Blogiin postaaminen on valitettavasti jälleen kiireiden vuoksi jäänyt. Ennätin kuitenkin napata tällaisen kuvan syyskuisesta kuutamosta.:) Suoritan nyt opintojeni viimeistä vuotta.
Isoin juttu lähitulevaisuudessa on ensimmäinen opettamani kirjoituskurssi, jonne pystyy edelleen ilmoittautumaan: https://ilmonet.fi/#!code=V170086
Harkitsen siirtää tämän blogin jossain vaiheessa Wordpressille, koska sieltä saa mm. systeemit, millä voi tarjota esteettömämpää lukukokemusta. Onko teillä lukijoillani ajatusta siitä, kumpi on nykyisin parempi, Blogger vai Wordpress? Etenkin esteettömyyden ja sen kannalta, miten älypuhelimella pystyy tekemään postauksia.
Paljon on vettä virrannut ajatusten joessa sen jälkeen, kun tein nämä ATC:t. Korttiaskartelu on yksi tapani jäsentää mielen virtaa kirjoittamisen suhteen - ja muutenkin. Olen väsännyt ATC:tä myös sairauksista.
NaNoWriMon aika koittaa taas marraskuussa. Suosittelen kaikille, jotka haluavat vapauttaa luovuuttaan kirjoittajina.:) Puhun asiasta nyt, koska tässä olisi jokunen kuukausi aikaa valmistautua. Luoda tarinan runko, jne. Ideana on siis kirjoittaa romaanikäsis kuukaudessa, mutta ei se niin justiinsa ole. Eli kaikki säännöt, mitä sivustolta löytyvät, on tarkoitettu rikottaviksi.:)
Pohjimmainen idea tuossa haasteessa on haastaa itsensä omistautumaan kirjoittamiselle kuukauden ajan. Millään muulla ei ole väliä. Tosin itseäni alkujaan kutkutti nimenomaan tarkoitus luoda mitä tahansa roskaa, vailla päätä tai häntää, kunhan tuottaa 50 000 sanaa. Jos kärsii siitä, ettei suomeksi kirjoittaessa sanamäärä kartu kuten englannissa, voi vaikka täydentää tarinaa copy/paste -tekniikalla.;) Automatiikka sen sanamäärän kuitenkin tarkistaa, eikä luomuksia ikinä julkisteta missään.
Oma käsikseni sai alkunsa tuosta ajatuksesta: mitä tahansa roskaa. Sitten rakastuin siihen roskaani niin paljon, että vaihdoin suuntaa. ATC:ssä on läsnä sama luomisen, tekemisen vapaus. Voi tuottaa pienen taideteoksen, vaikka ei osaisi piirtää. Tosin oma kortteiluni on edetessään saanut astetta vakavamman suunnan, missä on hyvät ja huonot puolensa.
Runojen lukeminen open mic -tilaisuuksissa tuntuu myös älyttömän vapauttavalta. Fiilis on hieno, kun uskaltautuu voittamaan pelkonsa ja esittämään omia tekstejä.
Kirjoittajatreffien tarkoitus on olla jonkinlainen kirjoittajien vertaistukiryhmä. Tervetuloa mukaan, jos kiinnostaa ja asutte sopivan matkan päässä.:)
Mainostusta pitää jatkaa toteamalla, että Lähiönäyttämö järjestää näytelmäkirjoittamisen kirjoittajatreffejä vastaavaa ryhmää Malminkartanon kirjastossa. Helsingin puolella siis, mutta naapurissa.:)
Kirjoittajatreffit starttaa Myyrmäen kirjastossa 27.8.2015 klo 18 - 20. Tervetuloa harrastajat sekä aloittelijat lajityyppiin katsomatta, olipa sinulla tekstiä työn alla tai vasta haaveilun asteella.:)
Jatkamme syksyllä kerran kuukaudessa. Taiteiden yön treffit vetää Josefiina.
