Kirjoitin keväällä opintosuorituksena esseen, jossa pohdiskelin kirjailijan asemaa nykyisessä sananvapauskeskustelussa. En lähtenyt ruotimaan äärioikeiston aiheuttamaa uhkaa, vaan otin tarkasteluni kohteeksi ehkä vähemmän ilmeisen näkökulman.
Tämä todellakin on vain yksi näkökulma ja yksi teksti, joka ei edes pyri tuomaan esille mitään absoluuttisia totuuksia. Toiset ovat hiljattain sivunneet samaa teemaa, kuten Sonja Saarikoski Hesarin jutussaan (valitettavasti maksumuurin takana) ja Silvia Hosseini Nuoren Voiman Kritiikki-lehden esseessään, joka on luettavissa ilmaiseksi netissä. Hosseinin teksti oli mielestäni erinomainen.
Tämä kuva on muutaman vuoden takaa lähimaastoista. Lapsena rakastin talvea, se oli suosikkivuodenaikani, jolloin sai hiihtää, luistella ja tehdä lumilinnoja. Nykyään keuhkot sanoo sopimuksen irti -20 asteessa, ja lumi on lähinnä riesa. Olen hiihtänyt ja luistellut viimeksi 90-luvun puolella.
Eipä tämä kaikki mitään. Juuri äskettäin tein pienen, mutta merkittävän havainnon. Hartia ja niska rupeavat helposti särkemään, jos istun tietokoneella pitkiä aikoja. Täytyisi pitää taukoja, mutta kun en muista. Eikä siinäkään vielä mitään. Vahingossa tulin suurentaneeksi tekstinkäsittelyohjelman zoomausta 120%:iin ja huomasin, että suurempi teksti näytöllä vähentää lihasjännitystä hartioissa ja niskassa.
Minulla on likinäköisyys, ts. tarvitsen kaukolasit nähdäkseni pidemmälle tarkasti. Viimeksi optikko puhui, että lähinäköä täytyisi ruveta testaamaan sitten, kun ikää kertyy yli 40 vuotta. Voihan olla, että silmäni ovat vain kuivat ja väsyneet, mistä syystä isompi teksti tuntuu paremmalta. Silmien väsyminen on sikäli hyvin perusteltu oletus, että vaikka en enää
fyysisesti kestä yön yli valvomista yhtä hyvin kuin nuorempana,
todennäköisesti olen viime aikoina valvonut öitä useammin kuin nuorena.
Eniten asiassa häiritsee, että saan nyt erilaisen tuntuman romaanikäsikseeni. Ei tarvitse tihrustaa hartiat lysyssä, jotta pääsisin jyvälle kokonaisnäkymästä. Parempi näin tietenkin, kirjoittaminen vaikuttaa sujuvan sukkelammin.
Kevättä odotellessa on kiva kuunnella The Divine Comedyn biisiä The Pop Singer's Fear of the Pollen Count. Hauskaa, että joku on osannut tehdä tarttuvan rallatuksen siitepölylaskeumasta.:D Huvitin itseäni pari päivää sitten myös tekemällä flunssaan liittyvästä lauseesta roisin anagrammin.:) Anagrammi tarkoittaa, että muokataan samoista kirjaimista uusi sana tai lause. Tosin ystäväni löysi avuksi netistä koneen. Ikäville asioille nauraminen tuottaa paremman olon.
Mietin pitkään, mitä ja millä tavoin tämän kirjoittaa. Yritän kehittää retoriikkaani siten, että teksteillä saattaisi olla jotain vaikutusta. Ensimmäisenä mieleen puskee viha, katkeruus ja turhautuminen - kaikesta siitä, mitä olen kokenut ja nähnyt vuosien varrella. Siitä, miten teinit nauravat uimarannalla läskeille, miten ventovieras mies kommentoi olemustani uimahallissa. Miten anonyymit kirjoittavat herjaviestejä seuraamieni blogien postauksiin. Miten koko yhteiskunta on järkyttävän läskifobinen, ja monet tahot vaativat kaikilta (mutta etenkin lihavilta) häiriintynyttä suhdetta omaan kehoon sekä syömiseen. Millainen on se maailma, jossa toiset ihmiset provosoituvat siitä, että lihava nainen kertoo olevansa tyytyväinen vartaloonsa?
Jenny Belitz-Henriksson on kirjoittanut todella hyvin Hidasta elämää -sivustolla: "Mitä jos keskittyisimme omaan hyvinvointiimme ja pitäisimme itsestämme
niin hyvää huolta, että voisimme toisten antaa olla sellaisia kuin juuri
he haluavat olla? Entä jos päästäisimme suustamme ja kirjoittaisimme
netissäkin vain asioita, jotka voimme esittää myös henkilökohtaisesti
kasvotusten ja selän takanakin puhuisimme ihmisistä vain hyvää? Entä jos
lakkaisimme tivaamasta toisiltamme, miksi toinen näyttää siltä miltä
näyttää, oli poikkeus ulkonäössä sitten itse aiheutettua tai ei?"
Tyytyväisyys omaan vartaloon ei merkitse sitä, etteikö henkilö voisi terveyssyistä haluta laihtua. Sen sijaan se vaikuttaa ratkaisevasti yleiseen hyvinvointiin, seksistä nauttimiseen ja pukeutumiseen. Ylipäänsä siihen, että voi olla onnellinen sellaisena kuin on, juuri nyt ja tässä. Ei joskus hamassa tulevaisuudessa sitten, kun on saavuttanut tietyt tavoitteet.
Yksi vakiokommentti aiheesta kuuluu "mutta laihoja halveksutaan myös". Toden totta, ihmisiä arvostellaan ulkonäön perusteella aivan tolkuttomalla tavalla. Mielestäni on silti yhtä turhaa kilpailla siitä, halveksutaanko laihoja vai lihavia enemmän kuin siitä, onko miesten vai naisten kohtaama parisuhdeväkivalta pahempaa, tai pitäisikö lakata puhumasta rasismista, koska myös kantasuomalaiset kohtaavat syrjintää ja osa elää yhteiskunnan ulkopuolella. Aina löytyy tilastoja, joiden mukaan jokin asia on yleisempää kuin jokin toinen. Mutta tilasto on pelkkä numero, joka ei kerro mitään yksilön kokemuksesta. Kaikki väkivalta ja syrjintä on aivan yhtä väärin, ja aiheuttaa sen kokeneelle tuskaa.
Itse olen kärsinyt nuoruusiällä alkaneesta masennuksesta ja monipuolisista ahdistustiloista, kuten paniikkihäiriöstä. Olen myös taipuvainen syömishäiriöihin. Varmasti juuri siksi olen joutunut käsittelemään omaan vartalooni liittyviä psyykkisiä juttuja aika paljon. Pelkään ulkopuolelle joutumista, koska olen kokenut sen. Siksi ihmissuhteet tuntuvat välillä vaikeilta. Asioita ei lainkaan helpota, että tiedostan monet sukupuolittuneet ennakkoluulot: pullantuoksuinen emäntätyyppi, jne.
Paitsi vartalon mallia, erityisesti nuoremmat sukupolvet ovat järkyttävän fiksoituneita pukeutumistyyliin. Gootti ei voi pukeutua beigeen, tiedostava henkilö ei voi ostaa vaatteita ulkomaisesta ketjukaupasta, verkkareihin ja flanellipaitaan pukeutuva on tyylitön juntti. Toisin sanoen pitäisi löytyä sopiva vartalo ja riittävästi rahaa, jotta sitä voisi käyttää hankkiakseen jotain kulttuurista ryhmää ilmentävän ulkomuodon. Vastakulttuuriseen ajatteluun liittyen tämä tuntuu hyvin ristiriitaiselta, koska eikö kulutuskriittisyys koskekaan kulutuskriittiseksi julistautuvia henkilöitä? Läskifobia leimaa pitkälti myös ns. vastakulttuuria. Lienee perua menneen maailman "lihavan sikaporvarin" kuvastosta, vaikka moderni porvari on todennäköisemmin viimeisen päälle sliipattu, atleettinen tyyppi, ja läski joku tyylitajuton köyhä (kuten allekirjoittanut).:p
Joka tapauksessa yksi ikuinen valitusaihe on, että lihaville markkinoidaan pääasiassa rumia kolttuja, pahimmillaan puolijoukkuetelttoja, joiden pitäisi muka kätkeä kantajansa lihavuus. Kaikkea kanssa. On joskus menneisyydessä ollut surkuhupaisaa seurata H&M:n vastaista kampanjointia, kun H&M postimyynti oli silloin ainut taho, josta sai kivan näköisiä, isokokoisia vaatteita. Kylläkin rajallisesti, eikä kaikkia kokoja, mutta silti. Sittemmin firma on kääntänyt kelkkansa. En pysty käsittämään, miksi muotisuunnittelijoista on niin kauheaa, jos joku paksukainen käyttää heidän suunnittelemiaan vaatteita? Luulisi olevan esteetikkojen mielestä päin vastoin mahtavaa, jos kaikki ihmiset voisivat pukeutua hyvin.
Edelleen kulutuskriitikkojen vihaamat ketjukaupat ovat niitä harvoja, mistä löytyy isokokoisia vaatteita. Olen lähettänyt useampaan palautetta, että haluaisin valikoimaan istuvia malleja, mutta ainakin kotimainen asiakaspalvelu vastaa (jos vastaa) jotenkin tyyliin "saattaapi olla, että otamme palautteesi huomioon, mutta saattaapi todennäköisemmin olla, että emme". Kirjelmöin Amnestylle, että he voisivat ottaa kauppaansa isoja kokoja, mutta kuulemma ei löydy resursseja. Sama tilanne taitaa olla muissakin järjestöissä. Vaihtoehtoväen rakastamat putiikit taas eivät kaiketi vain viitsi edes harkita koko asiaa. Tai sitten toimitaan kuten ketjukaupoissa, ja perustetaan oma rumempi, isojen kokojen mallisto sen sijaan, että ihan yksinkertaisesti tarjottaisiin samoja vaatteita laajemmalla kokoskaalalla. Vartalon perusmalli kuitenkin pysyy samana, vaikka ihminen lihoo, joten erilaiset vaatteet istuvat eri tavoin mallista riippuen.
Itse käyttäisin vanhoja, vintage-vaatteita ja kirpparilöytöjä paljon enemmän, jos mahtuisin niihin. Kun kirpparilta löytyy isokokoisia vaatteita, ne tuppaavat olemaan ketjukaupan tuotteita, koska muuta ei ole markkinoilla. Tai no, nykyään löytyy ulkomaisia nettikauppoja, joista voisi tehdä istuvia ostoksia, mikäli en olisi näin köyhä.:) Modclothilla, SimplyBellä (Joe Brown's -merkkiset) ja Lindy Bopilla on mieleisiäni vaatteita. Ja muuten teen satunnaisia löytöjä. Zizzistä pidän siksi, että saan myymälässä tuntea olevani omanlaiseni ihminen, en friikki, tai joku pullantuoksuinen kotiäiti.
Tuo tunne on juuri sitä, mitä haluan kaikkein eniten. Että saisin ihmisten silmissä olla oma itseni, enkä jonkun ennakkoluuloisen stereotyypin edustaja, johon on vaikeaa suhtautua asiallisesti. Ja jonka vartaloa kaikki foobikoista tiedostaviin aktivisteihin pyrkivät kontrolloimaan, sanelemaan, miten minun pitäisi nähdä oma olemukseni.
EDIT: Ilmeisen ajankohtainen aihe, paitsi iänikuisten uudenvuodenlupausten näkökulmasta, myös siksi, että teatteri Takomossa Helsingissä on nyt näytelmä (monologi) nimeltä Läski.:) Omat lupaukseni tein jo kekrin jälkeen, ne koskivat kalenterin käyttöä ja askarteluharrastuksen parempaa aktivoimista.
