Ensimmäinen oikea satuni

Järjestellessäni työpöydälle kertyneitä paperipinoja hoksasin syksyllä koulutyönä kirjoittamani sadun printtiliuskat.:) Se oli aivan ensimmäinen kerta, kun todella olen kirjoittanut lapsille suunnattua satua. Vähemmän "oikeiksi" lasken itse lapsena tekemäni yritykset, mm. konekirjoitusliuskan, jonka työstin aikaan, jolloin en vielä osannut kirjoittaa.xD Sekä yhtä lailla kaikki tarkoituksellisen huonot tarinat, jotka ovat paremminkin aikuisten satuja.

Tämä kuva on myös jonkinlaista alkuvaiheen harjoittelua, muistaakseni nappasin sen Turussa vuonna 2005 ensimmäisellä digikamerallani.:) Oli todella huima tunne, kun ei enää tarvinnut säästellä filmiä! Ja lisäksi onnistumisen näki heti eikä vasta sitten, kun kuvat tulevat kehittämöstä.

En syksyllä lähtenyt tarkoituksellisesti kirjoittamaan satua, vaan tavallaan tulin luonnostelleeksi itseni nurkkaan - hahmottelemistani aineksista saattoi mielessäni syntyä vain satu. Haasteelliset tehtävänannot tuottavat usein jotain ihan uutta, ja kyseisellä kurssilla koettelin rajojani myös fragmentaarisen proosatekstin parissa.

Tästä voit ladata PDF-tiedostona Kaneli-käärmeen ja Nappi-nallen metsämestaruuskisat.

Tarinaa on jo hieman testattu kohderyhmällä ja se sai myös äitien hyväksynnän.;) Pidän täysin mahdollisena, että kirjoittaisin satuja jatkossakin, mutta tällä hetkellä työskentelyni keskipisteessä on edelleen (se sama vanha) romaanikäsikirjoitus, joka on selkeästi aikuisten kirja, proosarunot ja muutama muu romaani-idea.

Katsaus vuoteen 2015

Tämä kuva on vanha, vuodelta 2013 Chinonista. Meidän oli aivan pakko vierailla tämän näköisessä antikvariaatissa, varsinkin kun kadun puolen alepöydältä löytyi teos Ranskan historiasta parilla eurolla.:) Joka tapauksessa tästä kuvasta olen leikannut blogin otsikon.

Kaikki tuntuvat nyt tekevän vuosikatsauksia, joten miksen minäkin.;) Ensimmäiseksi täytyy mainita tämän blogin perustaminen. Luova lifestyle oli tarkoituksellisen laaja aiherajaus. Pelkkä luovien töiden esittely ei enää riittänyt minulle, koska kirjoittamisesta on hankalaa esitellä yhtään mitään. En halua puhua romaanikäsiksestä liikaa julkisesti ennen kuin se on valmis. Ja tämä projekti on hallinnut elämääni vuodesta 2011 alkaen - nimesin sen silloin salarakkaakseni, vaikka aika yleisessä tiedossahan tuo on.

Toisekseen pidän XL-muotiblogeista, koska ne tuovat meitä pullukoita esiin toisenlaisessa valossa kuin iänikuiset laihdutusartikkelit- ja ohjelmat. Olkoonkin, että merkkituotteita hehkuttava kaupallisuus käy joskus pännimään. Aion kirjoittaa aiheesta jatkossa enemmän. Ensimmäinen blogini nimellä In Somnis Veritas keskittyi yleiseen ja yhteiskunnalliseen pohdintaan, mutta loppujen lopuksi en jaksa aina keuhkota tärkeistä aiheista.:p Asioita voi tuoda esille myös muilla tavoin - kuten postaamalla edustavia kuvia, joissa lihavat naiset poseeraavat kauniissa vaatteissa. Toiset tekevät tämän paremmin kuin minä, ja hyvä niin, meitä on moneksi.:)

Tähän liittyen olen käsitellyt myös esiintymiskammoani. Juhani Mattilan Herkkyys ja sosiaaliset pelot oli minulle yksi vuoden tärkeimmistä lukemistani kirjoista. Käytännössä kehityin esiintyjänä uskomattoman paljon. Keväällä kävin ensimmäistä kertaa lavalla lukemassa omia runojani: kirjaimellisesti paniikissa, mutta kykenin silti.:) Nykyään homma hoituu paljon helpommin, kiitos lavarunokurssin, jonka kävin toukokuussa. Paitsi lavarunoutta, päihitin esiintymiskammoani myös pitämällä koulussa onnistuneen kirjaesitelmän, huolimatta juuri esitelmän alussa alkaneesta migreenikohtauksesta ja näköhäiriöistä.

Sain loppuun kirjoittamisen perusopintolinjan Työväen Akatemiassa, ja keväällä tekemämme antologia tuntui tärkeältä projektilta myös ihmisenä kehittymiseni kannalta. Jottei kaikki olisi sujunut liian helposti, samaan aikaan osuivat lähisukulaisen hautajaiset ja toisen vakava sairastuminen. Sairaskohtauksia on lähipiirissä riittänyt, toivottavasti ensi vuosi näyttää sen suhteen paremmalta.

Viimeisimpänä vastoinkäymisenä Xena-koira kuoli, mikä on vieläkin vaikeaa muistaa. Seisoin sen vierellä loppuun asti eläinlääkärillä, ja kaikkiaan lopetus oli armelias teko, kun hauvelin elimistö ei enää jaksanut. Hyvä elämä ja hyvä kuolema.:) Joskus olen pohdiskellut, että aikuiseksi kasvaminen merkitsee luopumaan oppimista. Mitä enemmän joutuu luopumaan asioista, ihmisistä ja muista rakkaista, sitä vanhemmaksi kasvaa sisäisesti.