Myyrmäen kirjastossa on 27.8. klo 18 - 20 mahdollisuus myös perehtyä ATC-korttien tekemiseen. Nämä pienet taidekortit syntyvät vaikka ilman piirrustustaitoja, ilmaiseksi, kuten yllä oleva.:) Koostin sen 100% kierrätysmateriaaleista. Harrastajat ja aloittelijat tervetuloa!
ATC-korttipajan vetää Ulla-Riitta.
Runouden open mic on avoin kaikille omia tekstejään esittäville Bar Cafe Lunassa 27.8. klo 20.30 alkaen. Olitpa ensikertalainen tai konkari, tule runoilemaan, räppäämään, laulamaan, tai vaikka lukemaan lyhyt novelli.:) Kunhan se on omaa tuotantoasi.
Open micin vetäjinä Elina ja Klaus.
Kaikki nämä kolme ovat minun vastuullani, samoin jatkan kirjoittajatreffien vetäjänä syksyllä. Joten jos olet kiinnostunut ja sinulla on kysyttävää aiheesta, ota yhteyttä.:)
Heinäkuun saldo.:) Sain viimein luettua Aki Raatikaisen Kristallikuninkaan. Keltaiset laput ovat minigolf-tulokset veljenpoikani kanssa pelaamaltamme radalta. Why so Myrtsi? Myyrmäen taiteiden yön suunnittelu on edistynyt, siitä myöhemmin. Itse alusta asti tekemäni muistikirja on täyttynyt ehkä puolilleen.
Muistikirjan papereita en tosin tehnyt itse, ovat tavallista A4:sta.;) Neuloin ne vihkonipuiksi ja vihkoniput yhteen jo toukokuussa. Suunnittelin aivan toisenlaista kantta, mutta ennen Ranskan reissua tuli kiire saada valmista. Siksi laitoin kansipahviksi akryyliväreillä pari vuotta sitten vanhan paperilehtiön kannelle maalaamani syysfiilisteoksen. Reunoiksi läiskin askartelukirpputorilta hankkimiani nahankappaleita. Kyllä tämä ensimmäinen yritelmä omaan käyttöön kelpaa.:)
Arkipäivän taidekokemuksia leikkipuistossa.:) Kun lapsella ei ole leluja mukana ja aika käy tylsäksi, täytyy ankeampana aikana lapsuutensa viettäneen tädin muistuttaa, että ympäristö on täynnä puuhavälineitä. Tai no, tädillä on leluna kamera.;) Käsin kasattua linnaa reunustaa vallihauta, huipulla hulmuaa viiri, ja muurit on kuorrutetty tykeillä. Varsin tehokas puolustus tässä palatsissa.
Itse asiassa katsoimme juuri YLE:ltä tulleen ohjelman, muisteluita lapsuudesta 80-luvulla. Itselläni tulee ensimmäisenä mieleen tuon ohjelman jälkeen siinäkin mainittu ydinpommien pelko, rauhanmarssit, Tshernobyl, Kekkosen kuolema ja häntähattu. Sellainen tekoturkismyssy, missä on häntä. Muistan, miten olin aloittanut koulun ja tulin kotiin kiertokautta. Kävelin naapuruston pensaiden suojissa ja söin rusinoita pienestä askista. Pyöräilin kesäisin paljon ja kävin joskus kiskalla ostamassa Mac-mehujään. Talvella hiihdettiin ja luisteltiin. Urheilukisoja katsottiin koko perheen voimin. Hämmästyttävää oikeastaan, että nykyään en voisi tietää juuri mitään tylsempää tv-ohjelmaa kuin vaikka hiihto tai juoksu.