Olen lukenut kauan kauan sitten näitä NYTin jutussa mainittuja, tunnettuja feministiteoksia: naisten laihuuspakkomielle on kirjoittajien mukaan patriarkaatin tahto estää naisia ajattelemasta liikaa (muuta kuin omaa vartaloaan). Minun on vaikeaa allekirjoittaa käsitys patriarkaatista, koska olen ystävä niin monen miehen kanssa. Toki ymmärrän sen pointin abstraktina "hallintokoneistona", ja siis nimenomaan puhtaasti käsitteellisenä, ei konkreettisena. Lisäksi on väistämätön fakta, että ihmisellä on aina käytössään vain 24 tuntia vuorokaudessa. Siihen ei vaikuta mikään poliittinen ideologia. Samoin ihmisen henkiset ja ruumiilliset voimavarat riittävät vain rajallisesti. Joten jos käytät aikasi ja energiasi sen murehtimiseen, miltä näytät, on se väistämättä pois jostain muusta. Tietenkin tämä koskee yhtä lailla miehiä, ja myös muita asioita kuin ulkonäön märehtimistä.
Lääkkeeksi toisten ihmisten ulkonäön aiheuttamaan ärsytykseen voin suositella positiivisiin asioihin keskittymistä.:)
Tämä kuva on vanha, vuodelta 2013 Chinonista. Meidän oli aivan pakko vierailla tämän näköisessä antikvariaatissa, varsinkin kun kadun puolen alepöydältä löytyi teos Ranskan historiasta parilla eurolla.:) Joka tapauksessa tästä kuvasta olen leikannut blogin otsikon.
Kaikki tuntuvat nyt tekevän vuosikatsauksia, joten miksen minäkin.;) Ensimmäiseksi täytyy mainita tämän blogin perustaminen. Luova lifestyle oli tarkoituksellisen laaja aiherajaus. Pelkkä luovien töiden esittely ei enää riittänyt minulle, koska kirjoittamisesta on hankalaa esitellä yhtään mitään. En halua puhua romaanikäsiksestä liikaa julkisesti ennen kuin se on valmis. Ja tämä projekti on hallinnut elämääni vuodesta 2011 alkaen - nimesin sen silloin salarakkaakseni, vaikka aika yleisessä tiedossahan tuo on.
Toisekseen pidän XL-muotiblogeista, koska ne tuovat meitä pullukoita esiin toisenlaisessa valossa kuin iänikuiset laihdutusartikkelit- ja ohjelmat. Olkoonkin, että merkkituotteita hehkuttava kaupallisuus käy joskus pännimään. Aion kirjoittaa aiheesta jatkossa enemmän. Ensimmäinen blogini nimellä In Somnis Veritas keskittyi yleiseen ja yhteiskunnalliseen pohdintaan, mutta loppujen lopuksi en jaksa aina keuhkota tärkeistä aiheista.:p Asioita voi tuoda esille myös muilla tavoin - kuten postaamalla edustavia kuvia, joissa lihavat naiset poseeraavat kauniissa vaatteissa. Toiset tekevät tämän paremmin kuin minä, ja hyvä niin, meitä on moneksi.:)
Tähän liittyen olen käsitellyt myös esiintymiskammoani. Juhani Mattilan Herkkyys ja sosiaaliset pelot oli minulle yksi vuoden tärkeimmistä lukemistani kirjoista. Käytännössä kehityin esiintyjänä uskomattoman paljon. Keväällä kävin ensimmäistä kertaa lavalla lukemassa omia runojani: kirjaimellisesti paniikissa, mutta kykenin silti.:) Nykyään homma hoituu paljon helpommin, kiitos lavarunokurssin, jonka kävin toukokuussa. Paitsi lavarunoutta, päihitin esiintymiskammoani myös pitämällä koulussa onnistuneen kirjaesitelmän, huolimatta juuri esitelmän alussa alkaneesta migreenikohtauksesta ja näköhäiriöistä.
Sain loppuun kirjoittamisen perusopintolinjan Työväen Akatemiassa, ja keväällä tekemämme antologia tuntui tärkeältä projektilta myös ihmisenä kehittymiseni kannalta. Jottei kaikki olisi sujunut liian helposti, samaan aikaan osuivat lähisukulaisen hautajaiset ja toisen vakava sairastuminen. Sairaskohtauksia on lähipiirissä riittänyt, toivottavasti ensi vuosi näyttää sen suhteen paremmalta.
Viimeisimpänä vastoinkäymisenä Xena-koira kuoli, mikä on vieläkin vaikeaa muistaa. Seisoin sen vierellä loppuun asti eläinlääkärillä, ja kaikkiaan lopetus oli armelias teko, kun hauvelin elimistö ei enää jaksanut. Hyvä elämä ja hyvä kuolema.:) Joskus olen pohdiskellut, että aikuiseksi kasvaminen merkitsee luopumaan oppimista. Mitä enemmän joutuu luopumaan asioista, ihmisistä ja muista rakkaista, sitä vanhemmaksi kasvaa sisäisesti.
Kasvuun liittyy kohdallani tietynlainen kovuus ja kestävyys, jonka olen erityisen hyvin huomannut tänä vuonna. Kenties se merkitsee vain tottumista siihen, että toisinaan käydään pohjalla, toisinaan pilvissä? Loppupeleissä jää keskiarvo, mukava elämä, jota voi katsella tyytyväisenä. Mielenkiintoisia kokemuksia, toiset hyvinkin tuskallisia, mutta onpahan siinä kerrottavaa. Tarinat ovat minun lapsiani, toivottavasti ne elävät ikuisesti sen jälkeen, kun minua ei enää ole.:) Tosin ensin ne täytyy saada kansien väliin...
Aloitin syksyllä kirjoittamisen aineopintolinjalla, ja se on osoittautunut erittäin hedelmälliseksi. Tänään mietiskelin sellaista, että en perfektionismista huolimatta halua tai voi olla paras kirjoittaja maailmassa, koska ihmiskunnan historiaan mahtuu tavattoman paljon hienoa kirjallisuutta. Sen sijaan haluan olla hyvä kirjoittaja, eli hyvä siinä mitä teen, ammattitaitoinen, tai miksi tuota voisikaan kutsua. Ei minusta koskaan tule edes parasta kirjoittamisen opettajaa, jos minkäänlaista, mutta toivottavasti hyvä sellainen, jos tämä uravaihtoehto aukenee.:)
Olen reissannut Oxfordissa opintomatkalla, Orivedellä romaanipajassa, Troyes'ssa Ranskassa ihan muuten vaan, Oriveden luovan kirjoittamisen opettamisen päivillä, ja nyt viimeksi Hauholla mökkeilymielessä. Olen iloinen siitä, ettei meillä ole omaa kesämökkiä, koska vuokraaminen ei sido samalla tavoin kuin omistus.
Meillä kotona keittiön pöydän ääressä kokoontui vielä keväällä epävirallinen kirjoittajaryhmä. Järjestin peräti kolme tapahtumaa Myyrmäen ensimmäiseen taiteiden yöhön, ja siitä starttasikin vähän virallisempi versio samasta ryhmästä.:) Lisäksi hilluin Helsingin kirjamessuilla aktiivisemmin kuin koskaan tähän mennessä, eli kolmena päivänä lähes aamusta iltaan. Maininnan ansaitsevat myös kaikki uudet sekä vanhat ystävät ja mielenkiintoiset tyypit, joita olen tavannut vuoden mittaan.:)
Elämäni on kaikkiaan sujunut hieman yksipuoleisesti, eikä se lopulta ole kovinkaan mielenkiintoista, mutta parempi niin.;) Töitä on jäänyt rästiin koko ajan, vaikka yritän parhaani. Kaksi tai kolme käsistä olisi kommentoitavana, mutta koulussa luemme jatkuvasti toisten tekstejä, joten muut tuppaa unohtumaan. Vaikka stressiä pukkaa, se tuntuu suurimmaksi osaksi positiiviselta. Tekeminen on mielekästä, ja huomaan kehittyväni. Aina voisi tehdä ja olla enemmän, parempi ja ties mitä, kotikin voisi olla siisti, eikä sellainen harakanpesä kuin se nyt on. Alan viimein oppia omia rajoituksiani, ja ettei ihminen ylipäänsä voi tehdä määräänsä enempää, kuten viisas psykologi aikoinaan totesi.
Mökkireissupostaus sai ajattelemaan, että pitäisi pohdiskella täälläkin tarkemmin suhdettani kaupunkiin ja maaseutuun.
Oletettavasti blogini vaikuttaa varsin urbaanilta, mikä pitää paikkansa. En ole koskaan asunut Turkua pienemmässä kaupungissa. Joitain sukulaisiani asuu maalla, ja suvussani on tai on ollut maanviljelijöitä, mutta en varsinaisesti koe, että juureni olisivat syvällä suomalaisessa mullassa. Tai miten asian haluaisikin ilmaista, koska suomalaisuus mielikuvana liittyy tähän myös.
Jos puhutaan suomalaisuudesta kaipuuna tiettyyn miljööseen, yleensä siihen kuuluu metsä, pelto ja järvi. Kaiketi minultakin se kaipuu löytyy, olenhan kasvanut helsinkiläisessä lähiössä metsän ja pellon tuntumassa - vain järvi puuttui, mutta keskustassa oli meren ranta. Tämän kuvan itse asiassa nappasin Espoossa.
Vaikka kuinka kuvittelisin menestyväni eräihmisenä, se ei silti pidä paikkaansa. En ole koskaan harrastanut retkeilyä, enkä edes oikeastaan yöpynyt luonnossa. Kroppani hylkii maaseutua astman ja monenlaisten allergioiden muodossa. Hyttysallergia on niistä rajoittavin, koska elämäni kävisi todella sietämättömäksi hyttysten keskellä. Tähän väliin täytyy huomauttaa, että ihmelääkkeitä ei ole olemassa. Jos antihistamiini tehoaisi täydellisesti kaikkiin allergioihin kaikissa tilanteissa, ei yksikään allergikko tarvitsisi mitään muuta.
Puhuttaessa kyykäärmeistä, sellaista otusta en ole koskaan edes nähnyt luonnossa, saatika joutunut purruksi. Pelkään käärmeitä fobiaksi asti. Purema voisi tietysti olla kohtalokas, koska olen taipuvainen allergioihin, mm. ampiaisia kartan allergian vuoksi (ovat pistäneet muutaman kerran, joten asia todettu). Kuitenkaan en pysty koskettamaan edes harmitonta, pientä viljakäärmettä, ja valokuvatkin tekevät pahaa.
Astman vuoksi puolestaan en pysty esim. heinätöihin. Ja miten ylipäänsä voisin kuvitella eläväni monien ihannoimassa omavaraistaloudessa, kun olen paitsi täysin riippuvainen lääkkeistä, myös kykenemätön hoitamaan viljelyksiä ja eläimiä? Multakin pölyää, siitepölyistä puhumattakaan, ja kaiken huipuksi ihoni on niin vaaleaa tyyppiä, ettei se kestä aurinkoa.
Kaupunki on myös pölyinen ympäristö, jossa saasteet huonontavat ilmanlaatua. Maaseudulla on täysin riippuvainen omasta autosta, kaupungissa pääsee liikkumaan helpommin, eikä tarvitse lähteä kauas ostoksille. Tapahtumiakin riittää. Silti sen mitä olen asunut kaukana luonnosta, kaipasin aina jonnekin metsään. Näkemään jotain muutakin kuin sen kivan, turvallisen puiston, jossa ei ole ainakaan käärmeitä.
Käsittääkseni maalta muuttaneet pelkäävät mm. metrotunneleita. Itsekin toki tiedostan ihmisten aiheuttaman uhan, mutta syntyperäisenä kaupunkilaisena liikun Pariisissakin kuin kala vedessä, kunhan olen ensin päässyt sinuiksi metrokartan kanssa. Pariisi on kiva kaupunki, ja vielä kivempaa sieltä on päästä pois. Kusenhajuinen ja ruuhkainen todellisuus tuntuu kyllä kotoisalta, mutta maalla on niin hyvä hengittää, eikä ihmisten läheisyys ahdista. Paitsi utelias tuijotus ja jatkuva tuttuihin naamoihin törmääminen.