Kasvuun liittyy kohdallani tietynlainen kovuus ja kestävyys, jonka olen erityisen hyvin huomannut tänä vuonna. Kenties se merkitsee vain tottumista siihen, että toisinaan käydään pohjalla, toisinaan pilvissä? Loppupeleissä jää keskiarvo, mukava elämä, jota voi katsella tyytyväisenä. Mielenkiintoisia kokemuksia, toiset hyvinkin tuskallisia, mutta onpahan siinä kerrottavaa. Tarinat ovat minun lapsiani, toivottavasti ne elävät ikuisesti sen jälkeen, kun minua ei enää ole.:) Tosin ensin ne täytyy saada kansien väliin...

Aloitin syksyllä kirjoittamisen aineopintolinjalla, ja se on osoittautunut erittäin hedelmälliseksi. Tänään mietiskelin sellaista, että en perfektionismista huolimatta halua tai voi olla paras kirjoittaja maailmassa, koska ihmiskunnan historiaan mahtuu tavattoman paljon hienoa kirjallisuutta. Sen sijaan haluan olla hyvä kirjoittaja, eli hyvä siinä mitä teen, ammattitaitoinen, tai miksi tuota voisikaan kutsua. Ei minusta koskaan tule edes parasta kirjoittamisen opettajaa, jos minkäänlaista, mutta toivottavasti hyvä sellainen, jos tämä uravaihtoehto aukenee.:)

Olen reissannut Oxfordissa opintomatkalla, Orivedellä romaanipajassa, Troyes'ssa Ranskassa ihan muuten vaan, Oriveden luovan kirjoittamisen opettamisen päivillä, ja nyt viimeksi Hauholla mökkeilymielessä. Olen iloinen siitä, ettei meillä ole omaa kesämökkiä, koska vuokraaminen ei sido samalla tavoin kuin omistus.

Meillä kotona keittiön pöydän ääressä kokoontui vielä keväällä epävirallinen kirjoittajaryhmä. Järjestin peräti kolme tapahtumaa Myyrmäen ensimmäiseen taiteiden yöhön, ja siitä starttasikin vähän virallisempi versio samasta ryhmästä.:) Lisäksi hilluin Helsingin kirjamessuilla aktiivisemmin kuin koskaan tähän mennessä, eli kolmena päivänä lähes aamusta iltaan. Maininnan ansaitsevat myös kaikki uudet sekä vanhat ystävät ja mielenkiintoiset tyypit, joita olen tavannut vuoden mittaan.:)

Elämäni on kaikkiaan sujunut hieman yksipuoleisesti, eikä se lopulta ole kovinkaan mielenkiintoista, mutta parempi niin.;) Töitä on jäänyt rästiin koko ajan, vaikka yritän parhaani. Kaksi tai kolme käsistä olisi kommentoitavana, mutta koulussa luemme jatkuvasti toisten tekstejä, joten muut tuppaa unohtumaan. Vaikka stressiä pukkaa, se tuntuu suurimmaksi osaksi positiiviselta. Tekeminen on mielekästä, ja huomaan kehittyväni. Aina voisi tehdä ja olla enemmän, parempi ja ties mitä, kotikin voisi olla siisti, eikä sellainen harakanpesä kuin se nyt on. Alan viimein oppia omia rajoituksiani, ja ettei ihminen ylipäänsä voi tehdä määräänsä enempää, kuten viisas psykologi aikoinaan totesi.

Millaista on minun erityisherkkyyteni ja aistiherkkyyteni?

Luin netistä tämän kirjoituksen, jossa tosin puhutaan hämäävästi erityisherkkyydestä samana asiana kuin aistiherkkyys. Aistiherkkyyttä on muillakin neurologisesti poikkeavilla, kuten autisteilla. Kuitenkin nimenomaan kysymys aistiherkkyydestä jäi mietityttämään, koska käyn koulussa kurssia "sanoin kuvaamaton". Siellä pyritään etsimään keinoja kirjoittaa ruumiillisista kokemuksista, joita on vaikea määrittää sanallisesti. Viime viikolla käsittelimme kipua.

Olen valinnut tähän postaukseen kaksi valokuvaa, jotka mielestäni kuvaavat kokemustani siitä, miltä erityisherkkyys minusta tuntuu. Jokaisen kokemus on erilainen, vaikka on myös paljon yhteistä. Ja sitten merkittäviä eroja, kuten elämyshakuisuuteni. Koen myös olevani temperamentiltani suhteellisen reaktiivinen tapaus, eli tunteikas. Enkä kaihda sosiaalisia tilanteita, vaikka ne usein väsyttävät minua, mutta toisaalta saan mukavien ihmisten läsnäolosta myös paljon voimaa. Toisin sanoen en ole introvertti, vaikka en mitenkään äärimmäisen ekstroverttikään.

Julkisuudessa on esitelty erityisherkkiä useimmiten hengellisinä, herkästi itkeskelevinä naisina, jotka eivät oikein meinaa kestää mitään kauheita juttuja. Tämä pätee moniin, ei minuun.;) Pidän kauhuelokuvista ja -kirjallisuudesta. Clive Barkerin brutaalit verta & suolenpätkiä -maailmat uppoavat minuun täysillä. Katselen myös jonkin verran sotaelokuvia. Olen ateisti (mutta tunnen vetoa uuspakanuuteen) sekä vaikka liikutun välillä kyyneliin asti, en pidä itseäni varsinaisesti itkuherkkänä.
 