Tuo oli vasta pintaraapaisu aiheesta, erään friikin kasvutarinasta.;) Hauskaa kyllä, opin lapsena myös kierrättämään. Kävimme kirppareilla ja kierrätystoreilla. Vanhempani vastustivat turhaa kulutusta aikana, jolloin muotia olivat Levikset ja purkkarit (purjehduskengät). Toisaalta meille myös tuli ensimmäinen tietokone joskus vuonna -85, ja kun minä olin ilmoittautunut koulun Logo-kerhoon (jossa opittiin ohjelmoimalla liikuttamaan kilpikonnaa), muutama muukin tyttö uskaltautui. Tosin kuten urheilukisojen suhteen, tässä on mutta: en ymmärrä koodaamisesta mitään, vaikka olen sitä opetellut.;) Jääköön niille, joilta looginen ajattelu sujuu ketterämmin.
Ajankohtainen graffiti leikkipuiston penkillä.:) Paljon parempi tägi muuten kuin "X kävi täällä", vaikka jälkimmäinen on toki osa huikean pitkää historiaa. Viikinkidokkarin mukaan yksi pohjanmies tägitti kirkon parven kaiteen Konstantinopolissa, ja Ranskasta löytyy kaiverruksia linnojen seiniltä.
Palasin eilen Oriveden opiston romaanipajasta. Kuva on kuitenkin Vantaan Kartanonkoskelta ennen Orivedelle lähtöä, kun jouduimme juhannuksen pyhien vuoksi etsimään sunnuntaina auki olevan kirjaston lainojen palauttamista varten. Onneksi Pointissa on omatoimikäyttö.:)
Koko viikon kurssipäivät täyttyivät aamusta iltaan, kuten tavallista. Itseäni harmitti suunnattomasti, etten ennättänyt lukea kaikkia kurssikavereiden tekstejä ja kommentoida niitä niin hyvin kuin olisin osannut, koska täytyi huolehtia yöunista. Siitä huolimatta nukuin jatkuvasti liian vähän.
Tämä oli neljäs kesäkurssi, jolle osallistuin. Aiemmin olemme Jussin kanssa käyneet peruskurssin, proosapajan ja toisen romaanipajan. Mikään viikon intensiivisyydessä ei yllättänyt, ja viihdyin hyvin väsymyksestä huolimatta.
Silti tulin havainnoineeksi oman väsymykseni vaikutuksia: palautteen saaminen sai kyseenalaistamaan, miksi teen tätä? Miksi kirjoitan? Missään ei ole järkeä, eikä tähän ole olemassa hyviä tai oikeita vastauksia.
Joudun pohtimaan romaanini perustavanlaatuisia rakenneseikkoja ja kohtauksia uusiksi, mikä tuntuu raskaalta, mutta toisaalta ei yllätä. Tiesin sen jo ennakkoon, ja olin lähtenyt testailemaan eräitä asioita ennen kurssia. Siksi lähetin oman kymmensivuiseni raakiletekstiä, jonka sisällöllisestä toimivuudesta halusin kommentteja. Ulkopuolinen näkee aina eri asiat kuin kirjoittaja.
Ymmärrän, että toiset eivät halua näyttää ensimmäistä versiota, sitä raakiletta, kenellekään. He eivät keskustele tekstistä ennen kuin kokonaisuus on hahmottunut. Toiset kuten minä taas hölöttävät ummet lammet kenen tahansa kiinnostuneen kanssa.
Miisa Jääskeläisen Sana kerrallaan -kirjassa nimeämistä kirjoittajatyypeistä löydän itseäni eniten luonnostelijasta. On olemassa raamit, joihin tarina asettuu, eikä minun tarinankertojana ole vaikeaa keksiä käänteitä, paremminkin hankaluus on rajoittaa niiden paisumista mahdottomiin ulottuvuuksiin. Tämän puitteissa minulla on tekstiä, jota editoin sekä läppäriltä että printteinä, monessa vaiheessa. Olen täyttänyt prosessin aikana muutaman muistikirjan, ja luonnostelen vaikka kännykän tehtävälistaan. Uskon, että järjestelmällisemmin asiaan suhtautuvan on vaikea ymmärtää, miten kaaoksen keskeltä löytyy punainen lanka. Varsinkin, kun - kuten taas tuli todistettua - puheeni usein muistuttavat epäjohdonmukaista tajunnanvirtaa.