Lähiö on mukava kompromissi asuinpaikkana. Siellä on luontoa, mutta pääsee myös pois kätevästi, palvelut löytyy, ja vaikka samoihin naamoihin törmää jatkuvasti, läsnä on tietty urbaanin miljöön henki. Kaiken tämän keskellä tuppaan aina valittamaan suuntaan tai toiseen: miksi on niin pitkä matka kaupungille, miksei täällä voi olla kunnollista metsää?
Tarina valitsee muodon, jossa se haluaa tulla kerrotuksi.
Jokin omituinen hulluuskohtaus sai minut inspiroitumaan opintoihini kuuluvasta romaanikurssista ja laatimaan tänne oman manifestini siitä, mitä kirjallisuus tai tarkemmin romaani pitäisi mielestäni olla ihanteellisimmillaan. Kuvaksikin valitsin ei enempää tai vähempää kuin Ecouenin linnan renessanssimuseon kirjastohuoneen.
Joten tämä on manifestini: tarina valitsee oman muotonsa. Sitä ei pidä yrittää väkisin rajoittaa sopimaan kunkin aikakauden ihanteisiin, vaikka toki me kaikki toimimme oman epookkimme puitteissa. Jopa vastaan asettuminen toimii osana valtakulttuuria, koska vastustaminen muodostaa kiinteän suhteen siihen, mitä henkilö yrittää vastustaa.
Menneisiin vuosisatoihin eläytyvänä ihmisenä ammennan ajatuksia historiasta. Miksi meidän pitäisi pyrkiä kirjoittamaan mitään muuta kuin hyvää kirjallisuutta?
Jos joku haluaa kirjoittaa realistisen, silti romanttisen ja seikkailupainotteisen ritariromaanin, tehköön kuten Joanot Martorell Tirant Valkoisen. Jos taas viehättää enempi cliffhangereihin luottava, täysin runomuotoinen, eeppistäkin eeppisempi fantasiatarina, voi ammentaa inspiraatiota Ludovico Arioston Orlando Furiososta. Ja mikäli kiinnostuu postmodernista lajityyppien sekoittelusta, filosofisista pohdinnoista siitä, mikä on rakkauden todellinen olemus, sekä haluaa tähän kaikkeen sotkea queer-tematiikkaa, sopii tarttua Honoré d'Urfén Astréehen.
Voisin listata monia muitakin esimerkkejä siitä, miten satojen vuosien takaiset kirjailijat vähät välittivät lajityypeistä. Runoilijat elivät ja hengittivät runoutta. Naiset perustivat kirjallisia salonkeja, käänsivät kirjallisuutta ja kirjoittivat itsekin, vaikka sitä yleisesti paheksuttiin.
Tarkennan manifestiani: opettele kirjoittamaan monenlaisia tekstejä, löydä mielesi hämärästä tarinat, jotka haluavat tulla kerrotuiksi, ja anna palaa. Intohimon voimalla. Jokaiselle tarinalle on yleisönsä, vaikka se yleisö voi olla vähälukuinen. Jos tekstisi koskettaa maailmassa edes yhtä ihmistä syvälle sieluun, eikö kirjoittaminen silloin ole saavuttanut päämääränsä?
Toisaalta jos haluat vain pitää hauskaa kirjallisuuden parissa, tai kirjoittaa jostain muusta syystä, se on aivan ok. Kaikkien ei tarvitse tavoitella kuuta taivaalta (sisältää viittauksen Cyrano de Bergeracin teokseen Matka kuuhun). Ja kirjallisuudella voi käsittää monenlaisia muotoja, kuten sarjakuvan tai tietokonepelien käsikirjoittamisen.
Tällaisia ajatuksia päässäni liikkuu tänään.:) Voi olla, että joskus toiste ajattelen toisella tavalla, enkä väitä olevani oikeassa, koska mieluummin harrastan keskusteluita.
Päivitys: mikä on tarina? Näen asian sillä tavoin, että tarina on jokin suurempi kokonaisuus, josta teksti kertoo osan. Runo kertoo hyvin pikkuruisen osan vaikkapa jonkun ihmisen elämäntarinasta. Novelli hieman laajemman, silti rajallisen. Romaani kertoo ison osan tarinaa, muttei silti kaikkea. Mihinkään yksittäiseen tekstiin ei voi mahduttaa koko elämää.
Toki teksti voi olla muutakin kuin tarinallinen, ja tarina voi kertoa muustakin kuin ihmiselämästä. Oma kantani on, ettei kirjoittamisesta löydy totuuksia. Olen postmoderni tyyppi.:)
Uudenvuodenlupauksiani: 1. jäsennellä elämääni ja yrittää (jälleen kerran) työskennellä jonkinlaisen aikataulun mukaan, 2. harrastaa enemmän korttien tekemistä. Kyllä tulee lupaukset vuodelle 2016 aikaisin, mutta jos lasketaan kekristä, silloin olen aivan oikeassa vaiheessa.;)
Kävin eilen kirjakaupassa, josta löytyy kalentereita ja kaksipuoleista teippiä, mutta ei kirjoitusoppaita. Onneksi on nettikaupat. Ostan kirjoja muutenkin todella harvoin ja vain tarpeeseen. Jos olisi rahaa, voisin panostaa kirjoihin ja taiteeseen (muuhunkin kuin 5 € julisteprintteihin).
Kirjakaupoista ja siitä, millaista kirjallisuutta nykyään julkaistaan, puhutaan paljon. Samoin siitä, että suomalaisten lukutaito heikkenee, eikä lukemista harrasteta kuten ennen. Keskustelussa oikeastaan ihmeellisintä on, että kulttuuriväki pystyy samaan hengenvetoon tuomitsemaan kirjallisuuden, jota ihmiset haluavat lukea, ja sen, etteivät ihmiset enää lue.:p
Olen kyllä samaa mieltä siitä, että kirjallisen kentän kutistuminen on huono juttu. Pitäisi julkaista monipuolisesti teoksia. Enkä tykkää, että runoudessakin pääsee läpi vain se, mikä kulloinkin on muotia.
Mielestäni ongelma on huonolaatuinen kirjallisuus. Ilmiselvä editoinnin puute, liiallinen kiire tyyliin "kunhan nyt jotain saadaan julkaistua". Tekisi mieli käskeä jotkin bestselleristit kirjoituskurssille. Kaiketi kirjan oletetaan myyvän niin hyvin, ettei laadulla ole merkitystä? Samalla luodaan viihteelle huonoa mainetta.
Ylipäänsä tuntuu turhalta hirttäytyä iänikuiseen viihde / taide -jaotteluun. Kenties jos ihmiset lukisivat enemmän kirjallisuutta ajalta ennen modernin luomia vastakkaisuuksia, kävisi selväksi, että viihde ja taide voivat olla yksi ja sama asia? Joka tapauksessa minä henkilökohtaisesti irtisanoudun vastakkainasettelusta.
Luin netistä tämän kirjoituksen, jossa tosin puhutaan hämäävästi erityisherkkyydestä samana asiana kuin aistiherkkyys. Aistiherkkyyttä on muillakin neurologisesti poikkeavilla, kuten autisteilla. Kuitenkin nimenomaan kysymys aistiherkkyydestä jäi mietityttämään, koska käyn koulussa kurssia "sanoin kuvaamaton". Siellä pyritään etsimään keinoja kirjoittaa ruumiillisista kokemuksista, joita on vaikea määrittää sanallisesti. Viime viikolla käsittelimme kipua.
Olen valinnut tähän postaukseen kaksi valokuvaa, jotka mielestäni kuvaavat kokemustani siitä, miltä erityisherkkyys minusta tuntuu. Jokaisen kokemus on erilainen, vaikka on myös paljon yhteistä. Ja sitten merkittäviä eroja, kuten elämyshakuisuuteni. Koen myös olevani temperamentiltani suhteellisen reaktiivinen tapaus, eli tunteikas. Enkä kaihda sosiaalisia tilanteita, vaikka ne usein väsyttävät minua, mutta toisaalta saan mukavien ihmisten läsnäolosta myös paljon voimaa. Toisin sanoen en ole introvertti, vaikka en mitenkään äärimmäisen ekstroverttikään.
Julkisuudessa on esitelty erityisherkkiä useimmiten hengellisinä, herkästi itkeskelevinä naisina, jotka eivät oikein meinaa kestää mitään kauheita juttuja. Tämä pätee moniin, ei minuun.;) Pidän kauhuelokuvista ja -kirjallisuudesta. Clive Barkerin brutaalit verta & suolenpätkiä -maailmat uppoavat minuun täysillä. Katselen myös jonkin verran sotaelokuvia. Olen ateisti (mutta tunnen vetoa uuspakanuuteen) sekä vaikka liikutun välillä kyyneliin asti, en pidä itseäni varsinaisesti itkuherkkänä.
Riiteleminen hermostuttaa minua, koska se vie aikamoisille kierroksille, mutta en varsinaisesti sitä välttelekään. Toisin sanoen en flippaa, jos elämässä tulee eteen ikäviä tilanteita. Toki ne tuntuvat henkisesti raskailta, mutta elettyäni tämän verran tiedän, että ihmisen on mahdollista selvitä pahoistakin asioista. On mahdollista, että tähän positiivisuuteeni vaikuttaa nimenomaan elämyshakuisuus, koska kamalatkin tapahtumat ovat jollain tasolla kiinnostavia, ainakin jälkeenpäin. Pystyn kääntämään ikävät kokemukset myöhemmin "voitoksi" siinä mielessä, että ne olivat *kokemuksia*.
Kierroksilla käyminen on tärkeä käsite omassa elämässäni. Olen kokenut, mitä tapahtuu, kun stressi menee äärimmäisyyksiin, mutta arkipäiväisemmin yritän oppia hallitsemaan pyrkimystä uusiin ärsykkeisiin, rakkautttani moniin asioihin, ja suurta tarvetta levätä. Kun rakastan ja vihaan, tunteet todella tuntuvat joka solussa. Joskus stressaannun siitä, että elämässäni ei tapahdu mitään jännää, ja silloin esim. ostan jotain uutta, kuten viime keväänä vaaleanpunaisen hiuskoristekukan.:) Kirjamessujen jälkeen puolestaan olen sulkeutunut kotiini toistaiseksi (paitsi koulupäiviä). Tiedossa on jo jännää menoa, joten varaudun siihen lataamalla akkuja.
Tämä Kamalan luonnon sarjakuva julkaistiin Helsingin Sanomissa tänään 5.11.2015. Samaistun täysillä.;) Usein huomaan, että keskustelussa harhaudun selittämään ummet ja lammet. Tai en saa sanottua sitä, mitä ajattelin, koska puhun jostain muusta. Tässä postauksessa minun piti puhua nimenomaan aistiherkkyydestä, mutta eksyin selittämään osaa siitä, millaisena erityisherkkyyteni ja temperamenttipiirteeni näyttäytyvät
Kaikki aistihavainnotkaan eivät liity suoraan erityisherkkyyteen, vaan itse reagoin hajuvesiin ja tupakansavuun siksi, että olen astmaatikko, ja ne vaikuttavat keuhkojeni toimintaan. Kärsin aurallisesta migreenistä, ja voimakkaat valot sekä äänet aiheuttavat migreenikohtauksia. Saman tekee liian matalalle laskenut verensokeri, mistä syystä pyrin syömään heti herättyäni.