Riiteleminen hermostuttaa minua, koska se vie aikamoisille kierroksille, mutta en varsinaisesti sitä välttelekään. Toisin sanoen en flippaa, jos elämässä tulee eteen ikäviä tilanteita. Toki ne tuntuvat henkisesti raskailta, mutta elettyäni tämän verran tiedän, että ihmisen on mahdollista selvitä pahoistakin asioista. On mahdollista, että tähän positiivisuuteeni vaikuttaa nimenomaan elämyshakuisuus, koska kamalatkin tapahtumat ovat jollain tasolla kiinnostavia, ainakin jälkeenpäin. Pystyn kääntämään ikävät kokemukset myöhemmin "voitoksi" siinä mielessä, että ne olivat *kokemuksia*.

Kierroksilla käyminen on tärkeä käsite omassa elämässäni. Olen kokenut, mitä tapahtuu, kun stressi menee äärimmäisyyksiin, mutta arkipäiväisemmin yritän oppia hallitsemaan pyrkimystä uusiin ärsykkeisiin, rakkautttani moniin asioihin, ja suurta tarvetta levätä. Kun rakastan ja vihaan, tunteet todella tuntuvat joka solussa. Joskus stressaannun siitä, että elämässäni ei tapahdu mitään jännää, ja silloin esim. ostan jotain uutta, kuten viime keväänä vaaleanpunaisen hiuskoristekukan.:) Kirjamessujen jälkeen puolestaan olen sulkeutunut kotiini toistaiseksi (paitsi koulupäiviä). Tiedossa on jo jännää menoa, joten varaudun siihen lataamalla akkuja.

Tämä Kamalan luonnon sarjakuva julkaistiin Helsingin Sanomissa tänään 5.11.2015. Samaistun täysillä.;) Usein huomaan, että keskustelussa harhaudun selittämään ummet ja lammet. Tai en saa sanottua sitä, mitä ajattelin, koska puhun jostain muusta. Tässä postauksessa minun piti puhua nimenomaan aistiherkkyydestä, mutta eksyin selittämään osaa siitä, millaisena erityisherkkyyteni ja temperamenttipiirteeni näyttäytyvät

Kaikki aistihavainnotkaan eivät liity suoraan erityisherkkyyteen, vaan itse reagoin hajuvesiin ja tupakansavuun siksi, että olen astmaatikko, ja ne vaikuttavat keuhkojeni toimintaan. Kärsin aurallisesta migreenistä, ja voimakkaat valot sekä äänet aiheuttavat migreenikohtauksia. Saman tekee liian matalalle laskenut verensokeri, mistä syystä pyrin syömään heti herättyäni.

Kuitenkin olen jo lapsena kärsinyt valoista ja äänistä myös toisella tapaa, eli en siedä niitä nukkumaan mennessä. En siedä myöskään pesukoneen ääntä, ja imurointi tuottaa hankaluuksia koneen pitämän möykän takia. Pitäisi kokeilla korvatulppia, mutta koen hyvin häiritsevänä kaiken korviin tungettavan. Nappikuulokkeita en ole koskaan käyttänyt, enkä tule käyttämään. Muunlaisiakin kuulokkeita hyvin harvoin, koska en halua ääniä suoraan korviini. Useimmiten pyrin kaiuttimien suhteen istumaan siten, että kuulen äänet tasaisesti molemmilla korvilla. Vähintäänkin käännän päätäni ja asentoani.

Korvatulpista puheen ollen niissä on myös se haittapuoli, että ääniin muodostuu häiritsevä kaiku. Lentokoneessa käytän silikonisia tulppia paineenvaihtelun vuoksi, ja niiden kanssa keskusteleminen on äärimmäisen rasittavaa.

Ja mitä melutasoon tulee, vieraat aina tuppaavat valittamaan siitä, että meillä TV on liian hiljaisella, ja kääntävät tietokoneen volyymit tuskalliselle tasolle. En voi moittia heitä, koska ihmiset ovat erilaisia, ja pidän vieraista.:) Pyrin siis tekemään mieliksi, vaikka se tuottaisi minulle hetkellistä epämukavuutta. Sekä pakenen huoneen toiseen päähän kuuntelemaan kaikki fantastiset musiikkipätkät Youtubesta.;) Open mic -tilaisuuksissa painajaiseni on runoilija, joka huutaa mikkiin yllättäen ilman, että pystyn varustautumaan. Jos näet minut sormet korvissa jossain tilaisuudessa se ei tarkoita, että vihaisin esitystä, vaan kuulen erinomaisesti ja nautin, mutta volyymi vain on liian tuskallinen.

Yksi vaikeasti selitettävä juttu on astianpesukoneen pesemät, puhtaat astiat. Niihin tuppaa muodostumaan hankaavaa kuivuutta. Tai kenties se johtuu omasta kuivasta ihostani? Olen nimittäin myös atoopikko. Joka tapauksessa vihaan tunnetta, joka välittyy sormien kautta ikään kuin kuuloaistimuksena, kun käsittelen tällaisia astioita. Astianpesukoneen tyhjentäminen on meidän taloudessamme siksi ns. miesten töitä.

Meille ei myöskään koskaan, ikinä, tule paperinarumattoa. Lainasimme sellaista yhteen aikaan. Sanotaan, että allergisella pitäisi olla paperinarumatto, koska se ei kerää pölyä. Ongelmana vain, että en siedä kävellä sen päällä paljain jaloin tai edes sukat jalassa. Paperiset nystermät painavat jalkapohjiin kammottavalla tavalla. Ei se suorastaan tuskallista ole, mutta tavattoman ärsyttävää, ja nostattaa agressioita. Sen sijaan soralla tai hiekkatiellä käveleminen paljain jaloin on nimenomaan tuskallista. Koko elämäni ajan minulle on sanottu, että jalat kyllä tottuvat, kunhan pari viikkoa kävelee. Eivät ole tottuneet, koska siitä kävelemisestä itsessään ei tule mitään. Ruoho tai asfaltti menettelevät kyllä, ja pehmeä rantahiekka.