Ihmissuhteet ovat myös hyvin epätäydellisiä. Ensimmäistä kertaa kurssilla ei syntynyt suurta yhteisöä, vaan paremminkin monia pieniä. Tein havaintoja myös siitä, miten kirjoittamisharrastuksen eri vaiheissa erilaiset opettajat pystyvät tukemaan paremmin. Jokaisella opettajalla on omanlaisensa jutut, mistä he puhuvat, ja siksi on parasta hankkia kokemusta eri opettajien kursseilla. Kokonaisuudesta pystyy ajan kuluessa muodostamaan itselleen sopivan synteesin, ja kertaus on aina hyvästä.
Loppujen lopuksi opin itsestäni seikan, että vuoden aikana kypsynyt käsitykseni omasta tekemisestäni ohjaa selville vesille. Pystyn lähes aina saamaan paljon irti kursseista opettajan metodeista riippumatta, koska tiedän asiat, joita haluan kehittää osaamisessani. Tiedän, että ihmiset ovat erilaisia, ja kaikilta saa erilaisia kommentteja. Tälläkin kertaa mukaan tarttui ajateltavaa.:)
Yhtä lailla kuin meidän asuntomme kaoottisuus ei taida koskaan tulla valmiiksi (ennen kuin on aika muuttaa pois), taitaa elämä, oppiminen ja kehittyminenkin pysyä ikuisesti kaoottisena. En pidä siitä, koska haluaisin valmista. Väsyneenä kaikki alkaa ahdistaa, ja muutaman hyvin nukutun yön jälkeen asiat viimein saavuttavat jonkinlaisen muodon.
Ps. Kurssilla tuli puhetta perfektionismin selättämisestä, koska on yksi yleisistä kirjoittamisen esteistä. Tosin hallittuna myös kirjoittamisen apuneuvo. Kanssaperfektionisteille voin suositella Camp NaNoWriMoa, joka alkaa heinäkuun ensimmäisenä.:) Kun tarkoitus on kirjoittaa kuukaudessa romaani tai ylipäänsä sen verran kuin sattuu ehtimään, teksti saa olla antaumuksellisen huonoa. Ainakin itselleni ajatus oli aikoinaan todella vapauttava, ja siitä romaaniprojektini lähti liikkeille. Varsinainen NaNoWriMo koittaa taas marraskuussa ja seuraava "leiri" varmaankin huhtikuussa.
Meillä ei enää ole kissaa, ja teen sijasta juomme yleensä kahvia. Itselläni hermot eivät kestä toistuvaa nyhertämistä silmukoiden parissa.:p Jussi on meistä se neulova osapuoli, jolle lykkään villasukat parsittavaksi.
Karhupuistossa kävin ruoholavalla lukemassa pari runoani, joiden arvelin kohtuullisesti sopivan aurinkoiseen säähän. Eivät ne mitenkään erityisen herttaisia olleet, mutta sentään jotenkin ulkoteemaisia (aivomassani leviää pelakuihin, nahkani ruohikolla piknikalustana, jne.). Ylemmässä kuvassa omia runojaan esittää ystäväni ja opiskelukaverini Riku, minä vain varjostan hetken seesteisyyttä alareunassa.:)
Esiintyjiä tilaisuudessa oli peräti 22, jos muistan luvun oikein. Kuvassa Jarkko Jokinen. Lähdimme open micin jälkeen kaveriporukan kesken toiseen puistoon ja sieltä baariin nimeltä Rytmi, joka on esteetön. Onneksi meillä oli mukana Kallio-opas Erja.;) En ymmärrä, miksi esteettömyyttä vastustetaan. Tai siis, toki ymmärrän historialliset arvot, mutta en siltikään käsitä, että ne ylittäisivät ihmisten oikeuden elää omaa elämäänsä nykyaikana.
