Väsymys ja epätäydellisyyden pelko

Palasin eilen Oriveden opiston romaanipajasta. Kuva on kuitenkin Vantaan Kartanonkoskelta ennen Orivedelle lähtöä, kun jouduimme juhannuksen pyhien vuoksi etsimään sunnuntaina auki olevan kirjaston lainojen palauttamista varten. Onneksi Pointissa on omatoimikäyttö.:)

Koko viikon kurssipäivät täyttyivät aamusta iltaan, kuten tavallista. Itseäni harmitti suunnattomasti, etten ennättänyt lukea kaikkia kurssikavereiden tekstejä ja kommentoida niitä niin hyvin kuin olisin osannut, koska täytyi huolehtia yöunista. Siitä huolimatta nukuin jatkuvasti liian vähän.

Tämä oli neljäs kesäkurssi, jolle osallistuin. Aiemmin olemme Jussin kanssa käyneet peruskurssin, proosapajan ja toisen romaanipajan. Mikään viikon intensiivisyydessä ei yllättänyt, ja viihdyin hyvin väsymyksestä huolimatta.

Silti tulin havainnoineeksi oman väsymykseni vaikutuksia: palautteen saaminen sai kyseenalaistamaan, miksi teen tätä? Miksi kirjoitan? Missään ei ole järkeä, eikä tähän ole olemassa hyviä tai oikeita vastauksia.

Joudun pohtimaan romaanini perustavanlaatuisia rakenneseikkoja ja kohtauksia uusiksi, mikä tuntuu raskaalta, mutta toisaalta ei yllätä. Tiesin sen jo ennakkoon, ja olin lähtenyt testailemaan eräitä asioita ennen kurssia. Siksi lähetin oman kymmensivuiseni raakiletekstiä, jonka sisällöllisestä toimivuudesta halusin kommentteja. Ulkopuolinen näkee aina eri asiat kuin kirjoittaja.

Ymmärrän, että toiset eivät halua näyttää ensimmäistä versiota, sitä raakiletta, kenellekään. He eivät keskustele tekstistä ennen kuin kokonaisuus on hahmottunut. Toiset kuten minä taas hölöttävät ummet lammet kenen tahansa kiinnostuneen kanssa.

Miisa Jääskeläisen Sana kerrallaan -kirjassa nimeämistä kirjoittajatyypeistä löydän itseäni eniten luonnostelijasta. On olemassa raamit, joihin tarina asettuu, eikä minun tarinankertojana ole vaikeaa keksiä käänteitä, paremminkin hankaluus on rajoittaa niiden paisumista mahdottomiin ulottuvuuksiin. Tämän puitteissa minulla on tekstiä, jota editoin sekä läppäriltä että printteinä, monessa vaiheessa. Olen täyttänyt prosessin aikana muutaman muistikirjan, ja luonnostelen vaikka kännykän tehtävälistaan. Uskon, että järjestelmällisemmin asiaan suhtautuvan on vaikea ymmärtää, miten kaaoksen keskeltä löytyy punainen lanka. Varsinkin, kun - kuten taas tuli todistettua - puheeni usein muistuttavat epäjohdonmukaista tajunnanvirtaa.

Ihmissuhteet ovat myös hyvin epätäydellisiä. Ensimmäistä kertaa kurssilla ei syntynyt suurta yhteisöä, vaan paremminkin monia pieniä. Tein havaintoja myös siitä, miten kirjoittamisharrastuksen eri vaiheissa erilaiset opettajat pystyvät tukemaan paremmin. Jokaisella opettajalla on omanlaisensa jutut, mistä he puhuvat, ja siksi on parasta hankkia kokemusta eri opettajien kursseilla. Kokonaisuudesta pystyy ajan kuluessa muodostamaan itselleen sopivan synteesin, ja kertaus on aina hyvästä.

Loppujen lopuksi opin itsestäni seikan, että vuoden aikana kypsynyt käsitykseni omasta tekemisestäni ohjaa selville vesille. Pystyn lähes aina saamaan paljon irti kursseista opettajan metodeista riippumatta, koska tiedän asiat, joita haluan kehittää osaamisessani. Tiedän, että ihmiset ovat erilaisia, ja kaikilta saa erilaisia kommentteja. Tälläkin kertaa mukaan tarttui ajateltavaa.:)

Yhtä lailla kuin meidän asuntomme kaoottisuus ei taida koskaan tulla valmiiksi (ennen kuin on aika muuttaa pois), taitaa elämä, oppiminen ja kehittyminenkin pysyä ikuisesti kaoottisena. En pidä siitä, koska haluaisin valmista. Väsyneenä kaikki alkaa ahdistaa, ja muutaman hyvin nukutun yön jälkeen asiat viimein saavuttavat jonkinlaisen muodon.