Lapsena olen saanut kuulla "liian herkkähipiäinen" -huomautuksia myös siitä, etten pysty tiskaamaan astioita kuumassa vedessä. Onneksi nykyään on astianpesukone, ja käsitiskiveden voi antaa jäähtyä sopivaksi silloin harvoin, kun sitä tarvitsee.

Olen myös kipuherkkä. Se ei tarkoita, että napsisin särkylääkkeitä joka vaivaan, vaan harkitsen lääkettä vaativat tilanteet tarkkaan. Itse asiassa ne suhteellisen vahvat tulehduskipulääkkeet, mitä käytän, tekevät tokkuraisen olon. Kivun suhteen on vähän sama kuin neulakammossani - pystyn menemään verinäytteeseen rentona, koska pistohetkellä katson muualle. Veri itsessään ei pelota (sivumennen sanoen olen myös kokkaillut verilettuja). Kiitos progressiivisen rentoutuksen metodien olen ollut lähellä nukahtaa hammaslääkärin tuoliin juurihoidon aikana. Puudutuksen ansiosta en tuntenut kipua, ja pienet reiät voi yleensä paikata ilman puudutusta. Tuollaisista reissuista pitää toipua.;) Eli kyllä se kuitenkin ottaa henkiseltä puolelta veronsa.

Vähän samaa voisi sanoa kauhuharrastuksestani ja sotaelokuvista. Jos käyn liian paljon kierroksilla, en välttämättä pysty katsomaan niitä. Stimulaatio menisi sietämättömän puolelle. Siksi toisinaan kestän raskaampaa musiikkia, ja toisinaan en lainkaan. Konserteissa inhoan suunnattomasti sitä, jos ympärilläni rupatellaan samaan aikaan, koska huomioni jakautuu silloin keskustelun ja musiikin välillä, vaikka haluaisin nauttia nimenomaan musiikista. Siksi olen panostanut klassisen konsertteihin, koska niissä on tiukempi käyttäytymiskoodi (samoin elokuvissa inhoan pussien rapistelua ja muuta ylimääräistä hälinää, joten käytännössä käyn nykyään vain festivaaleilla ja näytännöissä, missä suurin osa yleisöstä on leffaharrastajia).

Musiikista puhuttaessa ensimmäisenä mieleeni tulee ihon sisällä käyvät "sähköaallot". Ne ovat laineilevan mallisia aistimuksia, jotka voivat tuntua miellyttäviltä tai pistäviltä, ärsyttäviltä. Sähköaaltojen esiintyminen liittyy elimistön valmiustilaan. Ja kenties vielä useammin tunnen äkillisiä "hyökkäyksiä", paikallisempia efektejä, kuten juuri äskettäin. En osaa sanoa, mitä täsmälleen ottaen ajattelin äsken, koska mielikuvat esiintyvät sekunnin murto-osassa, ja tuottavat fyysisiä reaktioita.

Edellä mainitusta syystä olen kärsinyt paniikkikohtauksista. Aiemmin saamani lääkityksen jälkeen ne ovat lähes jääneet pois, mutta edelleen olen kärsinyt voimakkaasta ahdistuksesta, kun romaanin taustatyönä opiskelin tietoa hevosten jäykkäkouristuksesta, ihmisten sydänkohtauksen oireista, ja teräaseiden aiheuttamista vammoista. Pystyn kuitenkin nykyään tunnistamaan paniikkioireet, suhtautumaan niihin hyväksyvästi ("vai että tällaista tänään") ja siten hallitsemaan tilannetta.

Olen muistaakseni jo aiemmin tilittänyt siitä, etten pysty kirjoittamaan "missä vain vaikka vartin verran". Kärsin matkapahoinvoinnista, joten minua on turha käskeä käyttämään bussimatkat hyödyksi. Enkä muutenkaan pysty keskittymään ihmisten joukossa, koska en pysty sulkemaan ympäriltäni kaikkea hälinää.

Juhani Mattila on kirjassaan Herkkyys ja sosiaaliset pelot sanonut, että herkkä ihminen menee "tilttiin", kun hänen täytyy seurata kaikkia monimutkaisia sosiaalisia kuvioita, mitä vaikkapa pikkujoulujen pöytäkeskusteluihin liittyy. Samoin raitiovaunupysäkillä keskellä vilkasta katua kääntyilen jatkuvasti ympäriinsä ja katselen kaikkea mahdollista. Hypermarketti on minulle kaoottinen paikka, josta en koskaan selviydy ulos alle tunnissa. Ihmisiä, valoja, värejä ja tavaraa on aivan liikaa, enkä löydä hyllypaikkoja. Huomaan jotain mielenkiintoista ja jään tarkastelemaan sitä. Onneksi nykyään pystyy ruokaakin tilaamaan netin kautta. Pienemmät kaupat eivät ahdista yhtä paljon.

Voin koordinoida tapahtumia ja toimia hyvin sosiaalisesti sekä joustavasti monimutkaisissa tilanteissa, mutta se vaatii tyystin omanlaisensa mielentilan, joka johtuu nimenomaan kierroksilla käymisestä, eli virittymisestä toimintaan. Olen alkanut oivaltaa monia hyötyjä, joita saan elämässäni etenkin siitä herkkäviritteisestä ristiriitaisuudesta, mitä erityisherkkyyden ja elämyshakuisuuden yhdistelmä tuottaa.

Ps. Jos katselen sinua silmiin keskustellessamme, en yritä tietoisesti flirttailla, vaan ainoastaan tarkkailen ilmeitäsi.;) Se on vaistonvaraista, luontaista. En siis pysty tietoisesti kytkemään sitä pois päältä, tai valitsemaan, milloin toimin sillä tavoin.