Kuitenkin olen jo lapsena kärsinyt valoista ja äänistä myös toisella tapaa, eli en siedä niitä nukkumaan mennessä. En siedä myöskään pesukoneen ääntä, ja imurointi tuottaa hankaluuksia koneen pitämän möykän takia. Pitäisi kokeilla korvatulppia, mutta koen hyvin häiritsevänä kaiken korviin tungettavan. Nappikuulokkeita en ole koskaan käyttänyt, enkä tule käyttämään. Muunlaisiakin kuulokkeita hyvin harvoin, koska en halua ääniä suoraan korviini. Useimmiten pyrin kaiuttimien suhteen istumaan siten, että kuulen äänet tasaisesti molemmilla korvilla. Vähintäänkin käännän päätäni ja asentoani.
Korvatulpista puheen ollen niissä on myös se haittapuoli, että ääniin muodostuu häiritsevä kaiku. Lentokoneessa käytän silikonisia tulppia paineenvaihtelun vuoksi, ja niiden kanssa keskusteleminen on äärimmäisen rasittavaa.
Ja mitä melutasoon tulee, vieraat aina tuppaavat valittamaan siitä, että meillä TV on liian hiljaisella, ja kääntävät tietokoneen volyymit tuskalliselle tasolle. En voi moittia heitä, koska ihmiset ovat erilaisia, ja pidän vieraista.:) Pyrin siis tekemään mieliksi, vaikka se tuottaisi minulle hetkellistä epämukavuutta. Sekä pakenen huoneen toiseen päähän kuuntelemaan kaikki fantastiset musiikkipätkät Youtubesta.;) Open mic -tilaisuuksissa painajaiseni on runoilija, joka huutaa mikkiin yllättäen ilman, että pystyn varustautumaan. Jos näet minut sormet korvissa jossain tilaisuudessa se ei tarkoita, että vihaisin esitystä, vaan kuulen erinomaisesti ja nautin, mutta volyymi vain on liian tuskallinen.
Yksi vaikeasti selitettävä juttu on astianpesukoneen pesemät, puhtaat astiat. Niihin tuppaa muodostumaan hankaavaa kuivuutta. Tai kenties se johtuu omasta kuivasta ihostani? Olen nimittäin myös atoopikko. Joka tapauksessa vihaan tunnetta, joka välittyy sormien kautta ikään kuin kuuloaistimuksena, kun käsittelen tällaisia astioita. Astianpesukoneen tyhjentäminen on meidän taloudessamme siksi ns. miesten töitä.
Meille ei myöskään koskaan, ikinä, tule paperinarumattoa. Lainasimme sellaista yhteen aikaan. Sanotaan, että allergisella pitäisi olla paperinarumatto, koska se ei kerää pölyä. Ongelmana vain, että en siedä kävellä sen päällä paljain jaloin tai edes sukat jalassa. Paperiset nystermät painavat jalkapohjiin kammottavalla tavalla. Ei se suorastaan tuskallista ole, mutta tavattoman ärsyttävää, ja nostattaa agressioita. Sen sijaan soralla tai hiekkatiellä käveleminen paljain jaloin on nimenomaan tuskallista. Koko elämäni ajan minulle on sanottu, että jalat kyllä tottuvat, kunhan pari viikkoa kävelee. Eivät ole tottuneet, koska siitä kävelemisestä itsessään ei tule mitään. Ruoho tai asfaltti menettelevät kyllä, ja pehmeä rantahiekka.
Lapsena olen saanut kuulla "liian herkkähipiäinen" -huomautuksia myös siitä, etten pysty tiskaamaan astioita kuumassa vedessä. Onneksi nykyään on astianpesukone, ja käsitiskiveden voi antaa jäähtyä sopivaksi silloin harvoin, kun sitä tarvitsee.
Olen myös kipuherkkä. Se ei tarkoita, että napsisin särkylääkkeitä joka vaivaan, vaan harkitsen lääkettä vaativat tilanteet tarkkaan. Itse asiassa ne suhteellisen vahvat tulehduskipulääkkeet, mitä käytän, tekevät tokkuraisen olon. Kivun suhteen on vähän sama kuin neulakammossani - pystyn menemään verinäytteeseen rentona, koska pistohetkellä katson muualle. Veri itsessään ei pelota (sivumennen sanoen olen myös kokkaillut verilettuja). Kiitos progressiivisen rentoutuksen metodien olen ollut lähellä nukahtaa hammaslääkärin tuoliin juurihoidon aikana. Puudutuksen ansiosta en tuntenut kipua, ja pienet reiät voi yleensä paikata ilman puudutusta. Tuollaisista reissuista pitää toipua.;) Eli kyllä se kuitenkin ottaa henkiseltä puolelta veronsa.
Vähän samaa voisi sanoa kauhuharrastuksestani ja sotaelokuvista. Jos käyn liian paljon kierroksilla, en välttämättä pysty katsomaan niitä. Stimulaatio menisi sietämättömän puolelle. Siksi toisinaan kestän raskaampaa musiikkia, ja toisinaan en lainkaan. Konserteissa inhoan suunnattomasti sitä, jos ympärilläni rupatellaan samaan aikaan, koska huomioni jakautuu silloin keskustelun ja musiikin välillä, vaikka haluaisin nauttia nimenomaan musiikista. Siksi olen panostanut klassisen konsertteihin, koska niissä on tiukempi käyttäytymiskoodi (samoin elokuvissa inhoan pussien rapistelua ja muuta ylimääräistä hälinää, joten käytännössä käyn nykyään vain festivaaleilla ja näytännöissä, missä suurin osa yleisöstä on leffaharrastajia).
Musiikista puhuttaessa ensimmäisenä mieleeni tulee ihon sisällä käyvät "sähköaallot". Ne ovat laineilevan mallisia aistimuksia, jotka voivat tuntua miellyttäviltä tai pistäviltä, ärsyttäviltä. Sähköaaltojen esiintyminen liittyy elimistön valmiustilaan. Ja kenties vielä useammin tunnen äkillisiä "hyökkäyksiä", paikallisempia efektejä, kuten juuri äskettäin. En osaa sanoa, mitä täsmälleen ottaen ajattelin äsken, koska mielikuvat esiintyvät sekunnin murto-osassa, ja tuottavat fyysisiä reaktioita.
Edellä mainitusta syystä olen kärsinyt paniikkikohtauksista. Aiemmin saamani lääkityksen jälkeen ne ovat lähes jääneet pois, mutta edelleen olen kärsinyt voimakkaasta ahdistuksesta, kun romaanin taustatyönä opiskelin tietoa hevosten jäykkäkouristuksesta, ihmisten sydänkohtauksen oireista, ja teräaseiden aiheuttamista vammoista. Pystyn kuitenkin nykyään tunnistamaan paniikkioireet, suhtautumaan niihin hyväksyvästi ("vai että tällaista tänään") ja siten hallitsemaan tilannetta.
Olen muistaakseni jo aiemmin tilittänyt siitä, etten pysty kirjoittamaan "missä vain vaikka vartin verran". Kärsin matkapahoinvoinnista, joten minua on turha käskeä käyttämään bussimatkat hyödyksi. Enkä muutenkaan pysty keskittymään ihmisten joukossa, koska en pysty sulkemaan ympäriltäni kaikkea hälinää.
Juhani Mattila on kirjassaan Herkkyys ja sosiaaliset pelot sanonut, että herkkä ihminen menee "tilttiin", kun hänen täytyy seurata kaikkia monimutkaisia sosiaalisia kuvioita, mitä vaikkapa pikkujoulujen pöytäkeskusteluihin liittyy. Samoin raitiovaunupysäkillä keskellä vilkasta katua kääntyilen jatkuvasti ympäriinsä ja katselen kaikkea mahdollista. Hypermarketti on minulle kaoottinen paikka, josta en koskaan selviydy ulos alle tunnissa. Ihmisiä, valoja, värejä ja tavaraa on aivan liikaa, enkä löydä hyllypaikkoja. Huomaan jotain mielenkiintoista ja jään tarkastelemaan sitä. Onneksi nykyään pystyy ruokaakin tilaamaan netin kautta. Pienemmät kaupat eivät ahdista yhtä paljon.
Voin koordinoida tapahtumia ja toimia hyvin sosiaalisesti sekä joustavasti monimutkaisissa tilanteissa, mutta se vaatii tyystin omanlaisensa mielentilan, joka johtuu nimenomaan kierroksilla käymisestä, eli virittymisestä toimintaan. Olen alkanut oivaltaa monia hyötyjä, joita saan elämässäni etenkin siitä herkkäviritteisestä ristiriitaisuudesta, mitä erityisherkkyyden ja elämyshakuisuuden yhdistelmä tuottaa.
Ps. Jos katselen sinua silmiin keskustellessamme, en yritä tietoisesti flirttailla, vaan ainoastaan tarkkailen ilmeitäsi.;) Se on vaistonvaraista, luontaista. En siis pysty tietoisesti kytkemään sitä pois päältä, tai valitsemaan, milloin toimin sillä tavoin.
Elokuu on alkanut organisaatiokuukautena.:) Samalla se merkitsee pieniä oivalluksia. Ystävän tupareissa tarjoillun salaatin innostamina investoimme pitkästä aikaa tuorebasilikaan. Niitä tuli hommattua peräti kaksi, enkä muistanut, että meillä oli vain yksi säilytysruukku.
Aiemmin olin ennättänyt järjestellä keittiön kaapit toimivammiksi kokonaisuuksiksi ja samalla valikoinut kirpparille vietävää. Kirpparipinosta nappasin kaksi mukia, jotka ovat alkujaankin kotoisin kirpparilta. Basilikat sopivat mukeihin täydellisesti. Huonekasvit meikäläisen makuun, koska ne voi syödä pois ja hommata uudet tilalle, kun siltä tuntuu.:)
Säilytän harvoja korujani eteisen lipastossa, missä pidän myös huiveja ja vöitä. Vuosia sitten laitoin ne pahvirasiaan, mutta sen ongelmaksi muodostui ketjujen sotkeutuminen. Nopea pukeutuminen käy mahdottomaksi, jos ensin pitää varovasti selvittää koruketjujen solmut.
Olin pessyt lasipurkkeja askartelutarkoituksiin (ajatuksena, että niistä saa sopivasti päällystämällä esim. lahjarasioita). Oivalsin, että voisin hyödyntää purkkeja korujen säilytykseen, jolloin ne eivät sotkeudu ainakaan keskenään.:)
Yksi projekteistani oli selättää massiiviseksi kasvanut lehtipino (saamme omien lisäksi sukulaisilta kertaalleen luettuja) Jussin äidin kauan sitten dyykkaaman pikkupöydän päältä. Halusin siihen jotain paremman näköistä, ja muistin vanhan arkistolaatikon, jonka senkin olemme saaneet sukulaisten poistona.:) Sitaisin ympärille pitsinauhaa, joka hieman keventää mustaa vaikutelmaa.
Telkkarimme on nykyään itse maalatun Lundia-hyllykön päällä. Lasiovien ansiosta laitteita pystyy käyttämään kaukosäätimellä, mutta se myös asetti haasteen järjestellä kaksi alempaa hyllytasoa niin, että ne näyttävät joltain muulta kuin satunnaiselta läjältä.
Ylemmän laittelin jo pari vuotta sitten. Päällystin silloin pari pahvilaatikkoa kirjansivuilla ja korttivaihdon mukana saamallani tapetinpalasella. Koska ne ovat ääriään myöten täynnä kynttilöitä, täytyi laitoja vahvistaa, ja keksin solmia ympärille kaksinkertaisen villalangan.:) Keskimmäinen loota on Ikeasta ja laitimmainen vasemmalla kenkälaatikko, joka näytti hyvältä sellaisenaan.
Alahyllyn järjestelin äskettäin. Isoin juttu siinä on kokoelma Eino Leinoa, sekä muut vanhat kirjat. Suurimman osan olen valinnut puhtaasti ulkonäön perusteella, "sisustuskirjoiksi". Suosittelen pitämään silmät auki kirjastojen kierrätyshyllyillä! Todella harmi, jos vanhoja kirjoja heitetään pois, vaikka olisivat vielä ihan hyväkuntoisia.
