimme sunnuntaina Helsingin Taidehallin Tom of Finland -näyttelyssä. Tosin vähällä oli jäädä näkemättä! Kaltaisemme landepaukut tietenkin eksyivät Töölössä. Ennätimme silti paikalle 19.30 ja museo sulkeutui klo 20. Pakko sanoa, että liikuntakortiksi hankitut Museokortit todella toimivat, kun harharetkestä kertyi hyvänlainen iltakävely.

Teeman kunniaksi yhdistin Seppälän viittaan ja KappAhlin farkkuihin Cross Over -festivaaleilta hankkimani sateenkaaren värisen rannekorun.

Nimitän usein biseksuaalisuutta näkymättömäksi identiteetiksi, koska kukaan tuskin edes huomaa sen poissaoloa julkisista keskusteluista. Samoin henkilökohtaisella tasolla minut nähdään hiusmallista ja vaatetuksesta riippuen heterona tai lesbona. Tiedän tämän ja hyväksyn toisten erehdyksen samoin kuin Ranskassa hyväksyn sen, jos minua luullaan esim. hollantilaiseksi, saksalaiseksi tai ranskalaiseksi. Ihmettelen, miksi niin monelle heteromiehelle on kauheaa, jos heitä luullaan homoksi? Tarkoitan näin 2010-luvulla, kun suurin osa länsimaiden asukkaista ei enää näe homoudessa mitään pahaa.

Näyttelyn teokset itsessään vaikuttivat edustavan hyväntuulista näkemystä pornosta. Kuvissa kaikki on viety överiksi: elimet, lihakset, ammattikuntien edustajien määrä, jne. Lopputuloksena monenkirjavat orgiat puistossa.

Porno itsessään herättää toisinaan keskusteluja. En tiedä osaanko puuttua aiheeseen tässä kohtaa, koska teema on niin laaja. Minulle seksi on aihe muiden joukossa. Tykkään Tom of Finlandin kuvista. Kirjoitan itsekin seksikohtauksia. Olen joskus harjoituksen nimissä kirjoittanut myös pornokohtauksen. Suosittelen kokeilemaan omia rajoja kirjoittajana sekä ylittämään niitä.:)

Pysähdyimme Töölönlahdella ihastelemaan maisemaa, ja minä tietysti kuvaamaan sitä. Sorsaparvi uiskenteli lähistöllä kaikessa rauhassa.

Kaksi lintua näyttivät omituisilta sorsiksi, joten jäimme ihmettelemään niitä. Töölönlahden joutsenpari, Aino ja Alvar, ovat käyneet tutuiksi jo aiemmalla iltakävelyllä. Nämä kaksi olivat lähes sorsan kokoisia, palleroisia ja mustia. Jonkin aikaa pohdiskeltuamme mieleen tuli nokikana, ja googletin sen. Toden totta, linnut olivat nokikanoja!

Sarjakuvakurssin antia

Olin koulussa kahden täyden ja yhden puolikkaan päivän mittaisella sarjakuvakurssilla, jota opetti Panu Hämeenaho. Teimme nopeita harjoituksia sekä käsikirjoitimme kahden sivun mittaisen tarinan, jonka piirtäminen valmiiksi jäi minulta kesken. Sain silti luonnokset tehtyä ja tutustuin käsikirjoittamisen prosessiin.:)

HUOM! KLIKKAA KUVIA! Saat ne auki oikean kokoisena. Isommat ei mahdu tähän blogini tekstikenttään.

Alkupuolen luento-osuuden jälkeen meidän piti noin vartissa keksiä ja luonnostella hahmo sarjakuvastrippiin.O.O Sen jälkeen lähdimme samankaltaisella aikataululla toteuttamaan yhteensä kolme sarjakuvaa, joista yhdessä oli eri kokoisia ruutuja.

Pikaluonnoksena tein myös harjoituksen, jossa tutustuimme tyhjän tilan käyttöön ruutujen välissä. Se on käytännössä sama kuin runon tai proosan aukkoisuus - runossa ehkä ilmeisempänä. Aukko tarjoaa lukijalle tulkinnan mahdollisuuden. Sarjakuvan osalta, mitä kahden ruudun välissä on tapahtunut.

Taustalla soi ties kuinka monennetta kertaa putkeen:

Pakkanen (haastepostaus)

Punaliitu inspiroi toteuttamaan "kalliomaalauksen", ja Runotorstain haaste nimeltä pakkanen puolestaan antoi aihetta editoida marraskuun synnyttämän runoaihion.

Eikö kukaan näe, että se hengittää?

Kalman haju pieluksissa todistaa,

ettei multa peittänyt mitään lopullista.

Lopullinen tapahtui sen hetken jälkeen,
jolloin painoin nenäni korvan juureen

ja tunsin, miltä elämä tuoksui.

Sataa lunta,
kylmä virtaa onteloihin
ja sieraimiani pistelee.

Pakkanen jäätää silmät lasiksi.

Kuusi (haastepostaus)

Sain kesällä posliininmaalausta pitkään harjoittaneelta sukulaiselta vinkin, että nykyään on hajuttomia tärpättejä. Viimein muutama päivä sitten tajusin etsiä netistä hajutonta fiksatiivia. Löysin SpectraFixin, joka on 1800-luvun reseptin mukaan valmistettu kaseiinista ja alkoholista.:D Vaikka se maksaa tuplasti normaalin fiksatiivin verran, oli pakko tilata.