Heinäkuun värit

Heinäkuun viimeisenä päivänä emme jaksaneet kokkailla kotona, vaan kävimme päivällisellä Bembölen Kahvituvassa. Paikka on yksi meidän kantiksistamme, tuttu vuosikymmenien takaa. Onhan se seissyt paikoillaan muutaman sata vuotta, eikä paikallisille tarvitse mainostaa.:)

Kalakeitto on kuulemma palaamassa listalle lähitulevaisuudessa. Kalasopan puuttuessa valitsimme kesän herkuista mozzarellasalaatit. Hyvää oli.:) Suosittelen myös köyhiä ritareita, vaikka emme niitä tällä kertaa syöneetkään.

Poseeraus parkkipaikalla.;) Hattu on HESY:n kirpputorilta, huivi Fidan kirppikseltä, vanha tuttu jakku kierrätyskeskuksesta, paita Lindexiltä, hame KappAhlista, vyö Varustelekasta ja laukku NT Bagsista.

Tuntuu hassulta, että kirpputori tai kierrätys jotenkin "ylevöittää" ketjukauppojen vaatteet. Voisin ihan hyvin sanoa, että hattu on H&M:n mallistoa ja takki KappAhlin. Meille pulleroille ei löydy valikoimaa kovinkaan laajalti.:( Valikoimien puutteesta voisin kirjoittaa pitkän valituksen, mutta en tällä kertaa ryhdy siihen.

Tänään koitti jo elokuu. Tätini kävi miehensä kanssa hakemassa mansikoita ja toivat meille laatikollisen. Perkasin ja pakastin sen runsaassa tunnissa.:) Kuuntelin Iskelmäradiota ja Jussi keri lankaa vyyhdiltä keräksi. Keski-ikä -experience.;) Lapsena opitut taidot jylläävät aina vain vahvempina. Kauan sitten perkasimme äitini kanssa mansikoita ja hän keitti huonommat hilloksi. Kattilat porisivat liedellä yötä myöten ja kuuntelimme radiota, josta -80 -luvulla tuli kutakuinkin samaa musiikkia kuin nyt Iskelmästä.

Nyt harppaan ysärinuoruuteni musiikkiin, rakkaaseen eurohumppaan, amispoppiin, vai miksi sitä kutsuisi? Ja kyllä, olen myös istunut yhden hifiauton takapenkillä. Kajareista kaikui korvia särkevällä volyymilla mm. Pink Floydia. Miellyttävämpää oli käydä diskoissa dokaamassa ja tanssimassa aamuyöhön asti.;) Siihen aikaan (17-19v.) en vielä ollut paksu kirjoittajanrenttu, vaan kuuma pakkaus. Paljon tyhmempi tosin kuin nykyään.

Heinäkuun pienet ilot

Heinäkuun saldo.:) Sain viimein luettua Aki Raatikaisen Kristallikuninkaan. Keltaiset laput ovat minigolf-tulokset veljenpoikani kanssa pelaamaltamme radalta. Why so Myrtsi? Myyrmäen taiteiden yön suunnittelu on edistynyt, siitä myöhemmin. Itse alusta asti tekemäni muistikirja on täyttynyt ehkä puolilleen.

Muistikirjan papereita en tosin tehnyt itse, ovat tavallista A4:sta.;) Neuloin ne vihkonipuiksi ja vihkoniput yhteen jo toukokuussa. Suunnittelin aivan toisenlaista kantta, mutta ennen Ranskan reissua tuli kiire saada valmista. Siksi laitoin kansipahviksi akryyliväreillä pari vuotta sitten vanhan paperilehtiön kannelle maalaamani syysfiilisteoksen. Reunoiksi läiskin askartelukirpputorilta hankkimiani nahankappaleita. Kyllä tämä ensimmäinen yritelmä omaan käyttöön kelpaa.:)

Arkipäivän taidekokemuksia leikkipuistossa.:) Kun lapsella ei ole leluja mukana ja aika käy tylsäksi, täytyy ankeampana aikana lapsuutensa viettäneen tädin muistuttaa, että ympäristö on täynnä puuhavälineitä. Tai no, tädillä on leluna kamera.;) Käsin kasattua linnaa reunustaa vallihauta, huipulla hulmuaa viiri, ja muurit on kuorrutetty tykeillä. Varsin tehokas puolustus tässä palatsissa.

Itse asiassa katsoimme juuri YLE:ltä tulleen ohjelman, muisteluita lapsuudesta 80-luvulla. Itselläni tulee ensimmäisenä mieleen tuon ohjelman jälkeen siinäkin mainittu ydinpommien pelko, rauhanmarssit, Tshernobyl, Kekkosen kuolema ja häntähattu. Sellainen tekoturkismyssy, missä on häntä. Muistan, miten olin aloittanut koulun ja tulin kotiin kiertokautta. Kävelin naapuruston pensaiden suojissa ja söin rusinoita pienestä askista. Pyöräilin kesäisin paljon ja kävin joskus kiskalla ostamassa Mac-mehujään. Talvella hiihdettiin ja luisteltiin. Urheilukisoja katsottiin koko perheen voimin. Hämmästyttävää oikeastaan, että nykyään en voisi tietää juuri mitään tylsempää tv-ohjelmaa kuin vaikka hiihto tai juoksu.

Tuo oli vasta pintaraapaisu aiheesta, erään friikin kasvutarinasta.;) Hauskaa kyllä, opin lapsena myös kierrättämään. Kävimme kirppareilla ja kierrätystoreilla. Vanhempani vastustivat turhaa kulutusta aikana, jolloin muotia olivat Levikset ja purkkarit (purjehduskengät). Toisaalta meille myös tuli ensimmäinen tietokone joskus vuonna -85, ja kun minä olin ilmoittautunut koulun Logo-kerhoon (jossa opittiin ohjelmoimalla liikuttamaan kilpikonnaa), muutama muukin tyttö uskaltautui. Tosin kuten urheilukisojen suhteen, tässä on mutta: en ymmärrä koodaamisesta mitään, vaikka olen sitä opetellut.;) Jääköön niille, joilta looginen ajattelu sujuu ketterämmin.