Oikealla on myös aarteitani, mm. ylppärilahjaksi saamani Aino Kallaksen Sudenmorsian 1920-luvulta, sekä viime kesänä Troyes'n antikvariaatista löytynyt tanssihistoriaa esittelevä teos. Halldór Laxnessin Läpi harmaan kiven löytyi kierrätyskeskuksen ilmaisista. Niin surkean vähän arvostetaan loistavaa romaania. Toisaalta onneksi, koska en maksanut lukuelämyksestä mitään.
Shakespearen rakkaussonettikokoelman ostin keväällä Oxfordista, koska se oli niin söpö pikkukirja. Hyvä osa kokoelmaan otetuista soneteista on esipuheen mukaan omistettu komealle, nuorelle miehelle.:) Myös "jätkäni" ovat matkamuisto, Pariisin armeijamuseosta.
Ylemmässä kuvassa näkyvä hevonen on osa ammoista kolmenkympin villitystäni, Schleich-kokoelmaa. Annoin loput siitä veljenpoikani leluiksi, vain andalusialaisen pidin koristeena. Saa nähdä, mikä tulee olemaan neljänkympin villitys.:p Kaksivitosesta asti olen potenut jonkinlaista jatkuvaa ikäkriisiä, koska ikinä en ole saavuttanut mitään, mitä tämän ikäisenä pitäisi.
Hienompien saavutusten sijaan käytin noin kaksi päivää ja yhden yön järjestääkseni kirjahyllyn.:) Siihen kuului gradumateriaalien tomutus. Tässä yhteydessä pölyjen pyyhkiminen graduaineiston päältä on otettava konkreettisesti, ei vertauskuvana.;)
Runsaat viisi vuotta rassut ovat maanneet Ikean metalliverkosta valmistetussa, pyörällisessä pikkulipastossa. Siksi tankkasin maksimimäärät astmalääkettä ennen kuin uskaltauduin rahtaamaan koko hoidon parvekkeelle, mikrokuituliinoilla aseistautuneena.
Suunnitelmien mukaan voisin yrittää organisoida itseni maisteriksi sitten, kun lähetän romaanikäsiksen kustantamoihin. En pysty henkiseen hyppelyyn asiasta toiseen, enkä onnistu omistamaan yhtä päivää tai viikkoa jollekin intensiiviselle projektille ja seuraavaa toiselle. Nyt on romaanikäsiksen aika, ja sekin tarvitsee paljon taustatutkimusta.
Koska sain juuri luettua Háfezin runoista koostetun teoksen, Ruusu ja satakieli, siteeraan tässä paria säkeistöä, jotka koskettivat omaa sieluani:
"Ei tulta ole se,
mille kynttilä nauraa,
vaan se, mikä polttaa
perhosen kaikkineen."
"Ojenna minulle
vanhaa viiniä,
kauan sitten kuolleiden kasvattamaa.
Minä tahdon aloittaa
uuden elämän."
Otin kuvan kiertoajelubussin seisoessa risteyksessä keskellä liikenneruuhkaa Pariisissa vuonna 2014. Saimme keskiaikamuseon jälkeen päähämme hypätä Hop On Hop Off -bussiin, vaikka yleensä vältän kiertoajeluita kuin ruttoa.;) Kokemus oli kuitenkin hauska.:) Toisenlainen katsaus kaupunkiin.
Törmättyäni netissä lausahdukseen, että kyseinen henkilö esittää valokuvaamisen kautta näkemyksiään maailmasta, löysin vastauksen mielen pohjalla vaivanneeseen kysymykseen. Miksi juuri kirjoittaminen on minulle erityistä, eikä esim. kuvataide? Kuitenkin katselen mielellään teoksia ja harrastan valokuvaamista silloin, kun pokkarikamera sattuu eksymään käteen.
Näkemys maailmasta on eri asia kuin maailman tallentaminen sellaisena kuin se on, vaikka sitten erilaisia näkökulmia hyödyntäen. Näkemykseen sisältyy tulkinta, jokin syvempi juttu, joka kumpuaa ihmisen minuudesta ja elämänkokemuksista.
Kun lukijat tulkitsevat hahmoni ja näiden edesottamukset toisella tavoin kuin olen tarkoittanut tiedän, että minun pitää löytää joku tapa selkeyttää motiiveja. Sitä, mitä hahmojen pään sisällä tapahtuu. Koko näiden elämänkaari vaikuttaa taustalla, mutta lukija ei tiedä sitä, ellen kirjoita riittävästi asioita auki. Silti ei saisi sanoa liikaa, vaan luottaa lukijan älykkyyteen. Vaikeaa, mutta tämä on mielestäni osa näkemystä, kuten sopivien yksityiskohtien ripottelu tarinan "lavastukseen" tietyn tulkinnan mahdollistamiseksi.
Maailman tallentaminen sellaisena kuin se on - tai on ollut - tekisi kirjoittamisesta yksinkertaisempaa. Lienee kyse siitä, mitä opin historiallisen romaanin verkkokurssilla: jäljitteleekö kirjoittaja ennen kaikkea historiallista miljöötä, vai keskittyykö jäljittelemään elämää?
Maalaako taiteilija muotokuvan ihmisestä sellaisena, miltä tämä näyttää, mahdollisimman tarkasti, vai luoko oman tulkintansa niillä keinoilla, joita kuvataide hänelle antaa? Tuodakseen teokseen jonkin toisen, vaikeasti havaittavan tason, joka kuitenkin vaikuttaa siihen, miten teos onnistuu vaikuttamaan katsojaan. Sama juttu valokuvauksessa.
Ero näkemyksen ja tallentamisen välillä on nähdäkseni hiuksenhieno, ja tapahtuu lähinnä tekijän korvien välissä. Mutta se vaikuttaisi olevan pointti, miksi en pysty näkemään pääseväni esim. valokuvauksessa pidemmälle. Teknisessä osaamisessa varmasti, ja voisin harjoitella vielä lisää erilaisten näkökulmien hyödyntämistä. Silti kuvani jäävät parhaimmillaan "kivan", "kauniin", tai "onnistuneen" tasolle. Kaikista puuttuu wau-efekti, se jokin, mitä tuntee havaitessaan jotain erityisen vaikuttavaa.
Nämä ovat jälleen omia fiilispohdintojani.:) En väitä, että vielä osaisin välittää näkemykseni edes kirjoittamisen tasolla, mutta kun jokin näkemys on olemassa, sen välittäminen tekstissä vaatii vain harjoittelua, opiskelua ja paljon työtä. Sivuhuomautuksena uskon kirjoittajakoulutukseen, koska se antaa työkalut toteuttaa omia visioita. En näe sitä mitenkään erityisesti erilaisena kuin kuvataidekerhoa, jossa kävin lapsena harjoittelemassa perspektiivin käyttöä, tai kirjoitusoppaita erilaisina kuin valokuvausoppaita, joista olen yrittänyt opiskella suljinaikoja.
Toki kaikenlaisesta jäljittelystä voi syntyä wau-efekti, koska myös miljöö tai todellisuus sellaisena kuin on voi pitää sisällään tekijän oman näkemyksen ja tulkinnan maailmasta. Ja lopulta katsoja tai lukija itse määrittää, mikä teoksen sisältö ja merkitys hänelle on.
Meillä ei enää ole kissaa, ja teen sijasta juomme yleensä kahvia. Itselläni hermot eivät kestä toistuvaa nyhertämistä silmukoiden parissa.:p Jussi on meistä se neulova osapuoli, jolle lykkään villasukat parsittavaksi.
Karhupuistossa kävin ruoholavalla lukemassa pari runoani, joiden arvelin kohtuullisesti sopivan aurinkoiseen säähän. Eivät ne mitenkään erityisen herttaisia olleet, mutta sentään jotenkin ulkoteemaisia (aivomassani leviää pelakuihin, nahkani ruohikolla piknikalustana, jne.). Ylemmässä kuvassa omia runojaan esittää ystäväni ja opiskelukaverini Riku, minä vain varjostan hetken seesteisyyttä alareunassa.:)
Esiintyjiä tilaisuudessa oli peräti 22, jos muistan luvun oikein. Kuvassa Jarkko Jokinen. Lähdimme open micin jälkeen kaveriporukan kesken toiseen puistoon ja sieltä baariin nimeltä Rytmi, joka on esteetön. Onneksi meillä oli mukana Kallio-opas Erja.;) En ymmärrä, miksi esteettömyyttä vastustetaan. Tai siis, toki ymmärrän historialliset arvot, mutta en siltikään käsitä, että ne ylittäisivät ihmisten oikeuden elää omaa elämäänsä nykyaikana.
Minä sentään viallisten keuhkojeni (= astma) kanssa pääsen nykyään baareihin hyvin vapaasti, vaikka muistan hyvin ajan, jolloin jouduin istumaan yksin tupakoimattomien puolella, kun opiskelukaverit pitivät hauskaa tupakoitsijoiden ehdoilla. Siksi pidän omasta puolestani huolta siitä, ettei kenenkään toisen tarvitsisi kokea samaa syrjäyttämistä. Toivon, että ihmiset kokisivat itse, miltä tuntuu tulla jätetyksi pois vaikkapa silmien värin vuoksi. Tai jonkin muun asian, jolle ei mahda mitään.
Pidän Heather Dalen musiikista, johon ystäväni Minni minut tutustutti.:) Silti tekee aina hieman pahaa kuunnella Changeling Childia, koska vammaisia lapsia saatettiin pitää vaihdokkaina. Tai vaihtoehtoisesti Pirun siittäminä: nainen huorasi paholaisen kanssa ja synnytti epämuodostuneen vauvan. Ajatus maahisten jälkikasvusta tietenkin oikeutti viemään "vaihdokkaan" metsään ja jättämään sen sinne, jotta pariskunta saisi "oman lapsensa" takaisin. Lapsenmurhasta kun olisi muuten tuomittu kuolemanrangaistukseen.
Ymmärrän toki viehätyksen myyttiseen puoleen. Samoin sen, miksi on niin kiehtovaa lukea goottilaisia kauhutarinoita "hirviöistä", jotka perheenjäsen on lukinnut vanhan linnan tornikamariin. Tai muuta vastaavaa. Paljon ankeampaa toki olisi ajatella mielenterveysongelmaista tai vammaista henkilöä, jota piilotellaan ulkopuolisilta, ettei perheelle koituisi häpeää.
Samoin historian hirviömäiset kyttyräselät kärsivät todellisuudessa skolioosista. Notre Damen kellonsoittaja on toki hyvä tarina, eipä siinä mitään. Ja hirmuhallitsijoille on aina tarvetta fiktiossa. Samaan aikaan nykykirjoittaja voi silti muistaa "tieteenalan" nimeltä fysionomia. Se vaikutti rodunjalostusopin taustalla. Olisi hyvä, jos jokainen osaisi etsiä ja tunnistaa sisältään pikku-Hitlerin, mutta valitettavasti natsien superhyperpahuuden ulkoistaminen kuuhun ja ties minne tekee vaikeammaksi nähdä, miten vastaava ajatusmaailma vaikuttaa arkipäivässä.
Homoseksuaalisuudesta tuomittiin natsien vallan aikaan keskitysleirille, ja liittoutuneiden voitettua vankilaan. Itse olen syntynyt siitä onnelliseen aikaan ja paikkaan, etten ole koskaan joutunut kokemaan biseksuaalisuuttani ongelmana. Se on vain yksi ominaisuus, joka lopultakaan ei määritä minua yhtä paljon kuin vaikkapa astma - koska sairaus asettaa rajoituksia, seksuaalisuus ei. Ainahan taitaa olla niin, että näemme asiat selkeämmin, kun törmäämme rajoihin.