Minä sentään viallisten keuhkojeni (= astma) kanssa pääsen nykyään baareihin hyvin vapaasti, vaikka muistan hyvin ajan, jolloin jouduin istumaan yksin tupakoimattomien puolella, kun opiskelukaverit pitivät hauskaa tupakoitsijoiden ehdoilla. Siksi pidän omasta puolestani huolta siitä, ettei kenenkään toisen tarvitsisi kokea samaa syrjäyttämistä. Toivon, että ihmiset kokisivat itse, miltä tuntuu tulla jätetyksi pois vaikkapa silmien värin vuoksi. Tai jonkin muun asian, jolle ei mahda mitään.
Pidän Heather Dalen musiikista, johon ystäväni Minni minut tutustutti.:) Silti tekee aina hieman pahaa kuunnella Changeling Childia, koska vammaisia lapsia saatettiin pitää vaihdokkaina. Tai vaihtoehtoisesti Pirun siittäminä: nainen huorasi paholaisen kanssa ja synnytti epämuodostuneen vauvan. Ajatus maahisten jälkikasvusta tietenkin oikeutti viemään "vaihdokkaan" metsään ja jättämään sen sinne, jotta pariskunta saisi "oman lapsensa" takaisin. Lapsenmurhasta kun olisi muuten tuomittu kuolemanrangaistukseen.
Ymmärrän toki viehätyksen myyttiseen puoleen. Samoin sen, miksi on niin kiehtovaa lukea goottilaisia kauhutarinoita "hirviöistä", jotka perheenjäsen on lukinnut vanhan linnan tornikamariin. Tai muuta vastaavaa. Paljon ankeampaa toki olisi ajatella mielenterveysongelmaista tai vammaista henkilöä, jota piilotellaan ulkopuolisilta, ettei perheelle koituisi häpeää.
Samoin historian hirviömäiset kyttyräselät kärsivät todellisuudessa skolioosista. Notre Damen kellonsoittaja on toki hyvä tarina, eipä siinä mitään. Ja hirmuhallitsijoille on aina tarvetta fiktiossa. Samaan aikaan nykykirjoittaja voi silti muistaa "tieteenalan" nimeltä fysionomia. Se vaikutti rodunjalostusopin taustalla. Olisi hyvä, jos jokainen osaisi etsiä ja tunnistaa sisältään pikku-Hitlerin, mutta valitettavasti natsien superhyperpahuuden ulkoistaminen kuuhun ja ties minne tekee vaikeammaksi nähdä, miten vastaava ajatusmaailma vaikuttaa arkipäivässä.
Homoseksuaalisuudesta tuomittiin natsien vallan aikaan keskitysleirille, ja liittoutuneiden voitettua vankilaan. Itse olen syntynyt siitä onnelliseen aikaan ja paikkaan, etten ole koskaan joutunut kokemaan biseksuaalisuuttani ongelmana. Se on vain yksi ominaisuus, joka lopultakaan ei määritä minua yhtä paljon kuin vaikkapa astma - koska sairaus asettaa rajoituksia, seksuaalisuus ei. Ainahan taitaa olla niin, että näemme asiat selkeämmin, kun törmäämme rajoihin.