Ajankohtainen graffiti leikkipuiston penkillä.:) Paljon parempi tägi muuten kuin "X kävi täällä", vaikka jälkimmäinen on toki osa huikean pitkää historiaa. Viikinkidokkarin mukaan yksi pohjanmies tägitti kirkon parven kaiteen Konstantinopolissa, ja Ranskasta löytyy kaiverruksia linnojen seiniltä.

Fanitusmuisteluita

Kuva on Troyes'sta, kirjastolla päin sijaitsevasta puistosta.

Mitä sinä olet fanittanut vuosien varrella?

Itselleni tämä kysymys tuli mieleen, kun jälleen kerran laitoin Spotifysta soimaan soittolistan, jolle olen kerännyt biisejä TV-sarja Robin of Sherwoodin soundtrackilta. Sen alkuperäisen siis, uusintaversiokin on tehty. Myöhemmin kaduin, etten ennakkoluulojeni kalvamana tullut katsoneeksi sitä, koska Will Scarlettia näytteli Harry Lloyd, johon ihastuin katsoessani Game of Thronesin ensimmäistä kautta.

Robin of Sherwoodia alettiin näyttää telkkarissa, kun kävin ala-astetta. Siitä minulle syntyi ikiajoiksi mielikuva peuranpäisestä jumalhahmosta, Hernestä, joka ilmestyi usvan keskeltä metsässä. Olen joskus miettinyt, johtuuko rakkauteni esim. Robert Holdstockin fantasiaromaaneihin juuri tästä varhaisesta, silloin kovin vaikuttavasta kokemuksesta?

Toisaalta pelästyin yhden jakson taistelukohtauksia niin paljon, että lopetin sarjan seuraamisen muutamaksi vuodeksi. Palasin takaisin, kun kolmatta kautta näytettiin. Olin silloin jo ennättänyt yläasteikäiseksi, ja lukenut sekä nähnyt paljon enemmän. Ensin fanitin Batmania, sitten Robin Hoodia, kunnes viimein löysin muskettisoturit. Dumas'n inspiroimana valitsin ranskan c-kieleksi koulussa, sekä espanjan d-kieleksi, opin juomaan viiniä, ja ryhdyin harrastamaan kalpamiekkailua.

Ratsastusta olin harrastellut jo aiemmin johtuen siitä, että minusta noin kymmenen tai yhdentoista vuoden paikkeilla kuoriutui täysverinen hevoshullu. Ennen sitä pidin eniten kissoista, koska Pekka Töpöhäntä todennäköisesti oli kaikkein ensimmäinen fanituksen kohteeni. Sen ohella innostuin Piilomaan Pikku Aasista, ja isäni (joka on perheessä aina käyttänyt ompelukonetta) ompeli minulle ja veljelleni kettukapteenin lakit.

Isältäni sain myös yhdentoista iässä kirjan Kazan susikoira. Se oli menoa.:) Viimeistään tuon kirjan jälkeen rupesin tykkäämään susista, ja ahmin paitsi hevoskirjoja, myös susista kertovia tarinoita, sekä tietenkin historiallista seikkailua. En enää pelännyt taistelukohtauksia, olinhan nähnyt jopa elokuvan Excalibur, joka kieltämättä taisi olla vähän hurja Arthur-versiointi niin nuorelle. Pelästyin vielä 12-vuotiaana Willown alun petoja, mutta pian koitti uusi luku elämässäni.

Kuvassa on yksi Troyes'n vanhoista kaivoista.

Luin varmaankin lapselle sopimatonta materiaalia, mutta ei minusta tämän hullumpi tullut.;) Kolmentoista iässä etsin koulun kirjastosta seksiä yhdessä luokkakaverini kanssa. Siis seksikohtauksia kirjoista. Niin päädyin lukemaan Ruusun nimen, ja lankesin loveen heti, vaikkei siinä juuri seksiä ollutkaan. Etsin käsiini Foucaultin heilurin heti, kun suomennos ilmestyi, ja aina siitä lähtien olen fanittanut Umberto Ecoa.

Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarja tyydytti teiniminän kirjallisen seksin tarpeen. Kohta sen jälkeen löysin kauhun. Erityisesti ihastuin Clive Barkerin brutaaleihin fantasioihin - niin paljon, että lukion ensimmäisellä äidinkielenopettaja moitiskeli minun mässäilevän aineessani verellä ja suolenpätkillä. Kirjoitin aina fiktiota, ellei ollut pakko tehdä jotain muuta. Kaikeksi onneksi opettajani sietivät hyvin tätä taipumusta, ja biologianopettajakin suhtautui ymmärtävästi, kun kyselin taustatietoa ihmisen kaulavaltimon auki viiltämisestä / raatelemisesta.:)

Kenties viehtymykseni pohjalla kummittelee varhaislapsuudessa nautiskeltu satumaailma? Minulle on luettu kansansatuja ("ja niin kaikki kolme prinssiä mestattiin"), Grimmiä ilman Disney-suodatinta ("verta kengässä, verta kengässä" raakkuvat varikset aidan päällä Tuhkimossa), sekä kreikkalaista mytologiaa. Niinpä yhdeksänvuotiaana fanitin tarusankari Heraklesta.