Kuulemma joillekin maalaisille voi tulla järkytyksenä, että Karhupuiston kahvilan seinällä liehuu sateenkaarilippu. Kallion kirjastossa on sateenkaarihylly, ja Pride-viikon kunniaksi myös Myyrmäen kirjastossa järjestetään näyttely. Itse mieluiten välttelen massatapahtumia, eikä Pride ole tuntunut henkilökohtaisesti kovinkaan tärkeältä. Panostan massatapahtumista enemmän kirjamessuihin. (Ihan oikeasti en jaksaisi kovinkaan montaa ihmismerta vuodessa, syy on tämä toiseuttava "vika" nimeltä erityisherkkyys.) Ei silti ole sattumaa, että laitoin blogin otsikkotekstiin sateenkaaren väristä vivahdetta.:)
Vammaisuus ja homoseksuaalinen käytös (homous on vaikea sana historiallisessa yhteydessä, koska ihmiset ajattelivat seksuaalisuudesta eri tavalla kuin nykyään) yhdistyvät Denis Sanguin de Saint-Pavinin elämässä. Hänen runonsa on kokonaisuudessaan julkaistu vasta vuonna 2010 ilman, että niiden avointa pervoutta olisi pyritty selittämään pois. Ja mitä romaaniprojektiini tulee, näette sitten aikanaan.:) Nyt hyvää juhannusta peikkopoppoon Aurinkosaagan tahtiin:
Olli kirjoittaa Dreamspire-blogiin juttusarjaa siitä, missä asioissa ihmiset näkevät kauneutta. Inspiroituneena siitä, ja koska en keksi uutta valittamisen aihetta kirjoittamisesta (samaa vanhaa vain, ei viitsi enää toistaa), päätin avautua viehtymyksestäni renessanssimusiikkiin.:) Ja samalla yleisemmin aikakauteen. Välillä intoilen löydöistäni Facebookissa ja käsitän, ettei kukaan ymmärrä, miksi jokin on niin mahtavaa.;)
Tässä kappaleessa minä kuulen samaa ornamentiikkaa, joka näkyy myös salin seinillä ja katossa. Esteettinen juttu, joka jostain syystä hivelee tuntohermojani. Tietynlainen pyöreys ja täyteläisyys, joka ei vaikuta yhtä runsaalta tai ylenpalttiselta kuin täysbarokin muotokieli. Renessanssi arvosti enemmän intiimiä tunnelmaa, joka näkyy puutarhoissa. Suljettua, harmonista, pienemmässä mittakaavassa. Sen sijaan 1600-luvun lopun puutarhat tuottavat agorafobisen fiiliksen.
Kuninkaan vuode samasta linnasta. Toki mahtipontinen, mutta silti selkeä. Tykkään enemmän muista kuin kuninkaallisten asumuksista ja huonekaluista, kruunupäiden kun aina piti pr-syistä esittää maailman mahtavinta.
En usko, että tulen koskaan kirjoittamaan kuninkaallisista muuten kuin sivuhenkilöinä. Tietenkään ei voi vannoa, mutta pidän sitä hyvin epätodennäköisenä. Luksuselämä vain on jotenkin todella mielenkiinnotonta. Inhimillinen kärsimys sen sijaan viehättää. Ehkä samasta syystä karsastan ajatusta kirjoittaa vampyyreistä, vaikka pidän vampyyritarinoista. Yli-inhimillisiltä olennoilta puuttuu se elämän herkkä haavoittuvaisuus, joka on läsnä jokaisessa kuolevaisessa.
Renessanssi oli samaan aikaan myös kaikkea muuta kuin kaunista. Eräs kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Kuningatar Margot, joka perustuu Alexandre Dumas'n hugenotti-sarjan alkuun, kuvaa Pärttylinyön verilöylyä. Luin Guise-suvun vaiheista kertovasta kirjasta kuvauksen myös tästä kansanmurhasta. Se ja koko pitkällisen sisällissodan hulluus ei juurikaan olennaisilta osiltaan eroa 1900-luvun kammottavista tapahtumista. Kyky julmuuksiin ja väkijoukkojen massapsykoosit ovat varmastikin osa ihmisyyttä.
Blois'n linnassa kuningas Henri III murhautti herttua Henri de Guisen. Se murha tapahtui aseellisesti, vaikka renessanssi muuten tunnetaan etenkin myrkyistä. Siitä puheen ollen, Borgiat on yksi suosikkisarjoistani telkkarissa, vaikka en jäänyt suremaan sen loppumista. Syynä trauma, joka minulle katsojana aiheutui siitä, mitä tapahtui superihanan pariskunnan toisen puoliskon paljastuttua vakoojaksi. Tietenkin se oli odotettavissa, koska mitä juuri itsekin sanoin inhimillisestä kärsimyksestä ja elämän herkästä haavoittuvaisuudesta?:p Se jakso veti nuo teemat överiksi. Tässä kuitenkin löytämäni videoklippi parhaista, positiivisista kohdista.:)
Renessanssi oli myös aikakausi, joka ei tuntenut käsitettä seksuaalinen identiteetti. Ei ainakaan samalla tavalla kuin nykyään. Olen joskus esittänyt sellaista, karkeaa ja radikaalia yleistystä, että kun koulussa puhuttiin siitä, miten humanistit kyseenalaistivat kirkon arvovallan, kukaan ei kertonut, *miten* he sen tekivät. Esimerkkinä Pietro Aretinon Ragionamenti, englanniksi The School of Whoredom. Tilasin sen hiljattain Amazonilta.
Pointti kun oli, että renessanssihumanistit diggailivat antiikin Kreikkaa ja Roomaa. Jälleen karkeana, radikaalina yleistyksenä esitän, että koska kaikki, mitä kreikkalaiset ja roomalaiset olivat tehneet, oli hyvää ja ylevää, oppineet ylimysmiehet ryhtyivät harrastamaan pornoa ja miesten välistä seksiä. Olkoonkin, että vasta 1620-luvusta alkaen ja pitkälle 1700-luvulle libertiinit vetivät puolestaan nämä seikat täysin överiksi. Mistä syystä rakastan libertiinejä.:) Vapaan seksin, vapaan ajattelun ja runouden puolesta toiminut, yläluokkainen, jonkinlainen hedonistihippien liike veti puoleensa myös naisia. Biseksuaaliset orgiat kuulostavat jotenkin kovasti 1960- tai -70-luvun meiningiltä, mutta esi-isät ja -äidit bailasivat paremmin.
Sivumennen sanottuna myöskään renessanssiajan valtavirtaviihde ei karsastanut erotiikkaa tai rajuja aiheita. Francois Rabelais oli jo omana aikanaan 1500-luvulla tavattoman suosittu kirjailija siitä huolimatta, että joutui katolisen kirkon mustalle listalle. Eräs hänen teoksiaan tuottanut kirjanpainaja poltettiin roviolla. Kuningas kuului Rabelais'n faneihin, joten varmaan siksi kirjailija itse säilyi hengissä.
Kuva on Chinonin Rabelais-museosta, kirjailijan synnyinkodista. Sinne täytyi päästä matkallamme 2013, jolloin lähdimme Toursista Chinoniin varta vasten tämän museon takia. Minäkin olen fani.:) Pantagruelin voi ladata laillisesti ilmaiseksi täältä ja katsoa, miten pitkälle pystyy menemään rivoissa vitseissä (+ ehdottoman eeppinen lopputaistelu). Pantagruelin kolmas kirja oli teoksena ehyempi kokonaisuus, ja ehdottomasti ajankohtainen. Se heitti härskiä parodiaa ennustajista, lääkäreistä, lakimiehistä ja ihmisen halusta tietää tulevaisuus. Muita teoksia en ole vielä käynyt läpi, mutta lukulistalla ovat.
Muistaakseni ennätin jo kertaalleen moittia sitä, miten "klassikko" mainintana pilaa hyvän kirjan.;) Jännää sinänsä, että kuolemanrangaistuksen heiluessa pään yllä menneen ajan kirjailijat tuottivat räävittömämpää tekstiä kuin nykyään. Toki myös eleganttia, romanttista ja väkivaltaista viihdettä, kuten Tirant Valkoinen tai Orlando Furioso (Raivoisa Roland). Ensimmäinen on suomennettu, toinen löytyy englanniksi kirjastosta tai Project Gutenbergistä.
Musiikin puolella sanoituksia tarkastellessa täytyy kiinnittää huomio kaksoismerkityksiin. Kun sävel on hilpeä ja lauletaan kuolemasta, se tarkoittaa orgasmia. John Dowland on ehdottomasti renessanssin ykkössäveltäjiä, todellinen nero, jonka lyriikat voivat olla todella tiiviitä, merkitystihentymiä, kuten hyvässä runoudessa. Come Again on silti biisi, jonka nimi kertoo kaiken oleellisen englantia osaaville (ja jonkinlaisella kaksimielisellä aivoituksella varustetuille). Klippi katkeaa kesken, mutta siinä esiintyy renessanssisäveltäjän eräs moderni fani, Sting. Koko dokumentti hänen Dowland-projektistaan on myös nähtävillä.
Dowlandilta suosikkini on The Frog Galliard, toiselta nimeltään Now O Now I Needs Must Part.
Youtube-klipillä instrumentaaliversiona aikalaissoittimin. Kitara ei täysin korvaa luuttua, jollainen tässä nähdään, soundi on erilainen. Olen pohdiskellut, kuinka monta versiota yhdestä biisistä voi tai kannattaa pitää saatavilla?;) Löysin tästä pelkästään Spotifysta todella monta.
Jostain syystä Frog Galliardin sävel saattaa hermostoni ekstaasiin. En itsekään ymmärrä, mistä siinä on kyse, mutta niin vain se on toiminut yli 20 vuotta. Olin noin seitsemäntoista, kun löysin renessanssimusiikin. Lainasin kirjastosta kaikenlaista, mitä sattui käteen, ja kopioin CD:ltä kasetille.
Nykyään myös omistan joitain vanhan musiikin CD:tä. Blois'n linnan museokaupassa oli pakko investoida boksiin, joka sisältää täydellisen levytyksen Thoinot Arbeaun Orchésographiesta. Kaiken lisäksi lauluissa on käytetty vanhaa ranskaa, jonka tunnistaa kirjoituksesta ja ääntämyksestä.:D En tiedä, josko vanha ranska olisi suomalaisittain helpompaa oppia kuin moderni? Ainakaan siinä ei ollut yhtä paljon aksentteja. Joka tapauksessa Orchésographieta voisi kutsua 1500-luvun lopun Suureksi Toivelaulukirjaksi.
Thoinot Arbeaun Belle qui tiens ma vietä voi tituleerata klassikkobiisiksi, niin monta versiointia siitäkin on olemassa yksistään Youtubessa. Omat suosikkini versioista ovat tuosta CD-boksista löytyvä, vanhalla ranskalla laulettu, sekä Amarcordin, joka puolestaan löytyy levyltä The Book of Madrigals Spotifyssa. Tanssimusiikki oli todellista käyttömusiikkia, koska samaa biisiä esitettiin eri tansseina pelkästään tahtia muuttamalla. Belle qui tiens ma vie on yleisimmin pavane, tahdiltaan hidas ja juhlallinen, jota suosittiin tanssiaisten avauksena.
Itse olen kauan sitten opetellut tanssimaan branlea nuorisotalon kurssilla. Branle de la Haye (myös Orchésographiesta, kuten suuri osa nykyään tunnetusta renessanssin tanssimusiikista) on tällä klipillä esitetty aikalaissoittimin. Sävelet ovat yksinkertaisia ja toistuvat melko monotonisesti. Jussin mielestä renessanssitanssit sopivat hyvin rentouttavaksi taustaksi.:p Branlea voisi varmaan nimittää tanhuksi, sitä nimittäin tanssittiin usein piirissä. Jos sävelet olivat yksinkertaisia, niin myös liikkeet verrattuna täysbarokin balettiesityksiin. Jälleen yksi hyvä syy pitää renessanssiajasta.:) Branlea, pavanea, allemandea, jopa varmaan tietyissä rajoin gaillardea pystyy tanssimaan, vaikkei olisi ketterä akrobaatti.