En ole vuosikausiin voinut harrastaa hiilipiirroksia, koska astman takia on todella hankalaa käsitellä mitään liottimia. Ennätin jo harkita kunnollisen kaasunaamarin hankkimista, mutta sittenkin piirrokset täytyisi säilyttää ulkona niin pitkään, että haitalliset aineet haihtuvat. Nyt pääsin kokeilemaan myrkytöntä fiksatiivia käytännössä, eikä se ole täydellistä astman kannalta, mutta riittävän hyvää.:) Piirrokset se kyllä kiinnittää, kuten lupaa, siinä ei mitään moittimista. Ja jos voin työskennellä parvekkeella vaikka lasitukset kiinni, eikä tarvitse mennä pihalle asti, se riittää.

Eipä tämä mikään maailman tähdellisin projekti tai rahantuhlauskohde ole, mutta nautin siitä, miten hiilellä saa aikaan sävyiltään monipuolista ja utuista jälkeä. Tässä olen käyttänyt lisäksi liitua. Hiiliä ja normaaleja taululiituja löytyy varastostani vanhastaan. Olen todellakin harrastelija, enkä pyri tekemään kuvataidetta kuin omaksi huvikseni. Pitkien pohdintojen jälkeen se tuntuu mahdolliselta.:) Voin hyväksyä oman vajavaisuuteni ilman, että tuntisin painetta päästä pidemmälle.

Tähän työhön sain inspiraation ensinnäkin Luovan Lauantain haasteesta nimeltä kuusi, toisekseen mökkireissumme kokemuksista. Enemmän kuin mikään yksityiskohtaisen tarkka, realistinen piirros, tämän on tarkoitus olla ekspressiivinen tunnelmakuva. Itselleni tällaisesta maisemasta tulee mieleen suomalainen kansantarina "Kuu paistaa, kuollut ajaa".

Innostuin lisäksi kokeilemaan tekstitaidetta, word artia, ensin käsinkirjoitettuna ATC-kortiksi leikkaamaani paperinpalaan, sitten tietokoneelle. Mallinsin käytännössä saman kortin kuvankäsittelyohjelmaan, koska ko. ATC on vasta aihio.

Tämä on käytännössä samasta aiheesta toteutettu. Ensimmäinen yritelmäni.:) Tietokoneella tällainen on paljon helpompi kuin käsin, koska käsin pitää tehdä kaikki alusta asti uusiksi, jos jotain menee pieleen. Voi olla, että lopputulos on enemmän visuaalinen runo kuin tekstitaidetta, mutta se ei haittaa. Tykästyin aiemmin Mikael Bryggerin kokoelmaan Valikoima asteroideja, jossa on todella hienoja, visuaalisia runoja.

Uusia oivalluksia romaanikäsiksestä

Valitettavasti en muista, kenen maalaama taulu on, tai ketä se esittää. Joka tapauksessa nappasin kuvan kesällä Musée Saint Loupissa hahmokirjaani varten. En olekaan kesän jälkeen ehtinyt kunnolla työstää projektia eteenpäin. Vaikka juuri tästä maalauksesta inspiraatiota ammentava hahmo kaipaisi vielä, että ymmärtäisin häntä paremmin.

Sivumennen sanottuna olisi kiva näyttää noin tyylikkäältä, mutta todellisuudessa muistutan tällä hetkellä muutaman yön valvomisen jälkeen enemmän räjähtänyttä kojoottia.:p

Aloitin romaanikäsiksen suhteen jotain, mitä en ole vielä koskaan ennen tehnyt. Eli kirjoitan luku kerrallaan poimien sieltä täältä, mitä mielessä pyörii. Aiemmin olen aina halunnut kirjoittaa tiukan kronologisesti, koska edeltävät tapahtumat vaikuttavat jatkoon, enkä tiedä jatkosta ennen kuin olen kirjoittamalla sisäistänyt, mitä aiemmin *oikeastaan* tapahtuu.

Tarinassa kun ei ole kyse pelkistä ulkoisista tapahtumista, vaan kaikesta, mitä ne merkitsevät hahmojen kannalta. Nyt kun minulla on jonkinlainen kronologia ja kaari selvillä - vaikka se on edelliseen versioon nähden muuttunut hyvin paljon - pystyn henkisesti orientoitumaan erillisiin lukuihin. Vaikeaa sanoa, millainen kirjoitusprosessini tulee olemaan jatkossa. Tämä on minulle suuri matka, jonka aikana olen jo oppinut paljon.:)

Rupesin miettimään, miksi juuri tiettyihin lukuihin kuuluvat tapahtumat pyörivät päässäni? Tänään oivalsin, että on kyse nimenomaan hahmoihin liittyvistä tarinan kaarista. Sekä pyrkimyksestäni saada draama toimimaan. Tällä hetkellä työstän jotain, minkä ymmärsin olevan romaanini selkäranka. Jotain, minkä varassa kaikki toimii - tai ainakin toivon kovasti, että toimii.

Muut tapahtumat on paljon helpompi kirjoittaa tämän kaaren ympärille. Niiden tehtävä on tukea sitä, tarjota laajempi kuva ajallisesta ympäristöstä, syventää hahmoja, sekä tarjota kaikenlaista jännää.:) Olen erittäin tyytyväinen saamiini palautteisiin ja päätökseeni karsia hahmoja. Nyt jäljelle jääneillä on enemmän tilaa mellastaa.:) Ja tiettyjen, raskaiden teemojen poistaminen antaa mahdollisuuden revitellä muissa kohdissa.