Paitsi että isäni ompeli, hän myös luki meille iltasadut. Koska minulle ei mikään riittänyt, vaan nukahtamisen sijaan nousin sängystä askartelemaan, isäni ryhtyi samalla äänittämään satuja kasetille. Nukuin monta vuotta kasettisoitin tyynyn vieressä. Joka tapauksessa olen itsekin silloin kertonut ensimmäisen oman tarinani, jonka äänitin isän esimerkin mukaan. Siksi tiedän sen olevan olemassa, ja että nauhoitus tapahtui, kun kävin neljättä elinvuottani.

Kun nyt luen kaikkea kirjoittamaani, ei näytä lainkaan ihmeelliseltä, että parikymppisenä retkahdin TV-sarja Xenaan. Siinä oikeastaan yhdistyy moni rakastamani elementti, ja lisäksi pääosassa on nainen. Sankarinaisia kaipasin lapsena eniten, koska kaikki seikkailu tehtiin siihen aikaan pojille. Siksi makuni tuntui jotenkin syntiseltä, kielletyltä.

Xena on ainut fanituksen kohteeni, jonka fanitoimintaan olen aktiivisesti osallistunut. Lisäsin kyllä erään kerran terveiseni Harry Lloydin synttärikorttiin, jota fanisivusto puuhasi. Sen enempään tuskin ryhdyn: aika on ajanut ohi. Joskus olemme jutelleet tästä Jussin kanssa, koska tapasin hänet nimenomaan Xenan fanipiireissä, ja lähetin meidän tarinamme myös kirjaan How Xena Changed Our Lives, jossa se on julkaistu. Sarja on tuonut yhteen muitakin pariskuntia, ja lähes kaikki me entiset aktiivifanit seuraamme edelleen toistemme Facebook-päivityksiä.

Minä ja Jussi tunsimme sielunyhteyttä aluksi soturi- ja asejuttujen vuoksi, mutta pian ymmärsimme, että kumpikin rakasti myös kauhua. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa Finnconissa, ja silloin vielä kuvittelimme olevamme "vain ystäviä".

Voisin listata vielä monta muuta nimeä kirjallisuuden, elokuvien ja TV-sarjojen, sekä musiikin alalta, mutta näiden mainitsemieni kautta pystyn kertomaan erään kehitystarinan.:)

Taustalla soi Clannad: Ancient Forest. Videoklipillä näkyy myös Herne, joka teki pieneen mieleen pysyvän vaikutuksen. Toinen vanhojen rakkaiden Spotify-fiilistelysoittolistani sisältää biisejä elokuvan Ladyhawke soundtrackilta, mutta tällä kertaa Robin of Sherwoodia, ja siis bändin nimi Clannad, irkkumusiikin eräs suurimmista.

Runo Aamulla keittiössä

Peiliselfie Hôtel de Vauluisantin museossa Troyes'ssa pohjustaa hiljattain kotisohvalla kynäilemääni runoa.

Aamulla keittiössä

Keitin pannukahvia:

siitä on vuosia.

Hain lehden postilaatikosta,

valmistin puuroa.

Kenen heijastus

tuijotti pyörein silmin

takaisin ikkunasta?

Voisilmä puurossa,

kermaa kahvin seassa,

rasva nousee pintaan.

Sekoitan.

Taustalla soi Ensiferum: Tears. Se on hieno versiointi Jon Englishin vanhasta tv-tunnari -klassikosta Six Ribbons, joka oli ehdottomia suosikkejani koulun musiikinkirjassa.:)

Miten vaikeaa onkaan palata sorvin ääreen

Vaikka on syntymästään hullu?;) Isäni otti tämän kuvan vuonna 1992 perhelomalla.

Olen viime päivät potenut sylkirauhasen tulehdusta ja nukkunut huonosti. Päivät olen pelannut ja viettänyt aikaa Facebookissa. Kesäkuu alkoi ja loma on nyt loppu, koska siltä tuntuu. Miksi silti on taas niin vaikeaa päästä kiinni kirjoittamiseen?

Oikeastaan kirjoitan kyllä, tätäkin blogitekstiä. Runojakin tuntuu syntyvän. Bongailen mielenkiintoisia tapahtumia ja organisoin taiteiden yön järjestelyitä siltä osin, mitä olen luvannut tehdä. Kaikkea pientä mukavaa on kiva näperrellä, voisin vaikka siivota koko kämpän pitkästä aikaa (se todella tulisi tarpeeseen).

Viime yönä ideoin taas hieman lisää romaanikäsikseen ja tänään tein pienen aloituksen joka voisi pohjustaa yhtä hahmoni kirjoittamaa runoa. Fiktiivinen runous on hauskaa - ja siinä sitä taas ollaan. En jaksa aloittaa proosakirjoja tai proosatekstiä. Mietin, olenko sittenkin vielä liian väsynyt?

Turhautuminen. Omien vaatimusten liiallinen kasvu. Teen kaikkea, millä ei ole tekemistä romaanikäsikseni kanssa, mutta vetkuttelen toimeen tarttumista. Osittain pelkään omaa intohimoani, koska tiedän sen voiman, kunhan pääsen taas sisälle tekstiin. Joko kirjoitan tai teen jotain muuta - olen pitkään yrittänyt yhteensovittamista. Ryhdyn jälleen yrittämään.

Kaikesta huolimatta tämä on normaali tila. Olen käynyt täsmälleen samat mietteet läpi monta kertaa sen jälkeen, kun syksyllä 2011 aloitin romaaniprojektin. Jos tulee jotain muuta pakottavaa - tai syvällinen palautesessio - putoan pois tarinan maailmasta. Mitä pidempään olen siitä ulkona, sitä vaikeampaa on palata takaisin.

Olen aina päässyt takaisin.:) Usein hahmot ja tarina ovat lisäksi ennättäneet syventyä. Erään blokin jälkeen kirjoitin psykologisesti todella vaikuttavan kohtauksen, joka olisi jäänyt välistä ilman blokkia. Sillä olisin kiirehtinyt eteenpäin tarinan kaarella, päästäkseni nopeammin loppuun.