Ketteristä akrobaateista aasinsilta miekkoihin, joiden kädensuojus on yhtä koukeroinen kuin renessanssin estetiikka ylipäänsä.:) Paitsi että tämä rapiiri ja main gauche eli torjuntatikari ovat 1600-luvun alkupuolelta. Oikeassa elämässä ne näyttävät huomattavasti pelottavammilta kuin kuvassa.O.O Otin kuvan vuonna 2012 Ecouenin renessanssimuseossa.
Ranskassa katsotaan renessanssi "virallisesti" päättyneeksi vuonna 1610, jolloin Ravaillac puukotti kuningas Henri IV:n kuoliaaksi. Koska aikalaiset eivät ajatelleet elävänsä mitään aikakautta tai sellaisen murrosta - vaan tutkijat ovat merkinneet murroskohdat aikajanalle jälkikäteen - tyylisuunta jatkui jollain tapaa käytännössä Louis XIV:sta eli Aurinkokuninkaan hallituskaudelle. Tietenkin puhutaan varhaisbarokista, eivätkä asiat koskaan pysy muuttumattomina. Myös renessanssi oli niin pitkä aikakausi, että sen puitteisiin mahtui monta muutosta muodin, arkkitehtuurin, jne. suhteen.
Hesarissa oli taannoin pikku-uutinen, jonka mukaan ihmisen aikakausi, antroposeeni, maapallon kehityshistoriassa katsotaan alkaneeksi vuonna 1610. Silloin ihmisen vaikutus ekologiaan rupesi näkymään huomattavasti selkeämmin kuin koskaan ennen.
Kolmikymmenvuotinen sota - myös 1600-luvun alkupuolella - merkitsi sodankäynnin taktiikoiden modernisoitumista. Siirryttiin pienistä armeijoista suuriin, ritaritaisteluista massojen sotaan. Luin jostain, että ennen kaikkea tuliaseiden pointti oli käytön helppous. Jousimiehen tarvitsi harjoitella monta vuotta hallitakseen aseensa, mutta pyssyn saattoi antaa periaatteessa kenen tahansa tunarin käteen ja kouluttaa melko vähällä vaivalla kohtuullisen sotilaan.
Jotain ritarinostalgiaa on aivan selvästi ollut ilmassa 1500-luvun lopulla. Ranskassa koettiin kaksintaisteluiden kulta-aika, jolloin nuoria aatelismiehiä heitti veivinsä mitättömien kunnia-asioiden vuoksi vuosittain enemmän kuin nykyään kuolee auto-onnettomuuksissa! Ei mikään ihme, että kaksintaistelut kiellettiin, ja kardinaali Richelieu (1600-luvun alkupuolella) määräsi niistä kuolemanrangaistuksen.
Rapiiri on miekkatyyppi, jota käytettiin sekä sodassa että kaksintaisteluissa, yleensä yhdessä torjuntatikarin kanssa, tai pienen kilven. Wikipedia väitti, että englannin sana "swashbuckler" tulee suhahduksesta, joka liittyy kilven nopeisiin liikkeisiin.
1500-luvun miekkailuoppaiden kuvitus on pragmaattisen brutaalia: kun pistät tänne, näin paljon verta roiskuu. Moderneilla näyttämö- ja elokuva-akrobaateilla tai filmaattisen näyttävillä miekkakliseillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten oikeat taistelut sujuivat. Olkoonkin, että tuossa dokumenttipätkässä on kyse näytellystä ja taiteelliseen vaikutelmaan pyrkivästä taistelusta. Ilman suojavarusteita ei voi matsata tosissaan.;) Sen verran vaarallisesta hommasta on kyse.
Itse olen myöskin silloin 20 vuotta sitten harrastanut miekkailua, tosin modernia kalpaa, täysin suojavarusteiden peitossa. Se on laji, jossa pääsee adrenaliinin ja endorfiinin ansiosta kokemaan huikean flow:n.:) Tosin nämä vanhat rapiirit olivat kauniimpia, etenkin yhdistettynä aikakauden puvustukseen ja miljööseen. Siksi jaan teille lisää tuon dokumentissa esiintyneen porukan otoksia:
Kaiketi äärimmäisyydet ja ristiriitaisuudet ovat se, mikä minuun vetoaa. Kauneus ja karmeus samassa paketissa, koukeroisia ornamentteja ja verta. Ajattelun vapautuminen ja samaan aikaan kovat tuomiot, joita kulttuuri-ihmiset rohkeasti uhmasivat. Jonkin murroskausi, siirtymä yhdestä aikakaudesta toiseen. Täydellinen muutos ajatustavoissa, kun ajattelee, mitä kaikkea renessanssi toi mukanaan. Francis Bacon kirjoitti 1600-luvun alkupuolella, että pieni määrä filosofiaa tekee ihmisestä helposti ateistin, mutta syvällisempi perehtyminen esim. Epikuroksen ajatuksiin tuottaa vakaamman uskon Jumalaan. Muinaiskreikkalainen filosofi Epikuros taisi kuitenkin olla modernin, maallistuneen humanismin kantaisä.
Vanha painokone Toursin pikkuruisessa kirjanpainomuseossa, jota
ylläpitävä, vanha herrasmies oli erittäin vaikuttunut siitä, että sai
Suomesta asti - ranskantaitoisia - kävijöitä.:D
Lauantaina kävimme uurnanlaskutilaisuudessa ja tapaamassa sukulaisia. Matka kotiin taittui pienempiä reittejä siihen asti, että aloimme molemmat olla liian nälkäisiä ja siirryimme moottoritielle. Miksi matkustamisesta pitäisi tehdä nopea suoritus, kun siitäkin ajasta pystyy ottamaan paljon hupia irti? Jussi ajoi, joten sain leikkiä kameralla.:) Maalaistiet ovat kesäisin aina yhtä idyllisiä, nyt sattui vielä sadeilma.
Pysähdyimme Lempäälässä huoltoasemalle. Jussi tankkasi kahvia ja minä antihistamiinia. Mäkäräinen lienee ryöminyt farkkujen alle piittaamatta nilkkoihin suihkuttamastani hyttyskarkotteesta. Pakko myöntää, että kehoni on allerginen maaseudulle. Ei käy pölyt eikä pistiäiset tai muutkaan ötökät.
Huoltoasemalta lähtiessämme huomasimme kyltin, joka ohjasi Kuokkalan museoraitille. Tämä juuri on hitaan pikkuteiden kiertelyn parasta antia: satunnaiset löydöt. Museopuoli oli jo mennyt kiinni, mutta ajoimme raitin läpi tutkaillen taloja.
Vanhin bensapumppu, mitä olen koskaan nähnyt.:) Jussi kehotti kuvittelemaan 1920-luvun Fordin T-mallin tankkaamaan. Niinpä kuvittelen. Sen ajan Suomi tuntuu kovin vieraalta paikalta. Enkä nyt tarkoita elämää ennen tietokoneita tai kännyköitä, vaan yleistä asenneilmapiiriä.
Kun ihmiset kuvittelevat, millaista heidän elämänsä olisi ollut menneisyydessä, yleensä kaikki sijoittavat itsensä asemaan, jollainen oli mahdollista vain pienelle vähemmistölle rikkaita ja ylhäisiä. Jos selvittää omien isovanhempiensa taustoja, saa paljon realistisemman käsityksen siitä, mitä itsellä olisi ollut odotettavissa. Totta kai tämä pätee myös niihin, joiden isovanhemmat olivat varakkaita.
Ottaen huomioon terveystilanteeni, olisin menneinä aikoina varmaankin kuulunut niihin, jotka kuolivat nuorena. Todennäköisesti luku- ja kirjoitustaitoni olisi rajoittunut siihen, mitä kansakoulun alaluokilla opetettiin.
Se on omituinen ajatus, koska nykyisellään tunnen ymmärtäväni paremmin viidensadan vuoden takaisia, ulkomaalaisia, aatelisia, älykkömiehiä. Miltä tuntuisi, jos en tietäisi kirjallisuudesta juuri mitään? Erityisen vaikeaa on päästä sisälle menneen ajan lukutaidottoman kansan ajatusmaailmaan - olen kyllä yrittänyt. Paljon helpompaa kirjoittaa yläluokkaisia hahmoja.:p Heidän ajatuksistaan on ylipäänsä jäänyt itse tuotettuja tekstilähteitä, joten kuva muodostuu sitäkin kautta monipuolisemmaksi.
Toinen mielenkiintoinen kysymys on ominaisuuksien periytyminen suvussa. Valtaosa omista sukulaisistani harrastaa jotain taiteellista enemmän tai vähemmän vakavasti, vaikka ovat lähteneet "oikeisiin töihin" ja menestyneet alallaan. Kuvataidetta, musiikkia, posliininmaalausta. En ole ainut, jolta löytyy myös kirjallisia kykyjä. Jos mennään muutama polvi taaksepäin, suvussa on käsityöläisiä ja tilallisia, sekä pienen että suuremman maatilan omistajia.
Tällä hetkellä keskustellaan kulttuurin asemasta ja mitä arvoa sillä on yhteiskunnassa, vai onko mitään? Onko kulttuuri ylellisyyttä? Ihminen ei tarvitse kirjoja tai taidetta elääkseen, siitä huolimatta meillä on kansantaruja sekä luolamaalauksia. Jostain syystä ihmiskunta on kivikaudella katsonut hyväksi alkaa elättää porukkaa, joka ei yhtä täyspainoisesti osallistu "oikeisiin töihin", vaan omistaa vähintäänkin osan ajastaan aineettomille asioille.
Maatalouden myötä yhteiskunta pystyi eriytymään voimakkaammin siten, ettei kaikkien enää tarvinnut tehdä kaikkea. Koska ruokaa saatiin helpommin, toisista tuli filosofeja, käsityöläisiä, jne. On huomattava, että taiteilijat nähtiin käsityöläisinä. Sivumennen sanoen ei ihmiskunta tarvitse koristekaiverruksiakaan, eikä arkkitehdeilla oikeastaan ole virkaa, koska jokainen pystyy kyhäämään itselleen oman kivikautisen mökin.
Luonnollisesti ilman arkeologeja emme tietäisi mitään kivikaudesta tai siitä, että silloin osattiin jo rakentaa taloja. Ilman "hyödyttömiä vetelyksiä" meillä ei olisi historiakäsitystä samalla lailla kuin nykyään, eikä edes käsitystä siitä, että on olemassa maa nimeltä Suomi, tai missä sen rajat kulkevat. Ilman pappeja - abstrakti eli hyödytön ammatti sekin - meillä ei olisi myöskään järjestäytynyttä uskontoa.
Todellisuudessa jos nyt lopettaisimme kulttuuripalvelut ja opintotuen, pääsisimme vintage-yhteiskuntaan. Hyvätuloiset jatkaisivat kulttuuriharrastuksia ja korkea-asteen opiskelua. Muiden elämä jäisi kodin, perheen ja pubin varaan. Kaiketi harrastettaisiin kävelyä ja muita edullisia urheilulajeja. Arki ei lopultakaan kovin suuresti muuttuisi siitä, mitä se monille nykyään on. Erot vain jyrkentyisivät huomattavasti, ja rajojen ylittämisestä tulisi vaikeaa.
Sinänsä hullua, koska työläiset aikoinaan itse halusivat sivistystä. Syntyi työväentaloja, teatteritoimintaa, kirjastolaitos, kansanopistot, työväenopistot, yms. Tietenkään mitään niistä ei tarvita elämiseen. Eihän välttämättä tarvitse edes osata lukea ja kirjoittaa, ilmankin pärjää, kuten ihmiskunnan historia on osoittanut.