Edelleen tuntuu olevan niin, että minun täytyy välttämättä kirjoittaa aloitus ennen kuin voin lähteä työstämään muita lukuja. Vaikka joutuisin kirjoittamaan aloituksen uudestaan, se ikään kuin laskee perustan koko myöhemmän tarinan fiilikselle. En pysty toimimaan kunnolla jos en tiedä, mihin sävyyn minun pitäisi pyrkiä.

Kaipasin tänään myös jotain sellaista kuunneltavaa, mitä en ole vielä pyörittänyt repeatilla niin montaa kertaa. Spotifysta valikoitui Alan Stivellin levy Brian Boru, jonka kappaleista versio tästä laulusta iskee juuri nyt hermoon sopivan kutkuttavasti.:) Jostain syystä kuuntelen romaanikäsiksen taustalla paljon kelttiläistä musiikkia, irkkuballadeja sekä bretagnelaista, ja tietysti Blackmore's Nightin tapaista "keskiaika" & "etno" -musiikkia. On kyse enemmän tunnevaikutuksista kuin siitä, että haluaisin muuten kuin poikkeustapauksissa luoda itselleni aikakauteen sopivaa äänimaisemaa.

Näkemys ja taide

Otin kuvan kiertoajelubussin seisoessa risteyksessä keskellä liikenneruuhkaa Pariisissa vuonna 2014. Saimme keskiaikamuseon jälkeen päähämme hypätä Hop On Hop Off -bussiin, vaikka yleensä vältän kiertoajeluita kuin ruttoa.;) Kokemus oli kuitenkin hauska.:) Toisenlainen katsaus kaupunkiin.

Törmättyäni netissä lausahdukseen, että kyseinen henkilö esittää valokuvaamisen kautta näkemyksiään maailmasta, löysin vastauksen mielen pohjalla vaivanneeseen kysymykseen. Miksi juuri kirjoittaminen on minulle erityistä, eikä esim. kuvataide? Kuitenkin katselen mielellään teoksia ja harrastan valokuvaamista silloin, kun pokkarikamera sattuu eksymään käteen.

Näkemys maailmasta on eri asia kuin maailman tallentaminen sellaisena kuin se on, vaikka sitten erilaisia näkökulmia hyödyntäen. Näkemykseen sisältyy tulkinta, jokin syvempi juttu, joka kumpuaa ihmisen minuudesta ja elämänkokemuksista.

Kun lukijat tulkitsevat hahmoni ja näiden edesottamukset toisella tavoin kuin olen tarkoittanut tiedän, että minun pitää löytää joku tapa selkeyttää motiiveja. Sitä, mitä hahmojen pään sisällä tapahtuu. Koko näiden elämänkaari vaikuttaa taustalla, mutta lukija ei tiedä sitä, ellen kirjoita riittävästi asioita auki. Silti ei saisi sanoa liikaa, vaan luottaa lukijan älykkyyteen. Vaikeaa, mutta tämä on mielestäni osa näkemystä, kuten sopivien yksityiskohtien ripottelu tarinan "lavastukseen" tietyn tulkinnan mahdollistamiseksi.

Maailman tallentaminen sellaisena kuin se on - tai on ollut - tekisi kirjoittamisesta yksinkertaisempaa. Lienee kyse siitä, mitä opin historiallisen romaanin verkkokurssilla: jäljitteleekö kirjoittaja ennen kaikkea historiallista miljöötä, vai keskittyykö jäljittelemään elämää?

Maalaako taiteilija muotokuvan ihmisestä sellaisena, miltä tämä näyttää, mahdollisimman tarkasti, vai luoko oman tulkintansa niillä keinoilla, joita kuvataide hänelle antaa? Tuodakseen teokseen jonkin toisen, vaikeasti havaittavan tason, joka kuitenkin vaikuttaa siihen, miten teos onnistuu vaikuttamaan katsojaan. Sama juttu valokuvauksessa.

Ero näkemyksen ja tallentamisen välillä on nähdäkseni hiuksenhieno, ja tapahtuu lähinnä tekijän korvien välissä. Mutta se vaikuttaisi olevan pointti, miksi en pysty näkemään pääseväni esim. valokuvauksessa pidemmälle. Teknisessä osaamisessa varmasti, ja voisin harjoitella vielä lisää erilaisten näkökulmien hyödyntämistä. Silti kuvani jäävät parhaimmillaan "kivan", "kauniin", tai "onnistuneen" tasolle. Kaikista puuttuu wau-efekti, se jokin, mitä tuntee havaitessaan jotain erityisen vaikuttavaa.

Nämä ovat jälleen omia fiilispohdintojani.:) En väitä, että vielä osaisin välittää näkemykseni edes kirjoittamisen tasolla, mutta kun jokin näkemys on olemassa, sen välittäminen tekstissä vaatii vain harjoittelua, opiskelua ja paljon työtä. Sivuhuomautuksena uskon kirjoittajakoulutukseen, koska se antaa työkalut toteuttaa omia visioita. En näe sitä mitenkään erityisesti erilaisena kuin kuvataidekerhoa, jossa kävin lapsena harjoittelemassa perspektiivin käyttöä, tai kirjoitusoppaita erilaisina kuin valokuvausoppaita, joista olen yrittänyt opiskella suljinaikoja.