Ps. Kurssilla tuli puhetta perfektionismin selättämisestä, koska on yksi yleisistä kirjoittamisen esteistä. Tosin hallittuna myös kirjoittamisen apuneuvo. Kanssaperfektionisteille voin suositella Camp NaNoWriMoa, joka alkaa heinäkuun ensimmäisenä.:) Kun tarkoitus on kirjoittaa kuukaudessa romaani tai ylipäänsä sen verran kuin sattuu ehtimään, teksti saa olla antaumuksellisen huonoa. Ainakin itselleni ajatus oli aikoinaan todella vapauttava, ja siitä romaaniprojektini lähti liikkeille. Varsinainen NaNoWriMo koittaa taas marraskuussa ja seuraava "leiri" varmaankin huhtikuussa.

Genrestä

Genre on tekstille suuri, perustavanlaatuinen kysymys. Itseltäni on pyydetty genren selkeyttämistä romaanikäsiksen suhteen. Toisaalta postmoderni aika rakastaa sekoituksia.

Alkujaan yritin kirjoittaa seikkailullista romantiikkaa, mutta tulin siihen lopputulokseen, etten oikeastaan välitä romantiikasta niin paljoa. Käänsin termit toisin päin, ja ryhdyin kirjoittamaan romanttista seikkailua. Se on genre, jonka tunnen hyvin. Tuntemattomampaan romantiikka-genreen olisi pitänyt malttaa perehtyä paremmin, mutta kirjastossa teosten takakansitekstit tuntuivat enemmänkin puuduttavan pitkäveteisiltä.

Kannattaa kirjoittaa siitä, mistä on innostunut, koska tunne välittyy lukijoille.:) Olen pitkään miettinyt sitäkin, pystynkö kirjoittamaan hidastempoista, "vakavaa" draamaa, jos en saa lisätä siihen ainuttakaan taistelukohtausta?

Suomalainen sukusaaga ja toinen tunnepitoinen draama odottavat mielen pohjalla oikeaa aikaa, joka kenties joskus koittaa. Todennäköisesti niistä aiheista on pakko kirjoittaa, koska polttelevat sielua sen verran vaativasti.

Siihen asti kysyn itseltäni, pystynkö toteuttamaan aikomani? Niin realistisen tarinan, että lukija uskoo kaiken todeksi, mutta jossa silti leijailee tarunomainen henki. Hyödynnän genren tuntemustani ryöstöviljelemällä kliseisiä kohtauksia ja tyyppihahmoja, minkä toivon jäävän taka-alalle. Kuin luonnoksena toimivan hiilipiirroksen, jonka päälle kuvataiteilija maalaa öljyväreillä monta kerrosta.

Haluan myös jossain vaiheessa kokeilla siipiäni historiallisen fantasian parissa. En siis tyypillisen keskiaikafantasian, vaan todelliseen historiaan sijoittuvan. Aivopaketista löytyy myös aihio siihen keskiaikafantasiaan liittyen, ja sen aika koittaa ehkä pikemmin.

Ja tietenkin olisi olemassa myös pari eläintarinaa, joita voisin työstää pidemmälle. Ikuisuusaiheita, joihin ehkä joskus vielä palaan. En tahdo rajoittaa itseäni liikaa sen suhteen, voinko kirjoittaa synkkää realismia, eläinseikkailua, vai historiallista sillisalaattia. Silti kirjoittamiseni taitaa itsestään rajoittua tälle akselille, koska minun on vaikeaa nähdä työstäväni scifiä tai chic litiä. Ennemmin uskon tulevaisuudessa kynäileväni pornoa.

Kyse ei ole siitä, ettäkö väheksyisin jotain genreä, vaan lukemisen ja kirjoittamisen eroista prosesseina. Tykkään esim. Robert Heinleinin scifistä, mutta en itse koe riittävää innostusta kirjoittaa tulevaisuudesta. Kenties visioni ahdistavat liikaa? Luen mielellään myös hyvää chic litiä, joskin sitä tuntuu vaikealta löytää. Tykkäsin Sinkkuelämää-sarjasta, mutta Candace Bushnellin alkuperäinen romaani jäi kesken sekavan pitkäveteisyytensä vuoksi. Itse en osaisi noin vain asettautua hyvätuloisen, shoppailua ja miehiä harrastavan naisen asemaan. Kenties se ei vain innosta tarpeeksi, koska tuntuu niin vieraalta.