Kuulemma joillekin maalaisille voi tulla järkytyksenä, että Karhupuiston kahvilan seinällä liehuu sateenkaarilippu. Kallion kirjastossa on sateenkaarihylly, ja Pride-viikon kunniaksi myös Myyrmäen kirjastossa järjestetään näyttely. Itse mieluiten välttelen massatapahtumia, eikä Pride ole tuntunut henkilökohtaisesti kovinkaan tärkeältä. Panostan massatapahtumista enemmän kirjamessuihin. (Ihan oikeasti en jaksaisi kovinkaan montaa ihmismerta vuodessa, syy on tämä toiseuttava "vika" nimeltä erityisherkkyys.) Ei silti ole sattumaa, että laitoin blogin otsikkotekstiin sateenkaaren väristä vivahdetta.:)
Vammaisuus ja homoseksuaalinen käytös (homous on vaikea sana historiallisessa yhteydessä, koska ihmiset ajattelivat seksuaalisuudesta eri tavalla kuin nykyään) yhdistyvät Denis Sanguin de Saint-Pavinin elämässä. Hänen runonsa on kokonaisuudessaan julkaistu vasta vuonna 2010 ilman, että niiden avointa pervoutta olisi pyritty selittämään pois. Ja mitä romaaniprojektiini tulee, näette sitten aikanaan.:) Nyt hyvää juhannusta peikkopoppoon Aurinkosaagan tahtiin:
Nykyään kannattaa lähteä steissille hengailemaan.:) Vantaan Myyrmäkeen nimittäin. Kävin tutustumassa paikkaan tiistai-iltana taiteiden yön tapahtumasuunnittelun jälkeen. Aseman katsastamisen voi hoitaa vaikkapa torstaina 27.8. jolloin alueella tapahtuu paljon kivaa.
Asema on kymmeniä vuosia ollut samanlainen, peltisen ankea, kusenhajuinen rakennelma kuin mikä tahansa lähijunan pysähdyspaikka. Vaan ei ole enää.:D Tietoa projektista Tarja Kankkusen sivuilla.
Liukuportaatkin on saatu. Toivon vain, että kaikki hienoudet säilyvät, eikä joku vatipää käy tuhotöissä. Valitettavasti tuppaa usein olemaan niin, että itsekeskeiset ääliöt vandalisoivat yhteistä omaisuutta, kuten kirjaston kirjoja. Köyhät kyykkyyn, vai miten se menikään?
Tämä on oma suosikkini teoksista.:)
Jussi yleisen pianon näppäimillä.
En ole fiftari, mutta Mike's Dinerin vetovoima on vastustamaton. Tiistaina oli liian myöhä istua alas. Vilkaisin silti, että kahvikuppi maksaa 1,90 € ja paikka on auki yöhön asti.:D Huomattavasti sympaattisempi asemaravintola kuin Burger King Helsingin steissillä.
Toivottavasti ihmiset löytävät paikan, jotta se pysyy kannattavana. Persoonallisia kahviloita / ravintoloita / baareja on aivan liian vähän, ainakin pääkaupunkiseudulla. Turusta niitä löytyy paljon enemmän, ja tietysti täytyy mainita Tampereen vohvelikahvila.
Todellakin Mike's Diner on ma-to auki aamuvarhaisesta yhteen yöllä, perjantaisin ja lauantaisin peräti neljään. Sunnuntaisin aukeaa puolilta päivin, ja sulkeutuu yhdeltä yöllä. Hyvä tietää, jos tässä vielä sattuisi innostumaan myöhäisistä menoista. Kuten silloin joskus nuorena.;p Toisaalta kirjoitusharrastuksen tässä mittakaavassa on mahdollistanut nimenomaan rauhoittuminen. Nuorempana piti ryntäillä sinne sun tänne, vaikka vain sen vuoksi, että lähtee jonnekin.
Asemissa on silti edelleen omanlaistaan hohtoa riippumatta siitä, miltä ne konkreettisesti näyttävät. Olisi kovin helppoa hypätä junaan ja ajaa jonnekin, mieluiten kauas. Matkanteko itsessään on elämys, ei vain se, mitä päätepisteestä löytyy. Parasta on, jos pystyy poikkeamaan kiinnostaviin, yllättäviin paikkoihin reitin varrella. Jos minulla olisi enemmän rahaa, matkailisin enemmän.
Sattumoisin eräänä päivänä oivalsin viettäneeni koko elämäni jonkin lähijunareitin varrella. Heitetään tässä vaiheessa kehiin vähän nostalgiaa.:) Musiikkia lapsuudestani.