Toki kaikenlaisesta jäljittelystä voi syntyä wau-efekti, koska myös miljöö tai todellisuus sellaisena kuin on voi pitää sisällään tekijän oman näkemyksen ja tulkinnan maailmasta. Ja lopulta katsoja tai lukija itse määrittää, mikä teoksen sisältö ja merkitys hänelle on.

Edellisen kerran kirjoitin blogissani aiheesta postauksessani kirjoittajaopiskelijoiden antologiasta.

Heinäkuun pienet ilot

Heinäkuun saldo.:) Sain viimein luettua Aki Raatikaisen Kristallikuninkaan. Keltaiset laput ovat minigolf-tulokset veljenpoikani kanssa pelaamaltamme radalta. Why so Myrtsi? Myyrmäen taiteiden yön suunnittelu on edistynyt, siitä myöhemmin. Itse alusta asti tekemäni muistikirja on täyttynyt ehkä puolilleen.

Muistikirjan papereita en tosin tehnyt itse, ovat tavallista A4:sta.;) Neuloin ne vihkonipuiksi ja vihkoniput yhteen jo toukokuussa. Suunnittelin aivan toisenlaista kantta, mutta ennen Ranskan reissua tuli kiire saada valmista. Siksi laitoin kansipahviksi akryyliväreillä pari vuotta sitten vanhan paperilehtiön kannelle maalaamani syysfiilisteoksen. Reunoiksi läiskin askartelukirpputorilta hankkimiani nahankappaleita. Kyllä tämä ensimmäinen yritelmä omaan käyttöön kelpaa.:)

Arkipäivän taidekokemuksia leikkipuistossa.:) Kun lapsella ei ole leluja mukana ja aika käy tylsäksi, täytyy ankeampana aikana lapsuutensa viettäneen tädin muistuttaa, että ympäristö on täynnä puuhavälineitä. Tai no, tädillä on leluna kamera.;) Käsin kasattua linnaa reunustaa vallihauta, huipulla hulmuaa viiri, ja muurit on kuorrutetty tykeillä. Varsin tehokas puolustus tässä palatsissa.

Itse asiassa katsoimme juuri YLE:ltä tulleen ohjelman, muisteluita lapsuudesta 80-luvulla. Itselläni tulee ensimmäisenä mieleen tuon ohjelman jälkeen siinäkin mainittu ydinpommien pelko, rauhanmarssit, Tshernobyl, Kekkosen kuolema ja häntähattu. Sellainen tekoturkismyssy, missä on häntä. Muistan, miten olin aloittanut koulun ja tulin kotiin kiertokautta. Kävelin naapuruston pensaiden suojissa ja söin rusinoita pienestä askista. Pyöräilin kesäisin paljon ja kävin joskus kiskalla ostamassa Mac-mehujään. Talvella hiihdettiin ja luisteltiin. Urheilukisoja katsottiin koko perheen voimin. Hämmästyttävää oikeastaan, että nykyään en voisi tietää juuri mitään tylsempää tv-ohjelmaa kuin vaikka hiihto tai juoksu.

Tuo oli vasta pintaraapaisu aiheesta, erään friikin kasvutarinasta.;) Hauskaa kyllä, opin lapsena myös kierrättämään. Kävimme kirppareilla ja kierrätystoreilla. Vanhempani vastustivat turhaa kulutusta aikana, jolloin muotia olivat Levikset ja purkkarit (purjehduskengät). Toisaalta meille myös tuli ensimmäinen tietokone joskus vuonna -85, ja kun minä olin ilmoittautunut koulun Logo-kerhoon (jossa opittiin ohjelmoimalla liikuttamaan kilpikonnaa), muutama muukin tyttö uskaltautui. Tosin kuten urheilukisojen suhteen, tässä on mutta: en ymmärrä koodaamisesta mitään, vaikka olen sitä opetellut.;) Jääköön niille, joilta looginen ajattelu sujuu ketterämmin.

Ajankohtainen graffiti leikkipuiston penkillä.:) Paljon parempi tägi muuten kuin "X kävi täällä", vaikka jälkimmäinen on toki osa huikean pitkää historiaa. Viikinkidokkarin mukaan yksi pohjanmies tägitti kirkon parven kaiteen Konstantinopolissa, ja Ranskasta löytyy kaiverruksia linnojen seiniltä.

Kulttuurimatkailua Troyes'ssa

Minä, Jussi, Petteri ja Pietro vuokrasimme Airbnb:n kautta yksiön 1500-luvun talosta Troyes'sta, Ranskan itäpuolelta, suhteellisen läheltä Saksan rajaa. Troyes on Champagnen maakunnan vanha pääkaupunki. Champagnen kreivi avioitui 1100-luvulla Ranskan prinsessa Marien kanssa, ja yhdessä aviopari rahoitti valtakuntansa (Champagne liittyi Ranskaan vasta 1300-luvulla) kulttuurielämää.

Troyes'ssa järjestettiin merkittäviä markkinoita ja kaupunki profiloitui tekstiiliteollisuuden keskukseksi. Uskonpuhdistuksen myötä kaupunkiin juurtui vähemmistöasemaan protestanttinen usko, eivätkä 1500-luvun väkivaltaiset vainot koetelleet asukkaita yhtä julmasti kuin Pariisissa. Champagnen kreivillä oli Vauluisantin museo-oppaan mukaan niin suuri vaikutusvalta vielä keskiajan jälkeenkin, ettei hänen maillaan hääritty mitä tahansa edes uskonsodan merkeissä.