Istutan itseni väkisin läppärin ääreen ja vietän siinä vaikka koko yön. Viimeistään lintujen herätessä aamuhämärissä olen riittävän tokkurassa.:p Kuuntelen tarinan maailmaan vievää musiikkia. Sellaista, mikä herättelee oikeita tunnetiloja. Joskus vaatii todellista hienosäätöä löytää oikeat biisit.

Toisinaan kirjoittaminen on todella julmaa ja epäterveellistä. Lohduttaudun fiilistelemällä jotain siitä, miten suuri taide vaatii kärsimystä. Tosin jos oikeasti alkaisin uskoa tekeväni "suurta taidetta", menisin välittömästi lukkoon.

Sen sijaan tunnen itseni paremminkin meedioksi. Tarina ja hahmot elävät jossain rinnakkaistodellisuudessa, josta kanavoin niitä paperille (ts. läppärin näppikselle). Ne pyrkivät läpi kuin agressiiviset haamut, eikä auta kuin alistua välikappaleeksi.

Jaan teidän iloksenne / lohduksenne proosarunon, jonka kynäilin talvella. Purin siihen koko senhetkisen ahdistukseni kirjoittamiseen liittyen. Olen esittänyt kyseisen runon Kiiski Open Mic -tilaisuudessa sekä koulumme kevätjuhlassa, ja se on painettu antologiaan.


Daimoni tietää

Jos internet ei toimi, suoli ei toimi, runosuoni ei syki, enkä osaa kirjoittaa, voinko opiskella tulkinnanvaraista proosaa, vai turvaudunko helppoon tarinaan? Istun työhuoneen tuolissa ja kiroilen, vittu saatana, toimi, pelaa nyt, opi kirjoittamaan, opi paremmin.

Mitä kaikkea muuta tekisin ennemmin? Siivoaisin vessanpöntön ja lavuaarin, johon olen yrittänyt oksentaa sanoja, työntänyt sormet kurkkuun, eikä mitään tule, vain epämääräistä limaa ja sappinestettä. Itseäni käsken: oksenna paremmin.

Kenties lähtisin lenkille mieluummin, mutta ruhoni valaanrasva leviää ympärilleni ja peittää alleen työtuolin. Olen kasvattanut juuret tähän, ne kulkevat pitkin selkäpiitä ja peräsuolta, enkä löydä miekkaa lyömään pään katki demonilta, joka vaatii uhreja Apollonin alttarille. Kas näin yritin, kirjoitin, koska riivaajani tuntee minut paremmin.


Taustalla soi Al-Andaluz Projectin levy Spotifyssa. Tässä teille näyte, Morena.

Koiraskräppäystä, osa 1

Klikkaa digiskräppileiska alkuperäisessä koossaan auki täältä! En vieläkään ole päättänyt varmaksi, päivitänkö tällaiset taidepläjäykset jatkossa tänne vai Luovaan Luolaan.:p Uuden blogin puolesta puhuu päivitysten suurempi aktiivisuus, sekä ulkoasu, joka sallii leveämmät kuvat.

Lily syntyi phalèneksi, mutta pitkällisen identiteettivekslailun jälkeen päätti nostaa korvansa pystyyn. Nuorena se rakasti agilityä, hyppäsi ketterästi isojen koirien pöytäesteelle, ja muutenkin suoritti keinulaudat sun muut huimapäisellä vauhdilla.

Astmani puhjettua koirat muuttivat vanhempieni luokse, mistä siitäkin tuntuu kuluneen pieni ikuisuus. Vuonna 2012 Lily sai sydänkohtauksen ja kirjoitin pienen runonpätkän:

"Jäljellä on vain muistoja,
ja kohta muistaakseni
tarvitsen valokuvan;
hauras todiste siitä,
että olit olemassa."

Tiedostan aina vain paremmin ikäni, kun opiskelen ihmisten kanssa, jotka kävivät vasta kolmatta vuotta Lilyn syntymän aikaan - jolloin itse olin vähän päälle 20-vuotias idealisti, joka kovasti pohdiskeli elämän tarkoitusta ja sitä, miten pystyisi jättämään jälkensä maailmaan.

Lilyltä katkesi maitokulmahammas farkkujeni lahkeeseen, kun se innostui roikkumaan puntissa. Milloin ei raastanut kengännauhoja. Se oppi sahaamaan poskihampaillaan lakanoihin reikiä ja äitini kylpytakin vyön katki.

Lopulta me muutumme fiktioksi, muistoista kumpuaviksi tarinoiksi. Meistä tulee tyyppihahmoja, jotka kuvataan aina samojen kohtausten kautta. Jokin aines todellisesta, alkuperäisestä elämästä säilyy niin kauan kuin ihmiset muistavat.

Ehkä joskus kirjoitan koiratarinoita.:) Toistaiseksi tyydyn digiskräppäykseen. Tykkään tästä enemmän kuin aidoilla materiaaleilla skräppäämisestä siksi, että pystyn kuvankäsittelyohjelmalla toteuttamaan monia sellaisia juttuja, mitkä eivät oikeasti noin vain onnistuisi. Lisäksi taidot pysyy yllä ja aina välillä kehittyykin. Sekä kuvat on joka tapauksessa digimuodossa, ja netistä pystyy lataamaan ilmaisia tarvikkeita. Koska ne ovat ilmaisia, tarkemmin sanottuna usein linkwarea (= pitää linkittää tekijän sivulle), liitän postauksiin aina kiitokset materiaaleista.

Tähän leiskaan olen käyttänyt ilmaisia materiaaleja sivustoilta Cajoline-Scrap ja Binty Designs, sekä lataamaani brushia sivulta myphotoshopbrushes.com.