Olen lukenut sarjamurhaaja Dexterin seikkailuista monta romaania, mutta todennäköisesti en koskaan itse halua ujuttautua sellaisen ihmisen nahkoihin niin paljon kuin päähenkilön kirjoittaminen vaatisi. Luin kaikki kirjan Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjasta, joka yhdistää chick litiä ja vampyyreitä, mutta vampyyreistä olenkin jo sanonut, että todennäköisesti en niistä laadi romaania, koska  yliluonnolliset olennot eivät viehätä kirjoittamisen kannalta yhtä paljon kuin kuolevaiset.

On todellakin eri asia lukea 300 sivua pitkä tarina kuin kirjoittaa sellainen.

Kuvat otin Saint-Germain-en-Layen arkeologisesta museosta Pariisissa 2014.

Kirjoittamisen soundtrack

Lochesin linnassa Ranskassa vuonna 2013 kuvaamaani, vangin satoja vuosia sitten kaivertamaa graffitia, seuraa musiikkipostaus.:) Kirjoittaessani musiikki on minulle todella olennainen juttu. Kuuntelen kyllä muutenkin levyjä tai radiota kotona, mm. ruuanlaiton tai lukemisen taustalla.

Kirjoittaessa musiikki on silti erityisen tärkeä väylä päästä käsiksi tiettyihin tunnetiloihin. Olen puhunut tästä asiasta ihmisten kanssa ja toiset puolestaan vaativat hiljaisuutta. Heitä kaikenlainen ylimääräinen ääni häiritsee liikaa, eikä kirjoittaminen silloin onnistu.

Minullekaan mikä tahansa musiikki ei käy, vaan biisivalintojen on oltava juuri oikeat. Onneksi Jussi ei välitä asiasta, hänelle sopii hyvin joustavasti kaikki, eikä taustahäly häiritse.

Juurihoidon jälkeen olen taas hieman tipahtanut pois kauniista maailmastani - hammaslääkärin tuoli ja suu täynnä metallia on liian realistinen kokemus. Tänne kirjoittaminen auttaa osaltaan jäsentämään ajatuksia ja pitämään yllä fiilistä.

Tänään etsin näytiksi kolme kappaletta, joihin aina palaan kirjoittaessani. Ne istuvat niin hyvin romaanikäsikseni maailmaan. Ensimmäinen, Enyan Long Long Journey, voisi olla romaanin tunnari. Queenin Too Much Love Will Kill You puolestaan istuu moniin draamallisiin kohtauksiin, ja Blackmore's Nightin I Think It's Going To Rain Today toimintakohtauksiin.

Runoilua ja julkineulontaa Karhupuistossa

Viikko sitten lauantaina eli 13.6. Helsinki Poetry Connection järjesti open mic -tilaisuuden Karhupuistossa Helsingin Kalliossa. Seuraava tilaisuus on Alppipuistossa 26.6. Samaan aikaan viikko sitten sattui olemaan Knit In Public eli KIP-päivä, jonka tarkoitus on tuoda neulojat kaapeistaan. Tai paremminkin kotisohvalta, kissan ja teemukin viereltä julkisiin tiloihin.

Meillä ei enää ole kissaa, ja teen sijasta juomme yleensä kahvia. Itselläni hermot eivät kestä toistuvaa nyhertämistä silmukoiden parissa.:p Jussi on meistä se neulova osapuoli, jolle lykkään villasukat parsittavaksi.

Karhupuistossa kävin ruoholavalla lukemassa pari runoani, joiden arvelin kohtuullisesti sopivan aurinkoiseen säähän. Eivät ne mitenkään erityisen herttaisia olleet, mutta sentään jotenkin ulkoteemaisia (aivomassani leviää pelakuihin, nahkani ruohikolla piknikalustana, jne.). Ylemmässä kuvassa omia runojaan esittää ystäväni ja opiskelukaverini Riku, minä vain varjostan hetken seesteisyyttä alareunassa.:)

Esiintyjiä tilaisuudessa oli peräti 22, jos muistan luvun oikein. Kuvassa Jarkko Jokinen. Lähdimme open micin jälkeen kaveriporukan kesken toiseen puistoon ja sieltä baariin nimeltä Rytmi, joka on esteetön. Onneksi meillä oli mukana Kallio-opas Erja.;) En ymmärrä, miksi esteettömyyttä vastustetaan. Tai siis, toki ymmärrän historialliset arvot, mutta en siltikään käsitä, että ne ylittäisivät ihmisten oikeuden elää omaa elämäänsä nykyaikana.