Nykyajan politiikassa Troyes'ssa näyttäisi pitävän valtaa oikeisto ja hyvänä kakkosena Marine le Penin Front National, jonka toimiston ohi kuljimme eräänä päivänä suureen ja hienoon, moderniin kaupunginkirjastoon. Itse asiassa sen nimi oli mediateekki.

Kirjastoon menimme katsomaan vanhojen kirjojen näyttelyä. Tämä on itse asiassa 1800-lukulainen, vaikka Aymonin neljän pojan tarina kuuluu Champagnen ja Ardennien keskiaikaiseen kansanperinteeseen.

Kirjastossa törmäsimme kahteen herrasmieheen, jotka tunsimme Galerie Du Jansanetin runoillasta. Troyes'n kulttuurielämässä vaikuttaa La cité des lettres -yhdistys, joka järjestää mm. runoiltoja ja luovan kirjoittamisen kokoontumisia taidegallerian tiloissa. Esitteensä mukaan he tavoittelevat kirjallisten salonkien henkeä, ja hetken aikaa ryhdyin jo harkitsemaan pysyvää muuttoa Troyes'han.;)

Harmittelin, etten tullut ottaneeksi printtejä runoistani mukaan, mutta onneksi meidän piti kevään lavarunopajassa opetella yksi ulkoa. Ranskalaisten mielestä suomi kuulosti kauniilta ja sointuvalta, sekä istui sonettiin ja ylipäänsä runouden kieleksi hyvin. Yleisön pyynnöstä rustasin pikaisesti toisen tekeleen, lähes täysin vailla paineita onnistua, sillä kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi sanaakaan.:)

Tällainen siitä tuli:

Istun illalla kanavan rannalla

katselen valoja, jotka leikkivät puissa,

lehdet loistavat vasten taivasta,

vihreä sulautuu mustaan.

Katson sinua ja mietin, miten kauan?

Vilkaiset minua, hetken,

katseesi on saniaisen kukka,

virvatuli, leikkiä suonsilmien lomassa.

Vihreää ja mustaa.

Minulla ei valitettavasti ole kuvia Jansanetissa esillä olleista, mielenkiintoisista maalauksista, mutta gallerian Facebook-sivuilla niitä voisi löytyä. Mielestäni sekä siellä, että Maison du Boulangerissa esillä olleissa, eri taiteilijan tauluissa, näkyi historian vaikutus. Ylhäisön muotokuvat ja toisaalta keskiaikaiset millefleurs-taustat. Tämä veistos on eri maata, ja minun oli jostain syystä pakko kuvata se muistoksi galleria Larrivagessa. Toisaalta veistoskin tuntuu jotenkin myyttiseltä, osalta eeppistä tarinaa. Juuri siksi se tekee niin suuren vaikutuksen. Rakastin myös muotokuva- ja millefleurs -tulkintoja.

Musée d'Art modernessa kiinnitin erityisesti huomiota Roger de la Fresnayen kubistiseen tulkintaan Jeanne d'Arcista, vuodelta 1912. Ei sillä, etteikö museossa olisi ollut muitakin vaikuttavia teoksia. Ostin pari postikorttia saadakseni niistä paremmat kuvat kuin digipokkarilla on mahdollista.

Tolkuttoman, lähelle 40 astetta kipuavan, helteen keskellä on mukava istua kanavan rannalla lukemassa.:) Kaupungilla kävellessä oli mukava bongailla erilaisia veistoksia. Kovat lämpöasteet eivät ole tyypillisiä siinä osassa Ranskaa, jossa ihmiset pukeutuvat maalaismaisen epätrendikkäästi ja pari pohjoismaalaista turistia sekoittuu joukkoon.

Kävelystä puheen ollen: entisaikaan miehet ja naiset eivät haaskanneet aikaa. Sanoivat, että Troyes on paitsi tekstiiliteollisuuden, myös lasimaalausten kaupunki. Niitä hankkivat ikkunoittensa koristeeksi kaikki, joilla riitti rahaa. Hôtel de Vauluisantin museossa kuvasin tämän kävellessään kehräävän naisen. Toinen kuva todisti, että myös miehet kehräsivät vastaavalla tavalla. Jussi lähes hihkui riemusta kaikkien neule- ja kudontavälineiden näyttelyssä. Nyt vain pitäisi hankkia värttinä, joita käsittääkseni voisi saada mm. Glimsin talomuseon kaupasta.

Peikot eivät ahkeroineet, vaan ottivat lunkisti mallia lukevasta naisesta. Kuvasin niiden rentoutumista Hôtel de Vauluisantin edustalla.

Oikeastaanhan kaikki on turhaa, koska ihminen kuolee, opettaa meille Damien Lhomme maalauksellaan. Jostain syystä pidän kovasti 1600-luvun Vanité-asetelmista. Tämä löytyy Musée Saint-Loupista, joka yhdistää luonnontieteitä, klassista taidetta, sekä arkeologiaa.

Tietenkin minuun vetoaa barokin goottilainen estetiikka, vaikka varmaan mustapukuiset, massiivisissa kirkoissa viihtyvät ihmiset strutsinsulkiensa, valuvien kynttilöiden, paksun sametin ja pääkallojen kera olisivat pitäneet koko goottilaisuutta rappiollisena turhuutena. Tärkeämpää Vanitéssa taitaa kuitenkin olla tieteiden ja taiteiden asettaminen nautinnoiksi. Myös Michel de Montaigne rinnasti Esseissään lukemisen ja kirjoittamisen seksiin, viiniin ja hyvään ruokaan.