En osaa vastata siihen, onko kulttuuri välttämätöntä. Minulle se henkilökohtaisesti on, joten lasken itseni jääviksi lausumaan mitään ehdotonta. Tuskin tähän kysymykseen on olemassa mitään täydellisen oikeaa, yksiselitteistä vastausta. Haluatko sinä, arvon lukija, tietää maailmasta enemmänkin kuin oman kylän asiat? Ps. Mitä ne opettajat opettaa, jos ei ole tutkijoita ensin selvittämässä todellisuuden luonnetta?
Hylätyissä taloissa on jotain vastustamattoman viehättävää.:)
Olipa kerran Suomi, jossa Sääksmäen siltaa pidettiin matkailunähtävyytenä. Tai ainakin sellaisena kohteena, että sen ylittämistä oikein odotettiin auton takapenkillä (ilman turvavöitä).:)
Vihdoin ja viimein se tuli painosta!:D Vietimme torstaina julkkareita ja Työväen Akatemian kevätjuhlia. Hyörin julkkareissa kamera kädessä, joten en saanut julkaistavaksi yhtäkään kuvaa itsestäni. Sellaista se on tämä kamerakätinen elämä.
Jännitin viimeiseen asti kannen ja kuvituksen onnistumista, koska itselläni oli siitä päävastuu, vaikka toki teimme tiimityötä.:) Kannessa käytetty kuva on omaa käsialaani Oxfordin opintomatkalta, koska halusin jotain, mikä istuisi nimeen muotojen tasolla.
Kaikkiaan antologia oli erinomainen kokemus, koska tiimityö sujui loistavasti - kun kaikki ovat yhtä hulluja, jokainen ahertaa parhaansa mukaan. Opimme kirjan tekemisen alusta alkaen. Itse pääsin hieman leikkimään Indesignilla, mikä oli päätavoitteeni grafiikkaryhmään ilmoittautuessa.:)
Opin samalla, ettei minusta olisi ammattigraafikoksi, minkä toki olen ymmärtänyt jo kauan sitten. Toisilla on luontainen silmä fontteihin ja tekstien asetteluun. En minäkään aivan sokea ole, mutta se kyky jää auttamatta vähäisemmälle tasolle.
Michel de Montaignen erästä esseetä mukaillen, vaikka omistaisin koko elämäni graafiselle suunnittelulle, en koskaan pystyisi saavuttamaan huippua. Joten miksi tehdä asiasta harrastusta vakavampaa? Sen sijaan kannattaa omistautua sille, missä oikeasti pystyy kehittymään lähes rajattomasti. Olen monta kertaa miettinyt omia rajojani, ja kirjoittaminen on ainut taidemuoto, missä niitä ei näy.
Kysymys lopulta onkin siitä, tehdäkö taidetta vai tiedettä? Koska tunnistan saman rajattomuuden humanistisilla aloilla. Toisaalta mahdollisuudet ovat mitä ovat, ja lisäksi nautin luovasta työskentelystä sekä alan opiskelusta aivan erityisesti. Siitä, että voin kurssin aluksi ilmoittaa oppimistavoitteeni runomuodossa ja lopuksi kirjoittaa oppimispäiväkirjasta proosatekstin. Esseestä voin tehdä vaikka dialogimuotoisen.
Opiskelu jatkuu osaltani vielä kaksi vuotta, sillä perusopintojen kokonaisarvosana riittää aineopintoihin.:) Mietin aloittaa syksyllä myös kirjallisuustieteen perusopinnot, ja toivon hartaasti, etten ole lastaamassa itselleni liiallista taakkaa. Romaanikäsistä ja sen taustatyötä pitäisi myös edistää, ja kesä tuppaa olemaan huonoa kirjoitusaikaa, koska mieli tekisi hillua liikkeillä.
Ps. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun ottamani kuva päätyy kirjaan.:) Täytyy vähän nostaa omaa häntää, sillä kuvaamani phalène löytyy muistaakseni kirjasta Suomen suosituimmat koirarodut. Siitä vain on kulunut pieni ikuisuus, joten en ole täysin varma nimestä - joka tapauksessa kuvaajat on lueteltu teoksen takaosassa.
Sata kertaa onnellisempia ovat villieläimet, linnut metsiköissään, elävät rauhaisasti ikänsä vähäisemmän.
Jatkan ikuisuuskysymyksien pohdiskelua. Tällä kertaa työn ja elämäntavan suhteen, ja ongelman ratkaisuksi kannatan perustuloa.
Ihmisen työhistoria on loppujen lopuksi melko lyhyt. Valtaosa teki maataloustyötä, jossa ei auta katsoa kelloon, koska eläimet ja luonto eivät noudata ihmisen kalenterimerkintöjä. Kaupunkien käsityöläismestarit olivat kuin moderneja pienyrittäjiä. Palvelusväki eli työpaikoillaan, ja laskettiin osaksi taloutta. Aatelisetkin tekivät töitä - aatelisten väitetty laiskottelu on vallankumouksellisten propagandaa. Ja pohjimmiltaanhan juuri kukaan ei työskennellyt, koska ei tunnettu työn ja vapaa-ajan erottelua samaan tapaan kuin nykyään.
Ylipäätään on kyse työn käsitteestä, kuten vanhastaan on kysytty: miksi kotitaloustyö on työtä, jos sen tekee ulkopuolinen, mutta ei silloin, jos sen tekee perheenjäsen?
Kun henkilö jää kotiin syystä tai toisesta, puhutaan siitä, miten hän putoaa yhteiskunnan ulkopuolelle. Työttömät makaavat syljeskelemässä kattoon. Sairaseläkeläisistä kukaan ei oikeastaan sano mitään. Itsenäisen työskentelyn suhteen kannetaan huolta siitä, että töntekijät putoavat ulos yhteisöistä, tai eivät ylipäänsä saa aikaiseksi yhtään mitään. Toki itsellenikin on sanottu, että enhän minä kuitenkaan tee mitään (joten minulle voi soittaa milloin vain päivän aikana, jne.). Että on hyvä, kun viimeinkin teen elämälläni jotain (päästessäni opiskelemaan).
Luin Hesarin pienehköstä jutusta taannoin spekulaatiota, ettei uusiin asuntoihin tarvitsisi työhuoneita enää lainkaan, kun kaikki kuitenkin käyttävät tablettia olohuoneen sohvalla. Kovin kauas on jäänyt Virginia Woolfin ihanne kirjoittavan naisen omasta huoneesta. Painajainen toteutuu jo tietokonekaupoissa: on valittava joko viihde-elektroniikka tai superkallis työkone ja pilvipalveluohjelmistot, joista saa maksaa hunajaa. Tokihan freelancerit, tutkijat, pienyrittäjät ja vakavasti asiaan suhtautuvat harrastajat ovat pohattoja, joita sopii rahastaa kyltymättömästi. Onhan heillä varaa jopa lusmuilla kotona sen sijaan, että kävisivät tuottavissa töissä 8-16 ja käyttäisivät iltansa somessa.
En ole nähnyt ainuttakaan työtöntä, sairaseläkeläistä tai muuten kotona viihtyvää henkilöä, joka makailisi paikoillaan muuten kuin todella kipeänä. Ihminen kaipaa tekemistä. Erityisesti kaltaiseni elämyshakuinen henkilö tuppaa aina toteuttamaan miljoonaa projektia, usein yhtä aikaa, mikä ei välttämättä ole järkevää, joten omaa innostustaan täytyy rajoittaa jotenkin.
Eikö työtä voisi vaihtoehtoisesti ajatella elämäntapana?
Miksi käsityö on työtä, jos sen tekee käsityöläinen, mutta hupimuoto, jos sen tekee itse? Aivan varmasti entisajan naiset (yhtä lailla talonpoikaiset kuin aateliset) mielsivät tekevänsä töitä, kun kehräsivät, kutoivat ja neuloivat tarpeellisia asioita oman taloutensa jäsenille. Entä miksei työstä saa nauttia?
Itse olen rakastanut yliopisto-opintoja liikaakin, mikä on yksi uupumukseeni aikoinaan johtaneista syistä. Pidän lukemisesta, rakastan historiaa, nautin erilaisten kysymysten pohtimisesta, asioiden selvittämisestä, ja nykyään elämääni hallitsee lähes kohtuuttoman suuri rakkaus kirjoittamista ja kirjallisuutta kohtaan.
Rajat ovat silti tarpeen, mutta miksi rajat täytyisi asettaa itselleen sen mukaan, miten toiset tekevät päivätyönsä? Hauskaa kyllä, juuri nyt vietän lomaa, mikä tarkoittaa, etten kirjoita, enkä juurikaan lue. En silti malta olla kirjoittamatta tätä blogia.;) Yksi uusi runokin on päässyt syntymään. Aina välillä päähän putkahtelee uusia ideoita siitä, miten kehitän romaanikäsiksen juonta ja hahmoja. Kännykkäni tehtävälista on täynnä muistiinpanoja, ja uusi muistikirja pitäisi väsätä.
Todellisuudessa nollaan päätäni aivan toisenlaisella aikataululla kuin pitämällä vuosiloman ja pari vapaapäivää viikossa (vaikka lomakin on tärkeää aina välillä). Olen havainnut pelit välttämättömäksi - kunhan eivät koukuta liikaa. Tälläkin hetkellä pidän toisessa selainikkunassa auki höpsöä kukkakauppaani. Toisenlainen toiminta auttaa myös: käsillä tekeminen, kuten askartelu, fyysinen toiminta, kuten siivoaminen, kävely ja uinti, sekä lukemisen osalta sisustus- ja naistenlehtien selailu.
Hassua kyllä, olen tosiaankin oppinut jollain tapaa nauttimaan siivoamisesta. Mikä ei tarkoita, että asunto pysyisi siistinä, mutta ainakin koen saavani jotain aikaiseksi. Laitan myös mielellään ruokaa ja leivon. Katson telkkarista joitakin sarjoja, leffoja, sekä valikoidusti tosi-tv:tä (häähulluja, poliisien kotihälytystä, pontikankeittäjiä, amisheja).
Jos en kärsisi astmasta, voisin viihtyä eläinten parissa. Lapsia meillä ei ole, enkä ole koskaan kokenut halua tai tarvetta hankkia lapsia. Liekö aivoissa jokin nuppi väärässä asennossa?
En myöskään koe mielekkääksi yrittää tahkota rahaa mahdollisimman paljon tai pyrkiä jonkinlaiseen urakehitykseen. Kenties tällaisia ajatuksia oli mielessä joskus teini-iässä, mutta ovat haihtuneet aikaa sitten. Jos olen pudonnut yhteiskunnan ulkopuolelle, en ainakaan itse ehdi huomata sitä - minulla on paljon tekemistä. En muulloin kuin keskustellessani "normaalien" ihmisten kanssa.
Arvostus ja hyväksyntä ovat ne kaksi tärkeää juttua, mitä ihminen loppujen lopuksi hakee. Eikä se ole mikään yksinkertainen asia, johon löytyisi helppoja ratkaisuja.
En harrasta kotoilua, enkä downshiftaa. Sen sijaan minulla on omanlaiseni elämäntapa. Koen tällä hetkellä löytäneeni sen, mitä haluan tehdä, ja pyrin löytämään itselleni oikeat tavat toteuttaa kaiken. Olen tavattoman kiitollinen siitä, että pystyn tähän, koska tiedän hyvin, miten asiat voisivat olla.
Ps. Tiedän toki myös, että me ihmiset olemme erilaisia, eikä yksi ratkaisu sovi kaikille.:) Toivon vain, että muutkin ymmärtäisivät erilaisuuden, ja pystyisivät hyväksymään sen, että ihmisten erilaisille kyvyille ja ominaisuuksille on oma paikkansa maailmassa. Koska jokainen tarkastelee elämää oman pienen päänsä sisältä (ja siksi olettaa, että kaikki maailman ihmiset ovat identtisiä juuri hänen itsensä kanssa), tätä seikkaa täytyy erikseen ajatella.