Minä sentään viallisten keuhkojeni (= astma) kanssa pääsen nykyään baareihin hyvin vapaasti, vaikka muistan hyvin ajan, jolloin jouduin istumaan yksin tupakoimattomien puolella, kun opiskelukaverit pitivät hauskaa tupakoitsijoiden ehdoilla. Siksi pidän omasta puolestani huolta siitä, ettei kenenkään toisen tarvitsisi kokea samaa syrjäyttämistä. Toivon, että ihmiset kokisivat itse, miltä tuntuu tulla jätetyksi pois vaikkapa silmien värin vuoksi. Tai jonkin muun asian, jolle ei mahda mitään.



Pidän Heather Dalen musiikista, johon ystäväni Minni minut tutustutti.:) Silti tekee aina hieman pahaa kuunnella Changeling Childia, koska vammaisia lapsia saatettiin pitää vaihdokkaina. Tai vaihtoehtoisesti Pirun siittäminä: nainen huorasi paholaisen kanssa ja synnytti epämuodostuneen vauvan. Ajatus maahisten jälkikasvusta tietenkin oikeutti viemään "vaihdokkaan" metsään ja jättämään sen sinne, jotta pariskunta saisi "oman lapsensa" takaisin. Lapsenmurhasta kun olisi muuten tuomittu kuolemanrangaistukseen.

Ymmärrän toki viehätyksen myyttiseen puoleen. Samoin sen, miksi on niin kiehtovaa lukea goottilaisia kauhutarinoita "hirviöistä", jotka perheenjäsen on lukinnut vanhan linnan tornikamariin. Tai muuta vastaavaa. Paljon ankeampaa toki olisi ajatella mielenterveysongelmaista tai vammaista henkilöä, jota piilotellaan ulkopuolisilta, ettei perheelle koituisi häpeää.

Samoin historian hirviömäiset kyttyräselät kärsivät todellisuudessa skolioosista. Notre Damen kellonsoittaja on toki hyvä tarina, eipä siinä mitään. Ja hirmuhallitsijoille on aina tarvetta fiktiossa. Samaan aikaan nykykirjoittaja voi silti muistaa "tieteenalan" nimeltä fysionomia. Se vaikutti rodunjalostusopin taustalla. Olisi hyvä, jos jokainen osaisi etsiä ja tunnistaa sisältään pikku-Hitlerin, mutta valitettavasti natsien superhyperpahuuden ulkoistaminen kuuhun ja ties minne tekee vaikeammaksi nähdä, miten vastaava ajatusmaailma vaikuttaa arkipäivässä.

Homoseksuaalisuudesta tuomittiin natsien vallan aikaan keskitysleirille, ja liittoutuneiden voitettua vankilaan. Itse olen syntynyt siitä onnelliseen aikaan ja paikkaan, etten ole koskaan joutunut kokemaan biseksuaalisuuttani ongelmana. Se on vain yksi ominaisuus, joka lopultakaan ei määritä minua yhtä paljon kuin vaikkapa astma - koska sairaus asettaa rajoituksia, seksuaalisuus ei. Ainahan taitaa olla niin, että näemme asiat selkeämmin, kun törmäämme rajoihin.

Kuulemma joillekin maalaisille voi tulla järkytyksenä, että Karhupuiston kahvilan seinällä liehuu sateenkaarilippu. Kallion kirjastossa on sateenkaarihylly, ja Pride-viikon kunniaksi myös Myyrmäen kirjastossa järjestetään näyttely. Itse mieluiten välttelen massatapahtumia, eikä Pride ole tuntunut henkilökohtaisesti kovinkaan tärkeältä. Panostan massatapahtumista enemmän kirjamessuihin. (Ihan oikeasti en jaksaisi kovinkaan montaa ihmismerta vuodessa, syy on tämä toiseuttava "vika" nimeltä erityisherkkyys.) Ei silti ole sattumaa, että laitoin blogin otsikkotekstiin sateenkaaren väristä vivahdetta.:)

Vammaisuus ja homoseksuaalinen käytös (homous on vaikea sana historiallisessa yhteydessä, koska ihmiset ajattelivat seksuaalisuudesta eri tavalla kuin nykyään) yhdistyvät Denis Sanguin de Saint-Pavinin elämässä. Hänen runonsa on kokonaisuudessaan julkaistu vasta vuonna 2010 ilman, että niiden avointa pervoutta olisi pyritty selittämään pois. Ja mitä romaaniprojektiini tulee, näette sitten aikanaan.:) Nyt hyvää juhannusta peikkopoppoon Aurinkosaagan tahtiin:

Nimien tärkeydestä

Nappasin kuvan taulusta Ashmolean-museossa Oxfordissa. Kyse on Caspar Netscherin teoksesta Interior with a Sleeping Soldier. En muuten koskaan edes ajattelisi käyttäväni salamavaloa, koska kunnioitan vanhoja esineitä ja tauluja.;) Heijastus johtuu museon omasta valaistuksesta. Ja sivumennen sanoen, kuvalla ei ole suoraan tekemistä tämän postauksen kanssa, vaikka se toki puhuttelee minua aivan erityisellä tavalla. Saatte nähdä sitten jonain päivänä hamassa tulevaisuudessa.:)

Vaikka nimeän Netscherin teoksen, tällä hetkellä tahdon unohtaa todellisen maailman nimet. Ei ole taidemaalareita, eivätkä heidän työnsä kuvaa oikeita ihmisiä. Sen sijaan ryöstöviljelen tauluja valmistaakseni itselleni hahmokirjan.:) Se on yksi osa tehtäviä, joita olen itselleni langettanut vuoden mittaan, mutta en aiemmin ole ennättänyt ryhtyä toimeen.

Hahmokirjan on tarkoitus syventää omassa pienessä mielessäni hahmoja, jotka olen kyllä jo aiemmin keksinyt romaanikäsistäni varten, mutta osalta puuttuu taustatietoja. "Turhan" työn tekeminen turhauttaa kyllä, mutta loppujen lopuksi se on hyödyllistä. Opin seikan jo kanditutkielmaa väsätessäni: mitä enemmän materiaalia, sitä parempi lopputulos, koska runsaasta materiaalista on varaa karsia.

Tietenkään aivan täysin turhaa työtä ei kannata tehdä, eli jos jokin ei oikeasti kosketa käsiteltävää asiaa millään tavoin, miksi tuhlata aikaa? Ellei se jokin sitten tavattomasti kiinnosta muusta syystä.

Eilen vietin jälleen yötä myöten monta tuntia sanakirjojen äärellä. Lexilogos on upea saitti.:) Etsin juuri niitä oikeita nimiä, joilla korvata joidenkin hahmojen vanhat, vähemmän sopivat nimet. Koska on pakko olla jotain muutakin kuin "se yksi tyyppi", millä kutsua hahmoja, vaikkei olisi aikaa tai jaksamista syventyä asiaan tarkemmin, olen heittänyt aluksi jotain suunnilleen sopivan kuuloista.

Uurastuksen jälkeen mielikuvitus alkoi toimia. Löydettyäni oikeat nimet parille ongelmalliselle hahmolle, äkkiä näistä tulikin aitoja ihmisiä. Aivan kuin olisi kaivellut maailmankaikkeutta jäljittääkseni mystiset tosinimet, jotka löydettyäni pystyn maagisesti käskemään henkilöitä tekemään, mitä haluan. Reaalifantasiaa.;)

Olen myös löytänyt kuvia hahmoistani. Kuten sanottua, ne eivät enää ole todellisten taiteilijoiden tekemiä maalauksia todellisista ihmisistä, vaan minun hahmojani. Jännää, miten musteinen (tai pikselinen, kun puhutaan tietokoneella kirjoittamisesta) olemus tulee näin olevaksi.:) Joskus olen salaa toivonut, että pystyisin myös googlettamaan tietoa siitä, mitä romaanissani tulee tapahtumaan.

Jos käyttäisin enemmän oikeita henkilöitä, juonen kehittely saattaisi sujua helpommin. Ainakin pystyisin suoraan etsimään tietoa heistä, kuvia ja elämäntarinan. Silti juuri tämä raskas vapaus tuntuu minusta edelleen motivoivalta - voin tehdä hahmoilleni mitä haluan. Kunhan löydän ensin ne mystiset tosinimet, joiden avulla mielikuvitus kipinöi.

Miten tämä toimii teillä muilla? Kiinnostaa kuulla.:) Te, hyvät lukijat, saatte toki jakaa kokemuksianne kaikkiin kirjoittamista käsitteleviin postauksiini. Haluan vain purkaa omaa prosessiani, mutta missään tapauksessa se ei ole ainut mahdollinen tai oikea. Oikea tapa kun on jokaiselle se oma yksilöllinen juttu, joka tuottaa tulosta.