Montaigne kirjoitti ajattelevansa kuolemaa päivittäin, ja olevansa kiitollinen jokaisesta aamusta, jona saa herätä elossa. Vanitén tarkoitus on muistuttaa ihmistä kuolevaisuudesta ja nautintojen turhuudesta. Siitä huolimatta oppineet ovat harrastaneet nautintojaan, ja kuka muu muka arvostaisi lukemista ja kirjoittamista, tiedettä ja taidetta yhtä korkealle kuin se, joka niitä osaa harrastaa? Ts. miksi kukaan muu kuin oppinut nautiskelija saisi jotain irti Vanité-maalauksesta? Tavalliselle kansalle asia on yhdentekevä.

Käsi pystyyn, kuka hyppelee sisäisesti huikeasta riemusta, kun löytää antikvariaatin hyllystä historiateoksen, joka on painettu vuonna 1652?:D Otin sen käteeni ja katsoin. Vilkaisin myös hintaa, 200 €. Himotti, mutta en antanut turhuuden viettelykselle periksi.;)

Yhden kalliin ja tavattoman harvinaisen (ainakin suomalaisesta näkökulmasta) kirjan sijasta tuhlasin divareissa rahaa uudempiin teoksiin. Hankin pari kansanperinnekirjaa, Troyes'n ja Champagnen historiaa, ynnä muuta. Kotona eksyin tietenkin piakkoin kirjastoon kasvattamaan luettavien vuorta. Huokaus.

Mutta onpahan se suloisen näköinen kauppa, antikvariaatti Au Point du Jour.

Le Petit Troyen sijaitsi lähempänä "kotikatuamme", mutta onnistuin käymään siellä vain kerran.:) Mikä on positiivista ajatellen, että meidän piti mahduttaa matkalaukkuihin myös viiniä, hieman kahvia ja rillette-purkkeja. Monoprix-markettiketju myy niitä gourmet-sarjassaan, siis tavallisina, kaupan omina säilykkeinä.

Muutamana iltana herkuttelimme perinnemakkaralla, boudin blancilla, jonka nimen mukainen väri tulee maidosta. Hankimme niitäkin marketista ja kaveriksi perunaa. Kuulin viimeisenä iltana ravintolan tarjoilijalta, että Champagnessa syödään paljon perunaa, "se on meidän kaalimme", tarjoilija sanoi. Ja suomalainen viihtyy.:) Jussi sai myös kerättyä viinikirjaansa monta uutta merkintää, jotain harvinaisempiakin rypälelajeja.

Crêperie La Tourellessa söimme lounaaksi galetit, eli tattarijauhoon leivotut suolaiset letut, joiden sisään oli juustolla höystetty lohta ja perunaa. Nappasin kuvan Maison du Boulangerin yläkerrasta.

Monesti olen kutsunut Troyes'ta nimellä renessanssi-elämyspuisto. Ruelle des Chats on siitä paras esimerkki, aito kuja 1500-luvulta, jolloin kaupunki suuren tulipalon jälkeen rakennettiin uudelleen. Valitettavasti se on öisin varsin tehokkaasti valaistu, joten hämyisään tunnelmaan täytyy etsiytyä muualle.

Vaikka eihän taivastakaan pysty enää näkemään kuten entisajan ihmiset, ellei pääse jonnekin, mihin kaupunkien valosaaste ei yllä. Kerran olen avomerellä, tavallisella ruotsinristeilyllä, nähnyt taivaan todella sellaisena kuin se on. Minulla ei ole kuvia, mutta talletin näyn ikuisesti mieleeni. Enkä tiedä, miten pimeää kirkkaalla ilmalla lopulta oli aikaan ennen sähkövaloja? Taivas on tupaten täynnä tähtiä.

Troyes'n yössä taivas oli pilvinen ja kaupungin valot hohtivat kirkkaina. Kaupunkilaiset ulkoilivat vielä lähellä puolta yötä, kuten mekin. Lämpötila laski hämärän tultua siedettäväksi. Keskiaikainen katedraali näyttää huikealta vasten pimeyttä. Minkä voi käsittää vertauskuvallisesti, jos haluaa, itse pysyttelen jääräpäisesti ateistina.

Olkoonkin, että meitä taidettiin luulla kunnon katolisiksi, koska päiväsaikaan ihoni ei kestä aurinkoa, enkä jaksa aina levittää tehokkaita rasvoja. Siksi saatan pukeutua peittävästi. Hirmuhelteillä katedraalissa oli taivaallisen viileää, joten hengasimme siellä melko pitkään kuuntelemassa urkumusiikkia ennen kuin haimme lounaspatonkiateriat. (Katedraalia vastapäätä oli mielestämme kaupungin paras leipomo.) Lisäksi osaamme käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Vahtimestari hymyili meille. Sillä lailla hengenheimolaiseen tapaan.

Eräänä päivänä söimme patonkilounasta ja joimme virkistävää roséta Jardin des Innocentsin keskiaikaisessa puutarhassa toisen, pienemmän kirkon kupeessa. Kolmannessa kirkossa kävimme kuuntelemassa barokkimusiikkikonsertin. Erittäin vaikuttavaa, varsinkin kun orkesteri hyppäsi välillä renessanssin puolelle.:)

Kehuttava on näitä "kotikadun" näkymiäkin.:) Ikkunasta sai päivät pääksytysten katsella Maison de l'Outil et de la Pensée Ouvrieren seinää, tiivistetymmin työkalumuseota. Kävimme toki sisälläkin, olimmehan ostaneet Pass Troyes't turistitoimistosta. Niillä pääsi kaikkiin museoihin ja sai vielä pikkukivaa kaupan päälle, kuten lyhyen elokuvanäytöksen kaupungin historiasta.

Vink, vink, Troyes'ssa puhutaan laajalti englantia, vaikka me lähdimme matkaan tarkoituksena saada 10 päivän ranskan kielikylpy. Lento Pariisiin, RER-junalla Gare du Nordille, kävellen tai metrolla Gare de l'Estille, ja sieltä suora junayhteys vie perille. Tours on Ranskassa toinen mainio kaupunki, eri suunnalla, mutta vielä helpomman yhteyden päässä: lentokentältä menee TGV-juna. Palaan varmasti vielä myös toissa kesän Toursin reissun valokuviin - seuratkaa tageja.

Lentomatkalla Suomeen näin auringonlaskun pilvien yläpuolelta. Silloin pilvillä todella oli kultareunukset.

Taustalla soi Tri Yannin kokoelmalevy Spotifyssa, mutta aivan erityisesti myyttinen Korydwen et le Rouge de Kenholl, joka tosin kuuluu Bretagnen / kelttiläiseen kansanperinteeseen.

Kirjoittamisen soundtrack

Lochesin linnassa Ranskassa vuonna 2013 kuvaamaani, vangin satoja vuosia sitten kaivertamaa graffitia, seuraa musiikkipostaus.:) Kirjoittaessani musiikki on minulle todella olennainen juttu. Kuuntelen kyllä muutenkin levyjä tai radiota kotona, mm. ruuanlaiton tai lukemisen taustalla.

Kirjoittaessa musiikki on silti erityisen tärkeä väylä päästä käsiksi tiettyihin tunnetiloihin. Olen puhunut tästä asiasta ihmisten kanssa ja toiset puolestaan vaativat hiljaisuutta. Heitä kaikenlainen ylimääräinen ääni häiritsee liikaa, eikä kirjoittaminen silloin onnistu.

Minullekaan mikä tahansa musiikki ei käy, vaan biisivalintojen on oltava juuri oikeat. Onneksi Jussi ei välitä asiasta, hänelle sopii hyvin joustavasti kaikki, eikä taustahäly häiritse.

Juurihoidon jälkeen olen taas hieman tipahtanut pois kauniista maailmastani - hammaslääkärin tuoli ja suu täynnä metallia on liian realistinen kokemus. Tänne kirjoittaminen auttaa osaltaan jäsentämään ajatuksia ja pitämään yllä fiilistä.

Tänään etsin näytiksi kolme kappaletta, joihin aina palaan kirjoittaessani. Ne istuvat niin hyvin romaanikäsikseni maailmaan. Ensimmäinen, Enyan Long Long Journey, voisi olla romaanin tunnari. Queenin Too Much Love Will Kill You puolestaan istuu moniin draamallisiin kohtauksiin, ja Blackmore's Nightin I Think It's Going To Rain Today toimintakohtauksiin.

Nimien tärkeydestä

Nappasin kuvan taulusta Ashmolean-museossa Oxfordissa. Kyse on Caspar Netscherin teoksesta Interior with a Sleeping Soldier. En muuten koskaan edes ajattelisi käyttäväni salamavaloa, koska kunnioitan vanhoja esineitä ja tauluja.;) Heijastus johtuu museon omasta valaistuksesta. Ja sivumennen sanoen, kuvalla ei ole suoraan tekemistä tämän postauksen kanssa, vaikka se toki puhuttelee minua aivan erityisellä tavalla. Saatte nähdä sitten jonain päivänä hamassa tulevaisuudessa.:)

Vaikka nimeän Netscherin teoksen, tällä hetkellä tahdon unohtaa todellisen maailman nimet. Ei ole taidemaalareita, eivätkä heidän työnsä kuvaa oikeita ihmisiä. Sen sijaan ryöstöviljelen tauluja valmistaakseni itselleni hahmokirjan.:) Se on yksi osa tehtäviä, joita olen itselleni langettanut vuoden mittaan, mutta en aiemmin ole ennättänyt ryhtyä toimeen.

Hahmokirjan on tarkoitus syventää omassa pienessä mielessäni hahmoja, jotka olen kyllä jo aiemmin keksinyt romaanikäsistäni varten, mutta osalta puuttuu taustatietoja. "Turhan" työn tekeminen turhauttaa kyllä, mutta loppujen lopuksi se on hyödyllistä. Opin seikan jo kanditutkielmaa väsätessäni: mitä enemmän materiaalia, sitä parempi lopputulos, koska runsaasta materiaalista on varaa karsia.

Tietenkään aivan täysin turhaa työtä ei kannata tehdä, eli jos jokin ei oikeasti kosketa käsiteltävää asiaa millään tavoin, miksi tuhlata aikaa? Ellei se jokin sitten tavattomasti kiinnosta muusta syystä.

Eilen vietin jälleen yötä myöten monta tuntia sanakirjojen äärellä. Lexilogos on upea saitti.:) Etsin juuri niitä oikeita nimiä, joilla korvata joidenkin hahmojen vanhat, vähemmän sopivat nimet. Koska on pakko olla jotain muutakin kuin "se yksi tyyppi", millä kutsua hahmoja, vaikkei olisi aikaa tai jaksamista syventyä asiaan tarkemmin, olen heittänyt aluksi jotain suunnilleen sopivan kuuloista.

Uurastuksen jälkeen mielikuvitus alkoi toimia. Löydettyäni oikeat nimet parille ongelmalliselle hahmolle, äkkiä näistä tulikin aitoja ihmisiä. Aivan kuin olisi kaivellut maailmankaikkeutta jäljittääkseni mystiset tosinimet, jotka löydettyäni pystyn maagisesti käskemään henkilöitä tekemään, mitä haluan. Reaalifantasiaa.;)

Olen myös löytänyt kuvia hahmoistani. Kuten sanottua, ne eivät enää ole todellisten taiteilijoiden tekemiä maalauksia todellisista ihmisistä, vaan minun hahmojani. Jännää, miten musteinen (tai pikselinen, kun puhutaan tietokoneella kirjoittamisesta) olemus tulee näin olevaksi.:) Joskus olen salaa toivonut, että pystyisin myös googlettamaan tietoa siitä, mitä romaanissani tulee tapahtumaan.

Jos käyttäisin enemmän oikeita henkilöitä, juonen kehittely saattaisi sujua helpommin. Ainakin pystyisin suoraan etsimään tietoa heistä, kuvia ja elämäntarinan. Silti juuri tämä raskas vapaus tuntuu minusta edelleen motivoivalta - voin tehdä hahmoilleni mitä haluan. Kunhan löydän ensin ne mystiset tosinimet, joiden avulla mielikuvitus kipinöi.

Miten tämä toimii teillä muilla? Kiinnostaa kuulla.:) Te, hyvät lukijat, saatte toki jakaa kokemuksianne kaikkiin kirjoittamista käsitteleviin postauksiini. Haluan vain purkaa omaa prosessiani, mutta missään tapauksessa se ei ole ainut mahdollinen tai oikea. Oikea tapa kun on jokaiselle se oma yksilöllinen juttu, joka tuottaa tulosta.

Myyrmäen asemalla

Nykyään kannattaa lähteä steissille hengailemaan.:) Vantaan Myyrmäkeen nimittäin. Kävin tutustumassa paikkaan tiistai-iltana taiteiden yön tapahtumasuunnittelun jälkeen. Aseman katsastamisen voi hoitaa vaikkapa torstaina 27.8. jolloin alueella tapahtuu paljon kivaa.

Asema on kymmeniä vuosia ollut samanlainen, peltisen ankea, kusenhajuinen rakennelma kuin mikä tahansa lähijunan pysähdyspaikka. Vaan ei ole enää.:D Tietoa projektista Tarja Kankkusen sivuilla.

Liukuportaatkin on saatu. Toivon vain, että kaikki hienoudet säilyvät, eikä joku vatipää käy tuhotöissä. Valitettavasti tuppaa usein olemaan niin, että itsekeskeiset ääliöt vandalisoivat yhteistä omaisuutta, kuten kirjaston kirjoja. Köyhät kyykkyyn, vai miten se menikään?

Tämä on oma suosikkini teoksista.:)

Jussi yleisen pianon näppäimillä.

En ole fiftari, mutta Mike's Dinerin vetovoima on vastustamaton. Tiistaina oli liian myöhä istua alas. Vilkaisin silti, että kahvikuppi maksaa 1,90 € ja paikka on auki yöhön asti.:D Huomattavasti sympaattisempi asemaravintola kuin Burger King Helsingin steissillä.

Toivottavasti ihmiset löytävät paikan, jotta se pysyy kannattavana. Persoonallisia kahviloita / ravintoloita / baareja on aivan liian vähän, ainakin pääkaupunkiseudulla. Turusta niitä löytyy paljon enemmän, ja tietysti täytyy mainita Tampereen vohvelikahvila.

Todellakin Mike's Diner on ma-to auki aamuvarhaisesta yhteen yöllä, perjantaisin ja lauantaisin peräti neljään. Sunnuntaisin aukeaa puolilta päivin, ja sulkeutuu yhdeltä yöllä. Hyvä tietää, jos tässä vielä sattuisi innostumaan myöhäisistä menoista. Kuten silloin joskus nuorena.;p Toisaalta kirjoitusharrastuksen tässä mittakaavassa on mahdollistanut nimenomaan rauhoittuminen. Nuorempana piti ryntäillä sinne sun tänne, vaikka vain sen vuoksi, että lähtee jonnekin.

Asemissa on silti edelleen omanlaistaan hohtoa riippumatta siitä, miltä ne konkreettisesti näyttävät. Olisi kovin helppoa hypätä junaan ja ajaa jonnekin, mieluiten kauas. Matkanteko itsessään on elämys, ei vain se, mitä päätepisteestä löytyy. Parasta on, jos pystyy poikkeamaan kiinnostaviin, yllättäviin paikkoihin reitin varrella. Jos minulla olisi enemmän rahaa, matkailisin enemmän.

Sattumoisin eräänä päivänä oivalsin viettäneeni koko elämäni jonkin lähijunareitin varrella. Heitetään tässä vaiheessa kehiin vähän nostalgiaa.:) Musiikkia lapsuudestani.

Taustalla soi Belinda Carlisle: La Luna